Näin arvuutteli esikoisemme multa eilen illalla, kun leikimme arvoitusleikkiä. ”No sehän on tietysti isi”, vastasin hänelle. Eilen illalla kun raahauduin tavallista pidemmän työpäivän jälkeen ruuhkametrolla kotiin, mua odotti höyryävä juurivalmistettu sitruunaruoho-chilinuudeliwokki, keltainen ihana krysanteemi ja levyllinen mun lempparisuklaata.

Otto, mitä ihmettä mä olen tehnyt ansaitakseni noin ihanan miehen? En todellakaan tiedä. Ruuan jälkeen se siivosi keittiön, maalasi vielä kertaalleen ruokapöytään viimeisen maalikerroksen ja luki sen jälkeen lapsille kirjoja. Tällä hetkellä kun kirjoitan tätä, hän on lasten kanssa tanssissa. Minä jäin tänään yksin kotiin että ehdin hoitaa rästihommia sillä aikaa kun tytöt tanssivat, ja että voin illalla tyttöjen mentyä nukkumaan vähän itsekin rentoutua, katsoa vaikka vähän telkkaria. Tämä viikko on ollut hullu, me ollaan julkaistu android-versio meidän sovelluksesta ja olen järjestänyt elämäni ensimmäisen pressiaamiaisen, mikä oli mahtava ja opettavainen kokemus. Oli hauskaa olla pressitilaisuuden toisella puolella kerrankin.

Mä olen vaan niin kiitollinen tästä kaikesta, vaikka juuri nyt mua väsyttääkin. Olen kiitollinen upeista uusista tyypeistä joihin olen jälleen saanut tutustua, haasteista joihin olen saanut tarttua töissä, siitä että sain tänään pitää työhaastattelun harjoittelijalle, olen kiitollinen siitä että mulla on noin ihana mies ja kiitollinen siitä että mulla on noin rakkaat ja ihanat lapset. Olen kiitollinen siitä, että tänään mun puhelimen sääsovellus on näyttänyt että ulkona on 12 astetta lämmintä, vaikka se luuleekin mun olevan aina Suomenlinnassa vaikka en ole.

Lapset, he ovat mun elämän tärkeimpiä pieniä napoja. Mä olen niin kiitollinen siitä että mulla on heidät ja että mulla on Otto. He ovat ne tyypit joiden elämästä mä haluan tehdä niin siistiä kuin ikinä osaan ja kykenen. He ovat ne joille en koskaan halua tuottaa pettymystä, ne joille en halua sanoa ei jos ei ole pakko. He ovat ne, joiden takia mä olen valmis tekemään aina tuhat kertaa enemmän. Ne jotka tekevät musta paremman ihmisen ja saavat mut olemaan hyvällä tuulella silloinkin kun mikään muu ei anna syytä siihen.  Ne joiden kanssa haluan juhlia jokaista hienoa hetkeä, ja jotka lohduttavat silloin kun päivä ei ole ollut paras mahdollinen.

”Mikä on rakas ja pieni ja saa aina äidin hyvälle tuulelle?” kysyin minä puolestani esikoiselta. ”Minä ja Zelda!” tuli vastaus kuin apteekin hyllyltä. Kyllä nuo kolme taitavat tietää mitä mulle merkitsevät, eikä ole mitään ihanampaa kuin se että on kolme tyyppiä jotka joka ikinen päivä kertovat rakastavansa, monta kertaa, ja joille saan itse kertoa saman.

Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille <3

Kuten ennustin, bannerissakin näkyvä pilottitakki on päässyt päivittäiseen käyttöön. Tällä viikolla varsinkin alkuviikosta melkein kymmenen asteen lämpötiloilla tarkeni jo oikein hyvin olla ihan ulkona kevyesti topatulla bomberilla. Alla oli tietty vielä neule, ja kaulassa kaulahuivi jos ei liikuttu autolla, mutta kuitenkin, yhtään ei hytisyttänyt, välillä oli jopa hiki kun aurinko oikein paistoi eikä tuullut.

Bomber päällä mulla on hyvä fiilis, vannon että kävelen selkä suorempana kun on mieleinen takki päällä. Siihen mä nykyään pukeutumisella pyrinkin: hyvään fiilikseen. Siihen että mulla on itsevarma ja mukava olo mun vaatteissa. Joskus aiemmin mulla on ehkä ollut tarve ”todistella” itseäni pukeutumisellani. Nuorempana pukeuduin paljastavasti ja tosi mauttomasti välillä, ja äidiksi tultuani yritin ehkä vähän liikaa pyristellä siitä ulos. Tyylini muuttui välillä suorastaan tätimäiseksi kun yritin niin kovasti olla ÄITI, mahtua johonkin tiettyyn äitimuottiin.

Nykyään mä tiedän että ei se hyvä äitiys ole siitä kiinni onko mulla jonkun mielestä lapselliset, rumat, mauttomat, teinimäiset tai tylsät vaatteet. Kun mä tulin äidiksi, mulla meni ihan kaiken edelle se että halusin olla hyvä äiti, ja yritin jokaisella elämäni osa-alueella pyrkiä kohti sitä täydellistä äitiyttä. Kunnes tajusin että mun ei tarvitse olla sellainen kuin mielikuvieni ”normi-äiti” on, koska ensinnäkään mitään normi-äitiä ei ole. Me kaikki ollaan erilaisia. Ja toiseksi, täydellistä äitiyttäkään ei ole olemassa.

Mulle on ihan sama jos joku luulee että meidän lapset ovat liikkeellä vaikka isosiskon kanssa, kun kävelen heidän kanssaan kaupungilla. Kyllä he hyvin nopeasti korjaavat että äidistä on kyse, jos tilanne sitä vaatii. En ole pitkään aikaan edes miettinyt näytänkö ikäiseltäni vai en, tai näytänkö äidiltä, ja se on hyvä. Ei sillä ole mitään väliä, eikä se vaikuta mun äitiyteen millään tavalla.

Mä olen aina rakastanut kokeilla erilaisia tyylejä ja käyttää rohkeitakin vaatteita, ja vaikka nykyään en ehkä ole tyyliltäni niin kokeileva enää kuin joskus aiemmin, olen tyytyväinen että olen löytänyt sen rohkeuden uudelleen. Rohkeuden olla juuri sellainen kuin haluan.

Nykyisessä tyylissäni mä tunnen itseni enemmän omaksi itsekseni kuin vuosikausiin. Mä uskon että lapsille paras roolimalli, on tyyppi joka on sinut itsensä kanssa. Oli kyseessä sitten kaveri, äiti, opettaja tai vaikka pappa. Siksi aion jatkossakin näyttää juuri sellaiselta äidiltä kuin haluan, enkä stressaa siitä mitä muut mahdollisesti miettivät.

Takki Zara / T-paita Gina Tricot / Housut Gina Tricot / Kengät Zara / Laukku Marc by Marc Jacobs

Millaisia pukeutujia te muut äidit olette? Tunnistatteko äitimuottiin sopimisen paineita, oletteko kokeneet sellaisia omaa pukeutumistanne miettiessänne?

Sukupuolisensitiivisyys, aihe johon en ole itse ottanut kovinkaan paljoa kantaa, mutta joka tuntuu olevan tapetilla usein. Viimeisin veto oli tietenkin Perussuomalaisten kieroutuneita vitsejä aiheuttanut lippiskampanja, joka kaikessa naurettavuudessaan oli ennenkaikkea surullinen. Se toi esiin sen, miten suuri ihmisjoukko meidän yhteiskunnassa on edelleen, joka ei ymmärrä sitä että kaikkia ei tarvitse tunkea samaan muottiin. Suuri joukko ihmisiä, jotka kaipaisivat oikeaa tietoa, ja kykyä nähdä sen oikean tiedon omien rajoittuneiden käsitystensä takaa.

Sukupuolisensitiivisyys ei tarkoita sukupuolten kieltämistä, sukupuolten välisten erojen kieltämistä, tai sukupuolettomuutta. Se tarkoittaa vain sitä, että tarjotaan kaikille yhtäläinen mahdollisuus toteuttaa itseään parhaaksi katsomallaan tavalla, vailla ennakko-odotuksia, oli sukupuoli sitten mikä hyvänsä. Sukupuolisensitiivisyys on itsemääräämisoikeutta. Se tarkoittaa sitä, että tyttöä ei pakoteta tekemään yleisesti tyttöjen juttuina pidettyjä asioita, tai pukeutumaan ”niinkuin tytöt pukeutuu”, ihan vaan koska hän on tyttö.  Se ei tarkoita sitä, että tytölle ei voisi antaa tytön nimeä tai ostaa vaaleanpunaisia vaatteita. Se tarkoittaa sitä, että ihminen jolla on piirteitä molemmista sukupuolista, on ihan samanlainen ihminen kuin kaikki muutkin.

Meidän molemmilla lapsilla on prinsessanimet, siis ihan suoranaiset prinsessanimet. Toisen nimi tarkoittaa kruunua, ja hän on siitä järjettömän ylpeä. Toisen nimi tulee videopelin kauniilta prinsessalta. Me ei edes mietitty että haluttaisiin erityisesti antaa prinsessanimiä, huomattiin se vasta kun toimittaja huomautti tästä meille haastatellessaan meitä. Nimistä huolimatta, en ole koskaan olettanut että meidän tytöt tykkäisivät prinsessoista. En ole koskaan olettanut että he tykkäisivät edes omista nimistään, enkä myöskään loukkaantuisi jos he joskus haluaisivat vaihtaa nimekseen vaikka Havu tai Timo.  Hehän nimeä kantavat, en minä.

Meidän perheelle sukupuolisensitiivisyys on itsestäänselvyys, ja uskoisin että se on sitä monille muillekin. Se on asia mitä ei tarvitse julistaa, tai mitä tulisi edes ajateltua. Sitä vaan arjessa yleensä ottaa huomioon sen, että jokainen on yksilö. En voi vaatia lasta tykkäämään barbeista koska itse tykkään, en halua tuputtaa hänelle Hello Kitty -suklaamunaa jos hän on mieltynyt Star Warsiin, enkä missään nimessä käske lapsen mennä leikkimään kotia jos hän haluaa kiipeillä. En myöskään estä lapsia nauttimasta tyttöydestään täysillä, tai tekemästä yleisesti tyttöjen juttuina pidettyjä juttuja. Meillä vietetään tyttöjen päiviä, lakataan kynsiä, shoppaillaan, tehdään kampauksia ja lauletaan prinssessalauluja. Ei siksi että meidän tytöt ovat tyttöjä, vaan siksi että he pitävät niistä asioista. Jos toinen lapsistamme olisi poika, tai vaikka interseksuaalinen, hänellä olisi ihan yhtäläinen oikeus haluta tehdä näitä asioita.

Se, miksi aiheen kuitenkin haluan tuoda esiin on että vielä löytyy se tietty prosentti ihmisistä jotka eivät ymmärrä. Jotka pitävät tasa-arvoa ”huuhaana” ja haluavat sulkea kaikki ihmiset tiettyihin muotteihin, joiden väliin ei mahdu mitään. Sukupuolisensitiivisyyden ideana ei ole tehdä naisista miehiä ja miehistä naisia, sen ideana on vaan tiedostaa se että kaikkien meidän ei tarvitse olla samanlaisia, mutta me kaikki ollaan silti ihan yhtä hyviä.

Mä en aio kieltää sitä faktaa etteikö olisi asioita joita edelleen pidetään yleisesti tyttöjen tai poikien juttuina. Varmasti aina tulee olemaan naistenlehtiä, omat pukukopit tytöille ja pojille, ja tampooneja jotka on naisille tehty, vaikka ainakin She’s the man -leffan mukaan auttavat myös nenäverenvuotoon. Silti kenenkään ei pitäisi edistää näitä ahtaita muotteja. Mä rakastaisin nähdä enemmän lelulehtiä joissa on poikia imuroimassa, tyttöjä leikkimässä turtleseilla ja ennenkaikkea kaikki lapset yhdessä tekemässä mitä hyvänsä, eikä niin että tyttöjen ja poikien jutut on eroteltu omille sivuilleen. Lapsille ei tarvitse opettaa niitä muotteja, mihin meidät on vielä kasvatettu.

Vaikka uskon, että monessa perheessä asia on niinkuin meillä: itsestäänselvyys, se ei silti ole sitä kaikille, eikä saisi olettaa että koko yhteiskunta on suvaitseva siksi että enemmistö on sitä. Mut tekee surulliseksi se, että vielä on ihmisiä, vanhempia, joille heidän omat lapsensa eivät uskalla kertoa olevansa esimerkiksi homoja tai että eivät tiedä kumpaa sukupuolta tuntevat olevansa. Jos mä olisin vielä 2010-luvulla tai tulevaisuudessa se vanhempi, jolle ei uskalleta kertoa,  mä olisin tosi pettynyt itseeni. Nykyään kuitenkin on saatavilla tietoa vähän eri malliin kuin vaikka 20 vuotta sitten. Nykyään suvaitsemattomuutta ei voi mitenkään järjellä perustella hyväksyttäväksi.

Tänään telkkarista tulee Marja Hintikka Live jossa sama aihe on tapetilla. Toivottavasti se onnistuu herättämään lisää keskustelua, hyväksyntää ja ajatuksia.

Näkyykö sukupuolisensitiivisyys teillä kasvatuksessa tai arjessa? Mitä mieltä olette siitä että lapsia yritetään pakottaa tiettyihin sukupuolirooleihin?

Mä kävin eilen kampaajalla ekaa kertaa puoleen vuoteen. Ja en käynyt kuulkaas vaan tasoittelemassa latvoja, vaan kuten otsikosta joku ehkä saattaakin päätellä: mulla on ihan uusi hiustenväri. Tämä uusi väri on pitkän harkinnan ja haaveilun tulos. Mä päätin lähteä ulos hius-mukavuusalueeltani (jolla ei aina kuitenkaan ole niin mukavaa), ja kokeilla jotain ihan uutta. Aina mietin että oliskohan se pastelliväri nyt liian radikaali ja voi että ja samaan aikaan olen kuitenkin inhonnut joka päivä peilistä näkynyttä kilometrin juurikasvua ja keltaisia latvoja. Ajattelin että ei se pastelliväri nyt sitä pahempi ainakaan voi olla. Ja niin mä uskaltauduin sanomaan Salon Pepe Åhmanilla työskentelevälle kaverilleni Essille, että haluan pastellivioletit, pitkät hiukset.

Salon Pepe Åhmanilta tarjottiin jo vähän aiemmin minulle vähän pidempiaikaista yhteistyökumppanuutta hiusten osalta, ja kerkesin vielä senkin jälkeen pähkäilemään että uskallanko vai enkö uskalla, moneen kertaan. Nyt on aika tyytyväinen fiilis että kerrankin en ollut nynny ja testasin jotain uutta. Olen myös tosi innoissani nyt kun mulla vihdoin on luottokampaaja, joka patistaa mua käymään käsittelyssä ennenkuin tilanne menee liian pahaksi ks. Ennen-kuvat, hahah. Essi laittaa hiuksia Pepe Åhmanilla Tapiolassa ja Espoon keskuksessa, ja ketjun kampaamoita löytyy myös Tikkurilasta ja Mikonkadulta.

Mun alkutilanne oli siis maantienharmaa tyvi ja kellertyneet latvat, puolipitkä tukka. Hiukset vaalennettiin ja mukana oli tietenkin Olaplex suojaamassa, ja tukka vaalenikin todella hyvin ja ei kärsinyt ollenkaan. Mun hiukset saatiin saman väriseksi pidennysten kanssa, ja sen jälkeen  Essi sekoitteli mielettömän värin jolla ensiksi värjättiin mun oma pää ja sen jälkeen pidennykset. Yllättäen mun omat hiukset, jotka yleensäkin yllättävät, saivat ihan täydellisen värin. Juuri sellaisen jonka halusinkin. Pidennykset sen sijaan (useista aiemmista testeistä huolimatta) eivät yhtäkkiä värjäytyneetkään samanväriseksi kuin mun pää, vaan imaisivat väriä paljon enemmän ja menivät ihan tummaksi. Onneksi Essi sai ne kuitenkin lopulta juuri oikean väriseksi vaikka ne vähän yllättivätkin, ja nyt mä olen mun tukkaan tyytyväisempi kuin moneen vuoteen, ehkä tyytyväisempi kuin ikinä!

B*long -pidennykset* ja BeLonger* -pidennysten hoitotuotteet tarjosi ID Hair, jonka pidennyksiä mulla on ollut aiemminkin silloin kun niitä aktiivisesti käytin muutama vuosi sitten. Pidennykset ovat 45cm pitkät ja kiinni teippikiinnityksellä, joka myös on mulle tuttu juttu. Teipit on mukavan nopea kiinnittää ja helppo irroittaa, ja myöskin muotoilla.

Mulla on teille sellainen huippujuttu, että mainitsemalla varauksen yhteydessä IINAN BLOGI, saatte kaikista kampaamopalveluista Olaplexia lukuunottamatta -10% alennusta maaliskuun loppuun asti. Tämä on aika hyvä alennus ainakin mun mielestä, sillä värit ja muut isommat työt ovat sen verran arvokkaita että tuo alennus tuntuu jo reippaasti. Kampaamoita löytyy tosiaan koko PK-seudulta neljä, ja tämä sama alennus käy niissä kaikissa, kaikille kampaajille. Varauksen voi tehdä joko netissä tai puhelimitse, tsekatkaa lisää Pepe Åhmanin sivuilta. Nyt kannattaa käydä värjäämässä tai leikkaamassa jos on edellisestä käynnistä jo pitkä aika, mulla ainakin oli aivan liian pitkä aika käyntien välissä ja nyt tajusin miten hurjasti uusi kuontalo piristi mua.

Täällä on yksi ihan ylityytyväinen Twilight Sparkle (niinkuin tytöt mua nyt kutsuvat), joka käy vähän väliä ihailemassa tukkaa peilistä ja on ottanut vähän turhan monta selfietä tänään vain katsoakseen vielä kerran miten kivalta tukka nyt näyttää. Mätsätään muuten Oton kanssa kun hänelläkin on se kylmä violetti pää nyt, aika hauskaa! Lapset ovat aivan onnesta soikeana mun hiuksista, päiväkodissakin aamulla esittelivät niitä kaikille, haha. Mitä mieltä te olette uudesta tukasta? On se nyt ainakin parempi kuin vanha eiks vaan!

Pyörähdettiin eilen reissu Tampereen lähellä Oton isoisän luona. Ajokeli oli ihan mahdottoman hirveä sekä mennessä, että varsinkin tullessa, mutta onneksi Otto on varma kuski eikä tarvinnut hänen kyydissään pelätä. Ehjinä selvittiin. Oli tosi mukava käydä siellä suunnalla pitkästä aikaa, ja lapsetkin tykkäsivät kovasti. Siellä oli myös kissa ja lapset olivat tietysti ihan intona kissasta. Itse kissa-allergisena pysyttelin kohteliaan etäisyyden päässä, vaikka allergialääke onneksi auttoikin eikä mulle tullut mitään oireita.

Oton isoisän luota ajeltiin vielä läheiseen Lempäälän Ideaparkkiin, joka olikin vähän isompi kuin Oulun vastaava! Mä en ollut koskaan ennen Ideaparkissa käynyt ja olihan siellä lääniä missä pyöriä. Me ei haluttu ajaa koko paluumatkaa pimeällä joten ei hirveän kauaa siellä oltu mutta kerkesin mä ostaa lapsille pari uutta kivaa vaatetta Kappahlista, Zeldalle kaktuspöksyt ja Tiaralle tiipiipaidan. Tänä keväänä edellämainitut tuntuvat olevan kovia hittejä kaikissa lastenjutuissa niin sisustuksessa kuin vaatteissakin, ja ennustan että kaktusfanina meiltä tulee erilaisia kaktusjuttuja löytymään kyllä jonkin verran.

Tänään ollaan vietetty ihan rauhallista kotipäivää sitten vaan, aika lailla siivoillen ja leikkien. Mä keräsin lasten kaapeista kaikki pieneksi jääneet vaatteet ja pesin niitä oikein urakalla, sillä parin viikon päästä on luvassa yksi aika siisti tapahtuma jossa mulla on oma kirppispöytä! Siitä lisää myöhemmin, mutta sanon jo etukäteen että jos on ajatuksissa lähteä kaupungille tai tulla Helsinkiin niin 5.3. löytyy Kampista kaikkea kivaa. Lapset auttoivat mua lajittelemaan vaatteita ja yhdessä valkattiin myös parit pieneksi jääneet jutut jotka kuitenkin säästettiin, kun ne olivat niin lemppareita.

Ollaan tehty ihan niitä perusjuttuja, syöty itsetehtyjä hamppareita, käyty esikoisen kanssa viemässä roskia räntäsateessa, kasteltu yhdessä kukkia ja vähän on lapset saaneet pomppia sängylläkin. Roskienvientireissulla esikoinen sanoi ihanasti, että hän voi aina olla mulle se kaveri joka tulee räntäsateeseenkin viemään roskia mun kanssa. Meinasi tulla tippa linssiin. Ne on ne pienet ihanat arkiset jutut, jotka elämästä tekee oikeasti elämisen arvoista. Ja lasten kanssa niitä juttuja riittää, ei mulla ainakaan ennen lapsia ollut ketään joka olisi hihkunut onnesta kun ilmoitan että roskapussit ovat täynnä.

Mä olen maailman kiitollisin siitä, että mulla on näin ihana perhe jonka kanssa jokainen minuutti tuntuu lahjalta. Ihan sama sisältääkö se minuutti huutavan lapsen, räkää valuvan nenän tai vessapaperirullan joka on tyhjä juuri silloin kun toinen lapsista on pöntöllä ja toinen potalla ja olisi kiire lähteä jonnekin. Mitään ei saa ottaa itsestäänselvyytenä, sen jos jonkin mä olen oppinut tässä elämässä.

Menipä diipiksi yhtäkkiä, mä olen jotenkin ollut ihan ajatuksissani koko viikonlopun ja miettinyt vaikka ja mitä. Oikeasti mun piti vaan kirjoittaa meidän kivasta viikonlopusta. Mutta joskus näinkin!

Aivan ihanaa alkavaa viikkoa kaikille ja toivottavasti huomenna paistaisi aurinko!