Erilaisuus pitää somen mielenkiintoisena

15.01.2020

Tällä viikolla somessa on laajasti puhuttanut Syömishäiriöliitto SYLI Ry:n #siivoasome -kampanja. Kampanjassa kehotetaan olemaan seuraamatta kaveria tai bloggaajaa tai instaajaa tai ketä tahansa, jonka tuottama sisältö aiheuttaa ahdistusta tai huonommuuden tunnetta itselle. Olen lukenut monta hyvää kommenttia eri näkökulmista tähän asiaan liittyen. Halusin kuitenkin sanoa muutaman sanan myös itse.

Munkin mielestä on ehdottoman tärkeää se, että kukaan ei seuraa sellaisia tilejä, joista tulee aidosti paha olo itselle. Erityisen tärkeää se on silloin, kun kyseessä on oma terveys tai hyvinvointi. Jos jonkun tuottama sisältö tai epärealistinen kuvaus elämästä aiheuttaa ahdistusta, itseinhoa, masennusta tai pahaa oloa omasta kehosta tai esim. mielenterveydestä, seuraaminen kannattaa lopettaa heti. #siivoasome -kampanja on tärkeä ja ajankohtainen.

Mutta entäs jos ei kärsi mistään sen suuremmista ongelmista itse ja se oma ahdistus somessa aiheutuu sellaisista jutuista, jotka ovat ihan realistisia, terveitä ja hyviä? Onko seuraamisen lopettaminen silloin ainoa oikea vaihtoehto, vai voisiko ajatella, että silloin sisältö on osunut johonkin omaan kipupisteeseen ja voisi miettiä, mistä se johtuu ja miten niitä tunteita voisi käsitellä? Ehkä jopa kääntää ne ikävät tunteet positiiviseksi tsempiksi?

Täytyy myöntää, että itselläkin on esimerkiksi näin asunnon etsintä -projektin aikaan käynyt mielessä, että pitäisikö lopettaa hetkeksi seuraamasta niitä kaikkia #omakoti2020-hashtageja ja sisustustilejä, joita seuraan. Välillä kun näen jonkun toisen mielettömän upean kodin, joka täyttää kaikki mun toiveet, mutta omaa ei vaan löydy, mulle iskee myös se kateuden piikki. ”Miksi tolla on, mutta mulla ei”.  Sitten mä palaan siihen, miksi alunperin olen alkanut niitä tilejä seuraamaan: jotta voisin inspiroitua ja jotta voisin fiilistellä upeita koteja. Se, että jollain muulla on mun unelmakoti ei vie sitä pois multa, tai tarkoita, etten koskaan tule itse sellaista saamaan, tai että meidän nykyisessä kodissa olisi jotain vikaa.

Yritän myös muistaa, että ne ihmiset, joilla se mun unelmakoti on, ovat usein nähneet myös todella paljon vaivaa ja kulkeneet pitkän matkan sen saavuttamiseksi. Mä olen eri vaiheessa sillä matkalla, mutta mulla voi olla sama määränpää. Olenkin kokeillut esim. selata sellaisten tilien alkupäähän, nähdä kuinka he ovat ensin haaveilleet ja unelmoineet, nähdä kuinka he ovat aloittaneet talonrakennusprojektin tai mittavan remontin nollasta ja ahdistuneet siitä, miten hankalaa kaikki on ehkä alkuun ollut. Sitten projekti on edennyt ja kehittynyt ja lopulta he ovat päässeet siihen, missä ovat nyt.

Se on auttanut. Joskus vielä mäkin tulen näyttämään sellaisen matkan.  En siis ole lakannut seuraamasta niitä tilejä ja pääosin en myöskään enää ahdistu niistä. Paitsi hetkellisesti joskus sellaisina huonoina päivinä kun etuovessa ei ole mitään kiinnostavaa. Tunnistan, että se satunnainen ahdistus ei aiheudu niistä tileistä vaan siitä, että tileillä näkyy jotain sellaista, mitä itsekin kovasti toivon itselleni. Se on inhimillistä. Mutta sen harmistuksen voi kääntää myös inspiraatioksi ja tsempiksi. Helpoiten tämä ahdistuksen muuttaminen inspiraatioksi omaan elämään toimii niissä asioissa, jotka eivät ole niin valtavan tunteita herättäviä ja raadollisia. Kuten juuri asunnon etsintä tai vaikka säästäminen.

Ymmärrän hyvin myös sen, että niissä kaikkein kipeimmissä asioissa ei välttämättä ole mahdollista muuttaa niitä negatiivisia tunteita positiivisiksi leikkimällä ajatusleikkiä. Silloin varmasti kannattaa siivota some ja käsitellä ne kipeät asiat jollain ihan toisella tavalla kuin somea selaamalla.

Toinen mitä yritän muistaa on se, että somessa elämästä näkyy yleensä hyvin yksipuolinen kuvaus. Vaikka ahdistun joskus näistä upeista sisustustileistä, en tiedä mitään niiden ihmisten muusta elämästä tai siitä, millaisia asioita he ovat käyneet läpi siellä unelmakodin taustalla.

Vaikka moni pyrkii pitämään omat somekanavansa realistisena ja olemaan rehellinen oma itsensä (kuten myös minä), siellä ei silti koskaan voi näkyä kaikkea. Esimerkiksi minä olen halunnut kirjoittaa avoimesti kohtaamistani vaikeuksista ja kipeistä asioista, mutta myös onnesta ja rakkaudesta. Joidenkin mielestä olen vuosien saatossa näyttänyt onnea ja rakkautta ihan liikaa. Mun tapa nähdä arki on positiivinen ja pääosin täällä mennään juuri sillä meiningillä, niin kotona kuin somessakin. Silloin kun tuntuu hyvältä, näytän sen mielelläni. Silloin kun tielle osuu vaikeuksia, kerron niistä.

En kuitenkaan voi kertoa esimerkiksi mulle todella läheisten ihmisten murheista tai vaikeuksista, vaikka ne vaikuttaisivat isosti munkin elämään ja tunteisiin. Silloin monet elämän rosot ja harmaan sävyt jäävät piiloon, vaikka olisi omista asioistaan kuinka rehellinen ja avoin. Ja vaikka osa ihmisistä haluaa jakaa enemmän, jokaisella on kuitenkin se oikeus ja mahdollisuus valita itse mitä jakaa. Jotain jää aina pois ja se on enemmän kuin ok.

Mulle itselleni inspiroivinta on seurata mahdollisimman keskenään erilaisia tilejä, jotta en luo itselleni kuplaa, jossa kaikki ovat tietynlaisia. Seuraan tilejä, joissa jaetaan lapsiperhe-elämän samaistuttavia kokemuksia ja sotkukasoja. Seuraan tilejä, joissa on seesteistä ja harmonista elämää lasten kanssa puutalossa, jossa joka päivä askarrellaan, tanssitaan ja hoidetaan puutarhaa. Seuraan tilejä, joissa puhutaan kehopositiivisuudesta ja näytetään sitä. Seuraan tilejä, joista otan treeni-inspiraatiota ja ihailen erottuvia vatsalihaksia ja litteää vatsaa, vaikka tiedän, etten koskaan tule sellaista saamaan. Seuraan tilejä, joilla on upeita muotikuvia ja mielenkiintoisia asukokonaisuuksia. Seuraan tilejä, joiden pitäjällä on tällä hetkellä elämässä todella raskas vaihe meneillään. Seuraan tilejä, joilla matkustetaan 365 päivää vuodessa upeisiin kohteisiin. Seuraan tilejä, joiden pitäjät eivät matkusta ollenkaan ja kierrättävät kaiken mahdollisen. Seuraan tilejä, joiden tsemppilauseet ovat samaistuttavia ja surkuhupaisia ja seuraan tilejä, joiden quotet ovat inspiroivia ja motivoivia (ja joskus vähän kliseisiä).

Monipuolisuus on mulle se avainsana, jolla pidän mun seurattavien listan mielenkiintoisena ja kulloiseenkin mielentilaani sopivana. Some on täynnä erilaisia ihmisiä, ihan kuten Suomi ja koko maailma. Haluan, että erilaisuus näkyy mun feedissä myös. Jos mun feedi olisi täynnä pelkkiä täydellisiä tilejä, täydellisiä koteja, täydellisiä vanhempia ja täydellisiä vartaloita, ahdistus voisi iskeä useamminkin.  Siellä kaiken erilaisen seassa jopa se amerikkalaistyylinen täydellisyys on mulle inspiroivaa. Voin löytää sieltä esim. hauskan kuvausidean, jonka toteutan sitten omaan epätäydelliseen tyyliini sopivasti.

Tärkeintä on muistaa aina, että some on vaan some. Vaikka se on isoin osa mun työtä, mun elämä on kuitenkin tässä ja nyt, silloin kun se puhelimen tai tietokoneen näyttö on kiinni. Kun en vertaile itseäni tai omaa elämääni toisiin, mun on helpompi keskittyä siihen, mikä omassa elämässä on merkityksellisintä.

Millaisia ihmisiä tai tilejä sä seuraat somessa ja miksi? Oletko kokenut ahdistusta someseurattavien vuoksi? Mikä sinulle on aiheuttanut ahdistusta?


Mä uskon sun unelmiin

21.05.2019

Silloin kun mä olin nuorempi, monille oli tosi tärkeää muistuttaa, että kannattaa olla realisti, ei kannata haaveilla suurista, kannattaa hankkia itselleen järkevä ammatti, ei kannata seurata sydämensä ääntä. Suosittu heitto oli mahdollisimman sarkastinen ”usko unelmiis!” tai ”aina saa haaveilla”.

Mun unelmille on joskus naurettu päin naamaa ja monesti on kutsuttu taivaanrannan maalariksi. Niin varmasti monen muunkin ysärin lapsen, joka on uskaltanut haaveilla suurista. Mun äiti on kuitenkin aina kannustanut mua eteenpäin ja se on ollut mulle aivan älytön voimavara. Yksi vanhempi, joka 100% uskoo lapseensa ja puskee tätä kannustaen eteenpäin on paljon enemmän kuin mitä joillakin on edes tänä päivänä, vaikka aika on ihan toinen. Olen siitä äidilleni ikuisesti kiitollinen.

Hän on opettanut mulle, että omat unelmat ja tavoitteet on mahdollista saavuttaa siitä huolimatta, että hänen omat unelmansa ja toiveensa särkyivät vakavan sairauden myötä. Vaikka mun äiti on käynyt syvän kuilun pohjalla ja masennuksen vuoksi jäänytkin sinne pitkäksi aikaa, hän on uskaltanut haaveilla uusia haaveita vanhojen tilalle. Ja vaikka välillä on tuntunut ihan mahdottomalta päästä kohti niitä omia haaveita, se on onnistunut pikkuhiljaa. Nyt mun äiti on jo toteuttanutkin oman pitkäaikaisen haaveensa ja pian toteutuu toinenkin haave. Ja jos jollain on mielialaa kohentava ja parantava voima, niin haaveiden tavoittelemisella ja toteutumisella, olivat ne sitten pieniä tai suuria. On ollut ihan mieletöntä seurata, miten äiti on vaikeuksista ja takapakeista huolimatta, pieni askel kerrallaan mennyt eteenpäin ja päätynyt ottamaan lopulta ihan valtavan harppauksen. Mä olen ylpeä äidistä.

Mulla on ollut suuri ilo saada mun elämään paljon rohkeita ystäviä ja läheisiä, joilla on suuria unelmia ja valtava palo tehdä työtä niiden eteen. Se on tosi inspiroivaa ja sillä on ihan älytön merkitys myös omiin ajatuksiin ja omiin voimavaroihin. Kun ympärillä on paljon ihmisiä, jotka kannustavat ja inspiroivat omalla toiminnallaan, on helpompaa itsekin uskoa itseensä. Mun ja meidän ympärillä on joukko tyyppejä, jotka eivät koskaan sano sellaisia asioita kuin ”ei se kuitenkaan onnistu”, ”ootko nyt ihan varma tosta?”, ”kannattaako tuollaista nyt lähteä kokeilemaan mitä ei ennen ole tehty?”.

Sen sijaan kun puhun omista tavoitteistani tai haaveistani, saan kuulla ”Wau, ihan mahtavaa!”, ”tosta tulee niin hieno juttu!”, ”upeaa, että uskallat kokeilla jotain uutta!”.  Ja samoja sanoja pyrin myös sanomaan ystävilleni, kun he kertovat omistaan. Arvatenkin sellaista kuullessaan on paljon parempi ja rohkeampi fiilis niistä tavoitteista. Kukaan meistä ei ajattele, että unelmia saisi toteutettua helposti tai ilman kovaa työtä ja siksi niihin tavoitteisiin, omien ja muiden, on helppo uskoa. Sillä on ainakin mulle tosi suuri merkitys oman rohkeuden kannalta, että saan nähdä kuinka läheiset mun ympärillä onnistuvat ja saavuttavat hienoja asioita, eivätkä lannistu vaikka välillä tulisi hidasteita tai epäonnistumisia.

Mä olen aina yrittänyt kuitenkin kääntää myös ne epäilyt voimavaraksi. Mitä enemmän mun kykyjä tai tavoitteita on epäilty, sitä suurempi halu mulla on ollut todistaa ne epäilyt vääräksi ja onnistua. Epäonnistumisen pelolle ei saa antaa valtaa, koska silloin ne hienoimmat asiat jää saavuttamatta. Vaikka joskus joku asia epäonnistuisi, se on vain kokemus lisää ja mahdollisuus oppia jotain itsestään ja haaveestaan. Ja ehdottomasti suurempi onnistumisprosentti on silloin kun edes yrittää, kuin silloin kun jättää epäonnistumisen pelon vuoksi yrittämättä.

Moni miettii, että voiko omia haaveita enää tavoitella esimerkiksi vanhemmuuden myötä. VOI. Ja pitää. Vanhemmuus ei ole mikään syy unohtaa itseä ja omia tarpeita tai toiveita. Päinvastoin! Mä koen, että silloin kun perheeseen syntyy lapsi, unelmien määrä ei vähene vaan se kasvaa. Omien unelmien lisäksi saa vastuun ja mahtavan mahdollisuuden auttaa myös niitä omia lapsia toteuttamaan haaveitaan. On tärkeää, että vanhempana tukee ja kuuntelee lasta, mutta määrätietoisuutta ja positiivista asennetta voi opettaa helposti myös omalla esimerkillä. Näyttämällä, että meillä jokaisella on mahdollisuus toteuttaa omia haaveitamme, suuria ja pienempiä. Olen onnekas, kun Otto on aina ollut mun kanssa samoilla linjoilla tässä, ja ollaan voitu kannustaa toisiamme ja lapsia yhdessä.

Inspiroiduin kirjoittamaan tämän postauksen ystävien kanssa käydyn pitkän ja mahtavan keskustelun pohjalta. Sen pohjalta syntyi myös toinen teksti, jonka saatte lukea myöhemmin tällä viikolla. Mä olen aivan äärettömän kiitollinen kaikista meidän ihanista ystävistä ja läheisistä, jotka antaa ihan valtavasti voimaa, rakkautta, naurua ja tukea.