Mä olen ollut niitä lapsia, jotka ovat laskeneet lahjapaketteja aattona. Niin teki suurin osa lapsista, jotka tunsin. Se oli erittäin yleistä 1990-luvulla ja vielä 2000-luvullakin. Koulussa vertailtiin joululoman jälkeen, että monta pakettia sä sait ja monta toi sai. Lahjoja piti saada oikea vuori, vaikka kaikkea ei olisi edes tarvinnut. Lelukuvastoista ympyröin kaiken mahdollisen ja kirjoitin oikein huolellisesti kauniita kirjeitä joulupukille vielä silloinkin kun tiesin, että rahoittavana joulupukkina toimii äiti.
Silloin kun mä muutin omilleni asumaan, ennen kun tutustuin Ottoon, meni muutama joulu niin, että en saanut juuri mitään lahjaa. Mun lahjoja oli mummon kutomat villasukat ja yksi pieni paistinpannu, eikä mitään sen kummempaa. Meillä ei äidin kanssa silloin ollut kummallakaan kovin huikea taloustilanne, enkä ollut lapsi enää, joten miksi lahjoihin olisi pitänytkään tuhlata rahoja, joita ei ollut. Mulle ne joulut kuitenkin tulivat jotenkin puskista. Olin aina tottunut saamaan paljon lahjoja jouluna, vielä teininäkin ja sitten kun en yhtäkkiä saanutkaan, se oikein konkretisoi kaikki niiden vuosien vaikeudet. En kyllä kehdannut myöntää kenellekään, että harmitti, mutta kyllä mua silloin harmitti. Kaikki kaverit saivat pakettikaupalla lahjakortteja vaatekauppoihin, elektroniikkaa, meikkejä, rahaa ja pelejä. Tai siltä se ainakin joulun jälkeen tuntui.
Ehkä siitä mulle syntyi sellainen tarve kompensoida. Sitten kun me alettiin viettää omia jouluja Oton kanssa, päätin, että hautaan meidän perheen lahjakasojen alle. Ostan kaiken mitä vaan ikinä voitaisiin tarvita tai haluta juuri jouluna. Paketoin melkeen sukatkin eri paketteihin, että saan antaa vaan mahdollisimman monta pakettia. Vaikka meillä ei yhdessäkään ollut hirveästi rahaa ekoina vuosina, jouluihin halusin panostaa. Antauduin juuri sille joulun kulutushysterialle ja keksin paljon hyviä syitä, miksi se oli tärkeää ja ok. Toki olin monen tarvittavan asian ostamista säästellyt jouluun, mutta oli siellä joukossa turhaakin.
Pikkuhiljaa mäkin heräsin ajattelemaan. Meidän talous koheni: ei tarvinnut enää säästää joulua varten tai miettiä, että säästän tämän ostoksen joulua varten, niin saan yhden lahjan enemmän annettua. Yhä enemmän alkoi ällöttää se, miten paljon aikaa ja rahaa meni miljoonaan pakettiin, vaikka tärkeintä on oikeasti se yhdessäolo ja ruoka. Viime joulu oli jo parempi, lahjoja oli paljon vähemmän kuin edellisenä vuonna ja panostettiin niissäkin enemmän kokemuksiin ja vähemmän tavaraan. Tänä jouluna lahjoja tulee olemaan vielä vähemmän.
Ollaan käyty lasten kanssa keskustelua tästä asiasta ja heille lahjojen määrä ei tunnu olevan mikään big deal. Olen mä huomannut sen jo aiemminkin synttäreistä. Esikoinen vaihtoi nyt syksyllä omat synttärilahjansa yksityisiin laulutunteihin ja aineettomiin lahjoihin ja järjesti yhteissynttärit seitsemän koulukaverin kanssa, jolloin jokainen sai vierailta yhteensä vain pari pientä pakettia, jotka nekin arvottiin.
Keskimmäinen yritti yhtenä päivänä kotona kirjoittaa joulupukille kirjettä ja hän saikin hyvin siihen alkuun kirjoitettua kuulumisia ja tervehdyksen. Sitten kun piti alkaa keksiä lahjoja, hän ei keksinyt. Hänellä oli lelukuvasto siinä vieressä ja silti hän oikein huokaisi turhautuneena, kun ei keksinyt mitä haluaa. Lopulta hän kirjoitti sinne, että ”joku perhepeli”. Toivoi siis lautapeliä koko perheelle. Ihana toive. Meidän lapsille lahjat ei todellakaan ole niin tärkeitä kuin mulle oli lapsena ja vielä aikuisenakin, ja olen siitä tosi iloinen.
Aiempina vuosina ollaan yhdessä sovittu, että kirjeessä saa olla kymmenen joululahjatoivetta, eikä kaikki niistä varmasti toteudu. Nyt ei olla sovittu mitään määrää, mutta kummaltakaan isoista ei ole tullut kuin yhdet toiveet: toinen toivoo kaukoputkea ja toinen sitä perhepeliä. Taapero nyt ei vieläkään ymmärrä samalla tavalla edes lahjojen merkitystä. Hän sanoi itse kuitenkin kaupassa Ryhmä Hau -joulukirjan nähdessään, että tämän minä toivon joulupukilta. Osa lahjoista me ostetaan käytettynä, tai ollaan jo ostettukin.
Meidän lapset on niin paljon fiksumpia ja parempia ihmisiä kuin itse olen ja olin. Heiltä voin ottaa mallia tässäkin mutkattomassa suhtautumistavassa jouluun. Lahjojen vähentäminen ei ole ongelma heille, joten sen ei tarvitse olla sitä mullekaan. Ollaan lasten kanssa luettu paljon kirjoja yhdessä liittyen luontoon ja ilmastoon. Me puhutaan näistä asioista usein luontevasti arjen lomassa ja suurimmat herättelijät mulle mun omassa suhtautumistavassa kulutukseen ovat nimenomaan meidän lapset. Opin heiltä joka päivä. Mä olen todella kaukana täydellisestä näissä asioissa ja on paljon asioita, joissa mulla on parannettavaa. Mutta pikkuhiljaa mennään kohti parempia ja kestäviä valintoja. Joskus tehdään virheitä ja niistä opitaan.
Edelleenkin olen sitä mieltä, että jouluna saa antaa ja toivoa lahjoja. Mekin saatetaan ostaa kyllä useampia lahjoja sekä toisillemme, että lapsille. Mutta tänä jouluna meidän ostamana joulupukin lahjasäkeistä löytyy lähinnä aineetonta yhteistä tekemistä, itse tehtyä, luettavaa, käytettynä ostettua ja ne jotkut yhdet isommat jutut, mitä lapset kaikkein eniten toivovat, jos sellaisia toiveita tulee. Kummeille ja sukulaisillekin ollaan vinkattu aineettomista lahjoista ja kirjoista. Myöhemmissä luukuissa tulee olemaan lahjavinkkejä meidän tyyliin eri-ikäisille lahjan saajille.
Millainen joululahjafilosofia teillä on? Millaisia lahjoja tykkäätte antaa? Entäs saada?
Lue myös: aineettomat lahjaideat