Moi! Huh, arkiviikko pyörähti taas kunnolla käyntiin, ja tästä onkin tulossa aika toiminnantäyteinen viikko. Paljon ohjelmaa, mutta onneksi kaikkea kivaa on tiedossa. Tänään oli kuitenkin vielä ihan tavallinen maanantai tavallisine juttuineen. Perus työt ja dagikset, ja sitten kotiin syömään. Ruuan jälkeen lähdettiin tyttöjen kanssa kävelylle ja otettiin kamera mukaan. Tytöt halusivat molemmat harjoitella kuvaamista, ja meidän kuopuksellakin pysyi jo kamera kädessä!

Meidän neidit ottivat kaikki nämä kuvat, paitsi tuon ensimmäisen kuvan Tiarasta, jonka otin minä ja sen kuvan jossa istun yksin portailla, se on nimittäin Oton käsialaa. Rajaukset on vähän sinnepäin ja äidistä tallentui hieman erilainen kuvakulma kuin yleensä, kun kuopus kuvasi suhteellisen läheltä, mutta sehän se idea olikin. Katsoa lasten silmin. Musta on mielettömän siistiä päästä näkemään maailmaa heidän silmillään, pitäisi joskus ihan oikeasti antaa molemmille kamerat päiväksi käteen ja katsoa millaisia asioita ihan tavallisesta arjesta tallentuisi sinne.

Se voisi olla aika avartava kokemus, ja varmasti lasten mielestä ihan hillittömän hauskaa. Onneksi meillä on pari vanhempaa kameraa jotka ovat toimintakuntoisia mutta eivät enää jatkuvassa käytössä, niitä voisi hyvin lainata tytöille ja tehdä vaikka postauksen siitä mitä he päivän aikana kuvaavat. Mitä mieltä olette, olisiko hauska postausidea? Mä näen jo silmilläni kuinka saisin päivän jälkeen selata kuvia My Little Ponyista, kukista bussipysäkillä ja superläheltä otettuja kuvia tyttöjen naamoista. Aww en kestä, tämä on pakko tehdä pian!

Mä alan kömpimään kohti sänkyä nyt että saan kunnon pitkät yöunet! Hyvää yötä ihanat<3

Meidän minit ovat olleet vauhdissa satukirjojensa kanssa. Olen teroittanut viime päivinä kyniä useammin kuin kertaakaan ala-asteen jälkeen, koti on täynnä värikkäitä A3-papereita ja lapset höpöttävät satuhahmoistaan. Mua hämmentää ja ihastuttaa se miten suurella innolla he ovat lähteneet satuja tekemään, ja ennenkaikkea se miten ihania ja vivahteikkaita tarinoita sieltä tulee. He suhtautuvat puuhaan intohimoisesti ja täydellä panoksella, ihan loistavaa.

Nämä kuvat on otettu lauantaina, kun kirjaprojekti oli vasta aluillaan eivätkä kirjat olleet lähellekään valmiita. Nyt mulla on täällä hieno seitsemän aukeaman kirja, jonka nimi on Kaunotar ja Hirviö, sekä nuoremmalta Kootut tarinat, kaksi aukeamaa. Zeldan tarina tuossa lukee mun kirjoittamana, ja halusin jakaa myös sen miten meidän esikoisen kirja alkaa, koska mun mielestä se on vain niin ihanasti kirjoitettu. Osa ehkä näkee kunnolla kuvasta mitä hän on siihen kirjoittanut, mutta tässä vielä satukirjailijan ensimmäiset lauseet niille joille tekstin loppu on liian hankala tihrustaa:

”Olipa kerran Kaunotar ja Hirviö. Ne kävi ulkona katsomassa kukkia. Kaunottarella oli ihanat kengät ja ihana kaveri eli Monsteri.”

Olisittepa nähneet millaisella intensiteetillä meidän melkein neljävuotias kirjoitti nuo kolme lausetta, keskittyen aivan täydellisesti. Tarinassa on onnellinen loppu, ja siinä on kuulkaa vaikka minkälaista monsteria mukana, mutta ne on kilttejä vaaleanpunaisia monstereita. Ja Kaunotar pääsee treffeillekin, Burger Kingiin syömään hampurilaisen ja pirtelön.

Mä olen sanoinkuvailemattoman ylpeä mun ihanista pienistä tytöistä, ja tihrustin kyllä melkein itkua kun noita yhdessä tehtiin. Ihania, ihania tyttöjä ja niin parhaita juttuja. Näistä tulee arvokkaita muistoja, jotka lupaan säilyttää aina hyvässä tallessa.<3

Mä tykkään kauheasti lähteä kuvaamaan ulos, ja panostaa valotukseen, sommitteluun ja asuihin. Silti usein mieleen jäävät parhaiten ne arjen pyörityksessä otetut, vähemmän mietityt kuvat. Ne sellaiset kuvat jotka on napattu juuri oikealla hetkellä, täynnä tunnetta ja tekemistä, täynnä meitä. Ne kuvat jotka eivät ehkä ole niin hyvin valottuneita, kivan värisiä tai täydellisen tarkkoja, mutta jotka ovat silti omalla tavallaan ihan mun lemppareita.

Ehkä se tunne kumpuaa sieltä jostain omasta lapsuudesta. Mun lapsuuden kuvat eivät ole mietittyjä, kauniisti valottuneita tai aina edes kovin tarkkoja, lukuunottamatta päiväkodissa ja koulussa otettuja pönötyskuvia. Niihin liittyy kuitenkin mieletön määrä tunteita ja muistoja, ja kun mä katson sitä epätarkkaa kuvaa jossa juoksen mummon koiran kanssa pihalla, mut valtaa hyvä fiilis. Mä luulen että nämä arkikuvat tulevat olemaan aikuisena niitä kaikkein tärkeimpiä ja rakkaimpia meidän tytöille.

Mä toivon että he muistavat kuinka ollaan leikitty prinsessoja yhdessä, juostu kesäiltana ulkona ja juotu yhdessä lämmintä mehua. Toivon myös että he muistavat miten jännittävää oli kun ostettiin meidän ensimmäinen oma auto, ja miten kivaa oli kiipeillä jokapaikkaan. Ehkä he muistavat myös kuinka innoissaan olivat kun saivat päiväkodin alun kunniaksi Frozen-legginssit ja Minni Hiiri-hupparin, joista ovat niin kovin ylpeitä että eivät malttaisi edes nukkua ilman. Ja jos eivät muista, niin ainakin voidaan hihitellä näille kuville yhdessä ja mä voin kertoa.

Tänä yönä blogin ulkoasu kokee pienen päivityksen, eikös sitä ole tässä kesän loppupuolella jo aika päästä eroon lumisesta bannerista? Toivottavasti tykkäätte lopputuloksesta sitten kun se on valmis, mä olen ainakin ihan innoissani pienestä raikastuksesta! Hyvää yötä ihanat, tulkaahan aamulla kurkkimaan miltä täällä näyttää! <3

Lasten kanssa kotonaoloa on nyt puolitoista viikkoa takana. Samaan aikaan olen siis tehnyt töitä etänä, ja ollut kotiäitinä. Kotiäitiys on jees, etätyöt on jees, mutta yhdistelmä pidempään kuin yhden päivän? No ei ehkä ihan niin jees.

Ollaan me selvitty, ja tämän viikon osalta muut kuin blogityöt alkavat olla kasassa, mutta helppoa tämä ei ole ollut. Huono omatunto on ollut jatkuva seuralainen, ja riittämättömyys päällimmäinen tunne. En ole pitkään aikaan nukkunut näin huonosti, kun on sellainen olo että en tee tarpeeksi. Olen rytmittänyt päiviä niin että lapset ovat saaneet ulkoilla yhtä paljon kuin päiväkodissakin, ja olen jakanut töitä pienempiin pätkiin että olen välillä aina pitänyt taukoja ja leikkinyt lasten kanssa ja kokannut yhteisen lounaan, mutta silti mua on vaivannut se, että en ole heidän kanssaan täysillä.

Ensi viikolla se onneksi jatkuu, se ihan tavallinen arki. Päiväkoti ja toimistolla työskentely, ja mä odotan sitä enemmän kuin mitään pitkään aikaan. Arjen fiksuja rytmejä, rutiineja, rauhallisia metromatkoja ja touhukkaita aamuja. Iltapäiviä kun lapset kertovat mitä kaikkea siistiä ovat tehneet päiväkodissa, illan puistoreissuja kun voi keskittyä vain lapsiin, rauhallisia lounashetkiä Kallion lemppariravintoloissa ja työkavereita ja meidän hölmöjä läppiä. Ja ennenkaikkea täydellistä keskittymistä vain yhteen asiaan kerrallaan.

Odotan sitä että viikot eivät ole puuroa, vaan on selkeä työviikko ja sitten on vapaapäivät ja viikonloppu joka tuntuu todelliselta juhlalta aina arjen keskellä. Kaipaan jopa selkeitä aamuherätyksiä ja aikatauluja, silloin olo on paljon tehokkaampi.

En tarkoita etteikö olisi ollut paljon ihaniakin hetkiä tässä kotona ollessa. On meillä ollut, paljonkin. Varsinkin ne hetket kun ollaan ulkoiltu tai ne hetket kun olen voinut täysillä heittäytyä lasten touhuihin ja höpötyksiin. Ne hetket, jotka meillä tavallisestikin on arjessa yhdessä, illat ja viikonloput. Ollaan leikitty merenneitoprinsessoja, pidetty leffailtaa, käyty leikkipuistossa kaveriperheen kanssa ja puhallettu saippuakuplia. Lapset ovat hienosti ymmärtäneet että mun pitää päivällä tehdä töitä, mutta silti musta on tuntunut pahalta heidän puolestaan.

Vaikka olenkin kokenut riittämättömyyden tunteita ja stressannut, olen maailman kiitollisin siitä, että mulla on mahdollisuus tehdä etätöitä ja sopeuttaa työt siihen että lapsille ei ole hoitajaa kahdeksi viikoksi kun päiväkoti on vielä kiinni. On uskomattoman hienoa saada olla työssä jossa tällainen onnistuu, eikä aiheuta katastrofaalista tilannetta, vaikka vähän sumplimista vaatiikin. Ja vaikka tämä on välillä ollut rankkaa, olen silti onnellinen että sain viettää nämä kaksi viikkoa meidän maailman ihanimpien tyttöjen kanssa, sillä kaikesta huolimatta mulla tulee ihan varmasti ikävä heitä silloin kun itse olen töissä ja he päiväkodissa.

Ehkä jo ensi kesänä mullakin on kesäloma, jolloin otan rennosti ja heittäydyn lasten kanssa lomalle, se olisi aika ihanaa. Mutta nyt mä uskon puhuvani koko perheen puolesta, kun sanon että odotamme innolla syksyä ja arkea alkavaksi ihan jokainen. Eikä vähiten siksi, että kaupat ovat pullollaan ihania syysvaatteita ja tarhareppuja! Mutta ne mä säästän toiseen syksyfiilistelypostaukseen.

Onko siellä muita jotka odottavat töihin/kouluun paluuta tai arjen alkamista?

Mun tajuntaan jysähti tänään tuossa pihalla ollessamme, että meidän esikoinen täyttää kohta neljä! Ihan uskomatonta. Siihen on vähemmän aikaa että hän aloittaa koulun, kuin siitä on kun hän syntyi. Mä olen ollut äiti pian neljä vuotta, se on vaan jotenkin niin uskomaton ajatus. Neljä vuotta sitten mä olin raskaana ja kuvittelin että synnytykseen on vielä ainakin kolme kuukautta, laskettu aikani kun oli lokakuun 19. päivä. Enpä tiennyt silloin että neiti esikoinen päättäisi syntyä kuukauden etuajassa heti mun omien synttäreiden jälkeen.

Vaikka olen ollut äiti neljä vuotta, ja meillä on kaksi lasta, en silti koe olevani äitinä mikään konkari tai valmis paketti. Äitinä joutuu varmasti loppuelämänsä ajan uusien tilanteiden eteen harva se päivä. Lapset eivät aina toimi niinkuin oppikirjoissa, ja uudet vaiheet vaativat soveltamista ja sopeutumista, ihan koko perheeltä. Vaikka se synnytyssairaalassa uuden ihmisen ensimmäisinä elinhetkinä koettu epävarmuus on muuttunut jonkinlaiseksi varmuudeksi ja sellaiseksi pääpiirteiseksi fiilikseksi että tietää mitä tekee, ovat lapset mestareita vanhempiensa hämmentämisessä.

Kuinka monta kertaa sitä on, erityisesti vauva-aikoina, tuudittautunut siihen tunteeseen että nyt on hyvä vaihe ja oi ihanaa, ja seuraavana yönä onkin ollut 12 yöherätystä. Tai kuinka monta kertaa on ollut vaipumassa horrokseen, ja sitten yhtäkkiä vihdoinkin on saanut nukkua sen kokonaisen yön. Lapset yllättävät, päivittäin. Fiksuudellaan, höpsöydellään, kysymyksillään, hassuilla jutuillaan ja terävillä huomioillaan. He yllättävät uusilla taidoilla, ja he yllättävät yhtäkkisillä tunteenpurkauksilla, sekä positiivisilla että negatiivisilla. Lapsille pienetkin asiat voivat olla niin hurjan isoja, ja sitten taas jotkut isot asiat eivät ole heidän mielestään mitään.

Sitä saattaa ajatella että ei hitto en jaksaisi tätä suihkutappelua taas, ja sitten lapsi yhtäkkiä antaakin pestä hiuksensa niin helposti ja perusteellisesti että tekee vaan mieli hihkua tyytyväisyydestä. Tai saattaa olla väsynyt ja ajatella menevänsä aikaisin nukkumaan ja nukkuvansa ihanat 10h yöunet. Ja sitten lapset heräävätkin vuorotellen tunnin välein koko yön, vaikka ovat nukkuneet 12h yöunia 1-vuotiaasta asti. Sitä jännittää isoja muutoksia kuten päivähoitoa, ja lapset ottavatkin ihan lunkisti ja ainoa muutosta pelännyt onkin äiti itse.

Vaikka omat lapsensa tuntee paremmin kuin kukaan muu, halu kuunnella ja oppia tuntemaan heidät paremmin joka päivä on mielestäni tärkeää vanhemmuudessa. Miten voisi toimia oman lapsensa parhaaksi, jos ei tuntisi häntä kunnolla? Vaikka lapsensa tuntee niin hyvin kuin mahdollista, he yllättävät silti. Heillä on oma tahto, oma luonne ja heidän toimiaan ei voi ennustaa. Vanhempana kaikkeen ei voi ikinä varautua, paitsi siihen ettei koskaan ajattele minkään olevan varmaa.

Paras oppi vanhemmuudessa mulle onkin ollut tajuta se, että lasten kanssa saa varautua kaikkeen, ja ei yhtään mihinkään, ja silti saa yllättyä. En stressaa äitiyttä, en stressaa lasten kanssa liikkumista tai kauheasti enää edes uusia tilanteita. Kyllä ne asiat aina järjestyy, vaikka eivät menisikään niinkuin on ensin ajatellut omassa pienessä päässään. Suurin virhe mitä voisin äitinä tehdä, olisi se että pettyisin lapsiini siksi että he eivät haluaisi elää sellaista elämää kuin minä äitinä toivon. Sitä en aio ikinä tehdä, minkä tien ikinä lapset valitsevatkaan, mä tuen ja autan heitä parhaani mukaan saavuttamaan unelmansa.

Kiitos mun rakkaille tytöille kaikesta mitä tämä melkein neljä vuotta on pitänyt sisällään, ja kiitos kaikesta siitä mitä tulevaisuudessa on vielä edessä. Äitiys on maailman siistein seikkailu <3