7 vuotta naimisissa, 10 vuotta yhdessä

08.02.2021

Tänään on meidän seitsemäs hääpäivä ja huomenna kymmenes vuosipäivä. Kohta kymmenen vuoden ajan olen herännyt joka aamu Oton vierestä ja kun mietin meidän tarinaa, olen samaan aikaan häkeltynyt, mutta kuitenkin niin varma. Silloin viikkoa vaille kymmenisen vuotta sitten, kun me saatiin tietää, että meistä on yhdessä tulossa vanhempia reilun kuukauden tuntemisen jälkeen, en sekuntiakaan epäillyt, etteikö meistä yhdessä olisi siihen. En epäillyt etteikö me voitaisi onnistua ja olla onnellisia yhdessä loppuelämä. Moni muu sitä kuitenkin epäili. Moni halusi nähdä meidän epäonnistuvan, eroavan ja naureskella nuorille vanhemmille, jotka kuvittelivat itsestään aivan liikoja. Ymmärrän sen, olisihan se varmasti ollut viihdyttävää seurata jotain kunnon draamaa.

Mutta kun sen tietää, niin sen vain tietää. Kymmenen vuoden aikana en ole kertaakaan ikinä kyseenalaistanut sitä, etteikö me molemmat haluttaisi olla tässä mukana niin täysillä kuin ikinä pystytään. En ole ikinä joutunut miettimään, että rakastaakohan Otto mua vielä, tai onkohan se onnellinen. Olen tiennyt sen joka päivä, koska ollaan sanottu se ääneen joka päivä ja näytetty se kaikessa mitä tehdään.

Kymmeneen vuoteen mahtuu paljon, niin hyviä kuin huonojakin hetkiä, mutta parisuhteessa ne hetket ovat lähinnä olleet niitä hyviä. Meidän suhde on aina ollut se tuki ja turva silloinkin, kun elämässä on muuten ollut vaikeampaa. Ollaan koettu pelkoa, surua ja menetyksiä, mutta kohdattu ne yhdessä, toisiamme tukien. Silloin kun kaikki muu maailmassa kaatuu niskaan, mulla on silti aina Otto, johon voin nojata. Se on ihan käsittämättömän suuri onni ja turva. Vaikeuksissa me käännytään toisiamme kohti ja tarrataan lujempaa kiinni, eikä ajauduta kauemmas.

Ja silloin kun on pieniä ja suurempia onnen hetkiä, saan jakaa nekin Oton kanssa. Kaikki ne arjen pienet kommellukset, vilkaisut toisiimme kun 4-vuotias soittaa pianoa vailla mitään melodiaa ja näyttää niin onnelliselta. Tyytyväiset huokaisut illalla saunassa pitkän päivän jälkeen, kun on vaan niin hyvä olla. Onnen kiljahdukset, kun jotain kauan odotettua ja mahtavaa tapahtuu.  Kun katson meidän matkaa taaksepäin, mulle tulee mieleen ihan älytön määrä muistoja kaikista meidän yhteisistä hetkistä. Niitä on niin paljon! On hullua edes ajatella, miten paljon erilaisia asioita, tapahtumia, paikkoja ja tilanteita me ollaan koettu kymmenen vuoden aikana. Ja miten paljon meidän elämä on muuttunut kymmenen vuoden aikana.

10 vuotta sitten kun me Kannelmäessä neljän pojan soluasunnossa päätettiin laittaa Facebookiin ”parisuhteessa”, ei todellakaan kuviteltu, että seuraavat kymmenen vuotta veisivät meitä tähän hetkeen. Luultavasti ei kuviteltu yhtään mitään, oltiin vaan onnellisia toisistamme siinä hetkessä, eikä mietitty sen pidemmälle. Me ollaan vaan aina menty eteenpäin sen kummempia miettimättä. Tavoitteena on ollut vaan elää niin hyvää arkea ja tarjota toisillemme ja lapsille niin hyvä ja onnellinen elämä kuin mahdollista, niillä resursseilla mitä meillä milloinkin on ollut. Toki aikuisuus on tuonut mukanaan muitakin tavoitteita, jotka ovat vieneet meitä eteenpäin tänne missä nyt ollaan. Mutta tärkein tavoite ei koskaan ole muuttunut, enkä usko, että tulee muuttumaan sittenkään kun ollaan vanhoja ja ryppyisiä.

Me halutaan olla yhdessä ja me halutaan olla yhdessä onnellisia. Se onnistuu, kun huolehditaan sekä omasta että toisen onnesta tasapuolisesti, arjessa ja juhlassa, joka ikinen päivä. Jotkut kuvaavat parisuhdetta vuoristoradaksi, mutta meillä se on ollut enemmänkin se Lintsin panoraama, joka on korkealla, mutta kulkee tasaisesti samalla korkeudella koko matkan. Tasainen onni arjessa on juuri se, mitä suhteelta ja avioliitolta haluan ja tarvitsen. Olen onnellinen, että löydettiin se tasaisuus jo heti alussa, vaikka elämä eteni hurjaa vauhtia. Mulle tasaisuus ei ole tylsää, enkä kaipaa nousuja tai laskuja. Kaipaan vain sitä täyttä luottamusta siihen, että saan jakaa loppuelämän toisen kanssa, eikä sitä tarvitse koskaan epäillä. Elämä voi olla vuoristorataa ja usein onkin, siksi tuntuu hyvältä kun parisuhde ei ole.

Voin vain toivoa, että seuraavat kymmenen vuotta ovat meille yhtä armollisia kuin kuluneet kymmenen vuotta ovat olleet. Jos edettäisi samalla vauhdilla kuin nämä kuluneet vuodet, en osaa edes kuvitella missä me voitaisi olla vuonna 2031. Mutta yksi asia on ainakin ihan kreisi: kymmenen vuoden kuluttua meillä on jo yksi täysi-ikäinen lapsi ja toinenkin teini-iän ehtoopuolella. Elämä näyttää silloin varmasti monella tapaa erilaiselta kuin tänään. Mutta toivon, että ne samat meille hyvän elämän peruselementit ovat silloinkin olemassa: keskinäinen rakkaus, luottamus ja kunnioitus, halu viettää yhdessä aikaa ja tehdä toisille hyvää.

Kiitos Otto näistä kymmenestä vuodesta yhdessä ja seitsemästä vuodesta naimisissa. Tulkoon meille paljon hyviä yhteisiä vuosia lisää! En malta odottaa mihin kaikkiin seikkailuihin me vielä yhdessä päädytään. Rakastan sua maailman eniten <3


Oton kymmenes isänpäivä & lasten ajatuksia isistä

08.11.2020

En voi tajuta, että me ollaan oltu vanhempia jo kymmenen isänpäivän ajan. Palasin muistelemaan kuluneita isänpäiviä tehdessäni tällä viikolla isänpäiväteemaista reels-videota Instagram-tililleni. Palasin niihin hetkiin, kun Otto piteli sylissään meidän 46-senttistä vastasyntynyttä ensimmäisiä kertoja. Niihin, kun hän opetti kahta taaperoa potkupyöräilemään ja niihin, kun saimme tietää odottavamme kolmatta lasta. Kyllähän siinä herkistyy vähemmästäkin. Meillä on takana niin monia hienoja hetkiä yhdessä. Hienojen lisäksi toki myös vähemmän hienoja. En koskaan tule unohtamaan sitä, kuinka huonosti nukuimme Oton ensimmäistä isänpäivää edeltäneen yön ja kuinka väsyneitä ja kärttyisiä olimme molemmat. Se oli meidän ensimmäinen huono yö kuusiviikkoisen esikoisen kanssa, onneksi se jäi myös yhdeksi ainoista kolmesta huonosta yöstä ekan vuoden aikana. Myöhemmin koimme niitä huonoja öitä kyllä vielä runsain mitoin, mutta niistäkin selvittiin.

Otto on kasvanut isänä ihan valtavasti näiden vuosien aikana, mutta alusta asti hän on yrittänyt parhaansa. Hänen omien sanojensa mukaan kulunut vuosi on ollut ehkä kuitenkin yksi opettavaisimpia. Varmasti johtuen sekä maailmantilanteesta että omasta elämäntilanteesta. Olemme viettäneet todella paljon aikaa ihan vain oman perheen kesken ja se on kasvattanut meitä molempia vanhempina entisestään. Se on tiivistänyt meidän entisestäänkin tiiviitä välejä ja kasvattanut ymmärrystä ja kunnioitusta toisiamme kohtaan vielä lisää. Vaikka toki silloinkin oltiin paljon yhdessä kun Otto oli vanhempainvapaalla kuopuksen kanssa tai muutenkin Oton ollessa opintovapaalla, se oli erilaista. Silloin nähtiin paljon ihmisiä ja tehtiin kaikkea muutakin kuin oltiin kotona. Tänä vuonna elämä keskittyi pitkän aikaa pelkästään kotiin, kotipihalle ja kotiympäristöön, vain meidän viiden kesken.

Kun tämä vuosi on välillä pelottanut, ahdistanut ja aiheuttanut epävarmuutta, Otto on ollut se vakaa tuki ja turva, joka vakuuttaa, että aina kaikki järjestyy. Ja niin on aina järjestynytkin. Olen maailman kateellisin Oton lehmän hermoista. Hän stressaa lähinnä jotain omia koulujuttujaan, mutta ei koskaan mitään oikeasti isoja asioita. Onneksi mun rinnalla seisoo tuollainen vahva tyyppi, joka osaa rauhoittaa omat laukkaavat ajatukseni aina.

Otto on ylpeä siitä, että hän on kolmen tytön isä. Ja hän kasvattaa tyttöjään ajattelemaan, kyseenalaistamaan, edistämään ja vaatimaan tasa-arvoa kaikessa. Siitä olen maailman onnellisin. Meidän arvot kohtaavat 100% niin kasvatuksessa kuin elämässäkin.

Mulla on joskus Oton rinnalla sellainen olo, että hän on paljon parempi vanhempi kuin minä. Tiedän, että molemmat teemme paljon lasten kanssa yhdessä ja pyrimme olemaan läsnä niin paljon kuin pystymme. Mutta varsinkin tänä vuonna kun itse olen tehnyt aika paljon töitä ja Otolla on ollut koulun kanssa joustavampaa, Oton rooli vanhempana arjessa on korostunut entisestään. Hän on hoitanut kaikki lasten kuljetukset, tehnyt useammin ruokaa kuin minä ja pitänyt huolen siitä, että arki rullaa kaikin puolin. Ja hänestä on huokunut se, että hän tekee sen kaiken mielellään.

Otto jaksaa hassutella ja höpsötellä lasten kanssa joka ilta vielä hammaspesujen aikaan ja hymyilee onnellisena kun hän saa kokkailla jotain arkipöperöä keittiössä ja tuijotella lasten touhuja samalla. Hän lukee aina vielä yhden luvun iltasatukirjasta lisää, jos lapset sitä pyytävät. Ja sitten hän käppäilee alakertaan onnellisena kertomaan, miten joku lapsista sanoi tai teki jotain hauskaa ja miten kiva oli lukea. Hän on ollut juuri se pullantuoksuinen koti-iskä, vaikka oikeasti hänkin on hoitanut omia opintojaan ennätysnopeudella siinä samalla. En käsitä miten hän siihen pystyy, voin vain ihailla vierestä ja tukea parhaani mukaan.

Kenties siihen vaikuttaa se, että siinä missä itse teen töitäni melko tasaisesti joka arkipäivä 7-12h, Otto on suorittanut opintojaan nopeissa pyrähdyksissä. Välillä hän ottaa arjessa niitä hetkiä, että hän keskittyy 110% kouluun 48h ajan ja tekee hulluna hommia näppäimistö sauhuten ja mä otan silloin päävastuun. Muuten hän tekee rennommalla tahdilla ja pienissä erissä, jolloin hän voi pitää sitä vetovastuuta arjesta. Niin tai näin, se on toiminut meillä. Olen iloinen siitä, että ollaan löydetty oma tapa sumplia opinnot, työt ja perhearki. Ja tietty se vertailu on ihan turhaa, että kumpi on parempi vanhempi. Se on selvää, että molemmat pyrimme olemaan niin hyviä kuin pystymme. Ja se riittää. Olen ihan valtavan kiitollinen siitä, että Otto on niin hyvä ja läsnäoleva isä ja puoliso, eikä mun ikinä ole tarvinnut miettiä, että tekisipä hän enemmän. Päin vastoin.

Meidän arki tulee muuttumaan jälleen ensi vuonna, kun Otto palaa kahden vuoden opintovapaan jälkeen takaisin työelämään. Se innostaa ja jännittää samaan aikaan. Nyt on kuitenkin käynnissä opintojen loppurutistus ja sen jälkeen vielä parin viikon vapaa sitten kun kaikki on valmista. Kiitos Otto kun olet juuri sinä, paras isi ja puoliso!

Loppuun vielä lasten ajatuksia isästä:

”Isi tietää kaiken kaikista peleistä ja auttaa aina kaikessa jos pyytää.”

”Isi on tosi hyvä rakentamaan ja se on tosi hauska.”

”Kun isi aina halii mua ja esimerkiks kun isi antaa ankan (Oton vanha pehmolelu) mulle.”

Hyvää isänpäivää Otolle ja kaikille muille ihanille iseille, isoisille ja isän roolissa toimiville!