Blogi 5v!

10.05.2016

Meinasinpa taas aloittaa tämän postauksen niin terävällä huomiolla että jälkikäteen hävettää. Meinasin todeta että herranjumala, blogini on jo vanhempi kuin meidän esikoinen. Eihän se suinkaan ole ollut sitä kokoajan, eihän. No mutta, tarkoitukseni oli vain nostaa esiin se, että nämä kaksi, blogini ja esikoiseni ikä, kulkevat aika käsi kädessä. Sieltä esikoisen odotusajaltahan tämä kaikki on saanut alkunsa. Vuosi vuodelta molemmat ovat kehittyneet aimoharppauksin eteenpäin. Silloin kun esikoiseni ei vielä käyttänyt kenkiä, oli blogikin vielä kaukana jopa niistä kuuluisista lapsenkengistä.

Nyt esikoinen opettelee kovaa vauhtia pyöräilemään, lukee kirjoja jo täyttä häkää ja tanssii muutaman viikon päästä innokkaana ja taitavana tanssikoulun kevätnäytöksessä. Hän on monista mahtavista taidoistaan huolimatta vielä lapsen kengissä, niinkuin kuuluukin, mutta blogini ei ehkä enää ole. Viiden vuoden jälkeen musta tuntuu että kehtaan vihdoinkin sanoa että tiedän jotain bloggaamisesta. Alan ehkä pikkuhiljaa tuntea itseni jo ihan oikeaksi bloggaajaksi, jos tiedätte mitä tarkoitan. En enää koe olevani pelkkä keltanokka kaikkien niiden ammattilaisten joukossa, olenhan itsekin tehnyt tätä työkseni jo useamman vuoden.

Se tuntuu hyvältä, tunnen oloni varmemmaksi kuin ennen. En koe tarvetta sulautua joukkoon, niinkuin joskus ennen koin. Tiedän että mun blogia ei lueta siksi että ”se on niinkuin ne kaikki suositut bloggaajat”, vaan mun blogia luetaan sen itsensä takia. Siksi että se on sellainen kuin se on. Ei sen tarvitsekaan olla niinkuin muut. Tiedän myös että ei ole mitään ”niitä muita”, ei ole mitään kaavaa siihen miten luodaan hieno ja menestyksekäs blogi. On vain joukko ihmisiä, persoonia, jotka jostain syystä onnistuvat koskettamaan muita ihmisiä, joko tunteillaan, kuvillaan, sanoillaan, tyylillään tai samaistuttavuudellaan. Tai niillä kaikilla.

Kulunut vuosi on ollut bloggaajana mulle yksi kaikkein vaiherikkaimpia. Voitin teidän ansiostanne kaksi palkintoa, viime syksynä vuoden suosituin lifestyleblogi -palkinnon, ja tänä keväänä tulin toiseksi Vuoden viihdyttävin blogi -kategoriassa. Samaan aikaan olen kuitenkin ottanut rennommin kuin parina aiempana vuotena. En ole juossut pää kolmantena jalkana joka tilaisuudessa, en ole ottanut stressiä kaksi kertaa päivässä postaamisesta. Ja olen huomannut että se on ihan hyvä juttu. Olen huomannut, että yhtäkkiä en olekaan kohdannut hirveää vierailijakatoa siksi että olen ottanut rennommin. Päin vastoin, teitä on tullut lisää, paljon lisää.

Sain myös hetken aikaa kokea millaista oli olla bloggaavan miehen vaimo, sain Oton mukaani blogitapahtumiin ja sain katsoa ulkopuolisena läheltä, miltä se bloggaaminen näyttää. Uskon että sain aika paljonkin perspektiiviä omaan bloggaamiseeni siitä, mitä ja miten Otto teki. Se oli mulle arvokasta, ja uskon että myös Otolle oli tosi hyvä juttu nähdä mitä bloggaaminen vaatii. Myös se mitä olen nähnyt Oton saavan tilalle hänen lopetettuaan bloggaamisen, on ollut opettavaista. Olen pitänyt itsekin hanakammin kiinni omista rentoutumisen ja levon hetkistä, sillä mä en halua että jossain vaiheessa tulee se totaalistoppi. Mä haluan jatkaa tätä, ja viiden vuodenkin jälkeen voin sanoa rakastavani bloggaamista.

Vuosi sitten mä sanoin synttäripostauksessa näin ”Mun tärkein tavoite blogin suhteen nyt ja tulevaisuudessa on, että haluan kirjoittaa enemmän merkityksellisistä asioista sen kepeän hömpän lisäksi.” ja näin olen myös pyrkinyt parhaani mukaan tekemään. Olen kirjoittanut hyväntekeväisyydestä, rasismista, tasa-arvosta, vanhemmuudesta, itsensä hyväksymisestä ja kaikesta maan ja taivaan väliltä. Ja niin aion tehdä jatkossakin niin usein kuin mahdollista. Juuri nytkin on yksi aihe mielessä, jonka aion ehdottomasti nostaa täällä esiin vielä tämän kuun aikana, nimittäin Äitiyslaki.

Joka ikinen vuosi mä haluan kiittää teitä siitä että saan tehdä tätä, ja niin kiitän nytkin. Te olette parasta mitä bloggaaminen tuo mukanaan. Kiitos että saan kutsua blogiani viisivuotiaaksi, ja kiitos siitä että näiden kuluneiden vuosien aikana olette tarjonneet minulle korvaamattoman arvokkaita juttuja. Vertaistukea vaikeissa tilanteissa, neuvoja silloin kun joku on askarruttanut, lohdutusta silloin kun on surettanut, rohkaisua silloin kun on jännittänyt, palautuksen oikealle tielle silloin kun olen epäröinyt ja paljon muuta.

Muistan elävästi sen kun harkitsin pari vuotta sitten vaihtavani blogin nimen vain omaksi etu- ja sukunimekseni. Onneksi en tehnyt niin, kiitos teidän. Vaikka vielä tänäkin päivänä mua ärsyttää sanoa nimeä ääneen, laittaahan se kielen solmuun ja aina vähän hermostuneesti hihityttää kun sen sanoo jollekin joka ei sitä ole ennen kuullut, niin olen siitä silti ylpeä. Se huvittava, mieleenpainuvan hankala nimihirviö on osasyy siihen että mun blogi on täällä tänään. Ja onneksi nykyään on käyntikortit, jos oikein jännittää.

Ihanaa ja mahtavaa blogivuoden nro. 6 alkua meille kaikille! Tulkoon siitä vähintään yhtä huikea kuin näistä viidestä edellisestä. Ja kiitos, ihan oikeasti. <3

Viime vuodesta tuttuun tapaan kysynkin nyt teiltä, että milloin aloitte lukemaan blogiani? Viime vuonna sain 123 vastausta kysymykseen, ehkä muutama viime vuotinenkin on vielä paikalla, ainakin niin kovasti toivon!