Tänään sukelletaan kuulkaa ajassa 11 vuotta taaksepäin – meidän ihka ensimmäiseen jouluun perheenä. Meidän perheen ensimmäisenä jouluna me oltiin tunnettu Oton kanssa 11 kuukautta ja 24 päivää ja meidän esikoinen oli kolme kuukautta ja neljä päivää vanha. Jouluna 2011 päivät sattuivat siinä mielessä hyvin, että Otto sai niin pitkään vapaan töistä pyhien ansiosta, että pääsimme lähtemään joulun viettoon Ouluun mun suvun luokse. Olin viettänyt aina kaikki joulut Oulun sukulaisten kanssa ja ajatus joulusta omassa kodissa tuntui mulle silloin tosi epäjouluisalta. Me ei oltu vielä luotu mitään omia jouluperinteitä yhdessä, eikä koskaan vietetty joulua yhdessä perheenä. Mulle joulu oli yhtäkuin iso perhe ympärillä ja siksi päätimme lähteä Ouluun silloinkin.

Ajoimme järkyttävässä lumituiskussa Oton työpäivän jälkeen Oton entiseltä työkaverilta lainatulla farmariautolla kohti Oulua. Meidän esikoinen söi pullomaitoa ja aina tasaisin väliajoin pysähdyimme lämmittämään hänelle huoltoasemalla tuttipullossa korviketta. Matka meni kuitenkin vauvan osalta hyvin ja muistan kun ajoimme yhdentoista aikaan illalla mun tädin pihaan ja esikoinen heräsi. Hän meni heti mun tädin syliin ja jokelteli innoissaan. Oli ihanaa olla kotona. Mun tädin luona tuntui jo nuorena aina siltä, että on turvassa ja kotona, ja oli ihana ja lämmin olo mennä sinne yhdessä.

Jouluaattona mun täti teki kaikki meidän suvun perinteiset jouluruuat ja hänen luokse tuli myös mun äiti sekä mun mummu ja pappa. Se on viimeinen joulu, jonka vietin yhdessä mummun ja papan kanssa, ennen kuin aloimme viettää joulut kotona Helsingissä. Siksi ehkä muistelen sitä myös erityisen lämmöllä. Ihanaa, että meille jäi muistot tästä yhteisestä jouluaatosta.

Muistan kuinka laitettiin meidän esikoisvauva joulupukin syliin ja hän alkoi nyhtämään pukin partaa irti. Ei ottanut silloinkaan mitään vastaan kyseenalaistamatta, vaan jo kolmen kuukauden iässä päätti kokeilla onko pukin parta aitoa tavaraa. No eihän se ollut, mutta onneksi vauvalla ei ollut kovin paljoa voimaa, vaikka hän täysillä kiskoikin. Ihana pieni!

Mun serkut olivat silloin vielä tosi pieniä ja heidän jouluintonsa oli käsin kosketeltavaa. Muistan myös, kuinka innoissani olin ensimmäisistä joululahjoista, joita sain Otolta. Edellisenä jouluna meillä oli ollut taloudellisesti niin vaikea tilanne äidin kanssa, että en saanut yhtäkään joululahjaa. Joten se, kun sain Otolta paketteja, joita ostaessaan hän oli selvästi ajatellut vain minua, tuntui niin erityiseltä. Kun katson kuvia meidän ensimmäisestä joulusta, näen sen ilon ja rakkauden joka meillä oli jo silloin yhdessä. Meillä oli kaikki niin hyvin, vaikka meillä oli murto-osa siitä mitä meillä on nyt. Meillä oli niin hyvä olla yhdessä jo silloin.

Tänä vuonna saadaan viettää jo kahdestoista joulu yhdessä! Nyt meillä on rutkasti omia jouluperinteitä ja joulu tuntuu joululta kotonakin. Eniten joululta se tuntuu nimenomaan kotona. Meillä on ympärillämme täällä oma iso perhe ja lasten jouluilo, sekä Oton perhe ja mun äiti, mikä on mielettömän ihanaa. Ouluun taas suuntaamme pian joulun jälkeen moikkaamaan kaikkia muita rakkaita sukulaisia. En voi sanoin kuvailla miten paljon odotan molempia – sekä joulua täällä että Oulun reissua. Ihan hirveä ikävä kaikkia! Mutta se siitä, tämä oli tällainen pieni retki yhdentoista vuoden taakse. Toivottavasti piditte!

Ihanaa Lucian päivää kaikille <3

Meillä tuli tällä viikolla tällaiset numerot täyteen ja aika hullulta – ja hullun ihanalta – se tuntuu. Pitäessämme parisuhde Q&A:ta Instagram storyssa viime viikolla  Oton kanssa satuin törmäämään vanhaan postaukseen, jonka olin kirjoittanut tänne blogiin kesällä 2011. Se oli niin ihanan naiivisti ja rakastuneesti kirjoitettu, että oikein nauratti. Eniten kuitenkin nauratti se, että olin ihan oikeassa sitä kirjoittaessani. Sitä ei moni varmaan uskonut silloin. Tässä on katkelma postauksesta:

”Tossa pojassa on kaikki mitä mä oon aina halunnu ja toivonu ja miljoona kertaa enemmän. Nykyään meidän suhde on tällast rauhallista arkielämää ja mä en tiiä kauan sen ns. kuherruskuukauden pitäis kestää mut must tuntuu et meil on se meneillään vielki koska mikään ei oo muuttunu yhtään tylsemmäks siitä ku alettiin seurustelemaan. Nyt vaan yhdessä valmistaudutaan siihen että meidän pikkuneiti tulee maailmaan, kirjotellaan vauvakirjaa ja sisustetaan vauvanurkkausta. Käydään yhdessä neuvolassa ja perhevalmennuksessa ja ollaan onnellisia. Lokakuussa meidän elämä sit rikastuu yhdellä uudella ihanalla ihmisellä. Onhan tää kaikki tapahtunu hullun nopeesti mut mitä sitten? Jos meidän suhde toimii ja kaikki on hyvin niin sillä ei mun mielestä oo mitään väliä kauanko ollaan tunnettu, me ollaan kumminkin niin samalla aaltopituudella siinä et mitä halutaan elämältä.”

Okei, tartutaan ensin mun kirjoitustyyliin. Hyvänen aika sentään miten kiitollinen olen siitä, että vuosien varrella olen oppinut kirjoittamaan aavistuksen vähemmän puhekielellä. Enkä pääse yli siitä, että käytin ilmaisua ”nykyään” meidän parisuhteesta, niinkuin sillä olisi ollut tuossa vaiheessa jo pitkäkin historia, kun oikeasti sitä oli takana viisi kuukautta sinä päivänä kun tuon postauksen julkaisin. Kyllä sille saa hihitellä. Mutta väärässä en ollut. Vaikka kaikki tapahtui hullun nopeasti, me tosiaan oltiin alusta asti samalla aaltopituudella siitä, mitä elämältä haluttiin. Ja 11 vuotta ja neljä lasta myöhemmin ollaan edelleen.

Se jatkuvan kuherruskuukauden muutos pitkäksi parisuhteeksi ja arjeksi on ollut niin saumaton, että en osaa paikantaa milloin se muka olisi tapahtunut. Aina kun ehdin katsoa Ottoa silmiin tai halata, tai nauretaan yhdessä jollekin meidän huonolle vitsille, musta tuntuu edelleen ihan samalta, kuin vuonna 2011 ruusunpunaiset lasit silmillä ja perhoset mahassa. Ei, meillä ei edelleenkään ole koskaan yhdessä tylsää. Eikä meidän mielestä arjen kuulu tai tarvitse olla tylsää, arki ei ole meille synonyymi tylsälle tai kaavoihin kangistuneelle, vaan arki on vaan se, mitä me suurin osa vuodesta eletään. Mutta me ollaan oltu siitä onnekkaita, että ollaan voitu luoda perusarjesta meidän näköistä. Vaikka arki on täynnä palasia joihin ei voi vaikuttaa, ne palat joihin voidaan vaikuttaa, on sellaisia mistä me tykätään.

Ja niiden ilmiselvien kommunikaation ja huumorin lisäksi se varmaan onkin se meidän pitkän ja edelleen onnellisen ja rakkauden täyteisen parisuhteen salaisuus.

Ihan alusta asti ollaan priorisoitu toisemme ja se meidän yhteinen aika todella korkealle. Toisille toimii toisenlainen tapa, toiset kaipaavat enemmän ja säännöllisemmin omaa aikaa ihan yksin tai ainakin ilman puolisoa, ja se on enemmän kuin ok. Mutta meille se kahdenkeskinen aika on perheajan lisäksi ollut se juttu. Me ei kaivata taukoja toisistamme – vaan se meidän yhteinen aika on se, mikä antaa meille voimaa ja iloa. Niinpä me ollaan vuosien varrella rakennettu yhdessä sellainen arki, jossa me voidaan viettää paljon aikaa yhdessä, lasten kanssa tai ilman. Näin vauvavuonna toki pääosin lasten/lapsen kanssa, mutta aina kun mahdollista, myös kahdestaan, edes pieniä hetkiä.

Pidetään kiinni arkipäivien yhteisistä iltapaloista, leffahetkistä ja halimisesta viikonloppuaamuisin. Silitetään toista kun kävellään ohi. Jatketaan vahingossa toistemme lauseita ja nauretaan toisen vitseille. Kerrotaan toisillemme mitä ajatellaan, mitä tunnetaan ja mitä meille kuuluu. Muistetaan kysyä sitä myös toiselta. Hemmotellaan toisiamme pienillä yllätyksillä, käydään kahdestaan lounaalla aina kun mahdollista ja otetaan joskus se staycation.

Uskon, että meidän kummankin kokemat asiat teini-iässä vaikuttavat siihen, että me ollaan jo teiniparina tajuttu miten samperin arvokasta se on, että rinnalla on ihminen, jonka kanssa haluaa olla ja jonka kanssa saadusta ajasta haluaa ottaa kaiken irti. Koskaan kun ei voi tietää milloin on viimeinen päivä, jonka saa viettää toisen kanssa. Synkkä ajatus taustalla, mutta se on se, mikä todella on saanut meidät aina ottamaan yhteisistä päivistä kaiken ilon irti ja olemaan aina pohjattoman kiitollisia siitä, mitä meillä yhdessä on. Oli se sitten vuokrakaksio Meri-Rastilassa ja kahdenkympin kihlasormukset, tai nykyinen arki neljän lapsen kanssa. Kiitollisia siitä, että löysimme toisemme ja kiitollisia jokaisesta päivästä, joka ollaan saatu ja saadaan elää yhdessä. Olosuhteista viis, meillä on toisemme. Ja se on todella paljon.

 

Ja ehkäpä tämän tausta-ajatuksen vuoksi meidän molempien lähtökohta parisuhteeseen on aina ollut se, miten voidaan tehdä se toinen tyyppi mahdollisimman onnelliseksi siinä rinnalla. Ei se, millaisia asioita vaaditaan siltä toiselta, vaan miten voidaan itse tehdä sen toisen elämästä mahdollisimman ihanaa, hemmotella toista mahdollisimman paljon ja rakastaa ja oppia toisesta. Se toimii, jos molemmat ajattelevat näin. Jos vain toinen ajattelee niin, toinen voi hukuttaa itsensä toisen palvelemiseen ja tulla pahasti satutetuksi ja omat tarpeensa jäädä täysin laiminlyödyksi. Mutta jos molemmat ajattelevat ja toimivat niin, se toimii. 

 

Kun meiltä kysyttiin mikä on ollut parasta näissä yhteisissä vuosissa, en osannut sanoa mitään yksittäistä hetkeä. Parasta on se, että me ollaan saatu kokea ne vuodet yhdessä ylipäätään. 11 vuotta on pitkä aika. Kuinka hitsin onnekkaita me ollaan, että me ollaan saatu olla jo niin monta vuotta yhdessä. Ja kuinka hitsin onnekkaita me ollaan, että löydettiin toisemme jo niin nuorena. Jos onni on myötä, meillä on vielä ihan hemmetin pitkä yhteinen elämä edessä, kun tässä vasta kolmikymppisiä ollaan.

Kiitos Otto jokaisesta yhteisestä päivästä. Toivottavasti meillä on ainakin ziljoona yhteistä päivää edessä. Sisälsivät ne sitten fine diningia tai oksennuksen pyyhkimistä, toivottavasti saadaan olla yhdessä.

Päätän tämän postauksen samoihin sanoihin kuin 11 vuotta sitten, tosin numeron vaihdoin.

”Semmonen tarina ja tää tarina vaan jatkuu, part 3 tulee sit kymmenen vuoden päästä eiku.”

Nosta käsi ylös jos säkin kuulet just nyt päässä TikTokista tutun Katja Hartin ihanan ”Helou Helsinki” -huudahduksen. Siinäpä vasta ihanan sympaattisia videoita. Tammikuu on takana ja kuten Vainkeskiluokkajutut totesivat, niin ensi kuun jälkeenhän on jo huhtikuu, eli melkein jo voisi sanoa että alkaa olla kevättä rinnassa. Olen ollut jotenkin vähän hakoteillä tämän alkuvuoden kanssa, että miten tässä kuuluisi olla. Viime vuoden tammikuusta en muista muuta kuin loputtoman huolen ja ahdistuksen, sekä ihan todella ällöttävän olon ja sen kuinka imeskelin kirpeitä karkkeja pulkkamäen laidalla, että pystyin seisomaan oksentamatta.

Nyt ei ole ollut lainkaan pahaa oloa ja huoleen tai ahdistukseenkaan ei ole ollut mitään syytä. Silti on ollut vähän jotenkin sellainen tylsä fiilis tammikuusta. Ehkä se jotenkin vielä juontaa juurensa viime vuoden kokemuksista. Viime vuoden tammikuussa mun elämä kutistui sohvan nurkkaan hematooman vuoksi saadun lepokäskyn ja pahoinvoinnin myötä. Silloin oli tosi kurja ja pelottava fiilis ja fyysisestikin huono olla. Nyt olen yrittänyt vältellä sitä sohvan nurkkaa ihan viimeiseen asti ja tekisi mieli vaan mennä ja tehdä ja touhuta nonstop. Ollaan käyty luistelemassa ja kirjastossa, vauvauinnissa ja lounaalla, lenkillä ja kävelyillä ja ystävillä kylässä. Jotenkin ollut silti sellainen olo, että olisipa tammikuu jo ohi, vaikka eihän tuossa tämän vuoden tammikuussa mitään vikaa ollut.

Mutta nyt voi unohtaa tammikuun, koska tänään alkoi helmikuu. Se on yksi mun lempikuukausista, koska kyllä te tiedätte: syyskuun ohella se on se meidän perheen tärkein juhlakuukausi. Tänä vuonna vieläkin enemmän, kun saa juhlia ihan uutta juhlaa: meidän vauvan puolivuotissynttäreitä! Juhlia ei voi olla liikaa. Ekaksi juhlitaan siis vauvan puolivuotisia, sitten meidän kolmosen 5v-synttäreitä (what, ei voi olla!) ja siitä muutaman päivän päästä vielä meidän kahdeksatta hääpäivää, sekä yhdettätoista vuosipäivää. Ihan älytöntä, että sinne meni taas vuosi.

Meillä on suunnitelmana viettää hääpäivänä ekaa kertaa sitten vauvan syntymän vähän kahdenkeskistä aikaa. Nyt kun vauva syö jo kiinteitäkin ja pärjää pari tuntia hyvin ilman tissiä, niin hän saa jäädä sisarustensa kanssa Oton siskon hellään huomaan hetkeksi. Kolmen (tai seitsemän) ruokalajin illalliselle ei ajateltu mennä, mutta jos nyt vaikka ne pääruuat kävisi syömässä kahdestaan. Sekin tuntuu ajatuksena jo ihan luksukselta. Tähän asti ollaan kyllä hyvin pärjätty ilmankin treffejä ja toki oltaisiin päästy aiemminkin jos oltaisi haluttu, mutta just nyt alkaa tuntua meille sopivalta hetkeltä mennä. Uskon, että vauvalla sujuu oikein hyvin kun on tuttu hoitaja ja tietty siskot mukana menossa myös.

Kivaa, että nyt helmikuun alusta noita kokoontumisrajoituksiakin purettiin, niin uskalletaan varmaankin järjestää meidän tulevalle 5-vuotiaalle jopa ihan juhlat. Ihanaa saada kutsua rakkaita läheisiä juhlistamaan häntä, kun viime vuonnakin juhlittiin 4-vuotissynttäreitä aivan minipienesti vain Oton sisarusten ja isän kanssa. Hän on kovasti odottanut synttäreitä ja minäkin kieltämättä odotan innolla, että saan ne järjestää. Pidetään juhlat vasta parin viikon kuluttua, mutta kuitenkin huomattavasti enemmän ajallaan kuin mitkään muut synttärit pitkään aikaan. Ajattelin tilata pitkästä aikaa leipomosta kakun ja muutenkin leipoa myös itse, ihana päästä suunnittelemaan teemajuhlat. Tällä viikolla taidetaan viettää synttärisankari päättää -päivää hänen oikeana synttäripäivänään.

Tällainen juhlakuukausi on tosi tervetullut, ja onhan tässä vielä ystävänpäivä ja laskiainen ja vaikka mitä muutakin! Ja lisäksi iloa tuo helmikuuhun vielä lasten hiihtoloma, jota Helsingissä vietetään viikolla 8. Toistaiseksi meillä ei ole vielä hiihtolomalle mitään sen suurempia suunnitelmia, mutta jotain hauskaa me varmasti keksitään.

Tässä kuussa blogin puolella luvassa juhlajuttuja, hääpäivää, vauvan puolivuotispostausta, sormiruokaohjeita, kuulumisia ja kaikkea muutakin kivaa! Toivotan kaikille ihanaa iloista ja valoisaa helmikuuta <3 

Tällä tavalla neljän vuoden välein on hauska päivittää vastauksia tässä joulun klassikkokyselyssä ja samalla tsekata, että kuinka hyvin tunnetaan toisemme Oton kanssa. Eli homman nimi on siis se, että vastataan sekä itse että arvataan toisen vastauksia samoihin kysymyksiin Oton kanssa. Ollaan kummatkin vastattu näihin erikseen näkemättä toistemme vastauksia, omilla tietokoneilla. Voitte myös halutessanne lukea meidän vanhat vastaukset vuosilta 2017 ja 2015.

LEMPI JOULURUOKA:

Iinan arvaus Otosta: Savuporoterriini ja kinkku aina! Ja varmaan myös mäti. Viime vuonna Otto innostui syömään myös sienisalaattia ja olin aivan yllättynyt, koska hän ei ole koskaan ennen sitä maistanut.

Oton oikea vastaus: Kyllä se on edelleen se kinkku, savuporoterriini hyvänä kakkosena. Aivan parasta kun näitä kahta syö yhtäaikaa. Moni liha on tässä vuosien varrella vaihtunut johonkin kasvipohjaiseen vaihtoehtoon, kun ne on usein parempia, mutta joulukinkulle ei ole vielä moista löytynyt. Ehkä vielä joskus.

Oton arvaus Iinasta: Aijai tää on ehkä vähän paha. Ollaan niin paljon puhuttu nyt joulupöydän antimista että tässä on ehkä tullut vähän vauhtisokeaksi siinä mielessä. Ehkä vuohenjuusto-bataattilaatikko, tai kalapöytä näin yleisesti ottaen.

Iinan oikea vastaus: Mäti kavereineen, sienisalaatti, bataatti-vuohenjuustolaatikko ja hernetuutinki tai hernerokka miten sitä nyt haluaa kutsua. 

INHOKKI JOULURUOKA:

Iinan arvaus Otosta: Ennen olisin vastannut graavilohi, mutta nykyään kun Otto syö sushiakin niin eihän tässä tiedä enää mitä vastata. Nyt pitänee hakea vastausta jo oman pöydän ulkopuolelta, olisiko se vaikka lipeäkala?

Oton oikea vastaus: Mun on pakko tunnustaa etten ole itsekään enää ihan satavarma, varmaan se mitä Iina sanoi. Makupalettini on kehittynyt tässä vuosien mittaan, ja ennen inhoamani sienisalaattikin on löytänyt tiensä munkin lautaselle. Sanon ehkä kuitenkin lipeäkala ihan lapsuuden traumojen takia. Pitää varmaan sitäkin kokeilla uudestaan, kun en ole vuosiin syönyt.

Oton arvaus Iinasta: En mä tiedä kaipaako tää edes perusteluja, kun kyseessä on sellainen joko tykkää tai ei tykkää -ruoka, mutta maksalaatikko. Minä tykkään, Iina ei. 

Iinan oikea vastaus: Maksalaatikko, jota ennen Otto halusi aina joulupöytään ja hajukin ällötti. Tänä vuonna sitä ei ole ostettu ainakaan, eikä viime vuonnakaan taidettu ostaa. Ehkä me ollaan vihdoin luovuttu siitä? 

MITÄ ODOTTAA ENITEN JUURI TÄSSÄ JOULUSSA 2021:

Iinan arvaus Otosta: Sitä, että saadaan viettää joulua täällä kotona rakkaiden kanssa ja että saa nähdä lasten ilon joulusta. Ja vauvan ensimmäistä joulua. 

Oton oikea vastaus:

Sitä että se tuntuisi edes etäisesti normaalilta, ja että saa viettää sen rauhassa perheen kanssa. Me eletään niin mielenkiintoisia aikoja ettei voi oikein mitään pitää taattuna. Aatto perheen kanssa ja sellainen kolmen päivän ruokaähky ni voiko enempää pyytää.

Oton arvaus Iinasta: Veikkaan että Iinan menee aika samoilla linjoilla kuin minä, eli että saadaan viettää rauhallinen joulu meidän rakkaiden kanssa.

Iinan oikea vastaus: Kyllä se on lasten jouluilo ja etenkin se, että on meidän vauvan eka joulu. Hän ei varmaan ihan hirveästi vielä joulusta ymmärrä, mutta on kovasti touhottamassa mukana menossa. 

JOULULAHJATOIVE JOS SAISI TOIVOA IHAN MITÄ VAAN:

Iinan arvaus Otosta: Että tää hiton korona loppuisi! Mutta sen lisäksi varmaankin joku siisti japanilainen import-auto, ehkä Nissan Skyline.

Oton oikea vastaus: Ai että, maailmassa on miljoona härpäkettä jotka haluaisin. Jos Verkkokauppa toimisi kuin kirjasto niin voisin kuolla onnellisena.

Oton arvaus Iinasta: Mä oon ehkä vähän shook jos Iina on keksinyt tähän jotain materiaa, kyseessä on kuitenkin niin empaattinen ja hyväntahtoinen ihminen. Ehkä tää on kompa ja se on heittänyt villikortin. Se on joko Louis Vuittonin laukku tai maailmanrauha ja korona pois.

Iinan oikea vastaus: Mä ainakin itse toivon korona-ajan loppua, mutta sitä saa varmaan odottaa monta vuotta. Sen lisäksi toivoisin, että me ensi vuonna voitaisi siitä huolimatta lähteä reissuun ja nauttia Oton vanhempainvapaasta silläkin tavalla. Katsotaan miten onnistuu keväällä, tuleeko rauhallisempaa hetkeä jolloin uskaltaa lähteä. 

REALISTINEN JOULULAHJATOIVE:

Iinan arvaus Otosta: Peliohjain ja uusi lautapeli. 

Oton oikea vastaus: Jotain teknologiaa, ja että jengi pysyisi terveenä joulun yli.

Oton arvaus Iinasta: Same as above, mutta korvaa teknologia uusilla leggingseillä.

Iinan oikea vastaus: Lulu Lemon leggarit ja konvehdit! 

PARAS JOULU JONKA ON VIETTÄNYT:

Iinan arvaus Otosta: Viime joulu, josta jäi ainutlaatuisia muistoja, kun saatiin vauvauutisia! 

Oton oikea vastaus: Mahdotonta sanoa, en usko että on olemassa yksittäistä joulua yli muiden, kun kaikista omat lämpimät muistonsa. Vastaan etukäteen että tämä vuosi, kun meitä on taas yksi enemmän. Vaikkei tuo pienin tulekaan mitään tästä muistamaan.

Oton arvaus Iinasta: Vähän veikkaan että aika samoilla linjoilla mennään tässäkin asiassa Iinan kanssa.

Iinan oikea vastaus: No kyllä se oli viime joulu kun saatiin maailman paras joululahja, eli positiivinen raskaustesti. 

JOULUPERINNE JOTA RAKASTAA:

Iinan arvaus Otosta: Yhteinen jouluruokien kokkaaminen, se kun saa tutkia lasten kanssa pakettien sisältöä ja sinappi-kinkku-savuporoterriinileivät kaiken häsellyksen jälkeen rauhassa IPAn kanssa. 

Oton oikea vastaus: Hitto, nyt kun pitäisi sanoiksi pukea niin en kyllä tiedä mitään yksittäistä perinnettä joka olisi yli muiden. Joulu on mulle kokonaisuus joka alkaa jouluruokien valmistamisesta ja loppuu silloin kuin ruoatkin loppuu joitakin päiviä aaton jälkeen.

Oton arvaus Iinasta: Mä vähän luulen, että joko jouluruokien kokkaaminen tai sitten aattona telkkarista tuleva Lumiukko-piirretty.

Iinan oikea vastaus: Joulusauna, jouluruokien kokkaaminen, kunnon jouluateria ja se kun saa lasten kanssa tutkia heidän paketteja. 

JOULUPERINNE JOKA EI OIKEIN UPPOA:

Iinan arvaus Otosta: Luulen, että se on edelleen joulupukki, kun Otto ei perusta tuntemattomista ihmisistä naamioituneena meidän kotona, hah. 

Oton oikea vastaus: Joulupukki. Tärkeä osa joulua, tiedetään, tiedetään. Mutta kun mulla on sellainen pieni “maskottikammo”, paremman termin puutteessa, niin en oikein välitä että sellainen pamahtaa meidän ovesta sisään. Joulupukki on tosi kiva, kunnes mun tarvitsee puhua sille.

Oton arvaus Iinasta: Joulurauhan julistuksen katsominen. Iina ei saa siitä oikein mitään irti, ja se menee kai päällekkäin Lumiukon kanssa. Onneksi on iPadi.

Iinan oikea vastaus: Joulurauhan julistus edelleen. Mulle sillä ei ole mitään henkilökohtaista merkitystä, kun meillä on aina katsottu sen aikana Lumiukko-animaatiota. 

HUVITTAVIN JOULUMUISTO:

Iinan arvaus Otosta: Niin monta hauskaa juttua tulee mieleen! Se on klassikko, kun esikoinen näki ekaa kertaa joulupukin ja oli aivan silmät selällään. Toisaalta viime jouluna meidän 4v (silloin 3v) topakkana bingoemäntänä jouluaattona oli kyllä melko priceless. Se voi olla tuoreempana Oton muistissa. 

Oton oikea vastaus: Näitähän on miljoona. Jostain syystä tuli äkkisiltään mieleen lapsuuden joulu lapissa, kun pukilla oli jostain syystä, mökin talonmiehen maiharit, maastohousut ja puukko. Selvisi vuosia myöhemmin että talkkari pelasti, kun ns. oikea pukki jäi paikallisen hotellin aulabaariin. Tätä en usko että Iina arvasi.

Oton arvaus Iinasta: Mitäköhän se Iina nyt olisi lämmöllä muistellut. Ehkä sitä kun esikoisen ensimmäisenä jouluna se istahti pukin syliin ja otti jämptin otteen parrasta, eikä halunnut päästää irti. Ikää silloin siis sen muutaman kuukauden. Lapsella, ei pukilla.

Iinan oikea vastaus: Mulla on tässä samat joita arvaan Otolle. Esikoisen joulupukki-ilme ja 4v bingoemäntänä. 

PARAS JOULUINEN TEKEMINEN ENNEN JOULUAATTOA:

Iinan arvaus Otosta: Jouluruokien kokkaaminen yhdessä ja eka kinkkuleipä keskellä yötä kun kinkku on vihdon valmis. 

Oton oikea vastaus: Kyllä se on tuo Iinan tekemä perhejoulukalenteri. Vihaan termiä ruuhkavuodet, mut ainakin tänä jouluna se on ollut yllättävän kuvaava. Perhejoulukalenteri on auttanut monta kertaa päästämään irti siitä kiireestä. Sellainen pakkorentoutuminen.

Oton arvaus Iinasta: Iina rakastaa kaikkea joulussa. Koko perheen jouluelokuvat on meidän resident jouluasiantuntijan lempipuuhaa silloin kun aikataulut antaa periksi, mutta tänä vuonna se on ihan yhtä hyvin voinut vastata että piparien leipominen.

Iinan oikea vastaus: Mistä aloitetaan! Perhejoulukalenterin ansiosta meillä on ennen joulua joka päivä kivaa yhteistä joulutekemistä. Mun suosikkeja varmaan Tuomaan markkinat, piparkakkutalon leipominen, kuusen koristelu, joulukorttien lähettäminen ja tonttudisko! 

Huomenna on jouluaatto ja huomenna ilmestyy vielä viimeinen luukku joulukalenterista klo 05.00 aamulla! Itse jään samalla joululomalle, mutta päivittelen kuulumisia Instagramin puolella myös loman aikana silloin kun siltä tuntuu!

Tänään äänessä on pitkästä aikaa Otto, joka kertoo omia tuntemuksiaan siitä, että meille on tulossa vauva. 

Iina pyysi mua pitkästä aikaa kirjoittamaan postauksen, koska “ihmiset kuulemma innolla odottavat mitä mieltä mä oon asioista”. Eikä siinä, puhun mielelläni asiasta. Musta on kuitenkin tässä vuosien mittaan kehkeytynyt niin perheenisä perheenisä, että se on yhtä vahva osa mun identiteettiä kuin ilmaiset ämpärit suomalaisuutta. Ennen kuin alan sen enempää avaamaan sanaista arkkuani ja käymään tunteitani asiasta läpi, haluan sanoa yhden asian.

Ei, en edelleenkään toivo poikaa. Ei sillä että toivoisin tyttöäkään. Kantani on sama, kuin se on viimeiset kymmenen vuotta ollut. Toivon että lapsi on terve.

Asiaan.

Mun tunteet meidän raskaudesta (kuten asia on korrektia ilmaista) on tällä hetkellä vähän ristiriitaiset. Ja sanon näin vain koska haluan pitää teidät, rakkaat vaimoni blogin lukijat, jännityksen äärellä siitä, että “mitä mieltä se Otto nyt oikein on”. Olen tottakai ehdottoman innoissani, ja tiedän jo esimerkiksi mitkä vaunut haluan. Pari nimiehdotustakin on tullut mietittyä jo valmiiksi.

Meidän viime raskaudesta on vaan kulunut jo sen verran aikaa, ettei oikein muista niitä omia tunteitaan viime kerrasta. Ja koska mun keho ei tälläkään kertaa ole käynyt läpi minkäänlaisia muutoksia, tuntuu musta vähän siltä, ettei mun primitiiviset aivot ole vielä oikein sisäistäneet asiaa. Iinan jatkuvasti kasvava mahakin on vasta juuri ja juuri ylittänyt sen rajan, ettei mahaa oikein voi enää laittaa belugabologneseturvotuksen piikkiin. Vielä vähän aikaa sitten minun pienpanimo-oluista koostuva mahani oli kuitenkin kokoluokkaa Iinan mahaa isompi.

Yksi syy miksi en vain ehkä vielä oikein huoku (huo’u? mitä helvettiä?) intoa, on se, että olen ollut viimeaikoina vähän väsynyt, ja vetänyt sellaisella päivä kerrallaan -asenteella. Joo, tiesin että raskauspahoinvointi on juttu, ja ei, ei tullut mitenkään yllätyksenä että saa vähän ottaa koppia asioista kun toinen kasvattaa uutta elämää. Itsehän päätin että nyt olisi sopiva hetki yrittää neljättä. Joka muuten on ehkä ainoa korrekti tapa ilmaista, että me nyt vähän vaimon kanssa tässä paneskellaan normaalia enemmän.

Iinan pahin vointi vain sattui näppärästi siihen samaan ajankohtaan jolloin itse palasin kahden vuoden opintovapaalta töihin, mikä on ollut aika sopeutuminen. Siihen päälle vielä se alkuraskauden verenvuoto ja siitä aiheutunut ylimääräinen stressi, niin johan on hapansilakkapyttipannu. Aloin esimerkiksi taas pelaamaan wowia pitkän tauon jälkeen, että siitä vähän osviittaa. Alusta alkaen oli kuitenkin tiedossa että tällaisia juttuja tulee, ja että ne ovat yleensä väliaikaisia. Nyt on jo helpottanut, ja osaa nauttia taas asioista. Arki on tällä hetkellä aika normaalia, mitä lie tarkoittakaan näin herran vuonna 2021.

Mutta joo, se tämänkertainen yrittäminen oli kuin olikin ihan mun oma keksimä juttu. Kukaan ei aseella uhaten pakottanut, eikä mua millään tavalla painostettu. Sanon tämän ehkä hieman suoraan, mutta kun tää juttu menee vähän samaan kategoriaan sen “toivot varmaan poikaa” vihjailun kanssa. Sanoin joskus kolmannen muksun kohdalla kun multa kysyttiin, että montako lasta haluan, että “näin on ihan hyvä”. Ja niinhän se oli. Silloin. Nyt taas neljän on ihan hyvä. Jos joskus päätän että nyt riitti niin siinä vaiheessa napsaisen piuhat poikki.

Mulla ei vaan koskaan ole ollut sellaista suunnitelmaa omalle elämän pelille. En ollut koskaan haaveillut prinsessahäistä, kuudesta lapsesta ja kultaisesta noutajasta, joten en osannut myöskään sen enempää sanoa montako lasta haluan. Autoon mahtuu nykyään vielä kaksi, joten kyllä sinne vielä yhden hyvällä omallatunnolla tunkee. Eikä ole kellään sitten omaa huonetta nykyisessä kämpässä. Kristillinen tasajako. Huomaatteko kuinka asiat mukavasti loksahtelevat paikoilleen? Ja Iina taas on krooninen vauvakuumeilija, joten jos se ois Iinasta kiinni niin meillä ois varmaan noin biljardi lasta. Per huone.

Eikä me muutenkaan lähdetä tähän touhuun mun mielestä mitenkään sillä asenteella että kyseessä olisi uusi seikkailu, vaan enemmänkin sillä ajatuksella, että lisää samaa ja hyväksi todettua. Jos kaikki menee hyvin, niin mä jään uudestaan vanhempainvapaalle, oon omasta mielestäni erinomainen koti-isä. Varsinkin kun korona-aikana tuli innostuttua ruoanlaitosta, ja olen opetellut mm. käsittelemään kalaa, ja sietämään erikokoisia kurkkusiivuja.

Että sillä lailla. Kuten varmaan huomaatte, on mun ajatuksenjuoksu ehkä vähän rönsyilevää, mutta pohjimmiltaan positiivista. Mun mielestä se kiteyttää aika hyvin mun ja meidän fiilikset tästä. Me ollaan kaikki todella innoissaan, myös allekirjoittanut. Vauva on tervetullut lisä meidän entuudestaan suureen perheeseen, eikä malteta odottaa kesää ja alkusyksyä, kun meidän kuopuksestakin tulee isosisko. Sen kyllä kuitenkin sanon, että raskauden kanssa me ollaan molemmat ihan sata pros varmasti done. Joo, Iinan satunnaiset sanasekoilut on ihan hauskoja, mutta muuten kaikki raskauteen liittyvä on jo aikalailla nähty. Toisaalta ihan hyvä että vielä kestää, niin ehtii hankkia kaiken tarvittavan.

Joten sen pidemmittä puheitta:

TL;DR: Kivaa kun tulee vauva, neljä lasta on hyvä alku, toivottavasti on terve vs. sukupuoli, ja innolla odotetaan että päästään kaikki nuuskuttelemaan “vauvan hajua”, kuten Iina sen mulle tänään aikaisemmin sen niin kauniisti ilmaisi.