Tietäisinpä tänään, että kaikki tulee menemään tänä vuonna hyvin. Että vuoden lopussa tarkastelen kulunutta vuotta tyytyväisenä, onnellisena ja kiitollisena siitä, että kaikki meni hyvin, vaikka alkuvuodesta oli vielä epävarmaa ja pelottavaa. Kliseitä, kliseitä, mutta epävarmuus, se on niin hiton kuluttavaa. Kai sitä on viimein alkanut tajuta, että ei se vuoden vaihtuminen tosiaan ollut mikään taikanappula. Nyt se on alkanut jysähtää kunnolla tajuntaan, että ei oikeasti tiedä vielä(kään) mistään mitään tämän vuoden suhteen. Kaikki on ihan yhtä levällään nyt kuin syksylläkin.
Haluan uskoa hyvään ja ennen kaikkea siihen, että pikkuhiljaa kaikki alkaa tästä ratketa kun vuosi kuluu eteenpäin. Arjessa kaikki on hyvin ja pyrin ottamaan siitä kaiken ilon irti. Mutta se taustalla jatkuvasti häilyvä epävarmuus häiritsee. Yrittäjänä olen tottunut sietämään tietyn määrän epävarmuutta aina – mutta liika on liikaa. Tätä epävarmuutta on kohta jo vuosi takana. Kuinka pitkään sitä pitää vielä jaksaa?
Miten olla tuottava, inspiroiva ja luoda uutta, kun epävarmuus tahmaa ajatuksia ja saa pelkäämään, vaikka ei haluaisi? Siihen mulla ei ole vastausta, mutta se on jotain, mitä on pakko oppia. Inhoan termiä ”uusi normaali”, mutta koska ei vieläkään ole olemassa mitään absoluuttista deadlinea, tämä on jollain tasolla se tämän hetken normaali, johon on jotenkin vaan pakko tottua. En voi enkä aio rämpiä tätä vuotta eteenpäin samanlaisen pelon vallassa kuin viime syksyä. Mutta toistaiseksi sitä fiilistä on ollut yllättävän vaikea karistaa.
Tiedän mikä siihen auttaisi. Se, että viettää mahdollisimman paljon aikaa sellaisten tyyppien kanssa, jotka inspiroivat, kannustavat ja antavat uutta ajateltavaa. Mutta sekin on helpommin sanottu kuin tehty näinä aikoina, kun suurin osa ajasta kuluu oman perheen kanssa kotona. Oma perhe toki ilahduttaa ja kannustaa aina, mutta kun on viettänyt yhdessä aikaa todella tiiviisti melkein vuoden, niin sitä ehkä harvoin enää siinä vaiheessa pystyy tarjoamaan toiselle out-of-the-box-ajattelua tai täysin uusia ideoita. Mutta haittaako se mitään? Tarvitseeko aina ollakaan tuottelias ja luova, vai voisiko vain ammentaa siitä, mitä on juuri nyt ja miettiä itsensä haastamista ja tavoitteita myöhemmin?
Koska en ole ennustaja, enkä voi vielä kurkistaa, miltä loppuvuosi näyttää, voin vain keskittyä siihen hyvään mitä on juuri nyt. Yrittää olla itselleni ja muille armollinen ja uskoa, että sieltä levon ja rentoutumisen kautta löytyisi jossain vaiheessa myös se fiilis luoda uutta. Tehdä niitä asioita, joista nautin ja jotka tekevät mut onnelliseksi. Ja onneksi perhe on niistä kaikkein suurin ja merkittävin. Parasta mitä voin tehdä itselleni juuri nyt, on nauttia ajasta perheen kanssa ja ilahduttaa heitä minkä ehdin. Koska sieltä arjen onnesta oman perheen kanssa olen ennenkin löytänyt sen inspiraation, silloinkin kun koko elämä on ollut epävarmaa ihan ilman koronaa.
Niin kauan kuin mulla on mun perhe, kaikki on hyvin, vaikka en tietäisi mistään muusta. Joten oikeastaan tiedänhän minä jo nyt, että kaikki tulee menemään ihan hyvin ja tästä tulee hyvä vuosi, jota voin tarkastella onnellisena ja kiitollisena. Jokainen vuosi, jonka saan viettää mun perheen kanssa yhdessä, on vuosi, josta olen mittaamattoman kiitollinen. Ja se riittää. Vaikka mulla on kova halu edetä elämässä ja saavuttaa tavoitteita, ne eivät kuitenkaan ole mittari sille, kuinka onnistunut olen tai kuinka menestynyt olen elämässä. Sellaisia lempeitä ajatuksia tammikuussa 2021.
PS: on muuten pinkit noi mun housut oikeasti, kuvissa on lämpimämpi filtteri, koska ne vetivät niin siniseksi iltapäivän hämärässä ja tasapainotin sitä lämpimämmillä sävyillä, joka veti sitten housut samalla oranssiksi. Ajattelin, että näyttää ihan hauskalta oranssitkin housut ja annoin olla!