Kuvat © Sara

Mörköllä on tommonen tosi paksu side koko masun ympäri :(<3

Mun toivomus ois että kirjottelisit joskus vauva-arjen huonoista puolista? tuntuu että kirjottelet täällä vaan hyvistä asioista etkä ollenkaan koskaan sellasista jos tiara on vaikka vähän valvottanut/kitissyt ja tunnet olos väsyneeksi.
Mut sellanen toivomus jos täällä saa postauksia toivoa. Että mikä on vauva-arjessa raskainta tai väsyttävintä.

Mä aloin miettimään tuota kommenttia ja sitä että miksi mä saan samantyylisiä kommentteja niin usein. Mä oon kyllä kertonut täällä siitä jos Tiara on valvottanut tai kitissyt, esimerkiksi Isänpäivän yönä meillä ei nukuttu kuin muutama tunti jos sitäkään ja viimeviikolla oli vierastuskiukkua. Mutta onko se rikos että Tiara on kiltti ja kultainen tyttö josta mulla ei kovin usein ole mitään valitettavaa? Suututtaako se niin kovasti jos mä en löydä huonoja puolia vauva-arjesta ja ole tyytymätön olooni äitinä?                 Vauvat on kaikki erilaisia ja se että monilla vallitsee käsitys siitä, että kaikilla pienillä vauvoilla on vaikeaa ja ne valvottavat öisin ja vanhemmilla on mielettömän rankkaa, on aivan väärä. Toki joillain vauvoilla on masuvaivoja tai pienestä pitäen jo paljon temperamenttia, mutta esimerkiksi Tiara ei ole sellainen vauva. Tiara on nukkunut jo yli kahden kuukauden ajan täysiä öitä, miksi mä siis valittaisin väsymystä? Tiara kiukuttelee äärimmäisen harvoin ja silloin kun kiukuttaa niin mä yleensä mainitsen siitä täällä koska se on mulle iso ja mainitsemisen arvoinen juttu siksi ettei se kuulu meidän normaaleihin arkipäiviin. Mä saan myös omaa aikaa jos mä sitä haluan, tähän mennessä en ole kovinkaan paljoa halunnut mutta tiedän että jos mä haluaisin lähteä vaikka kavereiden kanssa syömään ja leffaan niin se onnistuisi samantien.                  Se että mun blogi ei ole valitusblogi enkä kerro täällä vauva-arjen kamaluudesta ei tarkoita sitä että mä peittelisin jotain tai korostaisin vaan hyviä asioita. Se tarkoittaa sitä että mulla ei ole mitään valitettavaa, koska kyllä mä täällä kerron ikävistäkin asioista kuten vaikkapa Mörkön sairastumisesta tai mun rankasta teini-iästä. Mä oon jopa paljastanut täällä lähes paljaan, synnytyksen jälkeisen kroppani joten miksi mulla olis jotain salattavaa siitä kuinka usein Tiara kiukkuaa? Postauksia saa kyllä toivoa, ei siinä mitään mutta tää aihe vaan jotenkin särähti mulla niin pahasti korvaan. Miksi vauva-arjen pitäisi olla oletusarvoltaan hirveän kamalaa kärsimystä ja väsymystä kaikilla?                  Mä nautin äitiydestä ja siitä että saan olla mun perheen kanssa, se on parasta mun elämässä. Tiara on kiltti ja ihanan iloinen tyttö joka ei pienistä hermostu ja mä viihdyn sen kanssa ihan mainiosti eikä mulla ole mitään valittamista mistään neitiin liittyvästä. Mä en aio täällä alkaa myöskään esittämään että meillä ois jotenkin rankkaa, kerron mieluummin asiat sellaisina kun ne oikeesti on. Ootteko muut äidit kohdanneet samanlaisia oletuksia siitä että vauvan kanssa pitäis olla niin kammottavan väsyttävää ja järjettömän hirveää? ”Moi oon söpö ja Sophie on mun paras kaveri!” ”Tää on mun lempparikohta, niiiiin jännä!” ” Ei se haittaa et kirja on väärinpäin, mua jännittää silti!” ”Toi kissa näyttää ihan pöntöltä ku se on väärinpäin!” ”Nyt mua naurattaa ku kirja on oikeenpäin!” ”Mä lähen nyt kauppaan!” ”Oon kovis chiksi ja pidän mun nyrkist kiinni!” ”BÖÖÖ oon pihalla ku lumiukko!” ”Äiti voitko nyt lopettaa sen räpsimisen ku mä haluun leikkii rauhassa!” ”Mä nyt vähä luen kirjaa täs!” Sitten vielä vähän bloggaamisesta. Mä oon viettänyt monta tuntia nyt parina päivänä eläinlääkärillä ja sen lisäksi hoitanut ihan normaalit arkiaskareetkin ja tietysti ollut Tiaran, äidin ja Oton kanssa. Oon myös halunnut olla paljon Mörkön kanssa ja paijailla sitä ettei sillä ois niin paha olla. Mä oon siinä samalla jäänyt ihan hirvittävän pahasti jälkeen tässä kommentteihin vastailussa, mistä mä oon pahoillani. Oon kumminkin järkeillyt tän asian päässäni silleen että mieluummin luette multa kokonaisen uuden postauksen kun parin rivin vastauksen kommenttiin. koska tällä hetkellä mulla ei oo riittänyt aika sekä kommentteihin vastaamiseen että postaamiseen. Mä lupaan vastata jokaikiseen kommenttiin mahdollisimman pian, mutta nyt on tärkeysjärjestyksessä kyllä ihan ensimmäisenä Tiaran lisäksi tietysti Mörkö ja keskittyminen sen parantumiseen. Toivottavasti te ymmärrätte! Nyt toivottelen hyvät illanjatkot kaikille ja kiitoksia paljon ihanista kommenteista ja vinkeistä myös Mörkön suhteen! Ostettiin nimittäin Mörkölle semmonen ”uimarengas” kaulaan joten nyt ei tarvi pitää sitä inhottavaa tötsää ja herralla onnistuu juominen ja syöminenkin helpommin!

    Mä sain tällaisen kommentin tuossa toissapäivänä ja ensin ajattelin vaan kirjottaa ylipitkän vastauskommentin mutta tulin sitten ajatelleeksi et ainakin mun mielestä tää ois ihana postausaihe! Kiitos todella paljon kommentin lähettäjälle ideasta, koska mä oon kaivannu hirveesti jotain aihetta mihin saisin kunnolla paneutua ja miettiä ja kirjottaa sydämeni kyllyydestä. Tällaset syvällisemmät jutut on niin mukavaa vaihtelua tavallisten kuulumispostausten lisäksi ja hyvää ajanvietettä Tirriskän päikkäreiden ajaksi. Mut jos vaikka menisin ihan asiaan (ja vähän sen vierestä)!

 Miltä äidinrakkaus tuntuu? Mulle henkilökohtasesti se on voimakkain tunne mitä oon koskaan mun elämässä kokenu. Se on niin absoluuttista, ehdotonta rakkautta jota mikään muu ei voi korvata. Sillä samalla punasella sekunnilla kun Tiara nostettiin synnytyssalissa mun rinnalle mä rakastin sitä enemmän kun mitään muuta koskaan ennen. Ja kyllä mä toki rakastin sitä jo silloin kun se oli pieni masuvauva ja halusin pitää parhaani mukaan huolta että neidillä on masussa kaikki hyvin, mutta onhan se ihan eri asia pitää vauvaa sylissä, käsin kosketeltavana kun tuntea epämääräistä vellontaa navan alla.
                       Ja en nyt tarkoita sitä etteikö sekin olisi tuntunut ihanalta kun vauva liikkui masussa, päinvastoin: vauvan liikkeet oli se ainoa varmistus mulle siitä että kaikki on hyvin ja niden liikkeiden kautta mä kovasti yritin jo muodostaa käsitystä siitä kuka mun masussa oikein hengailee. Niinä päivinä kun Tiara liikuskeli paljon niin leikittelin ajatuksella että masussa asustelee touhukas tuleva naisten jalkapallon mm-mestari, hiljaisempina päivinä taas mietin asustaako masussa hiljainen pohediskelija, ehkä kirjailija tai tuleva huipputaiteilija. Varmasti nää pohdinnat on monelle muullekin äidille tuttuja ja ne auttaa luomaan vahvaa sidettä tulevaan pieneen jo raskausaikana. Ja vaikka arvaukset menisivät ihan mönkään niin sillä ei ole mitään merkitystä, silti ne konkretisoi  ajatusta tulevasta vauvasta ainakin mulle paljon paremmin kun vaikkapa tuttipullojen ostaminen.

En koskaan uskonu että voisin rakastaa näin paljon, mä en tiedä mistä tää rakkaus tulee mutta sitä on pelottavan suuri, oikeastaan rajaton määrä. Jokaikinen päivä mä rakastan Tiaraa miljoona kertaa enemmän, jokainen pieni hymy ja naurahdus, itku, tuhina, ähinä ja märkä kuolapusu jonka tolta neidiltä saan lisää sitä rakkautta. Iso korvasta korvaan -hymy, mikä voisi olla sen parempaa kun tietää että oma lapsi on iloinen ja onnellinen. Itku, ja se kun itkun saa loppumaan. Lapsen itku on ehkä se hetki jolloin tunnen äidinrakkauden suurimpana, sillä hetkellä kun kuulen että Tiara itkee ja sillä on paha olla mä unohdan kaiken muun mitä maailmassa tapahtuu, ainoa asia mikä mulle sillä hetkellä merkitsee on se että haluan saada Tiaralle hyvän olon takaisin. Tuhina, se ihana ääni joka neidistä lähtee kun se nukkuu tyytyväisenä x-asennossa omassa sängyssään. Siitä mä tiedän että kaikki on hyvin ja uskallan ehkä ummistaa itsekin silmät yön ajaksi. Ähinä, se on se mistä kuulen kuinka kovasti Tiara yrittää jotain, ähinää olen kuullut kun neiti opetteli kannattelemaan päätä itse, kun norsu alkoi kiinnostaa ekaa kertaa ja sitä piti yrittää heilutella, kun neiti ekaa kertaa löysi nyrkin ja yritti saada sitä suuhunsa. Ähinä on uuden oppimista ja on ihan mielettömän ihanaa nähdä kuinka paljon lapsi nauttii uuden oivaltamisesta. Ja ne märät kuolapusut, eihän ne oikeita pusuja oo vielä mutta onhan se kiva ajatella niin! Ja jos toi neiti tohon tahtiin pussailee ja ähisee nii eiköhän se pian osaa jo antaa ihan oikean, tarkoituksellisen pusunkin.

                              Äidinrakkaus on pelottavaa. Koskaan ennen en ole pelännyt menettämistä näin paljon. Jo raskausaikana mä jokaikinen päivä pelkäsin mun pienen puolesta ja tökin sitä jotta saisin sen liikkumaan tietääkseni että sillä on kaikki kunnossa. Parin tunnin liikkumattomuus sai hormonien kourissa kärvistelevän meikäläisen itkemään hysteeristä itkua ja pelkäämään että vauva ei liiku enää ikinä. Mä ajattelin etten enää ikinä halua tulla raskaaksi koska pelkäsin sitä pelkoa niin paljon. Mua pelotti välillä niin paljon etten voinu tehdä mitään, olin  tosi ahdistunut. Synnytyksessä mä sain voimaa siitä kun ajattelin että mun pelko vähenee heti kun nään vauvan. Musta tuntuu että sen ajatuksen voimalla mä jaksoin ponnistaa ja se auttoi synnytystä edistymään. Ahdistus helpotti kun kuulin Tiaran ensimmäisen kiljaisun ja sain tuntea kun se painautui mun rintaa vasten.

                             Jo heti synnytyksen jälkeen sain tutustua uuteen pelkoon: ”Hengittääkö se? Onhan sillä kaikki hyvin?” Kun nuo vauvat on niin järkyttävän pieniä ja hauraita. Meidän 46-senttinen tirriäinen joka makasi liikkumattomana ja hiljaisena nukkuen sängyssä. Ei se tökkiminen synnytykseen loppunut koska sen jälkeen alkoi pelko kätkytkuolemasta. Mä en vaan kestä epätietosuutta ja mun on ihan oikeasti pakko aina käydä katsomassa että neiti hengittää. Alkuun yöt oli kamalia koska en ois halunnu nukkua ettei vaan mitään pahaa tapahdu sillä aikaa kun mä nukun enkä huomaa.
                             Sitten pelko helpotti hetkeksi, ajattelin että vauva vahvistuu päivä päivältä enemmän. ”Kato nyt kuin iso tyttö se jo on, osaa hymyillä ja kääntyä selälleen. Ei sille mitään käy”. Mutta sain kokea pelon tunteen ihan hirveän voimakkaana taas pari viikkoa sitten kun luin Vauva-lehdestä kahdesta aiemmin täysin terveen lapsensa menettäneestä isästä (lapset olivat alle vuoden ikäisiä, mutta reilusti Tiaraa vanhempia). Salkkareissa tapahtunut Alexanderin kuolema ei ollenkaan helpottanut mun tuskaa, niin naurettavalta kun se kuulostaakin että suomalainen saippuasarja voi vaikuttaa muhun niin paljon että itken parin viikon ajan päivittäin.

                            Heräsin taas siihen todellisuuteen että vajaa 3kk vanha vauva ei ole kovin voimakas vaan yhä edelleen haavoittuvainen ja hauras ja mä en todellakaan voi lakata pelkäämästä. Se mikä pelottaa eniten on oma voimatt
omuus tämän asian suhteen, mä en vaan kertakaikkiaan voi tehdä mitään muuta kun luottaa siihen että kaikki menee hyvin. Pelko oman lapsensa menettämisestä on aivan hirveää, suorastaan halvaannuttavaa. Välillä tuntuu että pelkästään tän pelon takia mä en tiedä miten selviän tästä vauvavuodesta. Uskon että se mitä mun äidille on tapahtunut on suurin tekijä siihen että mä pelkään niin paljon. Meille on tapahtunut niin paljon pahoja asioita etten voi uskoa että yhtäkkiä kaikki vaan menis hyvin. Ansaitsenko mä muka oikeasti kaiken tän onnellisuuden mitä meillä on? Siihen on pakko vaan yrittää uskoa että kyllä mä ansaitsen, koska muuten en selviä. Ja samalla mä oon päättäny elää jokaikisen päivän täysillä, nauttien ja rakastaen, rakkautta vastaanottaen ja iloisena siitä kuinka ihanaa meillä on.

  Vaikka tuossa aiemmin kerroin että ajattelin etten kykene pelon takia enää koskaan olemaan raskaana niin kyllä mä aion kyetä. Senkin uhalla että Otto joutuu todennäköisesti kestämään raskausaikana kamalia pelonsekaisia hormonimyrskyjä hysteeriseltä avovaimoltaan. Mä tiedän että mussa on niin paljon rakkautta että mä haluun jakaa sitä useammalle kun vain yhdelle pienelle, sitten tulevaisuudessa. Raskausaikana pohdin sitäkin että riittääkö rakkaus joskus useammallekin lapselle, vai onko musta vaan yhden vauvan äidiksi. Tässä vanhemmuuten tutustuessani mä oon todennut että mulla riittää kyllä rakkautta vaikka sadalle lapselle jos keho vaan kestää. Ja ei, ei me aiota hankkia 17:ta lasta, mutta on huojentavaa huomata että monen lapsen äidiksi tuleminen ole ainakaan siitä kiinni etteikö rakkautta riittäisi kaikille.
                              Millasta on olla äiti? Se on palkitsevaa, ihanaa, rakkauden ja ilontäyteistä. Toisinaan äitiys on myös rankkaa, mutta ei kovin usein. Ehkä enemmänkin väsyttävää kuin rankkaa, koska ei musta ole rankkaa käyttää joskus kahta tuntia mun illasta Tiaran nukuttamiseen jos se ei meinaa nukahtaa, se on vaan vähän väsyttävää. Rankkaa olis jos meillä oikeasti olis asiat huonosti. Ennen mä valitin usein kaikesta; oli huono sää, kamala nälkä, huono aamu, metro myöhässä jne. Nykyisin mä huomaan lähinnä hehkuttavani asioita. Äitiys tekee mut positiiviseksi ja vahvemmaksi ihmiseksi. Mä huomaan kasvavani henkisesti jokapäivä mun lapsen rinnalla.

Mä nautin suunnattomasti siitä kun me aamuisin puetaan Tiaran kanssa ja se naureskelee iloisen vastaheränneenä. On kiva pöristä sen masuun ja antaa pusu pienelle otsalle ja kuulla se ihana kikatus minkä pusu saa aikaan. Musta on ihanaa syöttää Tiaraa, se on niin mahtava tunne kun huomaa kuinka täydellisen keskittynyt lapsi voi olla. Syöttöhetkellä neiti ei huomaa mitään muuta kun maitopullon ja mun silmät joita se kiinteästi tuijottaa. Musta on ihanaa makoilla lattialla Tiaran kanssa ja kannustaa sitä heiluttelemaan leluja leikkimatolla. On myös huvittavaa huomata kuinka ääliöltä kuulostan kun hehkutan Tiaralle kuinka ihana tyttö se on ja kuinka hienosti se juuri kääntyi selälleen. Mutta aivan sama miltä mun puhe mun omaan korvaan kuulostaa, kun huomaan että se on juuri sitä mitä Tirriskä juuri sillä hetkellä kaipaakin ja lepertelyn jälkeen loistaa iloisuutta.
                                 Vanhemman ylpeys on mieletön tunne. Oon mä ollut Mörköstäkin super ylpeä kun se oppi antamaan tassua, mut ei se silti mitenkään oo verrattavissa siihen kuinka suurta ylpeyttä mä tunnen ku Tiara tekee jotain uutta. Neuvolassa hykertelen tyytyväisenä kun neuvolatäti kehuu mun lasta. Jokainen positiivinen kommentti Tiaran suurista silmistä saa mut tuntemaan suurta mielihyvää. Jokainen kehu ja jokainen asia mitä mun lapsesta sanotaan tai mitä se oppii tekee mut ihan hirveän paljon ylpeämmäksi ja iloisemmaksi kuin mitä oon koskaan ollut itsestäni. Ja mulla ei oo mitenkään huono itsetunto, päinvastoin, että siitä ei oo kysymys. Voi kuulostaa hullulta että oon ylpeempi Tiaran hymystä kun siitä että sain haluamani opiskelupaikan joskus mutta niin se vaan menee ainakin mulla. Kaikkein ylpein oon kyllä itsessäni siitä että toteutin mun suurimman unelman ja nyt oon maailman ihanimman pienen äiti.

Kaikesta pelosta huolimatta äidinrakkaus on mahtavin tunne tässä universumissa. Mä koen äitiyden ennen kaikkea positiivisena ja ihanana asiana. Meillä on aurinkoinen, fiksu ja rakas pieni tytär jonka kanssa elämä on monin verroin rikkaampaa kun koskaan ennen. Mä oon päättäny että kaikki sujuu hyvin niinku tähänkin asti ja yritän olla pelkäämättä niin paljoa. Tällaisena mä koen äidinrakkauden, tää on mun näkökulma tähän asiaan. Mitä te muut äidit ootte mieltä? Ja te joilla ei ole lapsia, onnistuinko teidän mielestä kuvailemaan äidinrakkautta ja äitinä oloa ymmärrettävästi?

Huh  kun tänään on ollut inhottava ilma! Ei päästy ees vauvan kanssa vaunuilemaan vaikka niin oltiin suunniteltu. Ollaan nyhjätty sisällä vaan koko päivä ja ihmetelty pikkuneitiä. Viimeyönä meil olikin jännä yö, ensiksi pikkuneiti ekaa kertaa itkeskeli (tosin sitä kesti noin 15min mut mä olin jo paniikissa et nyt meille iskee koliikki :D) ja sit tokan yösyötön jälkeen neiti nukkui aamuneljästä yhteentoista! Eli seitsemän tuntia putkeen, aika hyvin mun mielestä! Me päätettiin eilen et öisin ei enää herätellä neitii syömään, et herää sit kun on nälkä. Päivisin pidetään kumminkin viel toistaseksi kiinni kolmen tunnin välein syömisestä, kunnes neuvolatäti on tarkistanu pienen painon keskiviikkona.
                      Joku toivoi meistä sellasta perhekuvaa ja äiti nyt räpsi jotain kuvia, mut ei oo mitenkään hirveen tarkkoja kun ei tosiaan hirveesti tällä säällä tuu päivänvaloo sisälle ja salamaa ei viitti käyttää ettei pikkusella ala vilkkuun silmissä tai jotain :D.. Mut tämmösii kumminki, ollaan ihanissa himalookeissa pikkuneidin ja Oton kaa:

Mulla on kauhee himo päästä shoppaileen! Mä tarviin ihan ehdottomasti uusia farkkuja, siis se masu on lähteny nyt kokonaan pois mut mun pylly/lantio on levinny nii paljon et ei housut nouse ylös! Viel joskus kesäkuussa sain omat farkut jalkaan sillee et ainakin meni pyllystä ohi mut ei enää, kai se synnytys sit levensi lantioo niin paljon. Mut Oton mielestä tää on kuulemma vaan hyvä juttu ja on mustaki kiva saada hyvällä omallatunnolla täysin uusi housuvarasto ;).
                      Edelleenkään en oo päässy vaa’alle käymään mut jos nyt tässä lähiaikoina jostain ilmaantuis vaaka nii voisin tsekkaa sen painonkin, tosin en mä jaksa kauheesti stressiä ottaa ku ei mulla kauheesti enää oo mitää ylimäärästä ja oon ihan tyytyväinen mun kroppaan. Vielä kun mun synttärilahja saapuis postissa nii sit oisin 100% tyytyväinen, äiti nimittäin tilas mulle uudet 60cm pidennykset Rapunzelilta synttärilahjaksi. Toivottavasti ne tulis tällä viikolla nii Otto pääsis joutuis laittaan ne mulle.
                       Huomaa muuten et mulla on ollu vähän tylsää tänään, meidän kameran muistikortti on täynnä semmosii alien-kuvii vauvasta kun räpsin siitä hassusta kuvakulmasta kuvia:

Maailman sulosin alien XD♥♥

Vähemmän sulonen alien 😀 +söpösti rohtuneet huulet, ihanasti pahenee tää mun ongelma aina talvisin vaik on apteekin huulirasva :(.

Huomenna meillä on luultavasti viel tylsä himapäivä, ellei sit piipahdeta käymään Oton entisellä työpaikalla näyttämässä pikkuneitiä. Keskiviikkona onkin neuvolatädin kotikäynti ja lisäksi meillä on aika lastenvalvojalle isyyden tunnustukseen. Millasia kokemuksia muilla vanhemmilla on tosta isyyden tunnustus -käynnistä? Onks siellä jotenki tosi kuumottavaa vai onko se ihan yksinkertasta ja helppoa? Mua kieltämättä vähän jännittää se käynti ku oon jostain lukenu et ne kyselee kauheesti jotain tosi henkilökohtasia ja epäolennaisia kysymyksiä, mut toivottavasti kuitenkaan ei.
                      Nyt mä alan lämmittään maitoa pikkuneidlle kun se alkaa tuol heräilemään. Ainiin semmonen piti viel kertoo, et mä olin jo ihan luopunu toivosta imetyksen suhteen ja aattelin et neiti ei vaan enää osaa, mut tänään ku sit päätin viel kerran kokeilla et onnistuisko se sittenkin nii pikkunen yhtäkkiä osas imee rinnalta! Mulla tulee tosin nii vähän maitoo et ei millään riitä yksinään pikkusen tarpeisiin mut onhan tää parempi ku ei ollenkaan! Mut juu eipä mulla sen kummempia, hauskaa maanantai-iltaa kaikille♥

PS: Kiitos muuten viel kylpyankkavinkeistä, musta tuntuu et saadaan aika hieno ankkakokoelma pikkuneidille aikaseksi teidän ansiosta!

Mä oon tässä nyt viimeset kaks päivää pyöriny erilaisten lastentarvike-nettikauppojen sivuilla ja mun silmissä vilisee vaan vauvakeinut ja babysitterit nii ajattelin sitten kirjottaa niistä ja kysyä teidänkin mielipidettä asioista. Mulle tuli yhtäkkii sellanen paniikki et herranjumala enää kolme kuukautta et nyt on pakko alkaa tekemään isompiakin hankintoja pelkkien vaatteiden ja lelujen lisäksi. Vaunut on tietysti se isoin hankinta ja mulla on nyt parit kivat kiikarissa mut niistä lisää sitten ku oon vaunut ostanut. Teidän vinkeistä mun vaunupostauksessa oli todella paljon apua ja siksipä ajattelin nyt taas kääntyä teidän puoleenne. Toivottavasti jaksaisitte auttaa vielä tällasta ostovimman kourissa painiskelevaa ensisynnyttäjää 😀 Oon koonnut tähän postaukseen nyt mun silmää miellyttäviä puuhamattoja, keinuja ja babysittereitä ja perustietoja niistä. Kuvat saa isommaksi klikkaamalla nii saa noi tekstitki kunnolla näkyviin (vai oonks mä ainoo sokee joka joutuu tihrustamaan? :D)


Puuha- /leikkimattoja:

 Tykkään itse eniten noista missä on eniten toimintoja (ylläripylläri :D) ja siksi oon valinnut tähän pääasiassa niitä. Laitoin myös kaks tollasta ihanan väristä mut toiminnoiltaan vähän suppeempaa leikkimattoa mukaan.

Vauvakeinuja:

 Noissa Fischer-Pricen keinuissa on enemmän toimintoja pienemmällä rahasummalla mut sit taas noi Gracon keinut on kivemman ja tyttömäisemmän värisii ja sopis paremmin tytölle sen takii ehkä. Ja toi kahden sadan euron keinu on tossa mukana vaan ihan sen takii et se on vaan niin överi :D, en siis tosissaan edes harkitse sen ostamista. Oishan tollanenkin toki ihana ja kiva mut uskoisin et selvitään ilman sitäkin…

Babysittereitä:

Mä oon ihastunu tohon alemmassa kuvassa olevaan Fischer-Pricen sitteri-keinu-yhdistelmään ja se ei ois niin pahan hintanenkaan, jos miettii et paljon maksais ostaa erikseen keinu ja sit viel tollanen supersitteri.
Kuvat kollaaseissa: BumBeez  ja Baby1

Mut tän koko postauksen pointti oli se että millaisia kokemuksia teillä rakkaat lukijat on erilaisista vauvojen tarvikkeista? Mitkä ovat oikeasti tarpeellisia ja hyväksi havaittuja? Mä tiedän kyllä et joku tollanen överivauvakeinu ei ehkä oo maailman tarpeellisin mutta jos jollain on kokemuksia niistäkin niin kertokaa ihmeessä! Nettikauppojen sivuilla luki et keinut saattaa ainakin helpottaa koliikkivauvan oloa mut onko kellään oikeaa tietoa tällaisesta? Mua saa neuvoa ja olisin enemmän kuin kiitollinen jos saisin teiltä vinkkejä ku itte oon vaan hurahtanu kaikkeen ”söpöön ja kivannäköseen” jotka on kaikki tietysti ”tosi tarpeellisia” :D.Toivottavasti jaksaisitte auttaa mua. Hauskaa päivää kaikille ihanille ♥♥