Mä olen aina ollut valmiina puolustamaan muita, jos olen huomannut, että joku kokee vääryyttä. Mulle on helppoa huutaa heidän puolestaan, jotka apua tarvitsevat. Voin ilmaista voimakkaasti mielipiteeni, jos koen, että joku muu on saanut epäoikeudenmukaista kohtelua. Sen sijaan mulle on aina ollut tosi vaikeaa sanoa, jos koen, että minua ei nyt kohdeltu ihan reilusti, tai jos jokin asia pahoitti mun mielen. Olen aina ollut enemmän sitä tyyppiä, joka alistuu kohtaloonsa ja sanoo vaan, että kaikki on ihan ok.

Toki esim. Otolle olen aina voinut sanoa, muuten ei meidän parisuhde voisi toimia. Mutta tarkoitan nyt tätä vähän eri tavalla: esim. töiden merkeissä tai sitten vaikkapa ei-niin-läheisissä kaverisuhteissa. Aiemmin välttelin jopa sanomasta ääneen, mikäli mua kohdeltiin huonosti vaikka asiakaspalvelutilanteessa.

Olen kuitenkin yrittänyt tietoisesti harjoitella tätä taitoa. Aluksi aloitin niistä asiakaspalvelutilanteista, koska silloin ei sentään ole kukaan tuttu kyseessä. Kerran sain esimerkiksi aivan ala-arvoista kohtelua puhelimitse asiakaspalvelussa muutama vuosi sitten, vaikka itse olin asiallinen ja rauhallinen (ja vieläpä ostajan asemassa, eli en edes tekemässä valitusta mistään). Puhelun jälkeen kihisin raivosta ja mulla oli aivan nöyryytetty olo. Mietin jonkin aikaa, että sanonko jotain vai en. Keräsin rohkeutta ja päätin avata suuni. Vein asian eteenpäin, ja sain sen jälkeen huomattavasti parempaa palvelua ja pahoittelut. Siitä jäi hyvä fiilis ja huomasin, että ei se maailma kaadu siihen, jos antaa palautetta ihan aiheesta. Päin vastoin.  Eiväthän epäkohdat voi korjaantua jos kukaan ei kerro niistä.

Kun opin antamaan palautetta asiakaspalvelutilanteessa, aloin opetella sitä myös työelämässä. Hyvää palautetta mun on aina ollut aivan älyttömän helppoa antaa ja kehun aina todella vuolaasti, kun koen siihen pientäkin aihetta. Epäkohdista tai kehityksen aiheista mun oli ennen vaikeampi sanoa, mutta nykyisin koen olevani siinä jopa hyvä. Siinäkin vaikeinta oli se ensimmäisen askeleen ottaminen.

Kun ekan kerran joku asia ei mennyt niin kuin sen olisi pitänyt, keräsin tosi pitkään rohkeutta sanoakseni siitä. Kun lopulta sanoin, mua kiiteltiin siitä, että toin asian esiin. Sen jälkeen olen rohkaistunut antamaan rakentavaa palautetta enemmänkin ja koen sen tosi palkitsevana. Oman työn tekeminen on helpompaa kun ei tarvitse märehtiä niitä asioita jotka ärsyttävät ja ovat huonosti, vaan voi antaa asiallisesti palautetta tai kehitysehdotuksen ja yrittää etsiä yhdessä kaikkia palvelevan ratkaisun.

Kukaan ei tiedä, että jokin asia tuntuu musta pahalta, jos en kerro tai näytä sitä mitenkään. Vaikka tämä on aivan päivänselvä asia, niin mulla kesti monta vuotta ymmärtää se muutenkin kuin parisuhteessa. Se oli jotenkin niin selvää, että omalle kumppanille pitää voida puhua mistä vaan. Mutta miten kestikin niin kauan ymmärtää, että sama koskee myös ihan kaikkea muutakin.

Mussa istuu todella vahvasti halu nähdä kaikessa ja kaikissa hyvää ja koen senkin pääosin olevan hyvä asia. Mulle itselleni elämä on paljon helpompaa, kun lähtökohtaisesti ajattelen ensin kaikkien ihmisten ja asioiden olevan hyviä tai neutraaleja. Toki joskus saa pettyä rankastikin, kun joku osoittautuu joskus joksikin aivan muuksi. Mutta sitä tapahtuu melko harvoin. Pääasiassa olen kokenut, että se helpottaa ihan kaikkea, kun haluaa ensin nähdä hyvää. On helpompaa tutustua ihmisiin, on helpompaa kokeilla uusia asioita, on helpompaa inspiroitua. Mulle olisi tosi kuluttavaa, jos aina miettisin sen huonon kautta enkä voisi luottaa ihmisiin, koska olen itse tosi avoin ja haluan antaa itsestäni paljon.

Mutta silloin harvoin kun joutuu pettymään, silloin kun joku ei ole sen luottamuksen arvoinen, silloin pitäisi avata suu. Silloin mun pitäisi uskaltaa sanoa, että nyt ei mennyt ihan putkeen. Ja vaikka kukaan ei tekisi mitään niin vahvaa kuin pettäisi luottamusta, vaan ihan vaan vaikka pahoittaisi mieleni, mun pitäisi sanoa se ääneen. Se tuntuu kuitenkin työn ja asiakaspalvelutilanteiden ulkopuolella tosi vaikealta, edelleen. Kai se johtuu siitä, kun ihmissuhteissa mulla on aina tunteet niin vahvasti pelissä, enkä koskaan halua aiheuttaa konfliktia tai pahaa mieltä toisille. On helpompaa esimerkiksi vaan ottaa etäisyyttä, kuin lähteä sanomaan, että ”mulle tuli tosi paha mieli siitä mitä sä teit”. Etäisyyden ottaminen ei kuitenkaan ole pidemmän päälle hyvä tai kestävä ratkaisu. Ja siksi mä halusin kirjoittaa tästä aiheesta, koska haluaisin oppia tekemään toisin. Haluaisin oppia pitämään puoliani kaikilla elämän osa-alueilla.

Haluaisinkin kuulla teiltä, että koetteko samanlaisia tunteita? Oletteko opetelleet sanomaan ihmisille ääneen, jos he ovat pahoittaneet mielenne, vaikka se on ensin tuntunut vaikealta? Miten sitä voi harjoitella? Mitä hyvää siitä on seurannut ihmissuhteissa, jos olette uskaltaneet sanoa ongelman ääneen?