Herätyskello soi. Silmät hädintuskin auenneena länttäsen tuon ikivanhan, äidiltäni saamani rotiskon salamannopeasti pois päältä, ihan vaan että puhelin voisi alkaa pirisemään omaa herätystään heti perään. Olen niitä ihmisiä jotka sammuttavat herätyskellon unissaan, pakko pitää kahta.

Avaan silmäni ja pyyhin yön aikana kertyneet rähmät naamasta, perhanan piilarit. Nappaan vaatteeni lattialta ja hiivin hiljaa ulos etten herätä tyttöjä. Päähäni pamahtaa joka-aamuinen päähänpisto. Kahvia. Kävelen keittiöön ja isken keittimen päälle. Onneksi laitamme aina illalla kahvit valmiiksi, aivoni eivät kykenisi hahmottamaan kahvinkeittoon vaadittavaa prosessia tähän aikaan aamusta. Kahvinkeittimen poristessa ”iloisesti” keittiössä pyörin itse ympäri asuntoa kuin helmikana ostoskeskuksessa. Kaikki on aina hukassa, ja kun vihdoin onnistun pukemaan päälle, pistämään naamaa vähän kuntoon ja saamaan kahvit termosmukiin, huomaan että kello on jo 7.15, bussi lähtee 7.23. Vittu. Taas tuli kiire.

Pitkän tappelun jälkeen saavun vihdoinkin Herttoniemeen. Jokapaikassa hoilotettu siitä että metro ei vähään aikaan kulje Ruoholahti-Kulosaari-väliä, mutta enpä olisi arvannut että en itse pääse Vuosaaresta kuin Itikseen. Matkakortistakin aika loppunut, omaa tyhmyyttäni en muistanut sitä viikonloppuna ladata, ja kävi vielä ilmi että kännykkälippu ei käy tahtomaani bussiin. Rehti dösäkuski kuitenkin päästi tämän kerran kyytiin. Olinko mä oikeesti niin lannistuneen näköinen? Pyörähdän nopeasti vielä kaupassa nappaamassa tölkin energiajuomaa ja roiskeläpän lounasta varten, terveellinen ruokavalio kun on kaiken a ja o.

Ne kahdeksan tuntia päivästä jotka vietän töissä menee yllättävän nopeasti, täytyy myöntää. Ihan eri luokkaa kuin aikoinaan Inexillä. Ja mäkkärissä? No, oli ihme jos edes sai kahdeksan tunnin vuoron. Täällä päivissä on mukavasti vaihtelua, ja ylimääräistä piristystä päivään tuo mm. 9gag, Skypessä Iinan kanssa jauhaminen sekä WhatsApp:issa kavereiden kanssa perustettu ”Spämmi”-ryhmä, jossa keskustelut heittelevät syvästä netistä nostalgiaan ja peleistä ”kuvaa-mitä-näet”-teemoihin (kts. kuva alhaalla). Jätkien kanssa heitetty läppä on ehkä vähän ala-arvoista, mutta onpahan ikäistäni seuraa, nimimerkillä meidän osaston toiseksi nuorin. Mut mitä tulee mun työtoimenkuvaan, en oikein tiedä mitä mä kertoisin, mä puhun paljon puhelimeen. That’s about it.

Sama julkisen liikenteen rumba toistuu duunin perään. Voi jeesus ku sais sen auton hankittua joskus. Ei tarttis hikoilla ahtaassa busissa jossa joku ruoka-aikaan kotona ollut täti yskii limaa niskaan. Kauppareissutkin olisivat huomattavasti mukavampia. Ehkä sitten joskus.

Iina tulee usein vastaan Vuosaaren päässä neidin kanssa, ja käydään koko perhe kaupassa. Tai no, Iina käy kaupassa, mä ”käyn kaupassa”. Toisinsanoen, Iinalla on ostoslista, ja kulkee tietäväisesti hyllyltä toiselle poimimassa kaiken tarpeellisen. Minä pysähdyn aina lähitietämille leikkimään neidin kanssa. Tulee aina snadi ikävä päivän mittaan. Piristää aina huomattavasti päivää ku perheen tytöt seisoo metron ulkopuolella odottomassa, kummallaki hymy korvissa asti. Tulee välillä semmonen olo et onko mun naamassa jotain outoa ku niin hymyillään, mut kai niistä on oikeesti kiva nähdä mua, tiedä häntä.

Vihdoinkin kotona, reilut kymmenen tuntia päivästä vierähtänyt. Iina laittaa ruokaa ja minä leikin Tiaran kanssa. Kyllä mäkin autan ruuanlaitossa aina kun mahdollista, mutta Iina on meistä tässä asiassa se taitavampi. Mulla se menee lähinnä siihen että pilkon vihanneksia. Yhdeksän kertaa kymmenestä mä oon se joka hengaa keittiössä veitsi kädessä. Loppuilta meneekin sitten syödessä/siivotessa/telkkaria katellessa/neidin kanssa leikkiessä, milloin mitenkin. Nyt kun salkkaritkin on kesätauolla niin ei meillä ole mitään varsinaista suunnitelmaa illoille. Tehdään mitä tehdään, normaaleja ihmisiä mekin ollaan, ainakin melkein.

Neiti painuu pikkuhiljaa pehkuihin, ja ekaa kertaa mun päivän aikana on ihan oikeasti rauha, jos ei kiireisellä toimistolla tapahtuvaa lounastaukoa lasketa. Iltasin me katellaan Iinan kanssa joko sarjoja tai leffoja, tai sit mä saatan istahtaa koneelle pelaamaan. Väännetään ehkä jotain iltapalaa jos tekee mieli. Ei meillä mitään sen kummempaa tapahdu. Iina vääntää blogia, minä kiroilen natseille, Iina puhuu äitinsä kanssa, minä hakkaan näppäimistöä niinku se ois mulle velkaa rahaa, Iina haaveilee uudesta sohvasta ja vaatteista, minä kaivan nenää bikineissä. (Niitä ihkuja biksuja saa muute henkkamaukalta, vaikka ne nyt onki vähän last season, siis mä oon niin hipster! <3)

Jossain vaiheessa mä saatan ruveta vinkumaan siitä että nukkuakki pitäisi, mut sit mä kuitenki innostun kattomaan jotain telkussa pyörivää leffaa ja Iina kuittailee mulle loppuillan siitä että ”nooo mihis se sun väsymys hävis”. Minkäs minä itelleni mahdan, paha tapa toi nukkumisesta käninä mut sellasta se on. Puolenyön holleilla mä viimestään luovutan, suostuttelen Iinanki nukkumaan, työnnän nappikuulokkeet korviin ja sammun yhtä nopeasti kuin Kauniaisten paikallinen juoppo, jolla oli tapana esitellä sukukalleuksiaan ohikulkeville junille.

Moi, mä oon Otto, Iinan avopuoliso/kihlattu/arkkivihollinen raha-asioissa, ja tällanen on mun päivä. Enkä mä vois olla yhtään onnellisempi.

Upea otsikko, eikö! Mutta joo, ajattelin tulla kertoilemaan teille vähän meidänkin kuulumisia tältä viikolta kun postausaiheet on käsitelleet lähinnä sisustusta ja Tirriskän yöunia. Meillä on ollut aika löysäilyviikko, mitään kovin ihmeellistä ei olla uuden järjestyksen lisäksi saatu aikaiseksi mutta eipä se mitään, joskus on ihan mukava vain olla kotosallakin. Neidin kummitäti Nona oli meillä torstaina kylässä ja meillä oli tarkoituksena lähteä ulos, mutta sitten tulikin kauhea sade ja tuuli ja möllötettiin vain sisällä juomassa kuumaa kahvia. Perjantaina Oton kaveri tuli meille ja pojat pisti lanit pystyyn, itse nuokuin sohvalla Tiaran mentyä nukkumaan ja yritin mm. katsoa leffaa ja lukea lehteä mutta jotenkin ei kiinnostus riittänyt ja nukahdin jo ennen yhtätoista. 

        Jotenkin noi surkeat ilmat masentaa mua niin paljon että en oikein edes jaksa suunnitella mitään erityistä ulkoilutekemistä kuten rantareissua tai piknikiä kun tuntuu että aina on harmaat pilvet ja orastava sade pilaamassa ne. Mutta toivotaan nyt että tälle kesälle saataisiin vielä edes muutama lämmin ja aurinkoinen  päivä niin saataisiin toteutettua lintsireissu ja korkeasaarireissu sitten kun mun äiti ja mun serkku tulee meille kyläilemään parin viikon päästä. Sitä ennen ajattelin vihdoin kipaista kaupasta hakemassa ne sormivärit ja päästää Tiaran luovuuden valloilleen niin saa kivaa tekemistä sadepäiviksi! Tiara tosin onneksi osaa itsekin viihdyttää itseään, täm hetken hittejä on oman peilissä näkyvän nassun pussailu, kirjojen ja dvd:en vetäminen hyllyistä alas lattialle sekä kaikkien mahdollisten laatikoiden, laukkujen ja kaappien tutkiminen. Mutta nyt vähän kuvia viime viikolta!

Tirriskän asuja viikolta:

Farkkuhaalarit – Kirppislöytö

Mekko ja leggingsit – H&M

 Mun päivänasua perjantailta:

Valkoinen toppi ja leopardihame – H&M

Farkkuliivi – ONLY:n farkkutakista itse tuunattu

Mustat teräväkärkiset ballerinat – Kirppislöytö

Aurinkolasit – Glitter

Äsken tapahtui maailman kahdeksas ihme! Mun oma rakas läppäri, joka on ollut ”rikki” siitä asti kun Tiara oli kuukauden ikäinen, käynnistyi yhtäkkiä (vaikkei siis ole käynnistynyt koko sen kahdeksan kuukauden aikana kun ollaan kokeiltu vaikka ja mitä) kun Otto kokeili ja se toimii taas! Koko tämän ajan meillä on ollut käytössä vain kaksi konetta, toinen joka on Oton ja toinen joka on ikivanha kakka jolla ei pysty tekemään oikein muuta kunnolla kuin selaamaan nettiä, ja siksi mun postaustahtikin on ollut paljon surkeampi kuin blogin alkuaikoina. Enhän mä olisi voinut varata Oton konetta itselleni aina kun huvittaa vaan  meidän on aina pitänyt sopia erikseen että kumpi saa olla koneella. Mutta nyt se ongelma on poistunut vihdoin ja voin tehdä postauksia tasan niin usein kun itse vain haluan ja ehdin! Mä oon ikionnellinen, koneella on mm. kaikki kuvat Tiaran ensimmäisiltä viikoilta joita en ollut ehtinyt siirtää ulkoiselle kovalevylle ennen kuin kone poksahti, mutta nyt saan nekin kaikki vihdoin talteen!

Ihanaa sunnuntaipäivää kaikille, toivottavasti teillä kaikilla on vähintään yhtä hyvä fiilis kun mulla nyt! Sellainen juttu tuli muuten mieleen, itseasiassa jo Tiaran yöunipostausta kirjoittaessani, että olisiko teillä postaustoiveita? Mä en ole tosi pitkään aikaan toteuttanut mitään postaustoiveita, viimeksi silloin kun blogi täytti 1 vuotta toukokuussa joten nyt teillä on mahdollisuus toivoa mitä vain haluatte, tietysti hyvän maun rajoissa, joten postaustoiveita tulemaan kiitos!

Mä oon huomannut tässä kahdeksan kuukauden aikana, että mitä isommaksi Tiara kasvaa, sitä rennompi äiti mä olen. En missään vaiheessa oo kyllä pingottanut tai ollut turhan ylihuolehtivainen (ainakaan omasta mielestäni), mutta nykyään ei tarvitse niin usein käydä tarkistelemassa nukkuvaa vauvaa tai miettiä päivän uni- tai ruokamääriä. Tiarasta kyllä näkee että se voi hyvin ja kasvaa hyvin ja kyllähän se osaa itsekin ilmoittaa jos on nälkä tai väsyttää. Meillä on tietyt rytmit päivässä, mutta erilaiset rytmiä sekoittavat päiväaktiviteetit muskareista kahvilakäynteihin ja ravintolareissuihin eivät onneksi ainakaan tähän päivään mennessä ole aiheuttaneet mitään isoja muutoksia esim. seuraavien päivien rutiineihin. 

        Tiara on aika sopeutuvainen ja tottunut pienestä asti erilaisiin paikkoihin ja ihmisiin. Ruokailu onnistuu helposti vaikka keskellä bussia kun on Hipp – vauvajogurtti mukana (6kk alkaen annettava omenajogurtti on Tiaran lemppari!) ja maitokin menee tarvittaessa jo ihan huoneenlämpöisenä vaunuissa makoillen ja itse syöden. Tiara on ilonen ja avoin lapsi ja rakastaa olla ulkona höpöttelemässä ja tutkimassa ympärillä olevaa maailmaa. Vieraat ihmiset kiinnostavat, lapset tietysti erityisesti mutta kyllä Tiara juttelee melkeenpä kelle vain ainakin juuri siellä muskarissa ja usein bussissa/metrossa myös.  Musta on mieletöntä että Tiarasta on kasvanut juuri tuollainen itsevarma ja ihana ilopilleri ja tulee sellainen olo että oon mä ainakin jotain tehnyt oikein. Tuskin Tiara olisi noin iloinen ja eläväinen lapsi jos hän ei kokisi oloaa turvalliseksi kotona. 

             Mä oon huomannut että ainakin mulle helpoin tapa olla äiti on se että mä en murehdi mitään etukäteen. Mä suhtaudun iloisella ja positiivisella asenteella mahdollisesti tulossa oleviin haasteisiin (kuten esim. uhmaikä tai poskihampaiden puhkeaminen) enkä aio niistä ottaa stressiä. Neidille ilmestyi tänään suuhun hammas numero kaksi ja edelleenkään emme huomanneet mitään muutosta Tiaran käytöksessä, paitsi että Tiara on ollut ehkä normaalia väsyneempi kun tänään on nukuttu kolmet päikkäritkin. 

          Äitiys on ihana, upea, elämän läpi jatkuva matka ja äitinä oleminen on juuri tasan niin ihanaa ja upeaa kuin sen antaa olla. Ja mä oon aika varma siitä että kyllä vanhempien asenne vaikuttaa siihen millainen lapsesta kasvaa, en ainakaan voisi kuvitella että Tiarasta (tai meille joskus toivottavasti syntyvistä muista lapsista) kasvaisi mitään super tiukkiksia tai sitten vaihtoehtoisesti täysin holtittomia ihmisiä. Mutta kukapa sen tietää, nää on vain mun veikkauksia ja tällä rennolla asenteella niin minä kuin Ottokin aiotaan jatkaa edelleen.

                  Se rakkauden määrä jota tuota pientä kehittyvää vaahtosammutinta kohtaan voi tuntea on ihan mieletöntä. Ja joka päivä rakkaus jota omaa lasta kohtaan tuntee saa uusia ulottuvuuksia. Kuinka hienolta se tuntuu kun oma lapsi istuu sua vastapäätä, kumartuu kohti ja moiskauttaa maailman isoimman ja kuolaisimman pusun täysin oma-aloitteisesti! Ja miten ihanaa on makoilla sängyllä vierekkäin kirjaa lueskellen ja tuntea kuinka tuo pieni palleroinen rapsuttelee mun käsivartta ja hihittää välillä kirjalle. Mikään muu ei voi tuottaa niin järjetöntä rakkauskohtausta kuin se että kuulee oman lapsensa nauravan ja kiljuvan onnesta soikeana kun isi nuuskuttelee masua! Ne naurunkiljahdukset ja suloiset ”hehehehe” -äänet antaa niin paljon voimaa ja iloa, että pelkästään niitä kuuntelemalla mä jaksaisin varmaan juosta maratonin, ihan oikeesti.

                Koskaan en oo tuntenut itseäni niin itsevarmaksi kuin nyt, äitinä. Se että sä tiedät kykeneväsi kasvattamaan omaa lasta ja täyttämään sen kaikki tarpeet on niin itsetuntoa hivelevää ettei tosikaan. Onhan vanhemmuus maailman suurin ja hienoin vastuu ja mä oon niin onnellinen että meille on suotu mahdollisuus siihen. Ja niinäkin hetkinä kun vanhemmat ihmiset paheksuvasti tuijottaa meidän nuorta perhettä kauppareissulla, mä tunnen suunnatonta ylpeyttä: me uskalletaan olla juuri sellaisia vanhempia kuin halutaan ja meidän lapsi voi loistavasti, sitä se pistävän katseen omaava mummokaan ei voi kieltää kun Tiara väläyttää sille ihanan korvasta korvaan -hymyn  vaunuista.  Raskausaikana ne paheksuvat katseet välillä loukkasi ja satutti, vaikka veikkaisinkin että suurin osa niistä jäi multa kokonaan huomaamatta kun elelin täysin omassa raskauspilvilinnassani. Mutta nykyisin ne katseet joita vielä joskus harvoin  osaksemme saadaan lähinnä huvittaa mua, ei kukaan voi oikeasti tietää millaista meidän elämä on vain sen perusteella että perheen isillä on kohti kattoa sojottava keesi ja äidillä minihame ja korkkarit. Me kannetaan itsemme ja lapsemme ylpeinä ja iloisina ja se on tärkeintä.

                  Mun ja Oton välinen rakkaus on  kasvanut ja kehittynyt myös ainakin mun mielestä tosi paljon vanhemmuuden myötä. Se että meillä on lapsi tuottaa ihan mieletöntä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja ei tarvitse vaihtaa kuin sekunnin murto-osan kestävä vilkaisu niin tietää jo mitä toinen tarkoittaa. Vaikka meillä on yhteiseloa takana vasta vajaat puolitoista vuotta niin me ollaan kyllä silti koettu tässä ajassa niin paljon että tunnetaan toisemme läpikotaisin. Vanhemmuudella on mun mielestä ollut meidän suhteelle oikeastaan vain positiivisia vaikutuksia, vaikka toki kahdenkeskistä aikaa on vähemmän. Mutta silloin kun sitä aikaa on niin siitä osaa nauttia täysillä! Kaikkein eniten mä silti nautin meidän koko perheen yhteisistä köllöttelyhetkistä tai kävelyistä merenranrassa. 

                      On huikeaa huomata kuinka paljon noinkin pieni ihminen jo ymmärtää, niin monet sanat ja eleet on jo sellaisia että selkeästi neiti höristää korvia tai matkii perässä. On myös ihanaa kun tietää etukäteen miten Tiaran saa nauramaan tai hymyilemään tai mitä täytyy tehdä saadakseen taputuksia osakseen, ennen kun sai tyytyä vain arvuuttelemaan kuinka hymy ilmestyisi, taputuksista nyt puhumattakaan. Mä en voi sanoin kuvailla kuinka paljon odotan sitä että pääsen juttelemaan Tiaran kanssa oikeasti enkä vauvakielellä ja että se osaa kertoa sen omia mielipiteitä ja vaikka hassuja pikku tarinoita. Mä tunnen mun lapsen niin hyvin kuin vain voi tuntea, mutta silti mä haluan tutustua siihen joka päivä enemmän ja enemmän! Vauva-aika on ihanaa ja upeaa, mutta voi juku että olis siistiä käydä vaikka neljän lauseen mittainen keskustelu tuon ipanan kanssa! Tiedän että siihen menee vielä paljon aikaa että me voidaan käydä oikeita keskusteluja, eikä se haittaa ollenkaan. Mulle riittää se että
näen Tiaran olevan hyvinvoiva ja onnellinen lapsi.

Mä en tiedä oliko tässä koko tekstissä päätä tai häntää, tarkoituksena oli lähinnä dokumentoida edes pieni osa siitä miltä äitiys tuntuu kahdeksan kuukauden jälkeen. Ja upealtahan se tuntuu, kuten toivottavasti tuli tekstissäkin esille! Toivon myös että onnistuin välittämään edes osan siitä, kuinka järjettömän suuri ja ihana tunne äidinrakkaus on. Meillä on maailman ihanin tytär ja mä olen niin iloinen näistä kahdeksasta kuukaudesta jotka olen jo Tiaran kanssa saanut viettää ja toivon kovasti että mulla olis ainakin kahdeksan tuhatta miljardia tsiljoonaa yhtä ihanaa kuukautta vielä edessä. Toivon että saan kehittyä joka kuukausi paremmaksi äidiksi ja toivon että me saadaan kaikki elää terveinä ja onnellisina. 

Tässä postauksessa aattelin kertoa miten meidän matkat meni, lähinnä siksi että jos joku miettii uskaltaako lähteä pienen lapsen kanssa junalla pitkälle matkalle. Helsinki – Oulu -välihän on lyhyimmillään sen 6,5 tuntia jonka meidänkin matkat kesti ja täytyy kyllä sanoa että ton kauempaa ei oltais kyllä varmana jaksettu Tiaran kanssa. Eli mentiin siis pendolinolla ja pendolinossa oli muutenkin se kiva et siellä on paremmin tilaa ja helpompi liikkua kun noissa vanhemmissa junissa.

+ Emmis seurana

+ Tiara oli niin nätisti koko matkan ettei mitään rajaa

+ Juteltiin suunnilleen koko junavaunun kaikkien matkustajien kanssa kun Tiara oli niin kova tutustumaan

+ Oltiin perillä jo 15.30

– Tiara nukkui koko matkan aikana yhteensä vain 40 minuuttia ja nekin kolmessa eri pätkässä sen kuuden ja puolen tunnin aikana

– Meidän istumapaikat oli ihan hirveen kaukana vaunupaikoista vaikka se myyjä sanoi että laittaa meidät ihan vaunupaikan viereen, eli ei voitu nukuttaa neitiä vaunuihin

– Vaunu oli täynnä pieniä lapsia jotka kaikki kilju ja huusi niin oli hieman rauhatonta

+Oltiin ihan vaunupaikan vieressä joten pystyin nukuttamaan Tiaran vaunuihin

+ Tiara nukkui kolmet päikkärit jotka kaikki kesti 30min-1h eli sain vähän istuakin ihan rauhassa

+ Koko juna oli ihan tyhjä joten oli aika rauhallista

+ Tiara taas tutustui kaikkiin vieruskavereihin jotka olivatkin aika avuliaita ja mukavia

– Tiara ei ollut ihan niin iloinen kun menomatkalla eli kiukkua tuli jonkin verran

– Vieraan mikroaaltouunin tehoa on vaikeaa arvioida ja tästä johtuen jäähdyttelin ravintolavaunutyöntekijän lämmittämää maitoa 20 minuuttia ennen kuin sain sen annettua Tiaralle

– Tiara teki kakkostavarat vaippaan ja oli aika epämukavaa suorittaa pyllypesua kokoajan katkeilevan vesisuihkun kanssa junan haisevassa vessassa, mutta selvittiin!

Tälleen yhteenvetona mä sanoisin että kyllä pienen vauvan kanssa voi ihan hyvin matkustaa junalla, jopa yksin. Mutta on se huomattavasti mukavampaa jos on puoliso tai kaveri mukana koska vessakäynnit ym on lähinnä kiinni siitä sattuuko vaunussa olemaan mukavia ja luotettavia vieruskavereita. Meillä onneksi sattui nyt paluumatkalla kun olin yksin olemaan mukava mummo vastapäisessä penkissä istumassa ja hän piteli Tiaraa sylissä kerran kun kävin vessassa. Kyllä mua jännitti kovasti menä junalla mutta kyllä noi matkat sujui mun mielestä aika hyvin siihen nähden miten mä pelkäsin niiden sujuvan.