Kevääksi on tulossa ihania trendejä, ja mä en malttaisi odottaa että ilmat lämpenevät ja pääsee käyttämään vähän kevyempää vaatetusta. Enkä vähiten siksi että kahden pikkuipanan kanssa lähteminen edes omalle pihalle vie pienen ikuisuuden, kun pitää topata sata kerrosta vaatetta ennenkuin voi astua ovesta ulos. Lasten kevätvaateihastuksiin palaan toisessa postauksessa, mutta tänään mä kasasin pienen listan kivoista kevätvaatteista ja -asusteista, joita olen miettinyt.

1. Love Moschino college 2. Miss Selfridge pusero 3. Rebecca Minkoff Mini MAC laukku 4. Miss Selfridge vaaleanpunainen toppi 5. Nike Air Max THEA kengät 6. Topshop mustat teräväkärkiset slip-onit 7. Topshop Leigh farkut / Kaikki kuvat: Zalando.fi

Mulla on muutama collegepaita eri väreissä, viininpunainen, neonpinkki ja yksi harmaa vajaamittainen, mutta kaipaisin joko mustaa tai harmaata ihan peruscollegea joka olisi helppo yhdistää erilaisiin asuihin. Moschinon ihana musta college vei mun sydämen heti kun näin sen. Miss Selfridgen valkoinen pusero olisi ihana, siistimpi pusero siistimpiin tilaisuuksiin, jota voisi pitää rennosti farkkujen kanssa tai vähän asiallisemmin vaikka mustan kynähameen kanssa. Vaaleanpunainen croptop olisi ihana yhdistettynä korkeavyötäröisiin farkkuihin tai hameeseen. Mä tykkään napapaitamuodista, mutta nimenomaan tyylikkäästi yhdisteltynä, niin että ihoa näkyy pieni kaistale, eikä niin että koko maha on paljaana ja jalassa on mahdollisimman low-waist minishortsit, niinkuin joskus 90-luvun lopussa.

Kenkäpuolella mulla on mielestäni ihan hyvä tilanne, erityisesti tykkään viime kesänä ostamistani Topshopin mustista feikkikrokonnahka slip-oneista, ja Berliinistä löytämistäni ruskeista cut-out nilkkureista. Kaipaisin kuitenkin rentoja lenkkareita joilla on hyvä kävellä, mutta jotka myös näyttävät tyylikkäältä ja tuovat väriä asuun. Niken uudet Air Max Thea -lenkkarit olisivat ihan täydelliset. Olen ihastunut sekä noihin kirkkaan pinkkeihin, että musta-harmaakuvioisiin samanmallisiin. Mustat tietenkin sopisivat useampaan asuun, mutta toisaalta käytän vaatteissa kaikista värikkyydenlisäämisyrityksistä huolimatta niin paljon mustaa ja neutraaleja värejä, että en usko että pinkit kengät niin pahasti riitelisivät niiden kanssa.

Mustat slip-onit on hurjan käteviä, ja nuo Topshopin mustat teräväkärkiset yksilöt ovat täy-del-li-set. Mun kaverilla Netalla oli sellaiset mustat teräväkärkiset slip-onit silloin kun me tutustuttiin vuonna 2007 ja mä olen himoinnut niitä kahdeksan vuotta, mutta niitä ei löytynyt silloin mistään, enkä tähän päivään asti ole törmännyt teräväkärkisiin slip-oneihin missään. Terkkuja vaan Netalle että ne kengät on olleet mun mielessä kahdeksan vuotta, what! Mutta nämä, nämä mä haluan. Näin myös Tosca Blulla kevään pressissä teräväkärkisiä malleja, ja ne oli tosi kivoja, vielä ”asiallisempia” kuin nämä Topshopin versiot, mutta taidan kallistua näihin Topshopin ihanuuksiin.

Tumma perussininen farkku on keväällä ainakin mun lukeman perusteella isoimpia trendejä, ja multa puuttuu sellaiset täysin. Käytän paljon mustia farkkuja, ja jonkinverran vaaleaa farkkua, niin nämä olisivat kivasti siinä välimaastossa, ja korkealla vyötäröllä tottakai. Korkeavyötäröiset pillifarkut on mun lemppareita, ne korostavat jalkojen pituutta ja saavat vyötärön näyttämään kapeammalta. Mulla on muutenkin suht kapea vyötärö, mutta niin on myös lantio ja rinnanympärys, toisinsanoen mun vartalonmalli on aika pötkö, joten on kiva korostaa vyötäröä niin saa vähän naisellisuutta peliin.

Viime kesänä kun mä mietin unelmalaukun ostoa, mä ihastuin moniin Rebecca Minkoffin laukkuihin. Päädyin kuitenkin ostamaan mustan Coachin Berliinin Galeries Lafayettelta, ja olen tykännyt siitä niin paljon että en juuri muita laukkuja käytäkään. Musta peruslaukku toimii melkein asun kuin asun kanssa, mutta mua jäi silti himottamaan Rebecca Minkoffin Mini MAC. Nyt sitä löytyy myös ihanassa pastellivaaleanpunaisessa sävyssä, ja mä olen ihan myyty. Mini MAC on vähän pienempi ja olisi ihanan kevyt ja raikas kevääksi.

Hahaa siinä missä lastenvaatteissa mun prinsessavaihe on ollut ohi jo pitkään, mä näytän kaipaavan tyttömäistä ja pinkkiä omaan kaappiini. Eikai siinä mitään vikaa ole, pieni kevätkevennys vain! Kevään trendeistä osa on sellaisia jotka ei muhun iske kyllä yhtään, esimerkiksi vajaamittaiset culottes-housut ovat sellaiset joita en itselleni voisi kuvitella mitenkään päin. Mutta ehkä nekin ovat sellainen trendi joka vaan vaatii vähän totuttelua, ja ensi vuonna mullakin on sellaiset jalassa?

Mitä te himoitsette kevääksi? Mitä kevättrendiä ette voisi kuvitella itsenne päälle?

Otto sai torstai-iltana ravintolassa käytyään jonkun random-ruokamyrkytyksen, ja me jo säikähdettiin että meneekö koko viikonloppu sairastellessa, mutta onneksi eilisiltana olo alkoi jo helpottaa, ja päästiin tänään lasten kanssa leikkipuistoon niinkuin oltiin luvattu. Viime syksyn menosta ja väsymyksestä viisastuneena me ollaan pidetty viikonloput tyhjillään arjen taas alettua, ja näistä kahdesta vapaapäivästä vailla sen suurempia suunnitelmia on tullut kyllä niitä arjen henkireikiä. Otto teki viime syksyyn asti yli vuoden ajan kuusi päivää viikossa duunia, ja me ei ehkä syksyllä osattu heittäytyä vielä täysillä siihen viikonlopun ideaan, kun niin pitkään oltiin menty ilman kunnon pausseja arjessa. Mentiin ja tehtiin kauheasti, eikä rentouduttu niin kunnolla kuin nyt.

Joululoman öllöttely oli niin mukavaa, että me jäätiin siihen koukkuun. Arkena touhutaan ja pyöritään mielellään, mutta viikonloput on omistettu rentoutumiselle ja kaikelle kivalle. Ei ole pakko hösätä jokapaikkaan, kun se riittää että käy leikkipuistossa, laittaa hyvää ruokaa ja katsoo vaikka Kingiä telkkarista. Tottakai me nähdään kavereitakin viikonloppuisin, ja tehdään välillä muutakin kuin pyöritään kotikulmilla, mutta ollaan yritetty pitää ainakin se viikonlopun toinen päivä täysin ohjelmattomana, että saa oikeasti ladattua akkuja.

Tänään herättiin aamulla lasten kanssa rauhassa, keitettiin aamupuurot ja pikkuhiljaa siitä sitten suunnattiin leikkipuistoon. Kotona katsottiin Nasun suuri elokuva yhdessä, ja laitettiin hyvää ruokaa. Ilta vietettiin lueskellen lasten kanssa mun vanhaa Enni ja Onni -aapista, ja Zelda oppi sanomaan S-kirjaimen kun me harjoiteltiin S-tavuja Tipan kanssa. S-kirjain tuntui naurattavan kuopusta hulluna, ihan kun tyyppi ois säikähtänyt aina vähän kun sanoi sen, hahaa sitä oli huvittavaa katsoa, ihana pieni!

Mä olen tässä katsellut sitä Kingiä samalla kun kirjoitan tätä, ja vitsi toi on kyllä hauska ohjelma! Mä tykkään ainakin tosi paljon, hauskat jutut ja biisiversiot on niin loistavia. Mä en hirveästi katso telkkaria, mutta Kingin mä olen katsonut joka lauantai. Kingin jälkeen katsotaan varmaan joku leffa vielä, tänään voisi ehkä olla kauhuleffan vuoro kun ei olla pitkään aikaan katsottu mitään karmivan kauheaa.

Mukavaa lauantai-iltaa kaikille <3

Kotona lasten kanssa, tai kotona Oton kanssa mä olen itsevarma. Olen kirjoittanut äitiyden tuomasta itsevarmuudesta, enkä ole huijannut, mä olen huomattavasti itsevarmempi kuin ennen. Teini-ikäisenä mä olin tyytymätön itseeni joka paikassa, myös kotona, hyvin harvoin peilistä katsoi omasta mielestä edes semiookoon näköinen tyyppi. Yleensä keskityin virheisiin, näppyihin naamassa, nenään jota vihasin yli kaiken ja siihen että mulla oli raudat. Raudat, joiden yhdeksän vuoden pitämisestä mä en voisi olla onnellisempi, nykyään. Nykyään mulla on suorat ja terveet hampaat joista mä olen ylpeä.

Kun sanon että olen kotona itsevarma, mä tarkoitan sitä että voin hyvin olla ilman meikkiä, pieruverkkareissa ja tukka likaisena. Ja kävellä peilin ohi, jopa katsoa sinne ja ajatella että no mä näytän ihan normaalilta, en oksettavalta tai hirveältä niinkuin joskus ennen ajattelin. Ennen mä meikkasin ensimmäiseksi aamulla, vaikka en olisi mennyt mihinkään koko päivänä. Pesin meikit vasta kun olin jo sammuttanut valot ja menossa nukkumaan, siinä missä nykyään meikkaan vaan jos menen jonnekin oikeasti ihmisten ilmoille, muualle kuin lähikauppaan tai lasten kanssa pihalle leikkimään, ja pesen meikit pois heti kun niille ei enää ole tarvetta. Mä en silloin vaan halunnut katsoa sitä naamaa peilistä, mikä siellä kaiken meikin alla oli.

Mä koen olevani itsevarma myös muiden äitien seurassa, leikkipuistossa tai viemässä Tiaraa kerhoon, tai jos äitikaveri tulee käymään. Voin olla silloinkin ilman meikkiä, en juuri uhraa vaatteilleni sen enempää ajatuksia kuin että ne ovat puhtaat ja mukavat, ja en muutenkaan stressaa sitä miltä näytän. Mutta auta armias kun pitää lähteä jonnekin mukavuusalueen ulkopuolelle. Tapahtumaan jossa olen ainoa nuori äiti, juhlimaan lapsettomien ystävien kanssa tai vaikkapa salille, jonne en edes mene.

Silloin mä olen oikea epävarmuuden ruumiillistuma. Mä koen aina että olen täysin tippunut kelkasta, mun vaatteet on ihan vääränlaiset, en osaa meikata ja tukkakin on niin huonosti. Musta tuntuu aina siltä, että olen se tilaisuuden musta lammas, jota kaikki katsoo ”mitä toi täällä tekee? Eihän tolla naamalla pitäis tänne päästä”. Ja ei, mua ei koskaan ole kohdeltu mitenkään väheksyen tai katsottu pahasti, päin vastoin kaikki ovat olleet ihan supermukavia mulle, kaikissa tilaisuuksissa. Mutta mulla on vaan tämä fiilis ihan omasta takaa. Tunnen itseni huonommaksi kuin muut. Vaikka en koe enää näyttäväni kauhealta, musta tuntuu silti että mä näytän aina jotenkin väärältä.

Mä rakastan vaatteita ja pukeutumista ja uhraan vaatekaapin sisällölle ja sen kehittämiselle paljon ajatuksia. Mulla on mielessä selvä kuva siitä millaisen vaatekaapin haluaisin ja miltä mun pitäisi näyttää, että ”voisin olla itseeni tyytyväinen”. Silti mä olen huomannut että vaikka kuinka täytän kaappia sellaisilla vaatteilla kun olen suunnitellutkin, ja vaikka kuinka ostan uuden meikkivoiteen tai laitan hiukset kivasti niinkuin lehdessä, mulla on ihan yhtä epävarma fiilis. Ei se itsevarmuus vaatekaapista tulee vaan omasta päästä.

Mitä enemmän mä yritän, sitä vähemmän tyytyväinen mä olen, selvästikin. Mulla on taipumuksena ehkä vetää yli, kokeilla liian erikoisia vaatteita tai meikkejä, joissa en tunnekaan itseäni itsevarmaksi, mutta joita haluan kokeilla jotta näyttäisin sellaiselta kuin kuvittelen haluavani näyttää. Silti mulla on kaikkein itsevarmin olo niissä mun oman vaatekaapin loppuunkulutetuissa lemppareissa, ihan perus meikissä tai ilman meikkiä ja tukka vähän pörrössä.

Äitien seurassa mä olen itsevarmempi kuin koskaan ennen, mutta kun äitikuplasta pitää astua ulos, muutun takaisin epävarmaksi teinitytöksi. Teinitytöksi itsensä kokeminen on tosin ehkä hieman ristiriidassa sen kanssa, että samaan aikaan koen olevani täysin mammautunut, kaavoihin kangistunut ja auttamatta trendeistä jäljessä. Äitiys on hassua. Samalla niin voimaannuttavaa, ja samalla niin ristiriitaista.

Onko teillä muilla ollut samanlaisia epävarmoja fiiliksiä äidiksi tulemisen jälkeen? Miten olette voittaneet ne?

Viime päivinä on ollut taas kovempia pakkasia, ja olen käpertynyt parkan ja ison karvahupun alle värjöttelemään. Viikonloppuna kerkesin kuitenkin ulkoiluttaa paria muutakin takkia, mikä oli kivaa koska beige parka alkaa jo vähän kyllästyttää. Mentiin sunnuntaina pienen prinsessan 1v-synttäreille, ja mä laitoin sille reissulle Sheinsiden vaalean(beigen), villakangastakin. Ei se väri kyllästytä sinänsä, mutta lähinnä se että käyttää samaa takkia kokoajan ja peilistä tuijottaa aina vilkaistessa sama takki ja sama pipo ja sama naama 😀

Talvi on pukeutumisen kannalta niin tylsää aikaa, kun kaikki kivat asut on aina verhoiltu siihen takkiin, ja jos yrittää ottaa asukuvia ilman takkia, on vähintäänkin jäätynyt asento ja iho aivan kananlihalla, hahaa. Mutta onneksi kevät tulee ihan varmasti nopeammin kuin huomaakaan, nytkin vuoden ekat kolme viikkoa on menneet aivan hujauksessa. Mulla on kauhea inspis kevätshoppailuun, ja ajattelin tehdä pari postausta siitä, mitä meidän himotuslistalla on tällä hetkellä! Omien ja lastenvaatteiden lisäksi mulla tekee kauheasti mieli laittaa myös kotia, ja sitä onkin tarkoitus tässä kevään aikana vähän sisustella uuteen uskoon, etenkin lastenhuonetta joka kaipaa lisätilaa, eli parempaa säilytysratkaisua ja uuden kerrossängyn.

Takki Sheinside* / Huivi Cubus / Farkut Gina Tricot / Kengät H&M / Laukku Coach / *saatu blogin kautta

Zeldan kuume onneksi taisi jäädä vain parin päivän kuumeiluksi, mutta mulla itselläni on ollut tällä viikolla myös flunssaoireita. Täytyy toivoa että flunssa ei nyt iske kunnolla päälle viikonlopuksi. Tänään on tiedossa yksi kiva tilaisuus illalla jossa menen piipahtamaan kunhan Otto on tullut töistä kotiin, ja huomenna aletaankin sitten jo viikonlopun viettoon. Tänään oli taas kerhopäivä, ja päivä päivältä meidän nuorempi neiti haluaa enemmän ja enemmän mukaan kerhoon, eikä oikein hiffaa että hän on sinne vielä vähän turhan pieni. ”Minä kejhoon, minä kejhoon” kuuluu vaan, ja reppu on valmiina selässä. Hän haluaisi myös kerhoeväät itselleen, niinkuin siskollakin on, ja tietää että kerhoon pakataan mukaan hedelmä, leipä ja vesipullo.

Tuntuu sydäntäsärkevältä aina sanoa että pääset sitten kun olet iso tyttö. En usko että hän vielä sinällään kaipaisi kerhoilua, mutta siskoaan hän kyllä kaipaa, aina kun he ovat erossa toisistaan, vaikka aika onkin vain pari tuntia. Tiaralle sen sijaan on varmasti ihan huippua päästä välillä leikkimään itsensä ikäisten ja vähän vanhempien lastenkin kanssa, jotka kehittelevät uusia leikkejä ja osaavat jo touhuta ihan eri tavalla kuin vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen pikkusisko. Pitäisi vaan keksiä jotain kivaa ja jännää pienemmällekin aina kerhon ajaksi, ettei ikävä olisi niin kova. Paljon me ollaan ulkoiltu ja leikitty yhdessä, käyty kaupassa ja hoidettu muita asioita, ja kyllä hän tuntuu nauttivan niistäkin aktiviteeteista, mutta silti kaipaa siskoaan.

Mä alan nyt laittamaan meille ruokaa ja siivoilemaan kämppää, joka tuntuu jälleen kerran olevan kuin pommin jäljiltä, kun ollaan oltu koko päivä kotona kerhoon vientiä ja hakua lukuunottamatta. Miten noita leluja kertyykin aina noin tuhottomasti, ja ihan joka paikkaan! Ihanaa torstai-iltaa kaikille, ja mahtavaa alkavaa viikonloppua!

Miten teillä pikkusisarukset viihtyvät isompien ollessa kerhossa/päiväkodissa? Ikävöivätkö teillä sisarukset paljon toisiaan jos ovat erillään, tai ikävöittekö itse lapsena paljon sisaruksianne?

Huh, jotenkin se jysähtää päivä päivältä enemmän tajuntaan, että meidän perheessä ei ole enää vauvoja. Selasin meidän ulkoista kovalevyä samalla kun tyhjensin mun läppäriä, törmäsin meidän tyttöjen vauvakuviin ja boom! Vauvaikävä iski, pahasti. Toki ainakin mulle tytöt on aina äidin vauvoja, vielä aikuisenakin varmasti, mutta silti sitä ihan oikeaa vauvavauvaa meillä ei ole enää nuuhkuteltavana ja nukuteltavana. Meillä on kaksi ihanaa pientä tutkijaa, kiperiä kysymyksiä, toinen unelmoiva haaveilija ja toinen joka kipittää hirmuista vauhtia eteenpäin minkä pienillä läpsyttelyjaloillaan pääsee.

Mä rakastan tätä vaihetta, sitä että tytöt oppivat uutta ja heidän kanssaan voi keskustella ja tehdä paljon kaikkea. On helpottavaa kun lapsi osaa itse kertoa omista tuntemuksistaan ja tytöt osaavat leikkiä kivasti jo keskenään. Mutta silti, mä kaipaan niitä rauhallisia hetkiä kun sai vaan makoilla sängyssä ja vauva nukkui vieressä. Kaipaan imetystä, vaikka se oli iso ja kokonaisvaltainen osa elämää, joka ensimmäiset puoli vuotta sitoi mut kiinni vauvaan 24/7. Se oli silti ihanaa.

Vaikka olin ajoittain väsynyt, ja turhautunutkin ja unettomia tai hyvin lyhyissä pätkissä nukuttuja öitä kertyi välillä aivan liikaa, on tässä jälleen kerran käynyt niin että aika kultaa muistot. Niinä unettomina öinä mä olisin antanut mitä vain päästäkseni tähän nykyhetkeen, tai edes pari kuukautta eteenpäin, että nukkuminen olisi ollut helpompaa. Mutta nyt mulla on ikävä sitä kaikkea muuta, ja se nukkumattomuus tuntuu ihan pikkujutulta, sivuseikalta jonka voi vain unohtaa, kun miettii miten ihanaa vauva-aika kuitenkin on. Tiedän, että oikeasti se ettei saa nukkua on ihan järkyttävän raskasta, mutta mun muistoissa mä näen vaan pienet varpaat, iloisen hymyn ja ihanat pienet posket. Sormet jotka puristavat tiukasti mua etusormesta ja ne pienet jalat, jotka käpertyivät kippuralle mua vasten kun me silloin välillä kuitenkin nukuttiin.

Mä olen kokenut kaksi hyvin erilaista vauva-aikaa. Toisen maailman rennoimman, jolloin unta riitti kaikille ja elämä oli yhtä aurinkoa joka päivä. Ja toisen jolloin välillä tuntui että voimat loppuvat, kun ei saa nukkua. Silti muistan molemmat yhtä ihanina aikoina, enkä osaa sanoa kumpaa aikaa ikävöisin enemmän. Kuvaavaa on kuitenkin se, että toisesta vauva-ajasta mulla on jäänyt mieleen yksi erityisen huono yö, ja toisesta taas en osaa nimetä yhtäkään yksittäistä huonoa yötä, mutta ne pari hyvää on jäänyt mieleen. Oman lisämausteensa tietenkin antoi se, että Zeldan vauva-aikana huolehdittavana ei ollut vain vauvaa, vaan myös 1,5-vuotias neitokainen. Esikoisen vauva-ajan helppoutta ei saa ikinä takaisin, koska vauvan lisäksi on aina isommatkin mukulat siinä mukana. Ellei sitten odota kahtakymmentä vuotta, haha!

Mulla on katse tiukasti eteenpäin, enkä koe että kärsisin tällä hetkellä vauvakuumeesta, meillä on just hyvä näin. Mutta ai että olisi ihana palata hetkeksi niihin vauvantuoksuisiin hetkiin! Onneksi on kuvat ja videot, joilta voi kuunnella vauvan ähinää, sitä maailman höperöimmän kuuloista ihme ääntä joka joskus kuulosti niin ihmeelliseltä ”meidän vauvasta kuuluu ääniä, se tekee muutakin kuin syö ja nukkuu!” Ja silloin kun se ikävä iskee oikein pahaksi, voi palata lukemaan tekstejä niiltä ajoilta kun sitä unta ei riittänyt nimeksikään, niistä kirjoituksista muistaa taas sen, miksi on niin uskomattoman siistiä että meillä on kaksi tyttöä jotka osaavat puhua ja kertoa jos yöllä on jano tai vessahätä sen sijaan että itkisivät vain eikä tietäisi miten voi auttaa kun kaikki keinot on jo kokeiltu mutta itku vain jatkuu.

Vauvat on ihania, maailman ihanimpia pieniä tyyppejä. Mutta niin on isommatkin pienet tyypit, ja nyt me keskitytään heihin, ja käydään välillä isompien minityyppien kanssa nuuskuttamassa naapurin vauvaa.<3

Onko teillä vauvaikävää?