Luukku 19. Mitä haluan muistan muistaa tästä joulukuusta

19.12.2023

Teen aina vuoden lopuksi vuosikoosteen, jossa käyn läpi vuoden tärkeimmät käänteet kuukausi kuukaudelta. Sellainen on tulossa tänäkin vuonna ja voi mikä vuoristorata siitä tuleekaan. Mutta ajattelin, että haluan tallentaa tähän postaukseen juuri tämän hetken. Sellaisia pieniä ihania asioita meidän elämästä, jotka liian helposti pääsisivät muuten unohtumaan ihan täysin. Pieniä hetkiä ja sanoja, jotka tekivät mun päivistä parempia.

Tästä joulukuusta haluan muistaa:

Sen, kuinka kuopus kaksi vuotta ja neljä kuukautta, sanoi joka aamu ”Äiti mulla on tänään juhlat. Haluan mekon päälle.”

Sen, kuinka kivaa meillä oli, kun oltiin kylässä kakkosen kummisedän ja hänen perheensä luona. Syötiin ihan superhyvää peltipizzaa ja salaattia, jossa oli mm. pistaasia, parmesania ja rucolaa.

Sen, miten 6-vuotias sanoi tänään nukkumaan mennessä, että odottaa joululomasta eniten pulkkamäkeen ja uimaan menemistä yhdessä koko perhe. Ja sen, miten hän esitteli luomaansa uskomatonta taloa ja sen tornihuoneita ja pihaa Minecraftissa mulle. Hän rakentaa niin taitavasti ja luovasti.

Sen, kun paketoitiin naapurin Sallan kanssa meidän joulupaketteja. Salla tarjoutui itse tulemaan paketoimaan ja oli ihan valtava apu. Lisäksi meillä oli niin hauskaa yhdessä! Sovittiin, että tehdään tästä jouluperinne.

Sen, miten uskomattoman ihanasti meidän 10-vuotias esiintyi Lucia-esityksessä. Hän hymyili niin iloisesti ja oli aivan messissä ja lauloi todella kauniisti. Hänellä on loistava asenne ja meininki. Ja miten ihana kahdenkeskinen reissu me tehtiin hänen kanssa Tampereelle pari viikkoa sitten. Oli ihan parasta olla kahdestaan.

Sen, miten mahtavan uutislähetyksen 12-vuotias oli tehnyt koulussa ryhmätyönä luokkalaistensa kanssa. Sain nähdä sen videolta, ja se oli aivan kuin oikeat uutiset, haastatteluita ja ”Pekka Poudan koiraa” myöten. Siis miten käsittämättömän taitavia tämän päivän 12-vuotiaat ovat käsikirjoittamaan, kuvaamaan ja editoimaan. Ja tietysti esiintymään. Meidän 12-vuotias loisti uutislähetyksen lisäksi niin Lucia-esityksessä kuin joulukonsertin soololaulussakin.

Sen, miten tanssittiin DJ Jetron diskossa ystäväni Viivin valmistujaisissa lasten ja Viivin kanssa. Oli niin kova meno, hiton hyvää musiikkia, naurua ja ihania ihmisiä. Ja valtavan suuri onni ystävän puolesta.

Sen, miten Otto oli mun tukena kaikessa, ja tehtiin tiiminä töitä. Puhallettiin yhteen hiileen, vaikka tämä ensimmäinen joulusesonki yhteisen yrityksen kanssa on ollut ihan todella tiukkaa tykitystä. Kiitollisena siitä, että töitä on, mutta samalla kiitollisena siitä, että joululoma jo häämöttää. Töiden ja lastenhoidon lisäksi ei paljoa muuta olla ehdittykään yhdessä tehdä, kun olen istunut illatkin koneella naputtelemassa lasten mentyä nukkumaan. Mutta meidän yhteisistä iltapaloista ollaan pidetty kiinni.

Sen, miten yhtenä iltana koululaiset olivat tekemässä iltapalaa ja alkoivat yhtäkkiä ihan muuten vain laulaa joululaulua niin, että toinen lauloi stemmaa ja toinen melodiaa. Se kuulosti niin upealta. Ehdin tallentaa viimeiset yhdeksän sekuntia siitä videolle.

Sen, kuinka 2-vuotias sanoi joka päivä mummulle ”Mä rakastan sua mummu” puhelimessa. Ja kuinka mummun katse loisti, kun hän kuuli sen.

Sen, miten leivottiin yhdessä pipareita lasten kanssa. Kaikki auttoivat toisiaan, isommat pienempiä. Ja lopputuloksena oli maailman hienoimpia ja värikkäimpiä pipareita, iso liuta.

Kiitos elämä kaikista näistä hetkistä <3 Ja toivottavasti muistan lukea nämä sitten joskus, kun aikaa on kulunut ja olen jo ehtinyt unohtaa. 


Luukku 17. Ihanin joululahja, jonka olen antanut

17.12.2023

Meillä oli viime vuonna Oton kanssa joululahjahaaste, josta kirjoitin silloin myös postauksen. Haaste oli ihan menestys ja oli niin hauska päästä aattona näkemään mitä toinen oli valinnut esim. mun lempijuomaksi ja lempiherkuksi (menivät molemmat nappiin!). Otto antoi mulle myös ihanan rannekorun, joka oli hänen ”jotain, joka muistuttaa lahjan saajaa lahjan antajasta”. Mun vastaava lahja Otolle taas oli täytettävä kirja, jossa oli 50 sivua täytettynä kuvilla, muistoilla, tarinoilla ja ajatuksilla siitä, miksi Otto on mulle niin tärkeä.

Etsin kiven ja kannon alta juuri oikeanlaista kirjaa ja vihdoin löysin kirjan, jota oli yksi kappale jäljellä jossain kaukana olevassa Suomalaisessa kirjakaupassa. Mutta sain sen yhden kappaleen tilattua ja ostettua. Kirja muistutti itsestään jatkuvasti, mutta joulukiireiden alla oli vaikea ehtiä täyttämään. Lopulta täytin sen aatonaattoaamuna, kaikki yli 50 sivua. Heräsin aikaisin ja kaikki muut nukkuivat, niin sain rauhassa tehdä. Kirjoitin, leikkasin ja liimasin kuvia ja väritin kirjan mustavalkoisia koristeita. Tein koko kirjan yhdeltä istumalta ja se oli jotenkin niin ihanaa. Uppouduin muistoihin meidän kaikista ihanista yhteisistä jutuista ja rakastuin sata kertaa uudelleen, kun mietin kaikkia Oton hyviä puolia ja tekoja. Oli hauska miettiä meidän yhteistä taivalta ja tarinaa alusta asti.

En näytä kaikkia sivuja, reiluun 50 sivuun mahtuu aika paljon henkilökohtaisia juttuja, jotka on vain meidän kahden. Mutta mun mielestä toi kirja oli niin ihana täyttää ja siinä tuli mietittyä toista ja meidän suhdetta tosi monelta eri kantilta. En tiedä onko Otto lukenut tätä kirjaa kovin monta kertaa, mutta ainakin se oli hänellä tärkeiden asioiden laatikossa tallessa. Ja meillä oli kivaa, kun yhdessä luettiin kirjaa viimeksi joululomalla. Tähän on kiva palata vuosia myöhemminkin.

Tänä jouluna en ole ainakaan vielä tehnyt tai edes keksinyt mitään yhtä merkityksellistä, enkä tiedä tarvitseekokaan joka joulu keksiä. Mutta tämän tekemisestä tuli ihana fiilis ja ajattelin, että vinkkaan jos joku teistäkin siellä miettii, että mikä voisi olla merkityksellinen lahja puolisolle. Näitä kirjoja on useita erilaisia ja eri valmistajilla, mä valitsin silloin tämän, koska oli nimenomaan jouluteemainen ja mä rakastan joulua.

Apua, tänään on jo kolmas adventti! Tasan viikko jouluun <3 


Luukku 13: Meidän ensimmäinen joulu perheenä

13.12.2022

Tänään sukelletaan kuulkaa ajassa 11 vuotta taaksepäin – meidän ihka ensimmäiseen jouluun perheenä. Meidän perheen ensimmäisenä jouluna me oltiin tunnettu Oton kanssa 11 kuukautta ja 24 päivää ja meidän esikoinen oli kolme kuukautta ja neljä päivää vanha. Jouluna 2011 päivät sattuivat siinä mielessä hyvin, että Otto sai niin pitkään vapaan töistä pyhien ansiosta, että pääsimme lähtemään joulun viettoon Ouluun mun suvun luokse. Olin viettänyt aina kaikki joulut Oulun sukulaisten kanssa ja ajatus joulusta omassa kodissa tuntui mulle silloin tosi epäjouluisalta. Me ei oltu vielä luotu mitään omia jouluperinteitä yhdessä, eikä koskaan vietetty joulua yhdessä perheenä. Mulle joulu oli yhtäkuin iso perhe ympärillä ja siksi päätimme lähteä Ouluun silloinkin.

Ajoimme järkyttävässä lumituiskussa Oton työpäivän jälkeen Oton entiseltä työkaverilta lainatulla farmariautolla kohti Oulua. Meidän esikoinen söi pullomaitoa ja aina tasaisin väliajoin pysähdyimme lämmittämään hänelle huoltoasemalla tuttipullossa korviketta. Matka meni kuitenkin vauvan osalta hyvin ja muistan kun ajoimme yhdentoista aikaan illalla mun tädin pihaan ja esikoinen heräsi. Hän meni heti mun tädin syliin ja jokelteli innoissaan. Oli ihanaa olla kotona. Mun tädin luona tuntui jo nuorena aina siltä, että on turvassa ja kotona, ja oli ihana ja lämmin olo mennä sinne yhdessä.

Jouluaattona mun täti teki kaikki meidän suvun perinteiset jouluruuat ja hänen luokse tuli myös mun äiti sekä mun mummu ja pappa. Se on viimeinen joulu, jonka vietin yhdessä mummun ja papan kanssa, ennen kuin aloimme viettää joulut kotona Helsingissä. Siksi ehkä muistelen sitä myös erityisen lämmöllä. Ihanaa, että meille jäi muistot tästä yhteisestä jouluaatosta.

Muistan kuinka laitettiin meidän esikoisvauva joulupukin syliin ja hän alkoi nyhtämään pukin partaa irti. Ei ottanut silloinkaan mitään vastaan kyseenalaistamatta, vaan jo kolmen kuukauden iässä päätti kokeilla onko pukin parta aitoa tavaraa. No eihän se ollut, mutta onneksi vauvalla ei ollut kovin paljoa voimaa, vaikka hän täysillä kiskoikin. Ihana pieni!

Mun serkut olivat silloin vielä tosi pieniä ja heidän jouluintonsa oli käsin kosketeltavaa. Muistan myös, kuinka innoissani olin ensimmäisistä joululahjoista, joita sain Otolta. Edellisenä jouluna meillä oli ollut taloudellisesti niin vaikea tilanne äidin kanssa, että en saanut yhtäkään joululahjaa. Joten se, kun sain Otolta paketteja, joita ostaessaan hän oli selvästi ajatellut vain minua, tuntui niin erityiseltä. Kun katson kuvia meidän ensimmäisestä joulusta, näen sen ilon ja rakkauden joka meillä oli jo silloin yhdessä. Meillä oli kaikki niin hyvin, vaikka meillä oli murto-osa siitä mitä meillä on nyt. Meillä oli niin hyvä olla yhdessä jo silloin.

Tänä vuonna saadaan viettää jo kahdestoista joulu yhdessä! Nyt meillä on rutkasti omia jouluperinteitä ja joulu tuntuu joululta kotonakin. Eniten joululta se tuntuu nimenomaan kotona. Meillä on ympärillämme täällä oma iso perhe ja lasten jouluilo, sekä Oton perhe ja mun äiti, mikä on mielettömän ihanaa. Ouluun taas suuntaamme pian joulun jälkeen moikkaamaan kaikkia muita rakkaita sukulaisia. En voi sanoin kuvailla miten paljon odotan molempia – sekä joulua täällä että Oulun reissua. Ihan hirveä ikävä kaikkia! Mutta se siitä, tämä oli tällainen pieni retki yhdentoista vuoden taakse. Toivottavasti piditte!

Ihanaa Lucian päivää kaikille <3


11 vuotta yhdessä, 8 vuotta naimisissa

10.02.2022

Meillä tuli tällä viikolla tällaiset numerot täyteen ja aika hullulta – ja hullun ihanalta – se tuntuu. Pitäessämme parisuhde Q&A:ta Instagram storyssa viime viikolla  Oton kanssa satuin törmäämään vanhaan postaukseen, jonka olin kirjoittanut tänne blogiin kesällä 2011. Se oli niin ihanan naiivisti ja rakastuneesti kirjoitettu, että oikein nauratti. Eniten kuitenkin nauratti se, että olin ihan oikeassa sitä kirjoittaessani. Sitä ei moni varmaan uskonut silloin. Tässä on katkelma postauksesta:

”Tossa pojassa on kaikki mitä mä oon aina halunnu ja toivonu ja miljoona kertaa enemmän. Nykyään meidän suhde on tällast rauhallista arkielämää ja mä en tiiä kauan sen ns. kuherruskuukauden pitäis kestää mut must tuntuu et meil on se meneillään vielki koska mikään ei oo muuttunu yhtään tylsemmäks siitä ku alettiin seurustelemaan. Nyt vaan yhdessä valmistaudutaan siihen että meidän pikkuneiti tulee maailmaan, kirjotellaan vauvakirjaa ja sisustetaan vauvanurkkausta. Käydään yhdessä neuvolassa ja perhevalmennuksessa ja ollaan onnellisia. Lokakuussa meidän elämä sit rikastuu yhdellä uudella ihanalla ihmisellä. Onhan tää kaikki tapahtunu hullun nopeesti mut mitä sitten? Jos meidän suhde toimii ja kaikki on hyvin niin sillä ei mun mielestä oo mitään väliä kauanko ollaan tunnettu, me ollaan kumminkin niin samalla aaltopituudella siinä et mitä halutaan elämältä.”

Okei, tartutaan ensin mun kirjoitustyyliin. Hyvänen aika sentään miten kiitollinen olen siitä, että vuosien varrella olen oppinut kirjoittamaan aavistuksen vähemmän puhekielellä. Enkä pääse yli siitä, että käytin ilmaisua ”nykyään” meidän parisuhteesta, niinkuin sillä olisi ollut tuossa vaiheessa jo pitkäkin historia, kun oikeasti sitä oli takana viisi kuukautta sinä päivänä kun tuon postauksen julkaisin. Kyllä sille saa hihitellä. Mutta väärässä en ollut. Vaikka kaikki tapahtui hullun nopeasti, me tosiaan oltiin alusta asti samalla aaltopituudella siitä, mitä elämältä haluttiin. Ja 11 vuotta ja neljä lasta myöhemmin ollaan edelleen.

Se jatkuvan kuherruskuukauden muutos pitkäksi parisuhteeksi ja arjeksi on ollut niin saumaton, että en osaa paikantaa milloin se muka olisi tapahtunut. Aina kun ehdin katsoa Ottoa silmiin tai halata, tai nauretaan yhdessä jollekin meidän huonolle vitsille, musta tuntuu edelleen ihan samalta, kuin vuonna 2011 ruusunpunaiset lasit silmillä ja perhoset mahassa. Ei, meillä ei edelleenkään ole koskaan yhdessä tylsää. Eikä meidän mielestä arjen kuulu tai tarvitse olla tylsää, arki ei ole meille synonyymi tylsälle tai kaavoihin kangistuneelle, vaan arki on vaan se, mitä me suurin osa vuodesta eletään. Mutta me ollaan oltu siitä onnekkaita, että ollaan voitu luoda perusarjesta meidän näköistä. Vaikka arki on täynnä palasia joihin ei voi vaikuttaa, ne palat joihin voidaan vaikuttaa, on sellaisia mistä me tykätään.

Ja niiden ilmiselvien kommunikaation ja huumorin lisäksi se varmaan onkin se meidän pitkän ja edelleen onnellisen ja rakkauden täyteisen parisuhteen salaisuus.

Ihan alusta asti ollaan priorisoitu toisemme ja se meidän yhteinen aika todella korkealle. Toisille toimii toisenlainen tapa, toiset kaipaavat enemmän ja säännöllisemmin omaa aikaa ihan yksin tai ainakin ilman puolisoa, ja se on enemmän kuin ok. Mutta meille se kahdenkeskinen aika on perheajan lisäksi ollut se juttu. Me ei kaivata taukoja toisistamme – vaan se meidän yhteinen aika on se, mikä antaa meille voimaa ja iloa. Niinpä me ollaan vuosien varrella rakennettu yhdessä sellainen arki, jossa me voidaan viettää paljon aikaa yhdessä, lasten kanssa tai ilman. Näin vauvavuonna toki pääosin lasten/lapsen kanssa, mutta aina kun mahdollista, myös kahdestaan, edes pieniä hetkiä.

Pidetään kiinni arkipäivien yhteisistä iltapaloista, leffahetkistä ja halimisesta viikonloppuaamuisin. Silitetään toista kun kävellään ohi. Jatketaan vahingossa toistemme lauseita ja nauretaan toisen vitseille. Kerrotaan toisillemme mitä ajatellaan, mitä tunnetaan ja mitä meille kuuluu. Muistetaan kysyä sitä myös toiselta. Hemmotellaan toisiamme pienillä yllätyksillä, käydään kahdestaan lounaalla aina kun mahdollista ja otetaan joskus se staycation.

Uskon, että meidän kummankin kokemat asiat teini-iässä vaikuttavat siihen, että me ollaan jo teiniparina tajuttu miten samperin arvokasta se on, että rinnalla on ihminen, jonka kanssa haluaa olla ja jonka kanssa saadusta ajasta haluaa ottaa kaiken irti. Koskaan kun ei voi tietää milloin on viimeinen päivä, jonka saa viettää toisen kanssa. Synkkä ajatus taustalla, mutta se on se, mikä todella on saanut meidät aina ottamaan yhteisistä päivistä kaiken ilon irti ja olemaan aina pohjattoman kiitollisia siitä, mitä meillä yhdessä on. Oli se sitten vuokrakaksio Meri-Rastilassa ja kahdenkympin kihlasormukset, tai nykyinen arki neljän lapsen kanssa. Kiitollisia siitä, että löysimme toisemme ja kiitollisia jokaisesta päivästä, joka ollaan saatu ja saadaan elää yhdessä. Olosuhteista viis, meillä on toisemme. Ja se on todella paljon.

 

Ja ehkäpä tämän tausta-ajatuksen vuoksi meidän molempien lähtökohta parisuhteeseen on aina ollut se, miten voidaan tehdä se toinen tyyppi mahdollisimman onnelliseksi siinä rinnalla. Ei se, millaisia asioita vaaditaan siltä toiselta, vaan miten voidaan itse tehdä sen toisen elämästä mahdollisimman ihanaa, hemmotella toista mahdollisimman paljon ja rakastaa ja oppia toisesta. Se toimii, jos molemmat ajattelevat näin. Jos vain toinen ajattelee niin, toinen voi hukuttaa itsensä toisen palvelemiseen ja tulla pahasti satutetuksi ja omat tarpeensa jäädä täysin laiminlyödyksi. Mutta jos molemmat ajattelevat ja toimivat niin, se toimii. 

 

Kun meiltä kysyttiin mikä on ollut parasta näissä yhteisissä vuosissa, en osannut sanoa mitään yksittäistä hetkeä. Parasta on se, että me ollaan saatu kokea ne vuodet yhdessä ylipäätään. 11 vuotta on pitkä aika. Kuinka hitsin onnekkaita me ollaan, että me ollaan saatu olla jo niin monta vuotta yhdessä. Ja kuinka hitsin onnekkaita me ollaan, että löydettiin toisemme jo niin nuorena. Jos onni on myötä, meillä on vielä ihan hemmetin pitkä yhteinen elämä edessä, kun tässä vasta kolmikymppisiä ollaan.

Kiitos Otto jokaisesta yhteisestä päivästä. Toivottavasti meillä on ainakin ziljoona yhteistä päivää edessä. Sisälsivät ne sitten fine diningia tai oksennuksen pyyhkimistä, toivottavasti saadaan olla yhdessä.

Päätän tämän postauksen samoihin sanoihin kuin 11 vuotta sitten, tosin numeron vaihdoin.

”Semmonen tarina ja tää tarina vaan jatkuu, part 3 tulee sit kymmenen vuoden päästä eiku.”


Helou helmikuu

01.02.2022

Nosta käsi ylös jos säkin kuulet just nyt päässä TikTokista tutun Katja Hartin ihanan ”Helou Helsinki” -huudahduksen. Siinäpä vasta ihanan sympaattisia videoita. Tammikuu on takana ja kuten Vainkeskiluokkajutut totesivat, niin ensi kuun jälkeenhän on jo huhtikuu, eli melkein jo voisi sanoa että alkaa olla kevättä rinnassa. Olen ollut jotenkin vähän hakoteillä tämän alkuvuoden kanssa, että miten tässä kuuluisi olla. Viime vuoden tammikuusta en muista muuta kuin loputtoman huolen ja ahdistuksen, sekä ihan todella ällöttävän olon ja sen kuinka imeskelin kirpeitä karkkeja pulkkamäen laidalla, että pystyin seisomaan oksentamatta.

Nyt ei ole ollut lainkaan pahaa oloa ja huoleen tai ahdistukseenkaan ei ole ollut mitään syytä. Silti on ollut vähän jotenkin sellainen tylsä fiilis tammikuusta. Ehkä se jotenkin vielä juontaa juurensa viime vuoden kokemuksista. Viime vuoden tammikuussa mun elämä kutistui sohvan nurkkaan hematooman vuoksi saadun lepokäskyn ja pahoinvoinnin myötä. Silloin oli tosi kurja ja pelottava fiilis ja fyysisestikin huono olla. Nyt olen yrittänyt vältellä sitä sohvan nurkkaa ihan viimeiseen asti ja tekisi mieli vaan mennä ja tehdä ja touhuta nonstop. Ollaan käyty luistelemassa ja kirjastossa, vauvauinnissa ja lounaalla, lenkillä ja kävelyillä ja ystävillä kylässä. Jotenkin ollut silti sellainen olo, että olisipa tammikuu jo ohi, vaikka eihän tuossa tämän vuoden tammikuussa mitään vikaa ollut.

Mutta nyt voi unohtaa tammikuun, koska tänään alkoi helmikuu. Se on yksi mun lempikuukausista, koska kyllä te tiedätte: syyskuun ohella se on se meidän perheen tärkein juhlakuukausi. Tänä vuonna vieläkin enemmän, kun saa juhlia ihan uutta juhlaa: meidän vauvan puolivuotissynttäreitä! Juhlia ei voi olla liikaa. Ekaksi juhlitaan siis vauvan puolivuotisia, sitten meidän kolmosen 5v-synttäreitä (what, ei voi olla!) ja siitä muutaman päivän päästä vielä meidän kahdeksatta hääpäivää, sekä yhdettätoista vuosipäivää. Ihan älytöntä, että sinne meni taas vuosi.

Meillä on suunnitelmana viettää hääpäivänä ekaa kertaa sitten vauvan syntymän vähän kahdenkeskistä aikaa. Nyt kun vauva syö jo kiinteitäkin ja pärjää pari tuntia hyvin ilman tissiä, niin hän saa jäädä sisarustensa kanssa Oton siskon hellään huomaan hetkeksi. Kolmen (tai seitsemän) ruokalajin illalliselle ei ajateltu mennä, mutta jos nyt vaikka ne pääruuat kävisi syömässä kahdestaan. Sekin tuntuu ajatuksena jo ihan luksukselta. Tähän asti ollaan kyllä hyvin pärjätty ilmankin treffejä ja toki oltaisiin päästy aiemminkin jos oltaisi haluttu, mutta just nyt alkaa tuntua meille sopivalta hetkeltä mennä. Uskon, että vauvalla sujuu oikein hyvin kun on tuttu hoitaja ja tietty siskot mukana menossa myös.

Kivaa, että nyt helmikuun alusta noita kokoontumisrajoituksiakin purettiin, niin uskalletaan varmaankin järjestää meidän tulevalle 5-vuotiaalle jopa ihan juhlat. Ihanaa saada kutsua rakkaita läheisiä juhlistamaan häntä, kun viime vuonnakin juhlittiin 4-vuotissynttäreitä aivan minipienesti vain Oton sisarusten ja isän kanssa. Hän on kovasti odottanut synttäreitä ja minäkin kieltämättä odotan innolla, että saan ne järjestää. Pidetään juhlat vasta parin viikon kuluttua, mutta kuitenkin huomattavasti enemmän ajallaan kuin mitkään muut synttärit pitkään aikaan. Ajattelin tilata pitkästä aikaa leipomosta kakun ja muutenkin leipoa myös itse, ihana päästä suunnittelemaan teemajuhlat. Tällä viikolla taidetaan viettää synttärisankari päättää -päivää hänen oikeana synttäripäivänään.

Tällainen juhlakuukausi on tosi tervetullut, ja onhan tässä vielä ystävänpäivä ja laskiainen ja vaikka mitä muutakin! Ja lisäksi iloa tuo helmikuuhun vielä lasten hiihtoloma, jota Helsingissä vietetään viikolla 8. Toistaiseksi meillä ei ole vielä hiihtolomalle mitään sen suurempia suunnitelmia, mutta jotain hauskaa me varmasti keksitään.

Tässä kuussa blogin puolella luvassa juhlajuttuja, hääpäivää, vauvan puolivuotispostausta, sormiruokaohjeita, kuulumisia ja kaikkea muutakin kivaa! Toivotan kaikille ihanaa iloista ja valoisaa helmikuuta <3