Ja en nyt puhu kyllä deittiviikonlopusta tai kahdenkeskisestä pikalomasta johonkin Euroopan kaupunkiin. Mutta rakkausviikonloppu silti, täynnä rakkaita ihmisiä ja yksi rakas pieni chihuahua, joka reilun puolen kilon painostaan huolimatta on suuri persoona, ja tuo suuresti rakkautta meidän elämään. Lapsimessuilla tavattiin iso joukko ystäviä ja tytöt kävivät rakastavasti halimassa muumipeikkoa, ja sunnuntaisilla synttäreillä taas nähtiin rakkaita sukulaisia. Toiminnantäyteisyydestään huolimatta aivan ihana  ja rentouttava viikonloppu.

Kuten eilen jo kerroinkin, täällä ollaan aivan rakastuneita, ihan koko perhe. Nuorempi neideistä ei tosin ole niin kiinnostunut pienestä ”Ahmasta”, mitä nyt käy välillä silittämässä, mutta tänään Armas otti nokoset Tiaran sylissä Pikkukakkosen ajan ja viihtyi oikein hyvin.  Zelda, huomenna tasan kaksi vuotta täyttävä kuopuksemme, on vähän enemmän toiminnan nainen, eikä ikinä istuisi paikallaan edes puolikasta Pikkukakkosta, ainakaan vielä.

Ihan uskomatonta että huomenna siitä on tasan kaksi vuotta kun mä synnytin Zeldan! En voi ehkä vielä käsittää tätä, mutta pakko se on. Mä kirjoitan huomenna enemmän synttärijuttuja ja ajatuksia siitä mitä kaksi vuotta kahden lapsen äitinä on tuonut tullessaan, ja miltä se on tuntunut, mutta nyt tyydyn vain toteamaan että on meidän pienestä ruttuisesta vauvasta kasvanut kyllä maailman ihanin nuori neiti, ja noista kahdesta maailman ihanimmasta neidistä melkoinen parivaljakko.

Huomenna ei vielä pidetä hurjia synttäribibiksiä, mutta kuopuksemme saa viedä itse valitsemansa Angry Birds -keksit päiväkotiin ja tarjoilla komppiksille kanssa. Illemmalla mennään ostamaan hänelle synttärilahja ja käydään varmaan jätskillä. En vielä tiedä mitä ihmettä me ostetaan kun leluja on ihan liikaa, potkupyöräkin saatiin lapsimessuilta ja pyöräilykypärä olisi ehkä vähän tylsä syntymäpäivälahja vanhemmilta kaksivuotiaalle. Ehkä me vain tehdään niin että mennään yhdessä ostoksille ja annetaan Zeldan valita itselleen jotain mistä hän todella pitää.

Sunnuntaina on sitten juhlien aika, ja juhlavalmisteluistakin ajattelin kirjoittaa pienesti etukäteen. Viidakkoteemasta on jo riittänyt vitsiä kummisetien keskuudessa, saapa nähdä millaisia eläimiä meille sunnuntaina tulee juhlimaan! Pitäisi vielä keksiä asut meille kaikille, ja koristelut kotiin. Mä haluaisin jotain tosi siistiä ja viidakkoista, nyt jos jollain on vinkki mistä kaupasta (ei nettikauppoja, koska ei ehdi enää) löytää parhaat teemakoristeet niin saa vinkata!

Mä menen nyt pusuttelemaan tuota Armasta ja katsomaan Game of Thronesia vihdoinkin vuoden odotuksen jälkeen Oton kanssa sohvalle, kun tytötkin jo nukkuvat nätisti kerrossängyssään. Ihanaa maanantai-iltaa kaikille <3

Meillä on kaksi ihanaa ja rakasta tyttöä, jotka ovat molemmat tasan ja tismalleen yhtä rakkaita meille molemmille vanhemmille. Mulle se on  itsestäänselvyys, että vanhemman kuuluu kohdella molempia lapsia tasapuolisesti, osoittaa rakkautta yhtä paljon ja olla aina oikeudenmukainen molempia kohtaan. Mulla ei ole suosikkia, enkä osaa samaistua kumpaankaan toista enempää. Molemmilla on piirteitä meiltä molemmilta vanhemmilta, mikä on aika hauskaa. Samasta neidistä voi sanoa että hän on aivan kuin isänsä JA että hän on aivan kuin äitinsä, tilanteesta riippuen. Monissa asioissa he myös muistuttavat paljon toisiaan, toisissa taas ovat aivan toistensa vastakohtia. Selkeät esikoisen ja kuopuksen roolitkin on havaittavissa.

Tasapuolisuus on aihe, josta mun on pitänyt kirjoittaa jo pitkään, koska tämä on sellainen asia josta itse otan kasvatuksessa ehkä eniten paineita. Mä en ikinä halua että kumpikaan tytöistä ajattelisi, että on jotenkin vähemmän tärkeä tai rakas vanhemmilleen kuin toinen. Ehkä tämä huolenaihe kumpuaa sieltä, että itse olen ainoa lapsi. Mun ei koskaan ole tarvinnut jakaa äidin huomiota, äidin rakkautta tai edes leluja kenenkään kanssa, kun on ollut vain minä ja äiti. En tarkoita, että olisi helpompaa tai parempaa olla ainut lapsi, mulla ei vaan ole itselläni kokemusta siitä että olisi sisarus ja siksi mietin paljon näitä asioita. Siitä mulla on kokemusta, että olen saanut nähdä kuinka suuri rikkaus sisarukset ovat toisilleen, ja miten upeaa on seurata kuinka läheisiä he ovat toisilleen. En kuitenkaan tiedä kuinka yleistä on tuntea olevansa vähemmän tärkeä kuin sisarus, enkä tiedä kuinka pienistä tai isoista asioista sellainen tunne voi kummuta.

Olennaista mun mielestä tasapuolisesti kohtelussa on sen hyväksyminen että lapset ovat yksilöitä, ja kaipaavat joskus huomiota aivan eri tavalla. Siinä missä toinen tykkää makoilla kainalossa pitkiäkin aikoja höpötellen ja puristaa tiukasti kaulasta halatessa, toinen viihtyy paremmin yhteisen tekemisen parissa ja antaa pikaisen halin siinä lomassa. Mulle on ollut tärkeää juuri se, että opin tuntemaan meidän lapset sellaisina kuin he itse ovat, ja kohtelemaan heitä tasapuolisesti, kyllä, mutta myös sillä tavalla mikä on heille mukavinta ja luontevinta, tarkoittaen sitä että joskus kohtelen heitä myös eri tavalla.

En mä täällä laske excel-taulukkoon että olenko nyt sanonut molemmille yhtä monta kertaa päivän aikana että rakastan, tai että annan pusut tismalleen samaan kohtaan poskea. Pyrin kuitenkin aina kohtelemaan heitä tasavertaisesti, antamaan yhtä paljon kahdenkeskistä aikaa mun kanssa ja kutittamaan molempia jos he ovat sillä tuulella. Yleisesti ottaen tasapuolisuuden toteuttaminen on mun mielestä arjessa suhteellisen helppoa, ainakin silloin kun molemmat ovat ihan tyytyväisiä ja leikkivät nätisti joko yksin tai yhdessä tai vanhempien kanssa. Hankalaksi se menee mun mielestä niissä tilanteissa, kun heille tulee keskenään riitaa tai kilpailua.

En lähde erittelemään että kumpi, mutta useimmiten meillä se on aina yksi ja sama tyyppi joka yrittää ottaa toiselta kädestä tai haluaa tehdä tismalleen samaa kuin toinenkin juuri samalla hetkellä. Tämä tekee tasapuolisuudesta hankalaa. Väistämättä toista tulee kiellettyä enemmän, ja hän saa enemmän negatiivista huomiota osakseen kuin toinen, koska en mä nyt lähde päätäkään taputtelemaan jos tyyppi ottaa toiselta lelun kädestä. Meillä ei huudeta tai räyhätä, eikä käytetä jäähyä, mutta ilmaistaan selkeästi että nyt on toimittu väärin ja on syytä pyytää anteeksi. Jos näitä tilanteita tulee useampi päivän aikana, mulle tulee aina huono omatunto siitä, että toinen on saanut enemmän toruja kuin toinen. Vaikka eihän se edes ole mun vika!

Pyrin ristiriitatilanteissa keskustelemaan tilanteen auki lapsen kanssa, ja aina kun on pyydetty anteeksi ja ymmärretty missä meni pieleen, on tilanne sillä kuitattu. En tuo vanhoja mokia esiin uusissa tilanteissa, enkä kiukuttele lapselle koko päivää jos hän on ollut aamulla hankala. Silloin kun joku tällainen tilanne on ollut päällä, yritän sen jälkeen kiinnittää entistä enemmän huomiota lapsen tekemisiin, ja antaa kehuja pienimmistäkin onnistumisista. Olen huomannut että meillä se toimii. Silloin lapsi taas muistaa, kuinka paljon mukavampaa on tehdä toiselle jotain kivaa, kuin jotain ikävää.

Ehkä tiivistäisinkin tämän niin, että rakkauden suhteen pitää olla tasapuolinen, mutta ristiriidoissa pitää olla oikeudenmukainen. Eihän se niin toimiskaan, että pitää tukkimiehenkirjanpitoa ja jättää torumatta jos toinen on menossa toisen ohi päivän toilailuissa, ettei vaan olisi epätasapuolinen. Eikai se ole epätasapuolisuutta, että toimii ristiriitatilanteissa oikeudenmukaisesti.

Uskon että tulevien vuosien aikana nämä osat tulevat vaihtumaan vielä moneen kertaan, että kumpi ärsyttää kumpaa enemmän ja kumpi koettelee enemmän vanhempien  hermoja. Leikki-ikäisten kanssa tasapuolisuus ja kasvatus on ylipäätäänkin mun mielestä vielä aika helppoa. Teini-iässä tämä tasapuolisuuden toteuttaminen voi olla vaikeampaa, varsinkin kun monet sanovat esimerkiksi että kuopus pääsee aina esikoista helpommalla rajojen ja vanhempien suostuttelun suhteen, ja saa esimerkiksi myöhäisemmän kotiintuloajan nuorempana kuin esikoinen sai. Mun ei tarvitse onneksi niin pitkälle vielä pähkäillä, riittää kun olen hetkessä läsnä nyt ja olen oikeudenmukainen.

Tämä on musta aiheena tosi mielenkiintoinen, ja mua kiinnostaa hirveästi kuulla muiden kokemuksia ja ajatuksia, etenkin omasta lapsuudesta, koska multa itseltäni kaikki kokemus sisaruksista puuttuu omasta lapsuudesta.

Miten te toteutatte tasapuolisuutta arjessa? Otatteko tasapuolisuudesta paineita? Jos otatte, niin missä tilanteissa? Koitteko itse lapsuudessa, että vanhemmat kohtelivat teitä sisaruksia aina tasapuolisesti? Olitko kuopus, keskimmäinen vai esikoinen?

Näin uuden arjen kynnyksellä tuntuu siltä kuin pitäisi kirjoittaa jonkinlainen tilinpäätös kotona äitinä vietetyistä vuosista. Mitä äitiys on antanut mulle? Mitä on äitiys? Ja millaista mun äitiys on tulevaisuudessa?

Meidän lapset ovat opettaneet mulle niin paljon, niin uskomattoman paljon ettei sitä voi sanoin kuvailla. He ovat opettaneet mulle, miltä tuntuu rakastaa jotain niin paljon että pelkkä ajatuskin sen menettämisestä viiltää koko kropan halki. He ovat opettaneet mitä on epätoivo aamuneljältä, kun ei ole nukkunut kolmeen vuorokauteen ja edelleen joku vaan itkee ja on sitä mieltä että et saa hei nukkua vieläkään. He ovat opettaneet mitä on vanhemman ylpeys. He ovat opettaneet miten voi iloita ihan yhtä paljon siitä että tyyppi onnistuu ensimmäisen kerran osumaan lusikalla suuhunsa, vaikka jugurtit menisivätkin vielä pitkin seiniä, kuin siitä että saisi kymppitonnin ässäarvasta.

Näiden kolmen ja puolen vuoden aikana mä olen kokenut ylitsepääsemättömän onnellisia hetkiä enemmän kuin koskaan ennen mun elämässä, enkä varmasti ikinä ole ollut niin seesteinen ja jatkuvasti onnellinen kuin näinä vuosina. Joskus on ollut surua ja murhetta, väsymystä enemmän kuin laki sallii ja viikkoja jolloin on vaan halunnut että olisi jo seuraava viikko tai edes seuraava päivä. Me ollaan vietetty päiviä joina ollaan naurettu mahat kippurassa aamusta iltaan lasten kanssa halien ja pusien, ja päiviä jolloin ollaan laskettu minuutteja siihen että Otto tulee töistä. Huomattavasti enemmän kuitenkin niitä iloisia päiviä.

Äitiys on antanut kärsivällisyyttä. Kärsivällisyyttä opettaa päivästä toiseen samoja asioita, vaikka joskus on pirun vaikea ymmärtää että jollekin ei vielä ole olemassa sellaista käsitettä kuin itsestäänselvyys. Kun toistaa päivän kymmenettä kertaa että ”toiselta ei saa ottaa kädestä” tuntee itsensä joskus voimattomaksi. Mutta se onnistumisen tunne, kun joskus huomaa että on sanonut ja perustellut nuo sanat viisi kertaa harvemmin kuin edellisenä päivänä, se on jotain sanoinkuvailematonta.

Äitiys on antanut tilannetajua ja nopeaa reagointikykyä. Kun huomaa että kaupassa alkaa lapsella alahuuli väpättää, oli syy mikä hyvänsä, on oppinut reagoimaan nopeasti ja keksimään jotain mistä lapsi saattaisi ilahtua itkun sijaan, koska minä ainakaan henkilökohtaisesti en nauti siitä että lapsi kiljuu kaupassa. Tällä en tarkoita mitään ”ostetaanko sulle karkkia, piristäiskö se sua?” -ratkaisuja, vaan sitä että spottaa kaupasta äkkiä jotain jolla lapsen mielenkiinnon voi kääntää kyllästymisestä tai harmista muualle, kuten vaikka vessapaperipaketin jonka lapsi voi itse hakea ja nostaa ostoskoriin.

Äitiys on opettanut sanoittamaan tunteita, ja asettumaan lapsen tasolle. Ymmärtämään toisen harmitusta ja lohduttamaan, samalla hillitsemään omia tunteitaan. Miettikää kuinka monta tunnetilaa me äiditkin käymme läpi yhden päivän aikana silloin kun lapsilla on uhmaikä meneillään? Toki me äidit osataan käsitellä tunteemme itse, mutta silti. Taaperon kasvatus on joskus aikamoista tunteiden vuoristorataa myös äidille.

Äitiys on opettanut kyvyn tehdä montaa asiaa yhtäaikaa, koska joskus on pakko. Tilanteen vaatiessa on oppinut että kaksi mahtuu ihan hyvin yhteen syliin ja samalla voi vielä työntää rattaita, ainakin hetken.

Äitiys on opettanut, että itselle helpoin ratkaisu ei aina todellisuudessa olekaan se helpoin ratkaisu. Voi yrittää tehdä ruokaa nopeasti yksin väsyneiden ja nälkäisten lasten pomppiessa jaloissa, samalla kun itse panikoi jatkuvasti että lentääkö paistinpannulta rasvaroiskeita naperon päälle tai avaavatko ne kohta kattilakaapin ja heittelevät kaiken lattialle. Tai sitten voi ottaa lapset mukaan ja antaa heidän vaikka kuoria valkosipulin kynsiä tai sekoittaa jauhoja tyytyväisenä, jolloin he luultavasti pysyvät yhdessä paikassa ja keskittyvät puuhaan. Sotkua tulee varmasti molemmista, mutta kummasta tulee parempi mieli kaikille?

Äitiys on opettanut priorisoimaan ja keskittymään olennaiseen. Laittamaan lapset kaiken muun edelle, ja luopumaan omastaan. Äitiys on antanut syyn olla parempi ihminen, ja halun tarjota lapsilleen vain parasta.

Joskus äitiys on tavarat vaipassa ja toisella pissahätä siinä vaiheessa kun ulkovaatteita on puettu päälle vartti ja vihdoinkin olisi voinut lähteä ovesta ulos. Toisinaan äitiys on puristus sormesta ja intensiivinen luottavainen tuijotus suoraan silmiin keskellä yötä kun vauva syö maitoa. Äitiys on räjähtävää naurua muumirypäleille ja onnenkyynel silmäkulmassa kun toinen sanoo ensimmäistä kertaa että rakastaa. Äitiys on märkiä pusuja, lohdutusta ja uuden oppimista.

Huomisesta alkaen mä en ole enää kotiäiti, mutta yhtään vähemmän äitiä töihin meno ei musta tai kenestäkään muusta tee. Tulevaisuudessa äitiys vaatii entistä enemmän suunnitelmallisuutta, periksiantamattomuutta ja varmasti kykyä tehdä joskus vielä useampaa asiaa yhtäaikaa. Läsnäolosta, kiireettömyydestä tai periaatteistani äitinä en silti aio luopua. Mä aion järjestää lapsille hauskoja tapahtumia, rentoja hitaita aamuja satukirjoja lukien ja yhteisiä ruuanlaittohetkiä jatkossakin. Vaikka meidän arki muuttuu, se arki on silti meidän tyttöjen lapsuus. Ja mä haluan että se lapsuus on parasta mahdollista aikaa mitä heille voi tarjota.

Tässä postauksessa kirjoitan omasta näkökulmastani äitinä, yhtään väheksymättä isien roolia lasten elämässä. Ja täytyy sanoa että mä olen ihan mahdottoman ylpeä siitä, miten Otto on ollut mukana tässä kaikessa alusta asti tasavertaisena vanhempana, käynyt läpi samoja tunteita, tilanteita ja opetuksia isänä, kuin minä äitinä. Ja käynyt samaan aikaan töissä. Mä luulen että jos vain otan Otosta mallia siihen miten händlään arjen huomisesta eteenpäin, kaikki menee paremmin kuin hyvin.

Ja meidän lapsia mä haluan kiittää kaikesta hyvästä mitä meillä elämässä tällä hetkellä on. <3

Tyttöjen päivä meni hyvin, ihanasti, loistavasti. Paras päivä pitkään aikaan! Alkaen jo ihan siitä, että ensimmäistä kertaa päivä- tai viikkokausiin ikkunasta pilkisti mikäs muukaan kuin aurinko. Mä pidin tänään kameravapaata loppupäivän, mutta aamuiset pukuleikit oli kerrassaan pakko ikuistaa. Mä päästin tytöt aarreaittaan, mun lipaston sekalaisen koru-ja asustelaatikon kimppuun, jonne olen laittanut kaikki sellaiset korut ja asusteet joista puuttuu tyyliin yksi helmi tai hupilasit joista on irronnut viikset. Juuri tälläisiä tilanteita varten, pukuleikkejä ja sitä varten että lapset saavat tutkia ja ihastella, vailla pelkoa rikkimenemisestä.

Pienenä ihan parasta oli jos sai lainata äidin huiveja, vöitä ja korkokenkiä, ja mä olen halunnut säilyttää omille lapsilleni rutkasti vaihtoehtoja leikkejä varten. En sano että eläisin omaa lapsuuttani uudelleen lasteni kautta, mutta mä haluan tarjota heille kaikkea sellaista, mistä itse pienenä tyttönä innostuin ja mistä haaveilin, ja se näyttää toimivan ihan kivasti. Tietenkään en tyrkyttäisi korkkareita ja pinkkejä kaulakoruja jos he eivät niistä innostuisi, haluan keskittyä tekemään heidät onnelliseksi, enkä saamaan heitä tekemään sitä mikä tekee minut onnelliseksi.

Mikä sitten teki meidän pienet tytöt tänään onnelliseksi? No pukuleikki, tietenkin. Kiireettömyys, muumitee ja pingviinipeli. Se että kysyin ulos lähdössä, että kävelläänkö vai mennäänkö bussilla. Bussilla mentiin, kuopus nukahti siihen ja esikoinen halusi puiston sijaan kauppaan. Ostoskärryihin ei päässyt kun työntäjiä oli vain yksi ja rattaatkin mukana, mutta vetokorin vetäminen oli hieno vastuutehtävä, josta esikoinen ilahtui ja jaksoi vetää koria kassalle asti vaikka mä kysyin joka välissä että joko väsyttää ja vakuuttelin että otan kyllä korin heti jos hän ei jaksa. Kaupassa käytiin kahdestaan ihastelemassa uutuusbarbeja, ja bongailtiin leluja joita meiltä jo löytyy. Sitten jatkettiin sulassa sovussa vihannesosastolle, ja valittiin sieltä mukaan klementiinejä herkuksi.

Suurinta riemua aiheutti kotimatkalla auringon ja kuun yhtäaikainen hengailu taivaalla. Ihasteltiin kuinka kuu seurasi meitä koko matkan kotiin asti, vaikka välillä käväisikin piilossa talojen takana. Huudeltiin yhdessä (tyhjällä) tienpätkällä, että ”Kuuu-uuu missä ooooleeeeet?” ja se oli lapsista ihan ratkiriemukasta. Ei mua hävetä höpöttää lasten kanssa, sehän on just parasta että heittäytyy mukaan leikkiin! Ennen kuin mentiin sisälle, me vilkutettiin vielä kuulle heipat, ja kotona kurkattiin ikkunasta, että missä se kuu nyt luuraa.

Meillä oli niin hauska päivä, että pakko kyllä pitää näitä päiviä useamminkin! Ruuaksi me syötiin kanaa ja riisiä, ja leikittiin barbeilla siihen asti että Otto tuli töistä kotiin. Lopulta ei edes ehditty katsoa leffaa, kun kaikessa muussa meni niin kauan aikaa. Ihan hyvä vaan, mä olen iloinen että lapset ennemmin leikkivät tänään kun katsoivat leffaa. Illan kruunasi koko perheen yhteinen saunominen, ja se että esikoinen uskalsi ensimmäistä kertaa elämässään heittää pienet löylyt, yleensä meidän saunassa ei siis saa heittää ollenkaan löylyä jos hän on mukana. Hiljaa hyvä tulee, kolmessa vuodessa oppii tykkäämään pienistä löylyistäkin kun saa rauhassa harjoitella.

Parasta näin äidin näkökulmasta on se, että mulla on kaksi noin mielettömän ihanaa pikkutyttöä joiden kanssa tälläisiä päiviä on ilo järjestää, ja jotka näyttävät koko sydämestään sen miten paljon nauttivat. Ihanat perhepäivät eivät vaadi edes sen ihmeellisempää aktiviteettia, ne on ne pienet asiat joista lapset innostuvat, ja jo kotona voi keksiä niin paljon kaikkea hauskaa. Kiitos meidän rakkaille tytöille tästä ihanasta päivästä <3

Ihanaa viikonloppua ja hyvää yötä kaikille! <3

Kotona lasten kanssa, tai kotona Oton kanssa mä olen itsevarma. Olen kirjoittanut äitiyden tuomasta itsevarmuudesta, enkä ole huijannut, mä olen huomattavasti itsevarmempi kuin ennen. Teini-ikäisenä mä olin tyytymätön itseeni joka paikassa, myös kotona, hyvin harvoin peilistä katsoi omasta mielestä edes semiookoon näköinen tyyppi. Yleensä keskityin virheisiin, näppyihin naamassa, nenään jota vihasin yli kaiken ja siihen että mulla oli raudat. Raudat, joiden yhdeksän vuoden pitämisestä mä en voisi olla onnellisempi, nykyään. Nykyään mulla on suorat ja terveet hampaat joista mä olen ylpeä.

Kun sanon että olen kotona itsevarma, mä tarkoitan sitä että voin hyvin olla ilman meikkiä, pieruverkkareissa ja tukka likaisena. Ja kävellä peilin ohi, jopa katsoa sinne ja ajatella että no mä näytän ihan normaalilta, en oksettavalta tai hirveältä niinkuin joskus ennen ajattelin. Ennen mä meikkasin ensimmäiseksi aamulla, vaikka en olisi mennyt mihinkään koko päivänä. Pesin meikit vasta kun olin jo sammuttanut valot ja menossa nukkumaan, siinä missä nykyään meikkaan vaan jos menen jonnekin oikeasti ihmisten ilmoille, muualle kuin lähikauppaan tai lasten kanssa pihalle leikkimään, ja pesen meikit pois heti kun niille ei enää ole tarvetta. Mä en silloin vaan halunnut katsoa sitä naamaa peilistä, mikä siellä kaiken meikin alla oli.

Mä koen olevani itsevarma myös muiden äitien seurassa, leikkipuistossa tai viemässä Tiaraa kerhoon, tai jos äitikaveri tulee käymään. Voin olla silloinkin ilman meikkiä, en juuri uhraa vaatteilleni sen enempää ajatuksia kuin että ne ovat puhtaat ja mukavat, ja en muutenkaan stressaa sitä miltä näytän. Mutta auta armias kun pitää lähteä jonnekin mukavuusalueen ulkopuolelle. Tapahtumaan jossa olen ainoa nuori äiti, juhlimaan lapsettomien ystävien kanssa tai vaikkapa salille, jonne en edes mene.

Silloin mä olen oikea epävarmuuden ruumiillistuma. Mä koen aina että olen täysin tippunut kelkasta, mun vaatteet on ihan vääränlaiset, en osaa meikata ja tukkakin on niin huonosti. Musta tuntuu aina siltä, että olen se tilaisuuden musta lammas, jota kaikki katsoo ”mitä toi täällä tekee? Eihän tolla naamalla pitäis tänne päästä”. Ja ei, mua ei koskaan ole kohdeltu mitenkään väheksyen tai katsottu pahasti, päin vastoin kaikki ovat olleet ihan supermukavia mulle, kaikissa tilaisuuksissa. Mutta mulla on vaan tämä fiilis ihan omasta takaa. Tunnen itseni huonommaksi kuin muut. Vaikka en koe enää näyttäväni kauhealta, musta tuntuu silti että mä näytän aina jotenkin väärältä.

Mä rakastan vaatteita ja pukeutumista ja uhraan vaatekaapin sisällölle ja sen kehittämiselle paljon ajatuksia. Mulla on mielessä selvä kuva siitä millaisen vaatekaapin haluaisin ja miltä mun pitäisi näyttää, että ”voisin olla itseeni tyytyväinen”. Silti mä olen huomannut että vaikka kuinka täytän kaappia sellaisilla vaatteilla kun olen suunnitellutkin, ja vaikka kuinka ostan uuden meikkivoiteen tai laitan hiukset kivasti niinkuin lehdessä, mulla on ihan yhtä epävarma fiilis. Ei se itsevarmuus vaatekaapista tulee vaan omasta päästä.

Mitä enemmän mä yritän, sitä vähemmän tyytyväinen mä olen, selvästikin. Mulla on taipumuksena ehkä vetää yli, kokeilla liian erikoisia vaatteita tai meikkejä, joissa en tunnekaan itseäni itsevarmaksi, mutta joita haluan kokeilla jotta näyttäisin sellaiselta kuin kuvittelen haluavani näyttää. Silti mulla on kaikkein itsevarmin olo niissä mun oman vaatekaapin loppuunkulutetuissa lemppareissa, ihan perus meikissä tai ilman meikkiä ja tukka vähän pörrössä.

Äitien seurassa mä olen itsevarmempi kuin koskaan ennen, mutta kun äitikuplasta pitää astua ulos, muutun takaisin epävarmaksi teinitytöksi. Teinitytöksi itsensä kokeminen on tosin ehkä hieman ristiriidassa sen kanssa, että samaan aikaan koen olevani täysin mammautunut, kaavoihin kangistunut ja auttamatta trendeistä jäljessä. Äitiys on hassua. Samalla niin voimaannuttavaa, ja samalla niin ristiriitaista.

Onko teillä muilla ollut samanlaisia epävarmoja fiiliksiä äidiksi tulemisen jälkeen? Miten olette voittaneet ne?