Kivoja asioita tapahtuu yleensä silloin kun niitä ei osaa odottaa. Niin sitä usein sanotaan, ja mun mielestä se on myös ihan totta. Kaikkein siisteimmät asiat mun elämässä on tapahtuneet nimenomaan silloin kun en ole niiden perään haikaillut.

Sain kaksi maailman parasta ystävää kun aloitin opiskelut lukiossa josta en tuntenut kuin pari hassua tyyppiä entuudestaan. En odottanut silloin tapaavani ihmisiä joista saisin elinikäiset ystävät, mutta niin siinä vain kävi. Nyt me ollaan oltu kavereita jo kahdeksan vuotta, satojen kilometrien välimatkoista huolimatta. Ja edelleen jutellaan melkein päivittäin, ja nähdään aina kuin mahdollista.

Tapasin Oton kun olin asunut puoli vuotta Helsingissä, opiskelin ja olin ihan pihalla siitä mitä elämältä halusin. En etsinyt elämäni rakkautta vaan keskityin lähinnä hauskanpitoon. Sitten yhtäkkiä tuo tyyppi tupsahti mun elämään ja sille tielle jäätiin.

Aloitin bloggaamisen kun olin raskaana ja ajattelin että se voisi olla kivaa tekemistä silloin kun Otto oli töissä tai pelasi. Sain siitä huomattavasti paljon enemmän kuin kivan harrastuksen.

Viime keväänä olin ihan sinut sen asian kanssa että olisin vielä puoli vuotta lasten kanssa kotona kun tarhapaikkaa ei kuulunut, ja syksyllä lapset menisivät osapäivähoitoon ja mä alkaisin tekemään blogia täydellä teholla. Sitten sainkin yhtäkkiä toisen työpaikan, ja tässä sitä ollaan. Tarhapaikat järjestyivät saman tien, ja mä olen tehnyt kahta työtä maaliskuusta asti, enkä voisi olla tyytyväisempi. Saan tehdä kummassakin työssäni juuri niitä asioita joista olen haaveillut, ja joita en ikinä osannut edes haaveilla pääseväni tekemään.

Tämän postauksen ajatus lähti ihan siitä, kun ajattelin tänään että nyt me ollaan nautittu jo kesästä vaikka kuinka pitkään, vaikka koko kesä- ja heinäkuun tuntui että se kesä ei tule enää ikinä. Sitten kun aloin katselemaan syysvaatteita kaupoista, rakastuin uudelleen viininpunaiseen ja keitin ensimmäiset kuumat kaakaot, se kesähelle tulikin. Silloin kun vähiten sitä odotin.

Se on ristiriitaista, kivoja asioita tapahtuu kun ei odota mitään ja antaa kaiken hyvän tulla luokse. Tätä ei kuitenkaan saa sekoittaa siihen, että saavuttaisi elämässä asioita tekemättä mitään niiden eteen. Se mitä mä olen huomannut vuosien aikana on, että kun on itse tyytyväinen ja tekee niitä asioita joita rakastaa, kuin huomaamatta niitä odottamattomiakin kivoja asioita alkaa tapahtua. Pitää vaan olla avoin, ja uskoa siihen että mitä tahansa ihanaa voi tapahtua. Ei pidä pelätä aina pahinta, eikä pidä vaan jäädä lepäämään laakereilleen. Kun tavoittelee itse unelmiaan eikä odota että vastaukset tippuvat valmiina, voi siinä matkan varrella tarttua elämään vaikka mitä hauskaa, kokemuksia, ihmisiä ja uusia unelmia.

Ihanaa sunnuntai-iltaa ja mahtia alkavaa viikkoa kaikille <3

Me pelattiin joskus En ole koskaan -peliä tyttöjen illassa, ja se oli aika hauskaa, mutta aika moni asioista joita pelissä käytiin läpi oli sellaisia joita kovinkaan moni ei ole koskaan kokenut, ihan vaan koska kyseessä oli juomapeli, ja kaikki halusivat välttyä juomasta omalla vuorollaan. Unohdin koko pelin, mutta yhtäkkiä kun tällä viikolla selailin Facebookia ja katselin monen ihmisen festarifiiliksiä, mä tajusin etten koskaan ole ollut oikeilla kunnon festareilla ja saanut sitä autenttista festarikokemusta, telttoja, ulkomaisia megatähtiä ja kaikkea.

Tässä on ehkä se yksi asia, jonka olisin halunnut vielä kokea ennen äidiksi tulemista. En siksi, että en voisi lähteä festareille lasten takia, vaan siksi että paljon lasten kanssa kotona ollessa musta on tullut todella mukavuudenhaluinen. Ajatus teltasta, bajamajoista, hyttysistä ja ennenkaikkea parin päivän hullusta menosta ja meiningistä uuvuttaa jo valmiiksi. Oliskohan musta vielä siihen joskus vai menikö se juna jo?

Olen kuitenkin ollut alaikäisenä Kalajoen Juhannuksessa kaverini kanssa, mutta me yövyttiin hänen vanhempiensa mökillä, vanhempien ollessa mökillä myös. Hence the ei-autenttinen-festarikokemus. Hauskaa meillä kyllä oli, ihan superhauskaa, mutta kuitenkin. Aloin tämän festarikokemuksen puutteen myötä miettimään, mitä muita monelle muulle tavallisia asioita mulla on jäänyt toistaiseksi kokematta, ja päätin tehdä listan.

En ole koskaan..

.. käynyt oikeilla festareilla.

.. ollut telttailemassa.

.. ajanut autoa tai edes skootteria.

.. ollut hammaslääkärissä porattavana, koska mulla ei ole ollut reikiä.

.. neulonut sukkia tai lapasia, mutta yhden puolikkaan kaulahuivin kyllä.

.. katsonut yhtäkään Matrix-leffaa, suuri yleissivistyksen aukko Oton mielestä.

.. käynyt Euroopan ulkopuolella.

.. ollut vesipuistossa.

.. käynyt veneilemässä.

.. pelannut rantalentopalloa.

.. nukkunut ulkona.

.. matkustanut asuntoautolla tai asuntovaunulla.

.. käynyt treffeillä kenenkään muun kuin Oton kanssa.

.. omistanut Tinder-profiilia.

.. käynyt zumba-tunnilla.

.. pelannut pelikonsolilla peliä läpi.

On aika monta asiaa joita en ole tehnyt, vaikka paljon olenkin ehtinyt kokea. Tältä listaltakin puuttuu varmasti monta asiaa, jotka eivät vaan nyt tulleet mieleen. Kaikkea en välttämättä haluaisikaan kokea, kuten reiän poraamista hammaslääkärissä tai autolla ajamista. Autolla ajaminen pelottaa mua ajatuksena ihan hulluna, enkä uskaltaisi ikinä kokeilla sitä. Muiden kyydissä mua ei pelota ollenkaan mutta itse en haluaisi ajaa, on tosi pelottava ajatus että mun vastuulla olisi sellainen järkäle! En tiedä miksi, mutta mua ei koskaan ole kiinnostanut autolla ajaminen, se on aina enemmän vaan pelottanut. Tinder-profiilillekaan en koe tarvetta, kun on tuo Otto, mutta ajatuksena Tinder on hauska. Jos sellainen olisi ollut viisi vuotta sitten, olisin varmasti ollut ihan innoissani. Olisikohan Otolla ollut Tinder, ja oltaisiinkohan me oltu match, hah!

Villasukkia lupaan opetella neulomaan ennenkuin musta tulee mummo, ja aion ehdottomasti viedä lapset vesipuistoon ja laskea liukumäistä minkä kerkeän. Oton mieliksi voisin yrittää pelata kokonaisen pelin läpi, tai ainakin katsoa sen Matrixin, edes ensimmäisen niistä. Ja ehkä mä vielä joskus kerään itseni ja lähden sinne festareille, ja vietän maailman hauskimmat kolme päivää, mutta tänä kesänä ei kyllä taida olla vielä sen aika.

Mitä te ette ole koskaan tehneet? Löytyykö samoja kuin mun listalta?

Mä kävin tänään lääkärissä, tutkimuksessa jonka aikaa olen odottanut yli puoli vuotta. Mistään kovin vakavasta ei siis ole kysymys koska kiireellisten juttujen kanssa ei odotella niin kauaa. En halua avata sitä mistä on kyse sen enempää, mutta haluan kertoa siitä millaisia tunteita tämä mussa herätti. Olen siis tiennyt että mulla on tänään aika, jo sen yli puoli vuotta. Mitä lähemmäs se aika tuli, sitä enemmän mua jännitti ja pelotti ja ahdisti. Matkalla lääkäriin musta tuntui että sekoan, mä kirjaimellisesti tärisin ja olin aivan paniikissa. Tutkimushuoneessa kun käytiin mun perustietoja läpi ennen tutkimusta, mulla nousi kyyneleet silmiin pelkästään siitä kun sanoin ääneen että jännittää.

Miten voi aikuinen ihminen, kahden lapsen äiti, jännittää näin paljon ihan tavallista tutkimusta, joka monelle on tehty? Tiesin että tutkimus voi aiheuttaa kipua, toisille enemmän ja toisille vähemmän, ja se osaltaan toki vaikutti. Mutta vaikka tutkimus ei sattunut niin paljon kuin pelkäsin, ja lääkäri oli super mukava ja kertoi kokoajan mitä tapahtui, mä olin silti aivan kauhusta kankeana. Sitten kun vihdoin tuli valmista, mua alkoi pyörryttää ihan hulluna ja istuskelin siinä keräilemässä itseäni. Huippaus meni ohi kun join siinä vähän vettä ja istuskelin, ja lähdin sitten kotiin. Koko illan mua on väsyttänyt ihan hirveästi vaikka nukuin viime yönä paremmin kuin hyvin. Kai se helpotus siitä että se on nyt ohi tuli sitten väsymyksenä.

Mä en ole koskaan ennen pelännyt lääkärissäkäyntiä, eikä mulla ole mitään sairaalapelkoa tai muutakaan. Siksi olen tosi hämmästynyt siitä että tämä vaikutti muhun näin voimakkaasti. Tunnen itseni jotenkin todella hölmöksi ja hävettää suorastaan että olin niin paniikissa. Mistä ihmeestä tälläinen voi johtua? Eikai sitä pelkoa oikeasti tarvitse hävetä, uskon että lääkärit ovat tottuneet kaikenlaisiin potilaisiin ja mä nyt olin kuitenkin ihan asiallinen potilas enkä vaikeuttanut heidän tekemisiään mitenkään omalla toiminnallani tai käyttäytynyt huonosti. Silti musta tuntuu niin oudolta miten paljon olen uhrannut ajatuksia ja hemmetti tärissyt tämän asian takia, mistä näin voimakas reaktio kumpuaa?

Onneksi se on nyt ohi ja voin huokaista helpotuksesta, enää ei tarvitse miettiä että  ”enää kolme viikkoa siihen. enää kaksi päivää. iik se on tunnin päästä”. Onko teillä herännyt tällaisia yllättäviä pelkoja ihan yhtäkkiä? Oletteko jännittäneet jotain lääkärin tutkimusta erityisen paljon? Vai olenko mä ainoa paniikkipirkko? Mä palkitsin itseni suklaalevyllä, ja ajattelin hengailla sen ja Oton kanssa telkkua tuijotellen loppuillan. Tässä on nyt hyvä, ja voin unohtaa koko jutun.

Meillä on huomenna lasten kanssa päivä täynnä kivaa tekemistä, ja äitienpäiväkin jo häämöttää, sekä blogini perjantaiset 4v-synttärit! Mulla on kiva synttäriylläri tulossa teille, ja tietenkin ajatuksia siitä, mitä neljä vuotta bloggaamista mulle merkitsee. Tuntuu niin hullulta, että neljä vuotta on takana, mutta joo mä jätän sen aiheen sinne perjantaille! Lapsilta terkkuja, kaksivuotias sanoo ”Titta, minä owen Teuva!” (Angry Birds Stella) ja kolmevuotias vastaa ”Minä olenkin prinsessa Sofia!”. Aikamoisia prinsessoja, ihania sellaisia <3

Hyvää yötä ihanat!

Lasten suusta tulee yleensä ne kaikkein fiksuimmat jutut, eikä tämä ole edes sarkasmia. Lapset eivät suodata sanojaan, mieti ketä voisivat niillä miellyttää tai suunnittele minkä asioiden sanominen edistäisi heidän asemaansa parhaiten. He vain sanovat, mitä ikinä mieleen juolahtaa. ”On kivaa kun voi olla prinsessa” totesi tyttäreni, ja laittoi mut ajattelemaan.

Lasten rehellisyys on ihailtavaa, ja heidän asenteensa on mun mielestä vaan ihan loistava, sellainen josta meidän kaikkien pitäisi ottaaa mallia. Kuinka usein voi sanoa omasta puolestaan, että ei miettisi ollenkaan ennenkuin avaa suunsa? Aikuisena se on kuitenkin hyvä asia että miettii ennenkuin puhuu, koska aikuisena suusta voi tulla ulos myös sammakoita jotka eivät naurata ketään. Siinä missä lapset ovat viattomia ja vilpittömiä sanomisineen, aikuiset saattavat loukata toisiaan, ja aikuisilta myös odotetaan korrektia käytöstä. Aikuisten sanomisten ei myöskään odoteta olevan viattomia, mikäli ne ovat loukkaavia, koska aikuisten oletetaan osaavan ajatella ennenkuin he puhuvat.

Sammakoiden ja yltiörehellisyyden sijaan meidän kannattaisi kuitenkin ottaa mallia lasten rohkeudesta olla omia itsejään. He eivät osaa tai halua olla ketään muita, ja se on ihan mielettömän hienoa. He ovat tasan sellaisia kuin ovat, eivätkä häpeä ominaisuuksiaan. He eivät pelkää tekevänsä itseään naurunalaiseksi, jännitä sitä tykkääkö joku muu heidän asustaan tai stressaa sitä että sopivatko joukkoon mennessään uuteen paikkaan. He keskittyvät paljon jännittävämpiin asioihin, sellaisin joihin me aikuisetkin voisimme kiinnittää enemmän huomiota turhan jännityksen ja epävarmuuden sijaan.

He keskittyvät siihen kuinka kivaa on olla prinsessa ihan tavallisena keskiviikkopäivänä, juhlamekko päällä päiväkodissa, eivät siihen näyttävätkö hölmöltä jos pukeutuvat niinkuin haluavat. He keskittyvät siihen miten ihania ilmapalloja juhlissa on, eivät siihen kuka saa minkäkin värisen ja mikä on kaikista hienoin. He keskittyvät siihen miten ihanaa on laulaa bussissa aamulla hyvällä fiiliksellä, eivät siihen miten noloa olisi jos joku tekisi niin. Ja jos joku sattuu nauramaan heidän tekemisilleen, he nauravat mukana. Eivät panikoi siitä että joku nauroi heille, vaan ilahtuvat toisten ilosta ja vetävät showta entistä ehommin.

Lapset ovat ennakkoluulottomia. He näkevät jokaisen ihmisen saman arvoisena, yhtä kiinnostavana, yhtä tavallisena, mukaan lukien itsensä. En halua koskaan pilata sitä heiltä, enkä halua että kukaan koskaan onnistuu saamaan heidät tuntemaan itsensä eriarvoiseksi. Kaikelta ei voi suojella, mutta aina voi olla se joka muistuttaa toisen tärkeydestä ja ihanuudesta.

”Minusta voi tulla ihan mitä vaan” on ajatus, tunne, jota ei saisi koskaan kadottaa. Lapsena sen tuntee, joka päivä. Voi haaveilla ihan mistä tahansa ja uskoa unelmiinsa. Niin pitäisi tuntea vielä aikuisenakin, koska se on totta. Mä kadotin sen tunteen nuorempana, lakkasin uskomasta itseeni. Kun pikkuhiljaa ymmärsin että kaikki on vielä edessä, ja mä voin saavuttaa mitä mä haluan, mä aloin tehdä töitä mun unelmien eteen ja saavuttaa pikkuhiljaa niitä asioita joista haaveilin. Mua on kutsuttu naiiviksi, lapselliseksi unelmoijaksi. Ja silti mä elän mun unelmaa tällä hetkellä, lapsellisen intoni ja itseeni uskomisen ansiosta, enkä aio lopettaa haaveilua edes 100-vuotiaana. Mä en tule koskaan seisomaan meidän lasten unelmien tiellä, vaan mä aion tukea niiden saavuttamista kaikin keinoin.

Innostus, rehellisyys, avoimuus ja rohkeus ovat hyveitä, eivät paheita. Niitä ei saisi paheksua, iästä riippumatta. Niitä ei saisi väheksyä tai mollata, vaan niitä pitäisi vaalia ja arvostaa. Ja vaikka korkealentoisin unelma ei toteutuisikaan kovasta työstä huolimatta, on sen jahtaaminen antanut arvokasta kokemusta.

Ihanaa lauantai-iltaa kaikille, ja muistakaa että on kivaa kun voi olla ihan mitä vaan.

Se yksi #tissigate on varmaan jo ihan tarpeeksi loppuun kaluttu aihe, enkä siihen haluakaan ottaa kantaa sen enempää, mutta haluaisin kiinnittää huomion johonkin paljon suurempaan ilmiöön kuin yhden Maisan mielipiteeseen. Ilmiö on nimeltään oikea nainen. Kuka on tai ei ole oikea nainen?

Mä olen aina ollut luonnostani pieni ja hentorakenteinen, ja mulla on nopea aineenvaihdunta. Olen elänyt lähestulkoon pelkällä roskaruualla opiskeluvuosina yksin asuessani liikkumatta ollenkaan, ja olen syönyt terveellisesti ja monipuolisesti liikuntaa säännöllisesti harrastaen. Olen syönyt aina paljon, ja jokainen joka mut tuntee tietää sen. Silti olen ollut 13-vuotiaasta asti samassa painossa kilon heitolla raskaus- ja imetysaikoja lukuunottamatta. Se paino on pieni, mutta se on mun oma luonnollinen paino.

Jo ennen kuin tulin teini-ikään, mua kutsuttiin kukkakepiksi, riisitikuksi ja kirpuksi. Kirppu on ihan kiva, mutta mut määriteltiin jo ala-asteiässä ihmisenä monen aikuisenkin toimesta mun painon perusteella. Ylä-asteen ja lukion ajan kävin painokontrolleissa jokaisessa koulussa jota kävin, ja olin erityistarkkailussa koska kouluterveydenhuollossa luultiin että mulla on anoreksia. Siitäkin huolimatta, että niiden kuuden vuoden aikana mun paino ei laskenut grammaakaan.

Olen päässyt kokemaan myös sen toisen puolen.  Molempien raskauksien aikana keräsin 14-17 kiloa painoa ja sain kuulla kuinka olen ällöttävä, turvonnut, läski, bulldogin näköinen pallonaama ja kuinka en koskaan tule palautumaan ennalleni. Haluatteko tietää paljonko painoin kun menin synnyttämään? Mä painoin ensimmäisellä kertaa 62 kiloa ja toisella 59. Pituutta multa löytyy 167cm. Varsinainen läski bulldoggi.

Mulle itselleni mun paino ei koskaan ole ollut ongelma, on se ollut sitten se normaalipaino tai viimeisillään raskaanaolevan paino, mutta monelle muulle on. ”Hyi sä oot oikeesti ihan sairaan laiha, syö jotain!” ”Sä näytät anorektikolta!” ”Tässä kuvassa oot kaunis kun näytit vielä terveeltä” ”Toi on tollanen pakkasen raiskaama pulkannaru” ”vituttaako kun vaimos näyttää 12-vuotiaalta pikkupojalta?” vain muutamia kuulemiani kommentteja lainatakseni. Joskus olen leikitellyt ajatuksella että lisäisin normaalin aikuisen naisen ruokavaliooni 2000 ylimääräistä kaloria ja alkaisin kasvattamaan lihasmassaa ja keräämään painoa että näyttäisin terveemmältä. ”Terveemmältä”, niin kenen mielestä, ja miksi? Omasta mielestäni mä olen ihan terve. Voin hyvin, olen pirteä, jaksan liikkua ja touhuta lasten kanssa, enkä kärsi nälästä tai mystisistä oireista.

Miksi joku muu saa määritellä kuka näyttää terveeltä? Ja miksi, oi miksi joku muu saa määritellä kuka on oikea nainen? Törmäsin tässä, jälleen kerran, artikkeliin jonka otsikkona oli ”Tältä näyttävät oikeat naiset!”. Artikkeli käsitteli pluskokoisille suunnattua alusvaatemallistoa, ja kyllä todellakin mielestäni he näyttivät oikeilta naisilta, upeilta ja kauniilta. Mutta miksi se, että he ovat oikeita naisia sulkisi pois muunlaiset vartalonmallit oikean naisen määritelmästä? Miksi minä olisin vähemmän oikea nainen koska en näytä samalta kuin he?

Sen lisäksi että en ole terve enkä oikea nainen, en myöskään ole oikea synnyttänyt nainen. Sen sain kuulla kun pari vuotta taaksepäin osallistuin paljon hyvää aikaansaaneeseen ja aivan ihanaan A beautiful body -haasteeseen, josta minä ja varmasti moni muukin sai rutkasti itsevarmuutta, vertaistukea ja hyvää fiilistä. Joidenkin mielestä mulla ei kuitenkaan ollut oikeutta osallistua, koska vartalossani ei ollut heidän mielestään tarpeeksi merkkejä raskaudesta ja synnytyksestä. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta mun tietääkseni oikea synnyttänyt nainen on nainen joka on synnyttänyt.

Oikea nainen ei ole vain median kulloinkin valitsema lähestymistapa naiseuteen, vaan se on jotain paljon enemmän. Oikealla naisella ei pidä olla tissejä, raskausarpia, lapsia, mallivartaloa, ylipainoa, pitkää tukkaa, lyhyttä tukkaa, rehevää pyllyä, sixpackia, ryppyjä, meikkiä, silikoneja, hajuvettä, sorjia sääriä, kynsilakkaa, kokkaustaitoja, tanssiharrastusta, leveää lantiota, kapeaa vyötäröä, ralliautoa eikä edes sitä kuuluisaa pimppaa.

Olen kyllästynyt siihen että joku muu määrittelee kuka näyttää miltäkin. Meillä jokaisella on oikeus olla ihan yhtä oikeita, koosta, tissien muodosta, liikunnan määrästä tai mistään muustakaan tekijästä riippumatta. Oikea nainen voi olla kuka tahansa meistä. Oikea nainen voi olla syntymätodistuksessaan mies mutta tuntea olevansa nainen. Oikea nainen voi olla äiti, ja oikea nainen voi olla 100-vuotias lapseton nainen. Oikea nainen voi olla fitnessmalli, salikissa, sunnuntailenkkeilijä, liikunnanvihaaja tai jotain siltä väliltä. Oikea nainen voi olla kuka tahansa meistä, jos me vain kaikki voitaisiin ymmärtää se ja arvostaa sekä itseämme että toisiamme sellaisina kuin olemme.

Vastakkainasettelu on typerää, eikä johda mihinkään. Kaikkia ei tarvitse tunkea samaan muottiin, koska mitään muottia ei ole. Mä haastan teidät kaikki näyttämään millainen on oikea nainen, ja kertomaan oman tarinanne naiseudesta, koska oikea nainen on jokainen nainen. Jonkun toisen tarina voi olla täysin päinvastainen kuin mulla, joku toinen samaistuu. Yhtä kaikki, mä olisin kiitollinen jos saisin kuulla teidän tarinoita.

Mä toivon että tämä haaste leviäisi mahdollisimman pitkälle, koska jos edes yksi median edustaja kiinnittäisi tämän ansiosta enemmän huomiota naiseuden määrittelyyn ja johdatteleviin otsikoihin, tämä haaste olisi voitto. Ottakaa kuva itsestänne, postatkaa se tekstin kanssa tai ilman blogiin tai somekanaviin hashtagilla #OIKEANAINEN. Näytetään medialle miltä näyttää oikea nainen, koska jokainen nainen on oikea nainen. Postauksia saa myös linkittää mulle tässä, tai fb:ssä, eikä blogi ole edellytys osallistumiseen. Jakaisin mielelläni teidänkin kokemuksianne, sillä kenelläkään ei ole oikeutta väittää että me ei oltaisi oikeita naisia.