Negatiivisista asioista puhumisen opettelu

02.04.2019

Mä olen aina ollut valmiina puolustamaan muita, jos olen huomannut, että joku kokee vääryyttä. Mulle on helppoa huutaa heidän puolestaan, jotka apua tarvitsevat. Voin ilmaista voimakkaasti mielipiteeni, jos koen, että joku muu on saanut epäoikeudenmukaista kohtelua. Sen sijaan mulle on aina ollut tosi vaikeaa sanoa, jos koen, että minua ei nyt kohdeltu ihan reilusti, tai jos jokin asia pahoitti mun mielen. Olen aina ollut enemmän sitä tyyppiä, joka alistuu kohtaloonsa ja sanoo vaan, että kaikki on ihan ok.

Toki esim. Otolle olen aina voinut sanoa, muuten ei meidän parisuhde voisi toimia. Mutta tarkoitan nyt tätä vähän eri tavalla: esim. töiden merkeissä tai sitten vaikkapa ei-niin-läheisissä kaverisuhteissa. Aiemmin välttelin jopa sanomasta ääneen, mikäli mua kohdeltiin huonosti vaikka asiakaspalvelutilanteessa.

Olen kuitenkin yrittänyt tietoisesti harjoitella tätä taitoa. Aluksi aloitin niistä asiakaspalvelutilanteista, koska silloin ei sentään ole kukaan tuttu kyseessä. Kerran sain esimerkiksi aivan ala-arvoista kohtelua puhelimitse asiakaspalvelussa muutama vuosi sitten, vaikka itse olin asiallinen ja rauhallinen (ja vieläpä ostajan asemassa, eli en edes tekemässä valitusta mistään). Puhelun jälkeen kihisin raivosta ja mulla oli aivan nöyryytetty olo. Mietin jonkin aikaa, että sanonko jotain vai en. Keräsin rohkeutta ja päätin avata suuni. Vein asian eteenpäin, ja sain sen jälkeen huomattavasti parempaa palvelua ja pahoittelut. Siitä jäi hyvä fiilis ja huomasin, että ei se maailma kaadu siihen, jos antaa palautetta ihan aiheesta. Päin vastoin.  Eiväthän epäkohdat voi korjaantua jos kukaan ei kerro niistä.

Kun opin antamaan palautetta asiakaspalvelutilanteessa, aloin opetella sitä myös työelämässä. Hyvää palautetta mun on aina ollut aivan älyttömän helppoa antaa ja kehun aina todella vuolaasti, kun koen siihen pientäkin aihetta. Epäkohdista tai kehityksen aiheista mun oli ennen vaikeampi sanoa, mutta nykyisin koen olevani siinä jopa hyvä. Siinäkin vaikeinta oli se ensimmäisen askeleen ottaminen.

Kun ekan kerran joku asia ei mennyt niin kuin sen olisi pitänyt, keräsin tosi pitkään rohkeutta sanoakseni siitä. Kun lopulta sanoin, mua kiiteltiin siitä, että toin asian esiin. Sen jälkeen olen rohkaistunut antamaan rakentavaa palautetta enemmänkin ja koen sen tosi palkitsevana. Oman työn tekeminen on helpompaa kun ei tarvitse märehtiä niitä asioita jotka ärsyttävät ja ovat huonosti, vaan voi antaa asiallisesti palautetta tai kehitysehdotuksen ja yrittää etsiä yhdessä kaikkia palvelevan ratkaisun.

Kukaan ei tiedä, että jokin asia tuntuu musta pahalta, jos en kerro tai näytä sitä mitenkään. Vaikka tämä on aivan päivänselvä asia, niin mulla kesti monta vuotta ymmärtää se muutenkin kuin parisuhteessa. Se oli jotenkin niin selvää, että omalle kumppanille pitää voida puhua mistä vaan. Mutta miten kestikin niin kauan ymmärtää, että sama koskee myös ihan kaikkea muutakin.

Mussa istuu todella vahvasti halu nähdä kaikessa ja kaikissa hyvää ja koen senkin pääosin olevan hyvä asia. Mulle itselleni elämä on paljon helpompaa, kun lähtökohtaisesti ajattelen ensin kaikkien ihmisten ja asioiden olevan hyviä tai neutraaleja. Toki joskus saa pettyä rankastikin, kun joku osoittautuu joskus joksikin aivan muuksi. Mutta sitä tapahtuu melko harvoin. Pääasiassa olen kokenut, että se helpottaa ihan kaikkea, kun haluaa ensin nähdä hyvää. On helpompaa tutustua ihmisiin, on helpompaa kokeilla uusia asioita, on helpompaa inspiroitua. Mulle olisi tosi kuluttavaa, jos aina miettisin sen huonon kautta enkä voisi luottaa ihmisiin, koska olen itse tosi avoin ja haluan antaa itsestäni paljon.

Mutta silloin harvoin kun joutuu pettymään, silloin kun joku ei ole sen luottamuksen arvoinen, silloin pitäisi avata suu. Silloin mun pitäisi uskaltaa sanoa, että nyt ei mennyt ihan putkeen. Ja vaikka kukaan ei tekisi mitään niin vahvaa kuin pettäisi luottamusta, vaan ihan vaan vaikka pahoittaisi mieleni, mun pitäisi sanoa se ääneen. Se tuntuu kuitenkin työn ja asiakaspalvelutilanteiden ulkopuolella tosi vaikealta, edelleen. Kai se johtuu siitä, kun ihmissuhteissa mulla on aina tunteet niin vahvasti pelissä, enkä koskaan halua aiheuttaa konfliktia tai pahaa mieltä toisille. On helpompaa esimerkiksi vaan ottaa etäisyyttä, kuin lähteä sanomaan, että ”mulle tuli tosi paha mieli siitä mitä sä teit”. Etäisyyden ottaminen ei kuitenkaan ole pidemmän päälle hyvä tai kestävä ratkaisu. Ja siksi mä halusin kirjoittaa tästä aiheesta, koska haluaisin oppia tekemään toisin. Haluaisin oppia pitämään puoliani kaikilla elämän osa-alueilla.

Haluaisinkin kuulla teiltä, että koetteko samanlaisia tunteita? Oletteko opetelleet sanomaan ihmisille ääneen, jos he ovat pahoittaneet mielenne, vaikka se on ensin tuntunut vaikealta? Miten sitä voi harjoitella? Mitä hyvää siitä on seurannut ihmissuhteissa, jos olette uskaltaneet sanoa ongelman ääneen? 


18 Responses to “Negatiivisista asioista puhumisen opettelu”

  1. Avatar Heidi sanoo:

    Käytiin just eilen syömässä syntymäpäivä ateria ravintolassa. Ensin toinen sai täysin väärän annoksen ja tästä tietenkin ilmoitettiin. Kun uusi oikea annos sitten tuli ,niin siitä puuttui dippi ja se oli vähän sellainen ’kiireessä tehty ’.. oli aika pettymys kun toinen joutui jo syömään ettei ruoka jäähdy kun toinen odotti uutta annosta. Nyt jälkeenpäin ajattelee, että olisi kyllä pitänyt avata suu ja sanoa myös näistä muista jutuista mistä tuli paha mieli! Pitää opetella tuota taitoa kyllä enemmän.

  2. Avatar Tinsku sanoo:

    Tosi mielenkiintoinen aihe! Valitettavasti multa ei löydy juuri vinkkejä tähän, sillä painiskelen itse samojen juttujen kanssa. Huomaan välillä että oma halu miellyttää muita on niin suuri että itse jää sen alle.
    Tai että jään pyörittelemään omassa päässä toisen sanomisia, kun voisin yhtä hyvin kysyä että mitä hän on niillä tarkoittanut. Turhauttavaa, koska eihän toinen edes välttämättä tarkoita sitä niin kuin itse kokee tai jos tarkoittaakin niin joutuisi sitten sanoistaan vastuuseen. Oon myös pienestä pitäen ollut sellainen etten halua tungetella, ja tää liittyy myös kuvioon. Pitää palata tähän tekstiin josko tänne ilmestyisi meille vinkkejä!

  3. Samaistun! Monesti oon liian kiltti ja koen epämiellyttävänä vaikka reklamaatio tilanteet tai ylipäätänsä joistain asioista valittamisen.Muistan kun joskus tilasin mäkkäristä ruokaa ja ranskalaiset oli ihan kylmiä. Mietin kehtaanko mennä sanomaan, että nämä on kylmiä. Menin sanomaan, mutta jo se tuntui että noo en kehtaa mennä. Tyhmä juttu, mutta :D.

    Olen tehnyt monta vuotta asiakaspalvelua ja sen kautta oon saanut työkaluja myös omaan arkeen ja reippautta sanoa myös itse asioista :).

  4. Avatar Laura sanoo:

    Apua! Ihan kun olisi omaa tekstiä lukenut. Itsellä on jostain iskeytynyt pinttymä, ettei muiden mieltä saa pahoittaa vaan mielummin niin, että itselle tulee pahamieli. Tiedostan itse toimivani usein näin ja se on pidemmän päälle aika pirun raskasta.

  5. Avatar Henrietta sanoo:

    Mulla on aika sama tilanne, kun sulla. Poikaystävälle
    ja vanhemmille osaan kyllä sanoa, jos koen jonkun asian epämukavaksi (joskus ehkä vähän liian usein 😂), mutta esimerkiksi kavereille harvemmin sanon. Kerran oon yhdelle ystävälle sanonu meidän 20 vuoden ystävyyden aikana, että koen asian semmoseksi, että mulle tulee siitä paha mieli, enkä haluis enää kokea semmosta ainakaan saman asian takia. Eikä se todellakaan huonontanu meidän välejä, ennemminkin ehkä puhdisti. Sen jälkeen en kuitenkaan oo uskaltanu sanoa vaikka aihetta oiskin ollut. Sama pätee vähän vieraampiin ihmisiin, esim. asioidessa jossain liikkeessä, tai työssä asiakaspalvelijana, vaikka mekin saadaan kyllä asiakkaalle sanoa, jos koetaan oma kohtelu huonona. Asiallisesti kylläkin. Itse monesti ajattelen, että emmä nyt noin vähästä voi sanoa takaisin mitään, vaikka kyseinen epäkohta oiskin vieny fiiliksen koko päivältä. Itse haluisin kans panostaa tähän, mutta tuntuu vaan todella vaikealta!

  6. Avatar Leya sanoo:

    Moi!
    Oon tosi huono antaan myös palautetta mulle tehdystä vääryydestä tai mistä vaan. Ehkä suurimpana ongelmana oon kokenut sen just kaverisuhteissa, kun oon myöskin pelännyt muiden reaktioo ja sitä ettei halua loukata. Sit joku vinkkas, että miten ite suhtautuisin jos mulle sanois samasta asiasta ja tajusin etten ainakaan suuttuis tai loukkaantuis. Jokaisella kun on oikeus omiin tunteisiinsa. En väitä vieläkään olevani hyvä antaan palautetta, mutta ainakin räikeimmissä tilanteissa oon saanu sanottua toki viestillä, mutta pienin askelin. 🙈

  7. Avatar A sanoo:

    Tietynlainen muista suhteista poikkeava avoimuus niiden ihmisten kanssa joiden kanssa on nykyään 100% rehellinen siltä miltä toisen käytös tuntuu, kun vertaa niihin joiden kanssa antaa asioiden vain olla syystä tai toisesta. Pitkälti asian suhteen täytyi mennä itseensä ja oppia tunnistamaan miksi pitää sanoa välillä takaisin jos asiat painavat mieltä tai esim. kaverisuhdetta. Turhan pitkään meni itsellä että älysi sen että ei se tee susta yhtään sen pahempaa ihmistä jos sanot välillä miltä susta tuntuu, ja suoraan. Nyt en nimittäin suostu enää olemaan hiljaa!

  8. Avatar SiruH sanoo:

    Ihana kirjoitus! Mulla on ollut aina vähän samanlainen ”ongelma”, ja vasta näin vanhempana oon saanut opeteltua siitä pois. Se vaan, että läheskään kaikki ihmiset mun ympärillä eivät ole sitten kokeneetkaan sitä hyväksi, vaan ennemminkin ovat loukkaantuneet siitä, etten enää nielekään ihan kaikkea ikävää. Mut itseni kanssa tuun entistä paremmin toimeen. 😊

  9. Avatar Ida ihana sanoo:

    Kiitos! Itse työskentelen juuri saman asian kanssa. Olen kovaääninen puolustamaan esimerkiksi lasten oikeuksia tai ajamaan tärkeinä pitämäni arvoja, mutta omat oikeuteni olen valmis liian usein pyyhkimään maton alle heti, kun joku vain sanoo ensimmäisen poikittaisen sanan. Joskus en edes uskalla kertoa, mitä haluan, koska ajattelen, että olen itsekäs/vaadin liikaa.

    Harjoittelen kuitenkin pitämään omista oikeuksistasi huolta ja kertomaan, mitä minä haluan tai olen mieltä. Se on itsen ja myös toisen, kuulijan kunnioitusta.

    https://www.lily.fi/blogit/kotona-kaupungissa

  10. Avatar Minnis sanoo:

    Mulla on tosi vahvasti se, että en uskalla sanoa ääneen asioita jos mua loukataan. Saatan sanoa ehkä siitä, jos asiakaspalvelutilanteessa on huonoa kohtelua koska en ota sitä kuitenkaan itseeni. Pahinta on, kun mua arvostellaan vartaloni puolesta. Olen pitkä sekä ehkä vähän ylipainoinen. En kuitenkaan ole mitenkään huomattavasti ylipainoinen (eikä minkään kokoisia ali, yli tai normipainoisia mitenkään saa kommentoida)! Oon joutunut niiiiin moneen nöyryyttävään kokemukseen siitä, miten mun kokoa arvostellaan. Viimeksi mm. Eilen, kun työkaverini kommentoi et ”kannattais käydä salilla ku oot niin isokokoinen ja vahva naiseksi”. Lisäksi töissä joku oli kuvaillut mua sanoilla ”se isokokoinen nainen”. Tulin kerran lomamatkalta ja menin samana iltana moikkaamaan tuttuani. Kun sanoin moi, oli ensimmäinen reaktio jäätävä naurupurskahdus joka ei loppunut. Mietin, että mitä tapahtuu kunnes hän sanoi että ”oot vähän lomalla syönyt ku oot hieman lihonut”. Nää loukkaa mua niiiiin paljon mutta en vaan saa sanottua asiasta. Oon kommentoinu ehkä ”nii oonki” tai vastaavaa mut hyvin hyvin usein on tippa silmäkulmassa. Elämme 2010 lukua, ja kehopositiivisuutta jauhetaan kokoajan. Ja hyvä niin! En ees tiedä monta kertaa oon toivonut olevani 10cm lyhyempi ja 15kg kevyempi. On myös monesti sanottu ihan lähipiiristäkin ”ei sust koskaa tuu hoikkaa ku oot vaa syntynyt tommoseen kookkaaseen kokoon, tuut aina olee noin iso”. Iha hirveetä! Oikein suututtaa tommonen. Oon myös jankannut itselleni siitä kuinka ei pitäisi välittää, mitä muutakaan sitä voi tehdä! En ala haukkumaan muita ja on monia sanoja jotka jääneet mun mieleen ikuisesti. Joskus sanoin asiasta mutta silloin vastapuoli totesi vaihteeks että mulla on vaan huono itsetunto ja kannattaisi kehittää sitä esim. Jollakin ryhmätoiminnalla. Hohhoijaa. Ainii, kerran kommentoitiin sitä, kun söin kanaa ja riisiä, että miksi syöt tota kun olet ton kokoinen. Toivon todella, että tää loppuu ja ihmiset saisivat elää rauhassa, oli minkä kokoinen tahansa.

    • Avatar Nimetön sanoo:

      Olen pahoillani puolestasi! Ulkonäön kommentointi on ihan älytöntä. Vielä älyttömämpää on oletus, että tietyn rajan (pituus, paino, ikä tms) jälkeen se olisi ihan esteettömästi sallittua tai jopa ihan velvollisuus. ”Kun ei se puusilmä itse tajua, että on niin laiha…”

      Tyttäreni harrastaa taitoluistelua. Vielä, onneksi, ei ole lajin puolesta kukaan kommentoinut hänen ulkonäköään, mutta anoppi sen sijaan muistaa kyllä tasaisin väliajoin mainita, ettei ”tuosta kyllä mitään tule, kun on ihan meidän suvun mallinen”. Kommentointi ärsyttää minua erityisesti siksi, että siihen sisältyy olettamus, ettei lapsellani ole mitään omaa vaikutusta omaan elämäänsä ja siihen, mitä hänestä ksona tulee ja miten. Geenit on geenejä (ja lapsellani niitä myös minun puoleltani 😉), mutta ei ne kaikkea määrää ja ratkaise.

  11. Avatar Nimetön sanoo:

    Kyllä ja ei.
    Pahoitan mieleni helposti niissä tilanteissa, joissa koen sairauteni kanssa olevani muutenkin alakynnessä. Näitä paikkoja ovat esimerkiksi terveydenalan ammattilaisten vastaanottotilanteet (koskaan et voi etukäteen tietää, saatko hyvää vai huonoa), mutta myös esimerkiksi ihan tavalliset tilanteet vaikka ruokakaupassa tai kahvilassa. Pääsen kulkemaan huonosti, kahden kepin kanssa, joten toivoisin esimerkiksi kahvilatyöntekijältä usein parempaa pelisilmää. Asiakaspalvelijoita kun ollaan, voisi sen tarjottimen kantaa automaattisesti pöytään liikuntarajoitteisille tai vaikka lastenvaunujen kanssa liikkuville.
    Samoin pienen asiamiespostin hiljaisimpana aikana voisi olla todellista asiakaspalvelua tarjoutua kantamaan se paketti asiakkaalle autoon asti, vaikkei mikään ihan pakko tosiaan olisikaan.
    Välillä ruokakaupassakin toivoisin, että puolitutut samaan aikaan kassalle osuessaan tarjoutuisivat kantamaan ostoskassini pihalle auton luokse, kun itselleni se on niin vaikeaa.
    Silti – vaikka tunnistan nämä tilanteet jo etukäteen – avun pyytäminen on itselleni ihan hurjan vaikeaa.
    Ja tuolla sairaanhoidossa ja kuntoutuksessa asiakaspalautteen antaminen on ihan turhaa. Siinä leimautuu vain kategoriaan ”hankalat potilaat”, jos edes yrittää. Siksi olen lanseerannut ihan vain yhden naisen hiljaisen vastarintaliikkeen ja muistanut jälkikäteen lähettää kiitokset ja muistamisen kaikille niille osastoille ja työntekijöille, joissa / jotka ovat kohdelleet minua hyvin. Ehkä palaute tässä käänteisessä muidossa menee paremmin perille?

    Toisiin kohdistunutta vääryyttä on minunkin helpompi puolustaa.

    Ystävyyssuhteissa olen huono sanomaan, jos koen tulleeni kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti. Toisinaan haluaisin, mutta se on vaikeaa.

    Vaikeaa on myös työelämässä ottaa asioita puheensi, mutta siellä olen oppinut, että muuta reittiä ei ole. Mitä aikaisemmassa vaiheessa avaa suunsa, sitä pienemmällä pääsee. Jos asioiden antaa muhia ja kehittyä kulksseissa, on soppa joskus jopa mahdotonta enää selvittää.

  12. Avatar Minni sanoo:

    Olipas taas super mielenkiintoinen postaus! Ja niin tunnistan itseni tästä. Olen ihan nuoresta asti ollut asiakaspalvelutyössä ja jotenkin aina on tottunut vaan nielemään kaiken ja vaan hymyilemään sanoi toinen sitten mitä tahansa. Eikä se edes ollut rankkaa, luonteeseeni jotenkin kuuluu se, että toisista ajatellaan aina parasta, ja vaikka joku käyttäytyy huonosti, yritetään silti ymmärtää.
    Oon kuitenkin tajunnut, että vähänkään läheisemmissä suhteissa tämä ei pidemmän päälle toimi. Käytännössä tän toteuttaminen on ollutkin paljon vaikeampaa 😅
    Mua on auttanut sen ymmärtäminen, että on toista kohtaan tosi epäreilua, jos ei kerro mikä itseään vaivaa. Vaikka konflikteissa kuinka esittäisi että kaikki on ok ja liimaisi sen asiakaspalveluhymyn, niin väkisinkin se jossain vaiheessa vaikuttaa siihen omaan toimintaan. Ja jos sitten vaikka ottaa etäisyyttä johonkuhun tai muuten toiselle käy selväksi, että kaikki ei oo niin hyvin kuin ennen, niin onhan se tosi epäreilua tehdä niin tämän toisen tietämättä syytä!

  13. Avatar Reetta sanoo:

    Mä sanoin teininä aivan liian suoraan aina, sit tajusin että tää ei oo hyvä, lopetin sanomasta kokonaan ja nyt aikuisena opetellut toimimaan siitä välistä, haha. Lähes jokainen kerta on kyllä kannattanut, kun olen jutellut ja selvittänyt ihmisten kanssa rauhallisesti, et mikä tässä nyt meni pieleen kun tuntuu pahalta. Ihan muutama ihminen on ollut sitä mieltä, et vaikeneminen on kultaa ja puhuminen ei kannata, mut yleisesti ottaen onneksi ihmiset haluavat selvittää asiat.
    – Reetta, tusinakoti.blogspot.com

  14. Avatar Aada sanoo:

    Tosi tuttua mulle. Samaa opettelen itsekin tällä hetkellä. On mahtavaa huomata kehitys itsessä ja se, että yleensä ne tilanteet menee sitten tosi hyvin kun avaa suunsa.

  15. Avatar Mervi sanoo:

    Olen opettanut lapseni pienestä pitäen antamaan palautetta asiakaspalvelusta. Opetan, että lääkäri on sinua varten, eikä toisinpäin: jos et saa asiaasi hoidettua, älä lähde pois ennen kuin joku ratkaisu löytyy. Parturissa on uskallettava sanoa, ettei tämä nyt ole sitä, mitä pyysin jne…

    Sinun kohdallasi vähän hämmennyin. En just nyt muista, mikä kirjoitus se oli, kun sait aika paljon kritiikkiä. Nousit kyllä vahvasti ”takajaloillesi”. Oliko se siis harjoittelun tulos, vai onko blogikommentit kenties kuitenkin asia, jossa uskallat ilmaista pahanmielesi.

    Olen jo aiemminkin maininnut, että ensimmäisen kerran kommentoidessani (ja aivan vilpittömän neutraalisti) kirjoitustasi sain niin ikävän vastauksen, että tulen aina muistamaan sinut kärkkäänä kynänkäyttäjänä. Siinä suhteessa tämä postaus ei osunut maaliinsa.

    • Iina Hyttinen Iina Hyttinen sanoo:

      Heippa Mervi, kiitos kommentista! :) Mulla on aina ollut täällä blogissa vastauksissa se periaate, että en vastaa ikävämmin kuin mitä minulle puhutaan. Eli jos minulle kommentoi asiallisesti, tulee takaisin asiallinen vastaus. Toki kärkäs saatan olla, jos minulle ollaan kärkkäitä myös. Minä muistan sen sinun ensimmäisen kommenttisi, ja vaikka itse koit sen vilpittömän neutraalina, niin minulle se ei sellaisena välittynyt. Olet moneen kertaan palannut tähän asiaan vuosien aikana, joten tämä on väistämättäkin jäänyt myös itselle mieleen. Tässä postauksessa kysymys oli nimenomaan enemmän ihmissuhteista, niin kuin tuossa kirjoitinkin, töiden puolesta olen oppinut kovettamaan itseni, koska saan sen verran paljon ikävää ja asiatonta palautetta, että jos kaiken sen ottaisin itseeni, olisin mennyt rikki jo aikoja sitten. :)

  16. Avatar L sanoo:

    Samaa mieltä kirjoittajan Mervi kanssa. Olen usein nähnyt täällä kommenttiboksissa kärkkäitä vastauksia, kun kommentoija ei olekaan ollut samaa mieltä. Tämähän kai juuri on sitä itsensä puolustamista ja tässä tapauksessa ihan tuntemattomia vastaan. Ei ole tullut yhtään sellaista vaikutelmaa, ettet uskaltaisi sanoa ”vastaan” tai jos joku pahoittaa mielesi.

Kommentoi