Mä istun tässä kirjoittamassa pieni ihana karvainen tuhisija sylissäni, sillä meille tuli eilen kylään mun äiti joka kävi hakemassa itselleen uuden koiravauvan. Koiravauvan nimi on Armas ja hän on yhdeksän viikkoa vanha. Hän on ihana, iloinen pieni tutkimusmatkailija joka ottaa nokoset sylissä aina kun alkaa vähän väsyttää, syö ja juo hienosti ja osaa jo leikkiä minikokoisilla leluillaan. Me ollaan täällä kaikki aivan rakastuneita Armakseen Ottoa myöten.

Meidän tytöt suoraan sanoen sekosivat kun astuin äidin kanssa meidän ulko-ovesta Armas takin sisällä lämpimässä. Ensin he eivät edes huomanneet pientä päätä joka sieltä pilkisti, vaan ilahtuivat vaan mummunsa näkemisestä. Mutta voi sitä riemua kun he vihdoin tajusivat että ei hitsi tuolla on pieni koira! Tosi nätisti ovat molemmat osanneet silittää ihan pienesti vaan, ja ymmärtäneet että toinen on vasta vauva jonka unta tai ruokailuja ei saa missään nimessä häiritä. Armas vielä vähän jännittää meidän pikkuisia, ja ollaankin sovittu tyttöjen kanssa että he saavat tulla silittämään vain silloin kun Armas on aikuisen sylissä, ja muuten he antavat hänen tutkia ihan rauhassa.

Isompi osaa pitää omatkin liikkeensä rauhallisina eikä kilju jatkuvasti vaikka onkin innoissaan, ja hänelle Armas on antanut pusujakin nenän päähän. Neiti-tiistaina-kaks-vee sen sijaan on vielä vähän taapero ja pomppii ja kiljahtelee innosta niin hän on vielä vähän jännittävämpi tuttavuus Armakselle, mutta osaa hänkin silittää sievästi ja alkuinnostuksen jälkeen on pysynyt kohteliaasti pienen matkan päässä silloin kun koiravauva pyörii itse haistelemassa ja katselemassa asuntoa.

Mulla on ollut ihan järjetön koirakuume jo pitkään, mutta tämä pieni ihanuus onneksi helpottaa sitä edes vähän, kun saadaan hänen kanssaan olla ja leikkiä ja ulkoilla aina kun äiti tulee kylään. Armas on meille kuitenkin niinkuin melkein oma koira, kun aina nähdessä sitä saa hoitaa ja pitää lähellä. Mä oon ihan hirveän onnellinen että äiti otti itselleen uuden koiran, vaikka elokuussa Mörkön kuoltua olikin sitä mieltä että ei ikinä enää pystyisi. Mä näen jo nyt miten mun äiti on miljoona kertaa onnellisemman ja iloisemman näköinen, ja tiedän miten hyvää hänelle tekee päästä huolehtimaan tästä pienestä kasvavasta karvakaverista. Ei tietenkään kukaan voi ikinä korvata Mörköä, eikä tarvitsekaan. Mutta Armas onkin Armas, ja hänestä tulee ihan omanlaisensa persoona ja varmasti aivan hurjan rakas meille kaikille ihan omana itsenään.

Mun on pakko kyllä kohta nousta tästä ja herättää tuo pieni kun jalat puutuu näin risti-istunnassa tuolin päällä, enkä voi liikuttaa niitä kun tuo ihana nukkuu. Mutta sen verran vielä ihan muuta asiaa, että mä olen ihan hurjan kiitollinen kaikille jotka ovat lähteneet #oikeanainen-haasteeseen mukaan, ja kiitollinen myös teille kaikille jotka olette kommentoineet ja jakaneet omia tarinoitanne. Teen illalla koontipostauksen haasteesta, jossa jaan iltaan mennessä osallistuneiden kuvia ja kirjoituksia, siis tietenkin kaikkien joiden juttuja on lupa jakaa. Jos näet tämän kirjoituksen ja olet mukana tai aiot osallistua ennen iltaa, kommentoi ihmeessä että saako kuvaaasi/kirjoitustasi jakaa ja laita instatilisi/blogisi linkki perään niin tiedän kenestä on kyse. Kaikilta jotka eivät tätä näe, mä kysyn erikseen luvan, koska en tietenkään halua jakaa mitään sellaista mitä te ette halua jaettavaksi.

Me lähdetään iltapäiväksi pienen pikkupikkuserkun 1-vuotissynttäreille tyttöjen ja Oton kanssa juhlimaan, mutta tosiaan illemmalla luvassa vielä toinen postaus! Ja hei ihanat tyypit, Indiedaysin Blog Awardsit ovat taas käynnissä. Jos haluatte auttaa mua ja Ottoa, niin käykää naputtelemassa meidän blogien nimet äänestyskaavakkeeseen, ja äänestäkää. Otto on ehdolla Blogitulokas -sarjassa, ja minä Luonnollisen upea -sarjassa. Kiitoksia ihan mielettömän paljon teille kaikille siitä että me olemme ehdolla, mä oon ihan pirun ylpeä Otosta joka jo ensimmäisenä blogivuotenaan on päässyt ehdolle! Siellä on taas tuttuun tapaan palkintona lippupaketteja Blog Awardseihin, jotka ainakin tähän mennessä on olleet huippuhauskoja juhlia. Kiitos jo etukäteen teille kaikille<3

Oikein ihanaa sunnuntaipäivää!

Eilinen sunnuntai oli kyllä ihan kymppiplus. Vaikka olen jouluihminen henkeen ja vereen, oli eilinen sunnuntai varmaan viime viikon ihanin ja paras päivä. Oton täti tuli meille kylään suomenlapinkoira Poppyn kanssa, ja lähdettiin koko porukalla mun äiti mukaanlukien ulos metsälenkille kirpsakkaan pakkassäähän. Tiara sai taluttaa Poppya rauhallisella metsätiellä, ja otettiin pulkka mukaan ja tytöt istuivat vuorotellen sen kyydissä, ja pääsivät laskemaa mäkeäkin.

Poppy on ihanan rauhallinen ja suloinen koira, ja tytöt olivat aivan haltioissaan siitä! Niin oltiin kyllä minä ja Ottokin, ja kyllä nousi ihan hurja ikävä omaa koiraa kohtaan. Siitä on nyt neljä kuukautta kun Mörkö-koira menehtyi, ja ikävä on edelleen suuri meillä kaikilla. Vaikka suru ei ole enää mikään jokapäiväinen juttu, niin välillä ikävä on silti tosi kova. Poppyn kanssa hengailu nosti hetkeksi taas ikävän tunteet mulla pintaan, vaikka olenkin kokenut päässeeni surussa eteenpäin, mutta enemmän kuitenkin olin vaan maailman onnellisin kun sain nauttia ihanan koirakaverin seurasta.

Meillä kaikilla myös järjetön koirakuume nousi jälleen kerran pintaan. Taidetaan olla pikkuhiljaa siinä pisteessä, ettei keksitä enää yhtäkään syytä, miksi koiraa ei voisi tai kannattaisi ottaa, niin kauan tätä on nostettu keskustelussa esille ja mietitty ja vatvottu joka kantilta. Kyllä me vielä odotellaan, ainakaan meidän perheessä koiran hankkiminen ei mene niin että päätetään että otetaan koira, ja sitten otetaan vaan joku. Mutta ehkä jo lähitulevaisuudessa, parin vuoden sisään, meillä saattaa olla omakin karvainen kaveri täällä. Kunhan ajankohta on oikea ja kaikki loksahtaa kohdalleen.

Selvästi tytöt eivät olleet unohtaneet kumpikaan, miten koiria kohdellaan, kun molemmat osasivat niin kauniisti silittää ja antoivat Poppyn myös olla ihan rauhassa vaan. Poppy taisi vähän ihastua Ottoon, kun se niin rentona makoili Oton kainalossa lattialla rapsuteltavana. Ulkoilun lisäksi me rakennettiin legoilla lattiasta kattoon asti torni ja hengattiin vaan täällä sisällä juomassa kaakaota ja syömässä korvapuusteja. Ihana ihana sunnuntai siis.

Nyt on sitten meneillään vuoden viimeiset kolme päivää, ihan hullua! Vastahan sitä oli viime uusivuosi, ja jännitin kuinka häihin oli enää reilu kuukausi. Kohta me ollaan oltu kokonainen vuosi naimisissa! Mä tulen kirjoittamaan ennen uuttavuotta vielä vuosikatsauksen, koska jokavuotinen perinne on jokavuotinen perinne. Se on myös helppo tapa sitten kaikille uudemmillekin lukijoille päästä sisään juttuihin, toivottavasti muuton myötä myös joku uusi tyyppi sieltä ruutujen takaa eksyy mukaan lukemaan! Käyn läpi myös kommentit ja viestit joita on päässyt kertymään, ja vastaan niihin ennen vuoden loppua, sekä julkaisen viimeisten arvontojen voittajat.

Mukavaa vuoden viimeistä maanantaipäivää kaikille <3

Äidin Mörkö-koiran kuolemasta on jo reilu kuukausi aikaa, ja oma suru on helpottanut. Asian on pystynyt käsittelemään, ja vaikka välillä iskee kova ikävä, sitä tietää että koiralla on nyt parempi olla, eikä ollut vaihtoehtoja. Erityisen paha ikävä mulle iski kun löysin Mörkön vauvakirjan pari viikkoa sitten, ja siellä oli tupsu koiraherran pentukarvaa. Sitä paijasin ja kyyneleet kihosivat silmänurkkiin. Kyllä se suru ottaa koville, vaikka osaakin käsitellä. Surun kanssa kuitenkin pärjää, eikä se ole enää jatkuvasti mielessä.

Mutta mitäs sitten kun kyseessä on kolmevuotias, jolle kuolema on täysin absurdi asia? Kolmevuotias, joka ei kykene ymmärtämään, minne koira on kadonnut, ja miksei se voi tulla enää koskaan takaisin. Meneekö mummukin sinne samaan paikkaan, eikä tule enää koskaan? Hänelle mummu ja Mörkö olivat paketti, ne kuuluivat yhteen, ja oli itsestäänselvyys että junalla meille köröttelevät mummu ja Mörkö, aina. Vaikka hän tiesi että Mörkö oli sairas, ja vaikka ollaan monta kertaa kerrottu mitä on tapahtunut, ja yritetty kertoa ikätasoon sopivalla tavalla, voin vain kuvitella miten vaikeaa tätä koko asiaa on ymmärtää.

Ei kulu päivääkään, etteikö hän muistaisi sanoa, että Mörkö on siellä taivaassa, ja häntä surettaa ja itkettää kun ei näe enää Mörköä. Aina jos kävellään yhden puiston ohi, hän muistaa kertoa kuinka he aina leikkivät siellä mummun ja siskon ja Mörkön kanssa. Hän etsii Mörkön valokuvia, pyytää näyttämään niitä puhelimesta, ja leikkii Mörkön vanhoilla leluilla. Vaikka hän on pääosin iloinen, nauravainen ja kertoo paljon positiivisia tunteita, hän on siitä elokuisesta päivästä asti ollut paljon itkuherkempi kuin aiemmin, ja asia tosiaan pyörii edelleen mielessä päivittäin.

Eilen kun mun äiti lähti Ouluun takaisin, iski tyttärellemme hätä. Viimeksi meiltä lähtivät vielä mummu ja Mörkö, ja sitten takaisin tulikin pelkkä mummu. Tuleeko mummukaan enää takaisin tämän kerran jälkeen? No tulee, me vakuuteltiin. Juteltiin pitkät pätkät, lohduteltiin ja vakuuteltiin, mutta uni ei vain meinannut yöllä tulla, itketti vain. Aamulla sitten helpotti, kun sai soittaa mummulle, ja kuulla että siellä hän on omassa kodissa, ja on käynyt ajamassa pyörällä kauppaan.

Meillä onneksi on huomenna neuvola, ja toivon että saadaan sieltä apua tämän asian käsittelyyn. Olen myös siitä helpottunut että kolmevuotiaamme osaa kertoa itse silloin kun surettaa, ja edes yrittää käsitellä asiaa, ettei se jää vaivaamaan käsittelemättömänä taakkana hamaan tulevaisuuteen asti. Haluan vain löytää oikeat keinot auttaa ja tukea.

Tiedän ettei hän unohda Mörköä koskaan, ja musta on ihanaa että he saivat tuntea edes kolmen vuoden ajan, mutta pienen suru tuntuu itsestäkin hirveän raskaalta. En haluaisi että meidän tytöt ikinä joutuisivat kokemaan surua, kuten ei varmaan kukaan vanhempi haluaisi omien lastensa kohdalla. Tietenkin elämän realiteetit täytyy ottaa huomioon, surukin kuuluu elämään. Mutta silti, tuntuu niin pahalta toisen puolesta, en halua että tämä asia varjostaa muuten niin iloisen ja onnellisen tyttäremme päiviä tai öitä enää. Toivottavasti neuvolassa osataan kertoa enemmän!

Onko teillä mielessä mitään hyvää kirjaa tai satua joka voisi auttaa käsittelemään asiaa? Oletteko itse olleet samassa, ikävässä tilanteessa? Miten olette auttaneet lasta surun yli?

Tuntuu vaikealta alkaa kirjoittamaan, olen pyöritellyt lauseita päässä koko päivän, aloittanut kirjoittamaan monta kertaa, pyyhkinyt pois ja aloittanut alusta. Mulla ei suinkaan ole ideoiden puutosta bloggaamisen suhteen, mulla on vihko täynnä ideoita, muistiinpanoja, ja innostusta kirjoittaa löytyy enemmän kuin tarpeeksi, mutta jotenkin viikonlopun jälkeen on vaan niin vaikea aloittaa. Tuntuu että kaikki mitä kirjoitan on väärin jollain tavalla. Mulle tulee huono omatunto siitä, että yritän palata normaaliin arkeen, enkä mieti Mörköä 24/7 vaikka suru onkin läsnä. Mulle tulee myös huono omatunto jos en kirjoita mitään ja suren vain.

Tuntuu jotenkin tosi väärältä ajatella kirjoittamista vaikkapa vaatteista, miten voisin miettiä jotain lasten kenkiä, kun olen juuri menettänyt rakkaan läheisen, joka oli mulle se pikkuveli (kylläkin karvainen versio) jota mulla ei koskaan ollut? Tosiasia on kuitenkin se, että en mä voi tätä blogia miksikään surublogiksi muuttaa, enkä haluakaan. Mun täytyy vaan käsitellä nämä asiat itse, ja perheen kesken, ja yrittää jatkaa blogissa mahdollisimman normaalisti. Se ei tarkoita missään nimessä, että en enää surisi. Ja kyllä, perustelen ja väännän tätä rautalangasta nimenomaan siksi, että mulla on niin huono omatunto, ja syyllistän itseäni tästä kokoajan.

Nyt kuitenkin niitä kuulumisia! Lauantaina me ehdittiin viedä tytöt meidän ystäväperheen kanssa Helsingin Venetsialaisiin, ja siellä riitti hurjasti nähtävää molemmille. Tiara uskalsi käydä paloautossa sisällä ihan yksin, ja tutustumassa laivaan Oton kanssa. Pomppulinna oli jälleen kerran ihan huippuhauska, ja fiksusti organisoitu, sillä pomppimaan pääsi kerralla vain muutama lapsi, joten ei tarvinnut pelätä että siellä saa joku nenilleen tungoksessa kun kaikki riehuvat ja pomppivat.

Molempien tyttöjen suurin suosikki taisi kuitenkin olla temppurata, jonka kohokohta oli selkeästi sellainen tunneli josta sai ryömiä. Zeldakin niin hienosti ryömi sieltä läpi ja kikatti, milloin siitä tuli noin iso?! Pyörittiin juhlissa pari tuntia ja lapsilla oli hauskaa. Eilen mulla oli tapaaminen Raflassa, ja tänään onkin sitten ollut ihan tavallinen kerhopäivä. Tiara toi tänään kotiin ensimmäisen kerhossa askartelemansa taideteoksen, ja tulin siitä kyllä niin iloiseksi ja ylpeäksi että! Muistan vielä miten jännitin ja iloitsin aina kun sain viedä jotain tarhassa tai koulussa askarreltua äidille, se oli niin ihana tunne kun tiesi ilahduttavansa äitiä. Mä oon aina ollut tosi huono pitämään lahjoja salassa, ja mulle teki silloinkin aina tosi tiukkaa pitää joku äitienpäiväkortti tai -askartelu piilossa oikeaan päivään asti.

Vaikka olen pitänyt kaikesta muusta taukoa, treenit olen tehnyt tunnollisesti joka päivä. Parasta on ollut käydä juoksemassa illalla, raivomusiikit täysillä pauhaten ja kaiken unohtaen. Kirjoitan tällä viikolla lisää treeneistä, nyt on menossa jo kolmas viikko. Mulla on onneksi myös kaksi ihanaa pientä kannustajaa täällä kotona, joista pienempi kyykkää aina kun minäkin, ja isompi tekee kuperkeikkoja taukoamatta. Zelda on myös kiinnostunut ilmeisesti spagaateista, tai ainakin siltä vaikuttaa uuden lempiharrastuksen perusteella:

Otto- raukka joutui aloittamaan uuden pestinsä Kideblogeissa tämän surun keskellä, mutta kunnioitettavan hyvin hän silti on suoriutunut. Ihanaa kun saatiin meidän ensimmäinen miesvahvistus mukaan, enkä voisi olla ylpeämpi siitä että hän on juuri mun rakas aviomieheni. Tervetuloa joukkoon muru!

Haluan kiittää vielä täällä teitä kaikkia kauniista sanoista, ja tuesta jota olette meille osoittaneet viime päivinä<3 Mulla ei riitä nyt voimat edellisen postauksen kommentteihin vastaamiseen, sillä ne herättävät niin paljon tunteita. Mutta jokaikisen olen lukenut, ja tulen lukemaan vielä monta kertaa, aina kun suru iskee voimakkaana. Kyllä tämä tästä, pakkohan sen on. Blogissa palaan pikkuhiljaa takaisin arkeen, huomenna luvassa ainakin Tiaran upouusia vk-kenkiä, sekä treenijuttuja.

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille ja kiitos <3

Meidän Mörkö piti eilen illalla nukuttaa eläinlääkärissä ikiuneen, kun sydänvika oli mennyt niin pahaksi että keuhkot olivat ihan täynnä vettä, ja Mörkö olisi voinut kuolla hukkumalla hetkenä minä hyvänsä. Vaikka sydänvika on ollut tiedossa jo kauan ja sitä on hoidettu, ja tiedetty että eletään viimeisiä hetkiä rakkaan koiran kanssa, ei mikään silti voinut valmistaa tähän miten pahalta se tuntuu. Pahimmalta tuntuu se, että ei saatu nähdä Mörköä enää viimeistä kertaa, eikä mitenkään voitu tietää että juuri viime kerta oli viimeinen kerta. Mörkö oli kuitenkin jo selvinnyt rankasta ja kuumasta kesästä, ja syksyn ja talven piti olla helpompaa aikaa sairauden kannalta.

Mörkö tuli meille kesällä 2007, ja heti alusta asti hän toi valoa meidän elämään. Kun äiti taisteli rankkojen sairauksien kanssa, Mörkö oli se joka sai meidät molemmat nousemaan sängystä ylös aamuisin, ja joka auttoi äitiä toipumaan. Mörkö oli aluksi mun koira, mutta kun tuli mun aika muuttaa pois kotoa, en mitenkään voinut viedä Mörköä mennessäni. Mörköstä oli tullut äidille se voima joka piristi masennuksen keskellä, ja antoi syyn nousta sängystä ja lähteä ulos jokaisena päivänä.

Vaikka Mörkö oli asunut jo monta vuotta mun äidin kanssa, hän oli silti aina myös mun, ja meidän kaikkien koira. Meidän lapset tottuivat vauvasta asti pieneen karvaiseen tyyppiin joka meillä hengasi vähät väliä. Molemmat ovat oppineet Mörkön kanssa, miten eläimiä rapsutetaan ja kohdellaan kauniisti, ja se oli molemmille tärkeä ja rakas. Zeldakin ehti oppia taluttamaan Mörköä tänä kesänä, ja teki sen sellaisella yksivuotiaan ylpeydellä, että itku ilosta tuli jo silloin.

Yksi pahimmista hetkistä oli kertoa Tiaralle Mörkön poismenosta. Ensimmäisenä Tiaralle tuli mieleen hetki tältä viikolta, kun emme ehtineet jäädä silittämään ohi kävellyttä koiraa, ja lupasin että parin viikon päästä Mörkö ja mummu tulevat, ja sitten saa silittää niin paljon kuin haluaa. ”En saanutkaan silittää Mörköä”. Tiarakin tiesi, että Mörkö oli sairas, ja kerrottiin että Mörkö nukkui pois ja meni koirien taivaaseen. Se tuntui helpoimmalta tavalta kertoa alle kolmivuotiaalle. Tiara tuntui ymmärtävän asian, vaikka ei olekaan jäänyt sitä murehtimaan samalla tavalla kuin me aikuiset. Hän sanoi että ”Minua surettaa, kun en näe enää Mörköä”.

Meillä on kaikilla nyt suuri suru, ja viime yönä ei tullut nukuttua montaa tuntia. Tuntuu pahalta etten saanut olla äidin ja Mörkön mukana eilen, ja etten ole nyt äidin tukena Oulussa. Vaikka kuinka tietää, että koiralle oli parempi näin, niin ei se vähennä surun määrää ollenkaan. Mun piti kirjoittaa tänään eilisistä Helsingin Venetsialaisista ja siitä kuinka ihana ja hauska ilta meillä oli, mutta äidin puhelut muuttivat kaiken,  tunnissa vielä ensimmäisen puhelun aikaan itse kävellyt koira oli lähtenyt pois. Mä tarvitsen nyt hetken aikaa, ennenkuin voin taas jatkaa normaalisti. Juuri nyt mun positiivinen asenne on hukassa, ja kyyneleet valuvat poskille aina kun muistan mitä on tapahtunut.

Nuku hyvin rakas Mörkö, me rakastetaan sua aina <3 R.I.P