Me tultiin kaksi päivää sitten takaisin ja New Yorkin matka tuntuu kuin unelta! Se oli kuin neljän päivän mittainen uni, jonka jokainen sekunti oli mieletöntä seikkailua. New York. En edes tiedä mistä aloittaisin. Tiedättekö sen tunteen, kun joku asia josta olet haaveillut koko elämäsi toteutuu vihdoin? Ei tiedä miten päin olisi, mitä sanoisi, miten edes hengittäisi. Poskiin sattuu kun hymyilyttää niin paljon. Suusta ei pääse muuta kuin WAU. Mihin tahansa katseen kääntää: WAU. Ensimmäisen illan Otto vaan nauroi mulle, koska hän ei ollut koskaan ikinä kuullut mun sanovan niin monta kertaa wau. Se oli mulle niin valtavan iso juttu, että ylipäätään sain olla siellä, kävellä niillä kaduilla, nähdä niitä rakennuksia ja ihmisiä.
Mulla on reissusta ihan älyttömän paljon kerrottavaa, mutta nämä ekat kaksi päivää reissun jälkeen on mennyt ihan vaan siinä, että olen koittanut prosessoida sitä kaikkea mitä me nähtiin ja koettiin. New York on niin erilainen kuin Helsinki, niin erilainen kuin Lontoo tai Berliini tai mikään paikka missä olen koskaan ennen vieraillut. Se on niin v-a-l-t-a-v-a. Mihin tahansa katseen kääntää Manhattanilla, kaikki on suurta ja aivan hemmetin näyttävää.
Meidän ekana iltana suunnattiin ekaksi syömään lähimpään Shake Shackiin (kiitos suosituksista, se oli täydellinen rento ja helppo vaihtoehto lentorumban jälkeen) ja sen jälkeen käveltiin parin sadan metrin päähän Times Squarelle. Se oli lauantai-ilta, meno oli ylimmillään. Siellä oli ihmisiä, esityksiä, musiikkia, valoja, ääntä ja autoja. Superautoja, jotka soittivat musiikkia ikkunat auki ja kisailivat. Ihmisiä, jotka taputtivat ja valokuvasivat. Niin paljon erilaisia ihmisiä, enemmän erilaisia ihmisiä sillä pienellä alueella kuin Helsingissä näkee viikossa. Kysyin Otolta monta kertaa, että onko tää oikeesti totta, ollaanko me ihan oikeasti täällä? Oltiin me. En kestä!
Neljä päivää oli näin jälkikäteen ajateltuna aivan täydellinen pituus meidän reissulle. Me käveltiin New Yorkissa yhteensä 102 149 askelta noiden päivien aikana, mikä kertoo varmaan jo aika paljon siitä, kuinka paljon ehdittiin nähdä ja kokea (ja kävellä). Aivan hiton paljon. Varsinkin jos miettii, että ekana päivänä oltiin perillä vasta iltakuudelta ja vikana päivänä me lähdettiin lentokentälle kolmen jälkeen. Aikaeron kanssa meillä sujui mainiosti. Mennessä oltiin kyllä aika poikki silloin illalla, mutta aamulla heräsin pirteänä kuin peipponen jo kello 3.45. Istuin vessassa syömässä amerikkalaisia Pizza-Pringlesejä tunnin ja kävin suihkussa ja meikkasin, ennen kuin herätin Oton aamupalalle vähän ennen kuutta. Mä heräsin joka aamu siinä 4-5 maissa ja Otto 6-7 maissa, joten päästiin aina tosi aikaisin liikkeelle ja meillä oli aina hyvin koko päivä aikaa touhuta.
Ei kaikki reissulla ollut pelkkää onnea ja ilotulitusta, moni asia sai myös leuan loksahtamaan auki ja nosti kyyneleet silmiin. Olisi tehnyt mieli pysähtyä auttamaan jokaista koditonta, joita siellä oli paljon. Ne kyltit joita he olivat kirjoittaneet elämästään ja tilanteistaan särkivät mun sydämen. Ihmisten ahdinko tuli siellä niin järjettömän lähelle ja avasi silmiä. Se miksi sanon, että neljä päivää oli täydellinen pituus johtuu osin siitä, ja osin siitä, että oleskelu suurkaupungissa ensimmäistä kertaa oli ihan valtavan jännittävää ja myös uuvuttavaa. Ja tietenkin mulla oli kauhea ikävä lapsia, en olisi varmasti voinut olla kauempaa erossa, vaikka heillä kaikki olikin mennyt aivan 5/5 meidän reissun ajan täällä.
Ihmispaljous, jatkuva pieni jännityksen tunne, se kaikki oli mulle ihan uutta. Myös se kulttuuri, että joka puolella on kylttejä, joissa käsketään tarkkailemaan kanssaihmisiä ja kertomaan epäilyttävistä asioista heti poliisille (joita siellä myös oli ihan joka nurkalla) oli ajoittain aika ahdistavaa. Sellainen tunne, että kaikkia ihmisiä pitää vähän pelätä. Ainakaan itseni kohdalla rynnäkkökivääreillä varustettujen anti-terrorismi-joukkojen näkeminen ruokamarketissa tai edes perus rivipoliisien läsnäolo joka paikassa ei todellakaan lisännyt turvallisuuden tunnetta, päinvastoin. Nämä olivatkin kyllä sellaisia asioita, jotka tavallaan mietityttivät jo etukäteen. Ei me onneksi nähty mitään oikeasti super pelottavaa, mutta sellainen julkinen jatkuvan epäilyksen kulttuuri oli ensikertalaiselle hurja kokemus.
Me nautittiin siitä huolimatta reissusta ihan älyttömän paljon ja mä haluan aivan varmasti takaisin New Yorkiin vielä, tutustumaan siihen vielä enemmän ja vielä paremmin. Nyt kun ollaan kävelty yli 100 000 askelta NYCissä, ollaan kierretty jo monen monta aluetta ja naapurustoa, tiedetään mikä kiinnostaa, tiedetään mitä ehdottomasti halutaan ensi kerralla nähdä ja kokea. Ollaan myös älyttömän tyytyväisiä kaikkeen mitä ensimmäisellä kerralla nähtiin, kuten Brooklyniin, Rockefeller Centeriin, Top Of The Rockiin, 911 memorialiin, 5th avenuehen, Sohoon, Central Parkiin, Little Italyyn, The Vesseliin ja kaikkeen mahdolliseen muuhun, mitä tulette vielä näkemään täällä! Me kuvattiin koko reissun ajan videopäiväkirjaa ja tulen tekemään IG TV-videon reissusta, jonka toki jaan myös blogissa, jotta kaikki hekin halukkaat sen näkevät, joilla ei instatiliä ole.
Kiitos vielä ihan mielettömän paljon kaikista vinkeistä ja ihanista sanoista, joita laitoitte. Meillä oli ihan mieletön reissu kertakaikkiaan, enkä malta odottaa, että pääsen jakamaan kaiken mitä me koettiin! New York vei mun sydämen, enkä ikinä tule unohtamaan sitä hetkeä kun seisoin Brookyln Bridgellä New Yorkin skylinea katsellen ja tajusin, että mä ihan oikeasti seison siinä just nyt Oton kanssa ja mun unelma toteutui.
Ihanaa viikonloppua kaikille <3