Mihin yksi vuosi voi viedä

10.11.2021

Vuosi sitten tähän aikaan oli mun vuoden pelottavin päivä. Mun äiti meni sinä päivänä rutiinileikkaukseen johon oli odottanut aikaa jo hyvän tovin. Leikkauksen piti olla ihan muutaman tunnin läpihuutojuttu, mutta siinä ilmenneiden komplikaatioiden vuoksi äiti joutui teho-osastolle, enkä saanut äitiin yhteyttä. Koko päivän vaan päivitin ja päivitin puhelinta, milloin äiti laittaa viestiä, että kaikki hyvin. Kun viestiä ei vaan kuulunut, lopulta soitin osastolle, jonne äidin piti mennä ja sieltä kerrottiin, että äiti ei ole mennyt sinne osastolle ollenkaan, vaan leikkauksesta suoraan teholle. Vasta seuraavana päivänä sain yhteyden äitiin ja pystyin vihdoin huokaisemaan helpotuksesta. Mutta ne 24 tuntia siinä välissä, ne olivat pelottavat ja kaikenlaista kävi jo mielessä.

Viime vuonna marraskuu ei todellakaan ollut mitään herkkua. Äiti oli viikkokausia sairaalassa, koska komplikaatioiden vuoksi häntä ei voinut kotiuttaa. Lopulta hän pääsi vähän ennen joulua kotiin, oltuaan sairaalassa yli kuukauden. (Nämä kerrottu äidin luvalla jo viime vuonna). Huoli äidistä oli kova, mutta lisäksi oli muutenkin kurjaa. Koronatilanne paheni jatkuvasti ja kaikki oli todella epävarmaa, talous, joulu ja elämä ylipäätään. Silloin ei vielä oltu aloitettu rokotuksiakaan ja jotenkin koko se koronavuosi tuntui ihan loputtoman pitkältä ja synkältä, ulospääsyä ei ollut näkyvissä, kun sille ei ollut mitään konkreettista aikataulua.

Silloin haaveiltiin kovasti vauvasta ja oltiin annettu vauvalle lupa tulla, mutta vauvaakaan ei ihan vielä kuulunut. Kaikki se epävarmuus ja stressi sinä vuonna oli saanut meidät miettimään mikä meille tuo kaikkein eniten onnea, iloa ja rakkautta elämään ja yhdessä tuumin oltiin tultu siihen tulokseen, että se on meidän perhe. Lapset. Me haluttiin vielä yksi sellainen, yksi ihana pieni rakas, joka tuo loputtomasti onnea ja rakkautta lisää mukanaan. Toivottiin niin kovasti, että oltaisiin vielä kerran niin onnekkaita, että voitaisiin saada lapsi.

Silloin en tiennyt, että jo seuraavasta kierrosta tärppäisi. Marraskuu oli täynnä huolta, surua ja stressiä ja jotenkin sen kaiken jälkeen joulukuussa meidän vauva sai alkunsa. Aina sanotaan, että lopeta vain stressaaminen niin tulet heti raskaaksi. No voin kertoa, että minä kyllä stressasin ja murehdin kaikkea mahdollista vielä joulukuussakin, mutta jostain syystä tämä rakas tarttui mukaan juuri silloin.

Nyt kun katson vuoden taaksepäin, toivon, että voisin antaa ison rutistushalin itselleni. Että kyllä, kaikki todella järjestyi parhain päin niinkuin silloin yritin ajatella kovasti. Äiti pääsi kotiin ja toipui, maailma avautui vihdoin taas, työkuviot lähtivät korona-ajan jälkeen takaisin nousuun ja saatiin se vauvakin, jota niin kovasti oltiin toivottu.

Aina kun tuntuu, että  on vaikeaa, pitäisi vaan keskittyä etenemään hetki kerrallaan, eikä ainakaan murehtia tulevaisuutta. Useimmiten se onnistuu multa ihan hyvin, mutta jos liikaa kasaantuu asiat, niin kyllä siinä voi välillä tulla sellainenkin ajatus mieleen, että apua, entä jos kaikki ei vaan järjestykään. Entä jos tulevaisuudessa onkin vaan lisää kurjia juttuja? Onneksi rinnalla kulkee sellainen järjen ääni kuin Otto, joka muistuttaa, että kyllä ne asiat aina järjestyy. Ja jos ei ihan kaikki aina järjestyisikään juuri niinkuin itse toivoo, niin hän on siinä rinnalla kuitenkin. Ottamassa mun kanssa vastaan mitä ikinä tuleekaan.

Marraskuun pimeät illat saavat miettimään kaikenlaista, ja ehkä myös se, että mun aikuiselämän rankimmat hetket ovat sattuneet juuri marraskuulle. Marraskuu on se kuukausi kun menetin mun mummun ja marraskuu oli todella rankka myös viime vuonna. Ne muistot palaavat marraskuussa herkästi mieleen. Tämän vuoden marraskuu on kuitenkin täynnä valoa ja iloa ja onnea. Kaikkea sitä, mistä viime vuonna vain haaveilin ja mitä pelkäsin menettäväni.

Joskus tulee niitä rankempia marraskuita ja joskus niitä marraskuita, kun kaikki on juuri kohdallaan. Vuosi voi tehdä valtavan eron. Etukäteen ei kannata murehtia, että entä jos ensi marraskuu onkin juuri se marraskuu, kun kaikesta tulee hankalaa. Koska silloin kun on vaikeaa, ei koskaan ajattele, että onneksi murehdin sitä etukäteen. Mutta jos sulla on juuri nyt siellä meneillään rankka marraskuu, niin ehkä sulle antaa toivoa ja iloa se, että vuoden päästä tilanne voi olla ihan toinen. Vuoden päästä voit olla juuri siellä, mikä on nyt vasta varovainen haave. Haleja kaikille teille ihanille siellä <3 


Tänä jouluna tarvitsen lepoa ja armollisuutta itseäni kohtaan

23.12.2020

Tein viime viikolla valmiiksi koostetta vuodesta 2020. Kävin kaikki kuvat ja tekstit läpi vuoden ajalta ja sisälläni heräsi niin paljon tunteita, että samana iltana lasten mentyä nukkumaan itkin räkä poskella puoli tuntia. Itkin sitä kaikkea huolta, stressiä ja lamaannusta, jotka ovat varjostaneet tätä syksyä. Itkin sitä, miten ihanasti, toiveikkaasti tämä vuosi alkoi ja miten loppua kohti voimani alkoivat olla imetty täysin kuiviin. Miten epävarmaa kaikki on ollut, miten monta läheltä piti -hetkeä tähän syksyyn on mahtunut. Miten kovasti olen yrittänyt ihan kaikessa, ihan koko ajan ja silti on ollut riittämätön olo. On niin paljon mihin ei voi omalla yrittämiselläkään vaikuttaa.

Pelko ja huoli on ollut niin kokonaisvaltaista koko syksyn, monella elämän osa-alueella. On ollut kova huoli useammankin läheisen terveydestä, mutta etenkin äidin. On ollut valtava stressi koko vuoden siitä, riittävätkö työt tästä koronasta huolimatta ja pystynkö yksin pitämään tämän perheen taloudesta huolen Oton ollessa vielä vuoden loppuun asti opintovapaalla. On tullut eteen monta kertaa niitä pieniä tulipaloja, joita on joutunut sammuttamaan. Missään vaiheessa ei ole voinut rentoutua täysin, jatkuvasti on pitänyt olla jostakin asiasta varpaillaan, vaikka joku toinen asia olisikin helpottanut.

Kun yhtäaikaa on monta stressitekijää, eikä aikaa tai voimavaroja käsitellä niitä rauhassa, voi tuloksena olla sellainen räkä poskella itkeminen. Vasta nyt, kun joulukuun työkiireet alkavat helpottaa, stressi kaikesta purkautuu ja olen loman kynnyksellä, olen ehtinyt hetkeksi pysähtyä ajattelemaan. Siitä se itkukin johtui. Kun päästin tämän kaiken ulos, on fiilis jo paljon paljon parempi. Toiveikas ja helpottunut. Pian vuosi vaihtuu.

Vaikka se vuoden vaihtuminen ei mikään oikotie onneen olekaan, ensi vuonna odottaa monta hyvää asiaa, jotka aidosti vähentävät stressitekijöitä. Ennen ensi vuotta tarvitsen kuitenkin tauon, jonka aikana voin hengittää, ladata akkuja ja olla hetkessä. Hiljentää ajatukset, hidastaa tahtia ja nollata. Antaa itselleni aikaa palautua tästä vuodesta ja kaikesta yrittämisestä. Olla yrittämättä mitään, tehdä vaan niitä asioita jotka huvittavat ja olla stressaamatta. Pysähtyä ja olla vaan. Sitä minä kaipaan tämän vuoden jälkeen.

Ja siksi aion pitää sometauon. Sinä aikana tänne blogiin ilmestyy kooste vuodesta 2020. Mutta minä pidän kokonaisuudessaan loman ja tauon töistä. Jouluna en aio olla kamera kädessä ja kuvata. Tänä jouluna satunnaiset räpsyt saavat riittää itselle jääviksi muistoiksi, mutta en aio kuvata jouluaaton perhekuvia, kauniita kattauksia tai asetella joulubuffettia kuvauksellisesti. En halua tulla väärin ymmärretyksi – normaalisti nautin siitä, että saan tehdä niin jouluna ja voi hyvin olla, että ensi jouluna taas kuvaan kaiken.  Tämän joulun aion kuitenkin relata kokonaisvaltaisesti jokaisella solullani jo aatosta alkaen. Ja se tarkoittaa irtautumista kaikesta. Aion viettää tämän joulun niinkuin somea ei olisi olemassakaan.

Se tuntuu samaan aikaan ihanalta ja jännittävältä, mutta vähän myös pelottavalta. Kun on aina tehnyt tietyllä tapaa, tämä on suuri muutos. Mutta mikäpä tässä vuodessa ei olisi suurta muutosta, vai mitä? Haluan siis toivottaa kaikille ihanaa ja rauhallista joulua jo nyt tässä. Huomenna ilmestyy vielä viimeinen joulukalenteriluukku ajastettuna, ja ennen vuodenvaihdetta se vuosikooste, mutta minä olen lomalla kaikesta sinne asti. Haluan aloittaa ensi vuoden täysin puhtaalta pöydältä, innostuneena, levänneenä omana itsenäni.

Ihanaa joulun aikaa kaikille. Muistakaa olla itsellenne ja myös toisille armollisia, me kaikki tarvitaan sitä tämän hullun vuoden jälkeen enemmän kuin koskaan <3


Negatiivisista asioista puhumisen opettelu

02.04.2019

Mä olen aina ollut valmiina puolustamaan muita, jos olen huomannut, että joku kokee vääryyttä. Mulle on helppoa huutaa heidän puolestaan, jotka apua tarvitsevat. Voin ilmaista voimakkaasti mielipiteeni, jos koen, että joku muu on saanut epäoikeudenmukaista kohtelua. Sen sijaan mulle on aina ollut tosi vaikeaa sanoa, jos koen, että minua ei nyt kohdeltu ihan reilusti, tai jos jokin asia pahoitti mun mielen. Olen aina ollut enemmän sitä tyyppiä, joka alistuu kohtaloonsa ja sanoo vaan, että kaikki on ihan ok.

Toki esim. Otolle olen aina voinut sanoa, muuten ei meidän parisuhde voisi toimia. Mutta tarkoitan nyt tätä vähän eri tavalla: esim. töiden merkeissä tai sitten vaikkapa ei-niin-läheisissä kaverisuhteissa. Aiemmin välttelin jopa sanomasta ääneen, mikäli mua kohdeltiin huonosti vaikka asiakaspalvelutilanteessa.

Olen kuitenkin yrittänyt tietoisesti harjoitella tätä taitoa. Aluksi aloitin niistä asiakaspalvelutilanteista, koska silloin ei sentään ole kukaan tuttu kyseessä. Kerran sain esimerkiksi aivan ala-arvoista kohtelua puhelimitse asiakaspalvelussa muutama vuosi sitten, vaikka itse olin asiallinen ja rauhallinen (ja vieläpä ostajan asemassa, eli en edes tekemässä valitusta mistään). Puhelun jälkeen kihisin raivosta ja mulla oli aivan nöyryytetty olo. Mietin jonkin aikaa, että sanonko jotain vai en. Keräsin rohkeutta ja päätin avata suuni. Vein asian eteenpäin, ja sain sen jälkeen huomattavasti parempaa palvelua ja pahoittelut. Siitä jäi hyvä fiilis ja huomasin, että ei se maailma kaadu siihen, jos antaa palautetta ihan aiheesta. Päin vastoin.  Eiväthän epäkohdat voi korjaantua jos kukaan ei kerro niistä.

Kun opin antamaan palautetta asiakaspalvelutilanteessa, aloin opetella sitä myös työelämässä. Hyvää palautetta mun on aina ollut aivan älyttömän helppoa antaa ja kehun aina todella vuolaasti, kun koen siihen pientäkin aihetta. Epäkohdista tai kehityksen aiheista mun oli ennen vaikeampi sanoa, mutta nykyisin koen olevani siinä jopa hyvä. Siinäkin vaikeinta oli se ensimmäisen askeleen ottaminen.

Kun ekan kerran joku asia ei mennyt niin kuin sen olisi pitänyt, keräsin tosi pitkään rohkeutta sanoakseni siitä. Kun lopulta sanoin, mua kiiteltiin siitä, että toin asian esiin. Sen jälkeen olen rohkaistunut antamaan rakentavaa palautetta enemmänkin ja koen sen tosi palkitsevana. Oman työn tekeminen on helpompaa kun ei tarvitse märehtiä niitä asioita jotka ärsyttävät ja ovat huonosti, vaan voi antaa asiallisesti palautetta tai kehitysehdotuksen ja yrittää etsiä yhdessä kaikkia palvelevan ratkaisun.

Kukaan ei tiedä, että jokin asia tuntuu musta pahalta, jos en kerro tai näytä sitä mitenkään. Vaikka tämä on aivan päivänselvä asia, niin mulla kesti monta vuotta ymmärtää se muutenkin kuin parisuhteessa. Se oli jotenkin niin selvää, että omalle kumppanille pitää voida puhua mistä vaan. Mutta miten kestikin niin kauan ymmärtää, että sama koskee myös ihan kaikkea muutakin.

Mussa istuu todella vahvasti halu nähdä kaikessa ja kaikissa hyvää ja koen senkin pääosin olevan hyvä asia. Mulle itselleni elämä on paljon helpompaa, kun lähtökohtaisesti ajattelen ensin kaikkien ihmisten ja asioiden olevan hyviä tai neutraaleja. Toki joskus saa pettyä rankastikin, kun joku osoittautuu joskus joksikin aivan muuksi. Mutta sitä tapahtuu melko harvoin. Pääasiassa olen kokenut, että se helpottaa ihan kaikkea, kun haluaa ensin nähdä hyvää. On helpompaa tutustua ihmisiin, on helpompaa kokeilla uusia asioita, on helpompaa inspiroitua. Mulle olisi tosi kuluttavaa, jos aina miettisin sen huonon kautta enkä voisi luottaa ihmisiin, koska olen itse tosi avoin ja haluan antaa itsestäni paljon.

Mutta silloin harvoin kun joutuu pettymään, silloin kun joku ei ole sen luottamuksen arvoinen, silloin pitäisi avata suu. Silloin mun pitäisi uskaltaa sanoa, että nyt ei mennyt ihan putkeen. Ja vaikka kukaan ei tekisi mitään niin vahvaa kuin pettäisi luottamusta, vaan ihan vaan vaikka pahoittaisi mieleni, mun pitäisi sanoa se ääneen. Se tuntuu kuitenkin työn ja asiakaspalvelutilanteiden ulkopuolella tosi vaikealta, edelleen. Kai se johtuu siitä, kun ihmissuhteissa mulla on aina tunteet niin vahvasti pelissä, enkä koskaan halua aiheuttaa konfliktia tai pahaa mieltä toisille. On helpompaa esimerkiksi vaan ottaa etäisyyttä, kuin lähteä sanomaan, että ”mulle tuli tosi paha mieli siitä mitä sä teit”. Etäisyyden ottaminen ei kuitenkaan ole pidemmän päälle hyvä tai kestävä ratkaisu. Ja siksi mä halusin kirjoittaa tästä aiheesta, koska haluaisin oppia tekemään toisin. Haluaisin oppia pitämään puoliani kaikilla elämän osa-alueilla.

Haluaisinkin kuulla teiltä, että koetteko samanlaisia tunteita? Oletteko opetelleet sanomaan ihmisille ääneen, jos he ovat pahoittaneet mielenne, vaikka se on ensin tuntunut vaikealta? Miten sitä voi harjoitella? Mitä hyvää siitä on seurannut ihmissuhteissa, jos olette uskaltaneet sanoa ongelman ääneen? 


Lapsen tunteiden sanoittamisen tärkeys

21.05.2018

Meidän taapero on nyt siinä iässä, että hän tuntee hyvin vahvasti, ja myös reagoi voimakkaasti koko kehollaan silloin kun jotain tapahtuu. Hän on ihan täysillä iloinen ja hymyilee niin aurinkoista hymyä, että valaisisi vaikka koko maapallon kerralla, puhumattakaan onnen kiljahduksista ja räkätyksestä. Suuttuessaan hän osoittaa todella voimakkaasti jokaisella solullaan, että nyt ei muuten ole yhtään kivaa. Ja se on ihan mahtavaa, lapsen primitiiviset tunteet ovat voimakkuudessaan hienoja, ja niin aitoja. Jotta kuitenkin jossain vaiheessa lapsuutta päästään siihen, että lapsi ei enää heittäydy spagetiksi ja karju kurkku suorana esimerkiksi joutuessaan tulemaan ulkoa sisälle (vaan ymmärtää, että vaikka nyt harmittaa niin sisälle on mentävä, mutta ulos voi tulla toisena päivänä uudelleen), on tärkeää alkaa sanoittaa lapsen tunteita aina, kun niitä tulee, ihan jo alusta asti.

Milloin lapsen tunteita voi alkaa sanoittamaan?

Vastaus: Heti! Tunteiden sanoittaminen kannattaa jo ihan pienen vauvan kanssa, koska mitä aiemmin sen ottaa osaksi elämää, sitä helpompaa siitä tulee. Vaikka monesta tuntuu hölmöltä vaikkapa sanoa vauvalle tai taaperolle joka ei vielä puhu, että ”Äiti ymmärtää, että sinua nyt harmittaa että joudut tulemaan sisälle kesken kivan leikin”, se ei ole ollenkaan hölmöä. Lapsi ei ehkä tajua sitä ekalla kerralla kun sen sanoo, eikä välttämättä kolmannella tai kolmannellakymmenennelläkään kerralla, mutta kun toistuvasti sanoittaa lapsen tunteen ja osoittaa ymmärrystä, jossain vaiheessa lapsi osaa itsekin tunnistaa tämän tunteen. Silloin hän tietää, että nyt juuri harmittaa, mutta luultavasti myös kokemuksesta tietää, että se tunne menee jossain vaiheessa ohi.

Vaikka se meille aikuisille tuntuu itsestään selvältä, että lasta nyt suututtaa, kun hän huutaa kurkku suorana, se ei ole sitä lapselle. Lapsi ei tiedä mikä on tämä hirveä tunne joka tuntuu niin musertavalta, ja se voi olla hänelle pelottavaa. Kun hän ei tiedä mistä se on kyse, hän ei osaa hallita tunnetta.

Miten lapsen tunteiden sanoittaminen auttaa lasta ja vanhempaa?

Lapsen tunnetaitojen kehittyminen alkaa siitä, että hän tunnistaa omat tunteensa. Se on ensimmäinen askel kohti tunteiden säätelyä, kannattelua ja hallintaa. Lapsi oppii tunnistamaan tunteitaan, kun vanhempi tai muu tärkeä aikuinen sanoittaa niitä aina kun mahdollista, ei vain esimerkiksi kriisitilanteissa, vaan myös ilon hetkellä. Kun aikuinen sanoittaa, lapsi voi opetella ymmärtämään ja nimeämään omia tunteitaan. Harmituksen, ilon, innostuksen ja pelon, sekä miljoonat muut tunteet, joita pienen ihmisen vuoristoradassa on joka päivä. Kun lapsi osaa nimetä tunteensa, hän oppii myös säätelemään omaa käyttäytymistään, eli sitä, miten hän tuo erilaisia tunteita esiin. Lisäksi hän oppii kertomaan niistä, ja näin ollen aikuisen on helpompaa auttaa lasta käsittelemään omia tunteitaan. 

Meille kaikille on tärkeää omien tunteiden lisäksi tunnistaa ja ymmärtää myös muiden ihmisten tunteita. Silloin osaamme paremmin toimia erilaisissa tilanteissa, ja ottaa muut ihmiset huomioon. Vaikka lapsen empatiakyvyn sanotaan kehittyvän vasta 4-6-vuotiaana, se ei tarkoita etteikö lapsi voisi aiemminkin oppia ottamaan muiden tunteita jossain määrin huomioon. Kun lapsi esimerkiksi oppii niinkin yksinkertaisen asian, kuin ”Siskoa sattuu jos lyöt häntä”, hän saattaa lakata lyömästä, koska ei halua satuttaa siskoaan. Pohja empatiakyvylle luodaan jo vauvaiässä.

Miten tunteiden sanoittamisen voi ottaa osaksi arkea?

Jos tuntuu vaikealta puhua tunteista, eikä se ole itselle luontainen juttu, ei hätää. Sitä voi hyvin opetella itsekin. Samalla kun opettelee sanoittamaan lapsen tunteita, voi paremmin oppia tunnistamaan ja hallitsemaan myös omia tunteita, ja niiden syitä. Jos on vaikeaa sanoa tunteita ääneen lapselle, voi harjoittelun aloittaa vaikka siitä, että silloin kun itseä vaikkapa suututtaa, voi omassa päässä miettiä, että ”Miksi mua ärsyttää juuri nyt?”. Ihan pienten kanssa tunteet kannattaa sanoittaa mahdollisimman yksinkertaisesti: ”Oletpa sinä iloinen!”, ”Ihanaa kun olet noin innoissasi!”,”Nyt sinua taisi sattua kun kaaduit”, ”Sinua itkettää kun isi lähti töihin”, ”Sinua taitaa vähän jännittää kun täällä on paljon uusia kavereita”. Vähän isompien kanssa voi enemmän puhua tunteiden lisäksi niiden syistä, ja siitä miten voisi käsitellä vallitsevaa tunnetta.

Hyvä keino tutustua tunteisiin lapsen kanssa on myös lukea kirjoja, joissa erilaisia tunteita nimetään. Monesti mä itse eläydyn lukiessani tunteeseen josta luen. Esimerkiksi lukiessani sanan ”vihainen” yritän kuulostaa ja näyttää vihaiselta sanan ajan, ja lukiessani sanan ”innostunut” yritän kuulostaa innostuneelta. Lapsista äänen muuttaminen on hurjan hauskaa, ja onhan se myös havainnollistavaa. Varhaiskasvatuksessa tunnetaitoja opetellaan mm. erilaisten ilmeiden kautta, ja ainakin meidän lapsille on annettu päiväkodissa tunnekasvatustunneilla peilit käteen, ja he ovat saaneet tarkkailla omia ilmeitään ja reaktioitaan, ja harjoitella miltä näyttää esimerkiksi kun on ”vihainen”.

Entä jos ei tiedä mistä paha mieli johtuu?

Joskus on tilanteita, että vanhempi tai lapsi itse ei tiedä miksi suututtaa tai itkettää. Ainakin mulla itselläni näitä tilanteita oli monesti raskausaikana, tuli vaan niin surullinen mieli vaikka kesken kauppareissun, että alkoi itkettää. Eikä tiennyt ollenkaan, miksi. Ehkä juuri näissä tilanteissa ymmärtää parhaiten, miten rankkaa se on pienelle lapselle kun hän ei tiedä mitä ne omat tunteet ovat ja mistä tulevat. Meille kaikille tulee joskus tilanteita, että ei vaan tiedä miksi tuntuu joltain, ja lapsellekin voi opettaa, että tunteita tulee ja menee, ja että aina niille ei tiedäkään syytä, ja sekin on ihan fine. Onneksi pikkulasten tunteet ovat yleensä melko helposti tunnistettavissa ja sanoitettavissa.

Mitä tapahtuu, jos lapsi ei opi tunnistamaan ja hallitsemaan tunteitaan?

Silloin lapsi saattaa jatkaa voimakkaasti reagoimista, ja tutuilla tavoilla itsensä ilmaisemista. Hän voi olla hämmentynyt, ja osoittaa tunteitaan esimerkiksi heittäytymällä maahan makaamaan ja huutamaan, lyömällä, puremalla, heittelemällä tavaroita. Pahinta mitä voi sanoittamatta jättämisen lisäksi tehdä, on kieltää tuntemasta. Jos lasta itkettää, ei koskaan saisi sanoa että ”älä itke” tai ”Lopeta”. Silloin lapsi jossain vaiheessa oppii vaan piilottamaan tunteensa, ja ymmärtämään että aikuinen ei kestä hänen tunteitaan, vaikka juuri se lapsen tunteiden peilaaminen on vanhemman tärkeimpiä tehtäviä. Lapsen tunteille ei kannata myöskään nauraa, eikä lasta saa koskaan nolata tunteidensa vuoksi.

Entä jos aikuinen tekee väärin ja aiheuttaa lapselle pahan mielen?

Silloin on tärkeää pyytää anteeksi. Varmasti jokainen vanhempi joskus tekee virheen, ja aiheuttaa lapselle pahan mielen. Esimerkiksi sisarusten riitoja ratkoessa joskus helposti uskoo sitä, joka yleensä on se jolle vääryyttä on tapahtunut, vaikka joskus olisikin paikallaan uskoa sitä toista. Niissä tilanteissa on tärkeää sanoa olevansa pahoillaan ja todeta, että aina me aikuisetkaan ei osata toimia ihan oikein vaikka yritetään parhaamme.

Meidän perheessä kenellekään ei huudeta, eikä mulle tule mieleen yhtäkään tilannetta tästä vuosien varrella, että olisin huutanut lapsille tai Otolle, tai Otto meille. Kyse ei ole siitä, että meillä olisi jotenkin lehmän hermot, ei todellakaan ole. Joskus joku tilanne ärsyttää niin paljon että tekisi vaan mieli karjua ihan täysillä. Mutta tiedän että se ei auta mitään, eikä siitä tulisi mitään muuta kuin paha mieli kaikille. Tilanteet on helpompaa ratkoa, kun hengittää syvään, ja alkaa purkamaan tilannetta keskustelemalla. Sanon kyllä ihan suoraan ääneen omat tunteeni myös, mutta mun ei tarvitse huutaa niitä, vaan voin kertoa ne rauhallisesti. Tunteita sanoittavat meillä molemmat aikuiset, sekä lapset. Taaperokin osaa sanoa jo ”hammi”.

90-luvulla musta tuntui että ihan kaikkien vanhemmat yrittivät ratkoa tilanteita huutamalla tai kiristyksen, uhkailun ja lahjonnan pyhällä kolminaisuudella, enkä muista että siitä olisi koskaan ollut mitään hyötyä. Korkeintaan se aiheutti pelkoa, mutta ei vaikuttanut huutamiseen johtaneen tilanteen syihin. Meillä mikään näistä keinoista ei ole käytössä, enkä usko että tulee koskaan olemaankaan.

Meillä tämä meidän tapa toimii tosi hyvin, ja olen huomannut että myös meidän lähipiirissä tunteita sanoitetaan paljon lapsille, ja se tuntuu toimivan. Kaikilla on mukavaa, ja lapset ymmärtävät toisiaan ja kohtelevat toisiaan kivasti. Päiväkodista ja eskarista ollaan aina saatu positiivista palautetta siitä, miten meidän lapset osaavat kertoa tunteistaan niin monipuolisesti, ja ottavat toisetkin huomioon. Jokainen perhe toimii omalla tavallaan, mutta haluan ehdottomasti kannustaa kaikkia perheitä ottamaan tunteiden sanoittamisen osaksi omaa arkea. Haittaa siitä ei ainakaan voi olla, että vanhemmat ja lapset ymmärtävät paremmin itseään ja toisiaan.