Multa toivottiin postausta siitä millaista on tulla nuorena vanhemmaksi. Mitä siinä on hyvää, mitä huonoa. Olenko kohdannut ennakkoluuloja tai muita vaikeuksia jotka korreloivat suoraan ikääni? Mitä nuori vanhempi tekee paremmin, mitä huonommin? Vai onko eri ikäisten vanhempien toimintatavoissa edes eroa? Mihinkään näistä kysymyksistä en tietenkään voi esittää mitään yksiselitteistä vastausta, kaikki mun mielipiteet ja näkemykset kun pohjaavat ainoastaan mun omiin kokemuksiini. Mutta mä oon yrittänyt pohtia tätä aihetta kuitenkin mahdollisimman laajasti ja miettiä myös muita nuoria äitejä kuin itseäni.

Mikä sitten on nuori äiti, tai kuka? Nuori äiti on ikänsä puolesta tavallaan väliinputoaja, johon ei välttämättä osata suhtautua. Nuori äiti kun ei ole enää teiniksi luokiteltava, mutta ei kuitenkaan keskivertoensisynnyttäjäkään. Usein nuoret äidit niputetaankin samaan kastiin teiniäitien kanssa, vaikka niin henkiset kuin aineellisetkin resurssit vanhemmaksi saattavat olla aivan eri luokkaa kuin vaikka yläkoulua lopettelevalla nuorella joka tulee raskaaksi. Mä en itse millään tavalla halua paheksua teiniäitejä, enkä missään nimessä voi sanoa että olisin muutaman lisäikävuoden takia jotakin muuta parempi äiti. Mutta silti koen loukkaavaksi sen että usein nuoret äidit perusvalmiuksiltaan rinnastetaan vielä teineihin. Tuskinpa kukaan teini-ikäinenkään haluaisi tulla rinnastetuksi 11-12 -vuotiaaseen varhaisteiniin tai vastaavasti vaikkapa keski-ikäinen eläkeikäiseen?

Ikä ei mun mielestä vanhemmuudessa loppupeleissä merkkaa mitään, vaan se millaiset valmiudet vanhemmaksi on muuten. Lisäksi ikä numeroina on erittäin häilyvä käsite, ei kukaan osaa sanoa tarkkaa ikää milloin joku muuttuu nuoresta aikuiseksi. Ihmisen lähtökohtiin olla vanhempi vaikuttavat monet muut tekijät paljon enemmän kuin itse ikä, kuten vaikkapa aiemmin elämässä koetut asiat, perhesuhteet, parisuhde, tukiverkko tai sen puuttuminen vain muutamia mainitakseni. Ja se millainen vanhempi joku lopulta on, ei mielestäni kuitenkaan riipu todellakaan ainoastaan siitä millaiset lähtökohdat on saanut, vaan kaikkein eniten ihmisen luonteesta. Kuka tahansa voi osoittaa toisten ennakkoluulot vääriksi ja olla aivan loistava vanhempi vaikka tilanne olisi mikä hyvänsä, ihan samalla tavalla kuin kuka tahansa saattaa myös palaa loppuun.

Mulla on ollut omasta mielestäni hyvät lähtökohdat vanhemmuuteen. Rakastava avomies joka on tukenut alusta asti, huolehtiva äiti joka on aina valmis tulemaan avuksi jos vain pyydetään ja lisäksi mahdollisuus myös taloudellisesti tarjota Tiaralle ja tulevalle vauvalle kaikki tarvittava ja enemmänkin. Alusta asti olen myös tiennyt olevani henkisesti valmis äidiksi ja valmis siihen että lapsi muuttaa koko elämän. Silti niin monet tutut ja puolitutut ovat olleet ennakkoluuloisia mun kyvystä olla vanhempi, ihan vain siksi että olen myös elänyt normaalia nuoruutta enkä ole ollut mikään absolutisti tai seurustellut 12-vuotiaasta asti saman pojan kanssa.

Mulla on tämänhetkisenä koulutuspohjana ylioppilastutkinto ja keskenjääneet parturi-kampaajan opinnot. Suurimmat ennakkoluulot ainakin mun käsityksen mukaan nuorten vanhemmuudessa liittyvät koulutukseen – tai sen puutteeseen ja siihen että koulutuksen puute tarkoittaa automaattisesti huonoa taloudellista tilannetta johon ei ole hyvä tuoda lasta. Kuitenkin totuus on se että monet nuoret aikuiset tulevat oikein hyvinkin toimeen töitä tekemällä, vaikkei korkeakoulututkintoa vielä olisikaan takataskussa. Se ei myöskään tarkoita automaattisesti koulunkäynnin lopettamista, että tulee vanhemmaksi. Ainakin mulla on tarkoitus pyrkiä sinne korkeakouluun heti kun kuopus on tarpeeksi vanha, mutta siihen asti bloggaaminen riittää mulle sivutyöksi kotiäitiyden lisäksi oikein hyvin.

En missään nimessä ole sitä mieltä, etteikö siis toisen asteenkin tutkinnolla pärjäisi elämässä ja vanhempana ihan mainiosti, mun urahaaveet vaan nykyisin vaatii sitä korkeakoulututkintoa ja siksi olen sinne pyrkimässä. Tiedän myös monta muuta opiskelevaa nuorta äitiä ja isää, eikä mielestäni ole lainkaan epätavallista että nuoret vanhemmat ovat urahaaveidensa suhteen kunnianhimoisia. Ainakin mulla äidiksi tuleminen on toiminut todellisena kunnianhimoboostina, ennen en ollut kovinkaan kiinnostunut suunnittelemaan tulevaisuutta pitkälle, mutta nykyään mulla on tarkat suunnitelmat ja tiedän että mä pystyn saavuttamaan mun haaveet kunhan teen tarpeeksi kovasti töitä.

Vanhemmaksi tuleminen kasvattaa ja opettaa vastuuta. Se opettaa rakastamista ja pyyteettömän rakkauden vastaanottamista. Vanhemmuus tuo mukanaan kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja ongelmanratkaisukykyä (niiden kaikkien miljoonien muiden upeiden asioiden lisäksi). Mulle äitiys on ollut maailman paras kasvattaja, ellen mä olisi äiti, musta ei välttämättä vieläkään olisi tullut mitään kovin järkevää enkä välttämättä olisi selvillä siitä mitä elämältä haluan.

Se, että monikaan ei usko nuorten hyvään vanhemmuuteen saattaa ruokkia jo entisestään syrjäytymisvaarassa olevien nuorten äitien ja isien huonoa itsetuntoa vanhempina. Silloin on ehkä matalampi kynnys luovuttaa: ”en mä kuitenkaan onnistu, ei kukaan usko että muä pystyn tähän!”. Itse olen siitä onnekas, että en ole varsinaista paheksuntaa koskaan kohdannut esimerkiksi neuvolan taholta, mutta tiedän moniakin joita neuvolantädit eivät varmastikaan ole kohdelleet samantasoisesti vanhempien äitien kanssa ja ovat jopa avoimesti halveksuneet.

Toisaalta sen olen huomannut itsekin tässä kahden raskauden aikana, että nyt toista kertaa raskaanaollessani esimerkiksi äitiyspolilla mun huoli supisteluista otettiin paljon enemmän tosissaan nyt kuin Tiaraa odottaessani. Eli mahdollinen alentuva käytös nuorta kohtaan saattaa myös selittyä pelkästään sillä että on tulossa ensimmäistä kertaa vanhemmaksi eikä muka tiedä vielä mistään mitään. Mutta tämä taas ei sitten liity nuorena vanhemmaksi tulemiseen millään tavalla, vaan on jo ihan oma aiheensa.

Mä koen sen olleen ainoastaan positiivinen asia, että olen nuori. Silloin kun Tiara ei vielä nukkunut kokonaisia öitä ja oli pienempi, me jaksetttiin Oton kanssa hyvin. Toki välillä väsytti, mutta eiköhän kaikkia vanhempia väsytä joskus. Ja uskon että jaksan hyvin myös valvoa toisen vauvan kanssa, jos vauva ei nukukaan vaikka yhtä hyvin kuin isosiskonsa. Mä en tiedä johtuuko se nuoruudesta vaiko mun luonteestani, mutta koen olleeni vanhempana valveutunut ja innostunut selvittämään hyviä keinoja toimia kasvattajana. Mut ja mun ikätoverit on jo pienestä pitäen opetettu tiedonjanoisiksi ja me ollaan myös saatu hyvät valmiudet oppia etsimään sitä tietoa.

Me ollaan Oton kanssa suhteellisen nuoria vielä silloinkin kun Tiara ja pikkutyyppi saavuttavat täysi-ikäisyyden ja ainakin tilastojen valossa meillä on hyvät mahdollisuudet nähdä mahdollisesti vielä lapsenlapsenlapsienkin kasvu ja kehitys ainakin aikuisuuden kynnykselle asti. Mun mielestä se on ihana asia, ja vaikka en vielä osaa itseäni kuvitellakaan pullantuoksuisena mummona tai isomummona varsinkaan, tulen iloiseksi ajatellessani meidän mahdollisesti jonain päivänä suurta perhettä joka monessa polvessa juhlii vaikkapa meidän 50-vuotishääpäivää.

Mä en aio vedota kliseeseen siitä miten ennenkin on tultu  vanhemmiksi jo nuorena, jopa nuorempana kuin mitä itse olen koska se on fakta että ajat ovat muuttuneet, kasvatus on muuttunut ja nuoret ovat muuttuneet. Ennen ei ollut teini-ikää, vaan hypättiin lapsuudesta suoraan aikuisuuteen. Nykyään kenenkään ei yleisesti ottaen edes oleteta olevan tai käyttäytyvän kuin aikuinen vielä parikymppisenä eikä parikymppisenä vanhemmaksi tuleminen enää ole normi kuten ennen, vaan paljon poikkeuksellisempaa. Se ei silti ole totta että nykyajan nuoret vanhemmat olisivat jotenkin huonompia kuin ikätoverinsa vuosikymmenten takaa, maailma vain on erilainen ja nuorilta odotetaan erilaisia asioita.

Mun mielestä olisi aika jättää vanhemmuuden ikärasismi jo pikkuhiljaa taka-alalle ja siirtyä arvioimaan ja arvostamaan ihmisiä mieluummin yksilöinä. Mä en ole loistava äiti siitä huolimatta että olen nuori äiti (kuten mulle usein toitotetaan), mutta en myöskään siksi että olen nuori äiti. Mä olen loistava äiti siksi että toimin aina niinkuin on parhaaksi mun lapsille ja tulen toimimaan tästä päivästä ikuisuuteen asti, olin sitten 21 -vuotias tai 71-vuotias.

Tämä on mun näkökulma nuoreen vanhemmuuteen, mikä on teidän?

Mä ajattelin kirjoittaa jonkinlaista esittelypostausta itsestäni, koska jo eilen tuli esille sellainen mahtava juttu kuin monta uutta lukijaa (Tervetuloa kaikille!) ja mun mielestä olisi ihan reilua kertoa itsestäni vähän enemmän kuin tuon lyhykäisen infon verran tuossa sivupalkissa! Enpä muista olenko tälläistä tehnyt koskaan vanhankaan blogin puolella, en ole tainnut. Vuonna 2011 kirjoittaessani ensimmäistä postausta mä hyppäsin vain suoraan asiaan ilman sen kummempia infoja ja kertoilin päivän kuulumisia. Jännä ratkaisu sinänsä, olisi ehkä ollut ihan fiksua jo silloin kertoa kuka on ja mistä tulee, mutta hyvinpä sitä on tähänkin asti pärjätty näillä eväillä! Suoraan asiaan hyppääminen on mulle ihan yhtä tyypillistä kuin asian vierestä höpöttelykin, mä olen nimittäin aika impulsiivinen ihminen.

Mä olen siis Iina, ikää mittarissa 21 vuotta ja lapsia pian kaksi. Olen avovaimo ja kihlattu ihan takuuvarmasti maailman parhaalle miehelle nimeltä Otto. Oton, esikoistyttäremme Tiaran ja tämän mahassa hengailevan pikkutyypin kanssa asustellaan uudenkarheassa saunallisessa kolmiossa Helsingissä ja käydään välillä keskustelua siitä pitäisikö muuttaa Espooseen vaiko ei. Mä olen sitä mieltä että ei ikinä mutta katsotaan vaan niin joku päivä tämä henkeen ja vereen stadilainen tsirbula löytää itsensä vielä Espoolaisesta paritalosta istuttamasta mansikoita omalle pihalle. Helsingin lisäksi mä olen asunut myös Oulussa muutaman vuoden yläasteen puolivälistä lukion loppuun asti, jonka jälkeen muutin takaisin Helsinkiin opiskelemaan parturi-kampaajaksi, mutta muutamasta Ouluvuodesta huolimatta mä koen silti olevani paljasjalkainen helsinkiläinen.

Parturi-kampaajaopinnot keskeytyivät heti ensimmäisenä vuonna kun Tiara ilmoitti tulostaan ja tässä kotiäitinä ollessani olen todennutkin että vaikka hiukset ja kauneudenhoitoala muutenkin ovat lähellä mun sydäntä, mä kaipaan työajoiltaan säännöllisempää ja turvatumpaa ammattia itselleni. Mulle on saattanut jopa kehittyä jonkinlainen aavistus siitä mitä tulevaisuudessa haluan tehdä, mutta muuta en aio vielä paljastaa. Siinäpä vähän jännityksen aihetta kaikille! Mutta reilusti ajankohtaisempaa tässä vaiheessa elämää on kuitenkin nyt keskittyä tähän tulevan vauvan odotteluun ja valmistautumiseen siihen että noita ihania lapsia on pian yhden sijaan kaksi.

Esikoistyttäremme Tiara 1v3kk kärsii kroonisesta puheripulista ja  tulee varmasti olemaan aivan loistava isosisko vauvalle. Meidän kotona harvemmin on hiljaista hetkeä silloin kun neiti T on hereillä, mutta sepä ei haittaa ollenkaan, mikään ei kuulosta yhtä ihanalta kuin Tiaran höpötykset! Puheripulin on Tiara perinyt multa, mä oon nimittäin aika sosiaalinen ja puhelias ihminen itsekin ja siksi blogin kirjoittaminen onkin ihanuudessaan ylittänyt mun kaikki odotukset! Bloggaamisessa ihan kaikkein parasta on vuorovaikutus ja toivonkin että niin te uudet kuin kaikki jo edellisessä  blogissa  meidän elämää seurailleet tyypit osallistutte rohkeasti keskusteluun ja tuotte omiakin näkemyksiänne esille!

Bloggaamisen lisäksi mun rakkaisiin harrastuksiin, kiinnostuksenkohteisiin ja suuriin intohimoihin kuuluu shoppailu, erityisesti kenkien hamstraus on mun lempipuuhaa. Kenkiä tykkään hamstrata niin itselleni kuin kahdelle mukulallekin, mutta yhtä hyvin kelpaavat myös kauniit mekot, hyvinistuvat farkut ja ihanat kimaltavat korutkin. Tällä hetkellä hullaannun tietysti taas niistä minipienistä 50-kokoisista vauvanvaatteista, mutta yritän pitää järjen päässä vaikka se ostostellessa välillä vaikeaa onkin! Ainakin osan vaate-ja kenkähulluudestani olen siirtänyt myös tyttärelleni, tämä kun käyttäytyy pukemistilanteissa oikein mallikkaasti aina kun vain muistaa kehaista puettavan vaatteen/kengän/hiuspannan olevan ”kaunis”. Silloin Tiarakin toteaa maailman levein hymy kasvoillaan ”Kau-isi” ja on tyytyväisenä paikoillaan.

Toivottavasti tämän kirjoituksen myötä olette saaneet edes pientä valotusta siitä mitä täällä ruudun takana olevan tyypin päässä liikkuu ja mistä tämä blogi koostuu. Lyhyesti tiivistettynä mun blogi koostuu isosta kauhallisesta rakkautta, naurusta, tyttöjen hömpästä ja välillä ajankohtaisista aiheista jotka mua mietityttävät. Kaikenkattava sillisalaatti siis yksinkertaisesti ilmaistuna!  Toivottavasti tykkäätte!

Lopuksi vielä pieni infopläjäys koskien blogin seuraamista! Bloggerissa seuraamisesta sen verran että se on nyt harmillisesti sittenkin niin että uudet päivitykset eivät päivity suoraan vanhoille blogger-lukijoille. Ihana blogikollegani Hb kirjoitti kuitenkin oikein helpot kuvalliset ohjeet siitä miten seuraaminen  bloggerissa onnistuu myös jatkossa. Ne löytyvät TÄÄLTÄ! Toivottavasti siis seuraaminen jatkossa helpottuu. Bloglovinissa ja Blogilistassa kestää muutama päivä ennen kuin uusi osoite päivittyy sinne, mutta lupaan ilmoittaa heti kun seuraaminen niissä onnistuu kuten ennenkin. Jos tulee kysyttävää niin kysykää ihmeessä ja koitan parhaani mukaan vastailla! Totuttelua tämä on vielä minullekin, mutta mun mielestä kaikki on kuitenkin pyörähtänyt oikein hyvin käyntiin. Vielä kerran tervetuloa mukaan ja huomenna vuorossa alennusmyyntikierros nro. kakkosen saaliin esittelyä!

Hyvää yötä ihanat<3