Parhaita puolia siinä, että on bloggaava aviomies, on se että pääsee itsekin lukemaan oman miehensä ajatuksia ja tunteita. Kun Otto tänään kirjoitti postauksensa siitä, millaista oli saada kuulla tulevansa isäksi ensimmäistä kertaa, mulla tuli itku. Ja samaan aikaan myös halu jakaa oma puoleni päivästä ja hetkistä, joista en koskaan ole kertonut blogin puolella muutamaa sanaa enempää. Millaista oli saada kuulla tulevansa äidiksi, ja millaista oli saada kuulla se viikon seurustelun jälkeen. Ehkä paras puoli siinä, että aviomies bloggaa, on se että te lukijat jotka luette molempien blogeja, saatte joskus lukea meidän molempien näkökulman asioihin.

Neljä vuotta sitten helmikuussa, mä koin ensimmäisiä alkuraskauden oireita. Pidin ne ensin omana tietonani, koska mua pelotti, mä olin ensimmäistä kertaa elämässäni suhteessa pojan kanssa, joka oikeasti välitti musta, ja josta halusin pitää kiinni. Mä tiesin, että mun ainoa vaihtoehto on pitää vauva, koska en ikinä olisi voinut valita itse toisin, ja siksi pelkäsin kertomista. Pelkäsin että menetän sen kaiken ihanan, mihin olin juuri vasta pääsemässä kiinni. Toisen välittämisen, rakkauden ja tuen, sen ihmisen jonka kanssa musta tuntui että haluan jakaa koko mun elämän.

Mäkin muistan sen illan, mä muistan jopa päivämääränkin, 16. helmikuuta. Me oltiin oltu ulkona Onnelassa kavereiden kanssa katsomassa Johanna Tukiaista, mahtavaa. Otto tarjosi mulle drinkin, jota mä en edes maistanut, koska mä vaan tiesin. Lähdettiin mun Ullanlinnan kämppään jo aika alkuillasta, mä olin tosi väsynyt ja halusin vaan olla Oton kanssa. Makoiltiin sängyllä ja juteltiin kaikkea mahdollista, ja mulle vaan tuli tunne että mun on pakko sanoa se, ja niin mä pamautin ilmoille ”Otto, musta tuntuu että mä oon raskaana”.

Se sai aikaan hiljaisuuden, joka tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka ei todellisuudessa ollut varmaan kovin pitkä aika. Siinä vaiheessa kun mä kerroin, mä olin jo päätökseni tehnyt, en voisi luopua lapsesta vaikka mikä olisi. Ensimmäinen asia joka rikkoi hiljaisuuden, oli se kun mä sanoin Otolle, että ymmärrän kyllä jos hän ei ole viikon seurustelun jälkeen tällaiseen valmis, ja että mä en vaadi häneltä yhtään mitään, enkä ole katkera jos hän ei halua ryhtyä perheenisäksi tähän tilanteeseen tai olla mun kanssa enää missään tekemisissä. Mä en ikinä olisi voinut enkä halunnut pakottaa isäksi ihmistä, joka ei sitä itse missään nimessä halua.

Mä olin maailman surullisin, koska mä luulin tietäväni miten kaikki päättyy. Se ihana poika sanoisi mulle että ”joo kiitti moi, tää oli nyt tässä, pärjäile.” Mutta se ei mennytkään niin. Se ihana poika sanoikin, että ei hän ole menossa mihinkään. Hän on mun kanssa, vaikka mitä tapahtuisi.

Sinä yönä ei tullut nukuttua kovin montaa tuntia, mä en oikein tiennyt mitä ajatella. Enhän ollut tehnyt vielä edes testiä, mutta jotenkin mä vaan olin ihan varma. Seuraavana päivänä me mentiin läheiseen apteekkiin ostamaan raskaustestiä, minä hermostuneesti hihitellen ja Otto kylmän viileästi. Eihän me tumpelot niitä löydetty kun ei koskaan ollut sellaiselle ollut tarvetta, ja jouduttiin vielä kysymään neuvoa apteekkarilta. ”Raskaustesti” luki paketissa, joka pakattiin kivaan pieneen pussiin ja sitä mä sitten kanniskelin tärisevin käsin. Oton piti lähteä töihin, ja mä olin yksin testin kanssa.

Katselin pussia ja jahkailin, en saanut testiä tehdyksi. Pakkasin sen mukaan, kun lähdin ystäväni luokse Vantaalle yökylään tekemään hänelle seuraavaksi päiväksi vanhojentanssikampausta. En olisi varmaan saanut sitä testiä tehdyksi ellei mun ystävä olisi sanonut että nyt ihan oikeasti vaan teet sen, ja mähän tein. Samalla sekunnilla kun pissa osui tikkuun, siihen lävähti kaksi tulipunaista viivaa, ja mä todellakin tiesin mitä se tarkoitti.

Huutonauruitkuhepulia, ja erittäin tärisevin käsin valmistettua tortillaillallista myöhemmin mä sain soitetuksi Otolle. ”Mä OLEN raskaana, kaksi viivaa”. ”Aijaa, okei. Mulla on nyt vähän paha paikka, soitan sulle myöhemmin.” Sillä sekunnilla tuntui että kaikki edellisiltana juteltu valui vessanpöntöstä alas raskauspissan mukana, ja mä jäisin sittenkin yksin. Tosipaikan tullen ei sitten rohkeus riittänytkään, luulin etten kuule Otosta enää ikinä mitään.

Illalla, muutamaa tuntia myöhemmin se Otto sitten soitti. Mun sydän hakkasi varmaan miljoona lyöntiä minuutissa kun vastasin puhelimeen. Hän oli ollut kaupan kassalla kaverin kanssa kun mä soitin, hieno hetki ilmoittaa miehelle että hänestä tulee isä. Me juteltiin, kaikki oli hyvin. Mua itketti helpotuksesta, mutta silti mua jännitti ihan hulluna, pelkäsin kokoajan että Otto herää unesta ja tajuaa mihin on ryhtymässä, eikä haluakaan tätä.

Seuraavana päivänä me nähtiin, ja ihan ekana halattiin varmaan ikuisuus. Mentiin Otolle, tehtiin ruokaa ja makoiltiin sängyssä. Otto silitti mun pientä mahaa, jossa ei kyllä näkynyt mitään merkkejä raskaudesta vielä, mutta kuitenkin. Ajatus oli tärkein. Silloin mä tiesin, että ei se oikeasti mihinkään ole lähdössä, vaan tässä se on meidän kanssa. Meistä tulee perhe.

Raskausaika oli meille molemmille kasvun paikka, me hypättiin täysin erilaiseen elämään kuin mitä oltiin siihen asti eletty. Mulle se muutos oli helpompaa hyväksyä ja siihen sopeutua, niinhän sitä sanotaan että naisesta tulee äiti kun testi näyttää plussaa, miehestä isä sitten kun vauva syntyy. Eihän se näin aina käytännössä mene, kummankaan osalta, mutta meillä meni ainakin vähän. Joskus se tuntui pahalta, että mun sukulaisten kesken vauvasta puhuttiin, häntä odotettiin yhdessä innoissaan ja raskaudesta iloittiin. Oton sukua mä en edes silloin tuntenut, eikä heille saanut kertoa mitään, koska Otto ei halunnut.

Loppupeleissä mulle oli kuitenkin tärkeintä se, että Otto pysyi mun rinnalla, Otostahan se meidän vauvan isä oli tulossa, eikä kenestäkään muusta. Kotona me oltiin yhdessä innoissaan vauvasta, ja Otto jaksoi hehkuttaa mun jokaista kirppislöytöbodya ja käydä mun kanssa perhevalmennuksessa. Otto on aina reagoinut asioihin pelaamalla, niin hassulta kuin se tälläisen niin-ei-pelaaja-vaimon korvaan edelleen kuulostaakin. Mä annoin Otolle sen rauhan pelata, ja luotin siihen että sitten kun vauva syntyy, meininki muuttuu.

Ja niin siinä kävikin. Siitä päivästä asti, kun meidän esikoinen syntyi, on tuo mun vieressä tällä hetkellä animea tuijottava kaksilahkeinen ollut maailman paras isä ikinä. Kyllähän se pelaa, ja tekee omia juttujaan, mutta niin sen kuuluukin, niin teen minäkin. Me ollaan vanhempina ja puolisoina tasavertaisia, ja edelleen, neljän vuoden ja kahden lapsen jälkeen ihan tajuttoman rakastuneita ja onnellisia. Toivottavasti niin on aina.

Alkuperäinen otsikkoideani oli ”Löllöin loma ever” joka ehkä kuvaa tätä lomaa paremmin kuin mikään muu, mutta jotenkin en vaan nähnyt sen sopivan tuohon ylös. Me ollaan otettu niiiin rennosti kuin mahdollista, vietetty todellakin useampi kuin yksi yökkäripäivä, ja tehty vaan kaikkea kivaa, sellaista mikä on huvittanut. Ollaan oltu ulkona jos on ollut kiva ilma ja lapset ovat halunneet ulkoilla. 20 asteen pakkasilla ollaan leikitty sisällä barbeilla, ja käyty ulkoiluttamassa nenänpäitä hullujen toppavarusteiden lomasta pikkukävelyn verran. Mihin mun Oulun talviin tottuneet teinigeenit on hävinneet, ennen kuljin 25:n asteen pakkasillakin minihameessa ja lyhyessä nahkatakissa ilman hanskoja, enkä edes sairastellut.

Ruuan suhteen ei olla paljoa pingotettu, jouluruuat toki tehtiin perinteiden mukaan, ja muutenkin olen kokkaillut paljon, mutta arjen ”teen joka viikolle oman ruokalistan jonka mukaan tehdään hirmukauppareissu kerran viikkoon ettei tarvitse juosta useammin kun ei jaksa” -mentaliteetin sijaan ollaan syöty tasan sitä mitä on tehnyt mieli, ja ravattu kaupassa melkein joka päivä. Ei ehkä niin fiksua, mutta toisaalta ihanaa vaihtelua. Aina kun ei kiinnostaisi syödä lasagnea juuri silloin kuin sitä varten ostettu jauheliha on menossa vanhaksi tai avokadopastaa kun kaapissa ei ole enää muuta mutta kauppareissu on vasta seuraavana päivänä, koska arki.

Sitä kovasti kaivattua parisuhdeaikaa on löytynyt loman aikana, juuri niinkuin toivoinkin. Ollaan katsottu melkein joka ilta joku leffa, pelattu yhdessä Oton lahjaksi saatua GTA:ta ja tehty patonkia keskellä yötä. Vaikka meidän alkuperäinen suunnitelma, mennä leffaan ja syömään kahdestaan, ei toteutunutkaan, mä koen että ollaan kyllä saatu olla yhdessä kerrankin paljon, ja rauhassa. Me ei tosiaan haluttu olla enää enempää pois lasten luota, kun käytiin kuitenkin jo kaverin synttäreillä ja uudenvuodenjuhlissa, joista jälkimmäisiin tosin lähdettiin vasta lasten mentyä nukkumaan.

Treffien aika tulee kyllä vielä, tässä lähestytään nimittäin jo kovaa vauhtia meidän ensimmäistä hääpäivää, ja seurustelun vuosipäivää, jotka ovat siis peräkkäiset päivät. Vielä pitäisi keksiä mitä mullistavan mahtavaa me keksitään niiden päivien kunniaksi, me kun ollaan tapamme mukaan otettu aika rennosti taas suunnitelmien suhteen (kuka muistaa viisi päivää ennen lähtöä varatun häämatkan),  eikä olla siis toisinsanoen suunniteltu vielä yhtikäs mitään. Mitä te olette keksineet ensimmäisen hääpäivän kunniaksi, tai miten olette juhlistaneet vuosipäivää rakkaan kanssa? Kaikki ideat on tervetulleita!

Sain myös Otolta joululahjaksi jo aiemmin mainitun, maailman suloisimman lahjakortin, jonka ansiosta mulla on tänä vuonna tiedossa vaikka mitä kivaa vuoden jokaiselle viikolle, jos niin haluan. Kertoisin mielelläni enemmänkin ihanasta, Oton tarinamuotoon kirjoittamasta lahjakortista joka sai mulla kyyneleet silmiin, mutta se oli sen verran henkilökohtainen että pidän kyllä sisällön vain itselläni, haha! Mutta täytyy vaan todeta että on mulla kyllä ihana aviomies, ja se oli ihanin ja ajatelluin lahja jonka olen ikinä saanut.

Ihanan joululahjan, hauskojen synttäreiden, uudenvuodenjuhlien ja lukuisien leffailtojen lisäksi loman kohokohtia olivat ehdottomasti leffaretki esikoisen kanssa, sekä ihana sunnuntai-iltapäivä lähimetsässä perheen ja koirakaveri-Poppyn kanssa. Olen saanut leikkiä rauhassa lasten kanssa tuntikausia barbeilla, rakentanut legoilla niin monta taloa etten jaksa edes laskea, käynyt useammin pulkkamäessä kuin aiempina viitenä vuonna yhteensä ja ehtinyt lukemaan melkein neljä kirjaa näiden kahden viikon aikana. Se on paljon se, vaikka kuulostaakin hassulta omaan korvaan kun ennen saatoin lukea kahdesta kolmeen perusmittaista romaania päivässä.

Me ei sitten yleensä istuta makuuhuoneen kiinniolevan oven edessä hihittämässä, siinä oli vaan paras valo 😀

Loma on ollut niin tervetullutta lepoa ja akkujen latausta, että nyt on pitkästä aikaa oikeasti levännyt fiilis. Oli myös ihanaa kun äiti oli meillä lomailemassa, ja kerettiin äidinkin kanssa rauhassa käymään kahvilla, ulkoilemassa ja ostoksilla. Nyt on hyvä fiilis ottaa pehmeä lasku takaisin arkeen, kun pian onkin jo taas viikonloppu. Tänään pidetään vielä loman kunniaksi leffailta, mutta ennen sitä on kyllä pakko ehdottomasti tsekata Ensitreffit alttarilla, joka alkaa ihan kohta! Mä en oikein tiedä mitä odottaa, mutta Hannan kirjoittama postaus jakson ennakkokatselusta ainakin sai mut odottamaan jaksoa innolla!

Ihanaa loppiaisiltaa ja alkanutta arkiviikkoa kaikille <3

Perjantaina kun suljin kotioven perässäni, mä jätin kaiken stressin vaatekomeron perimmäiseen nurkkaan, tietokoneen kansi kiinni pöydälle, ja vahingossa myös muistikortin kamerasta kotiin. Jepjep. No, ei se haitannut onneksi. Ensimmäisenä iltana ei paljoa kuvailtukaan, mutta Tukholmasta käytiin sitten ensimmäiseksi ostamassa uusi muistikortti ja sain vihdoin räpsittyä muutamia kuvia, että ei tästä sentään ihan kuvaton postaus tule!

Ensimmäisenä iltana me aloitettiin reissu katsomalla leffaa hytissä. Naurettiin kippurassa komedialle, ja sen jälkeen suunnattiin myöhäisempään buffet-kattaukseen syömään. Oli ihanaa syödä ihan kaikessa rauhassa ja vaan höpötellä kaikkea, vaikka vedettiinkin kauheat överiähkyt ja ruuan jälkeen oli pakko levätä vähän aikaa hytissä, haha! Ihana Vilma oli juuri sopivasti tänä viikonloppuna töissä, ja me piipahdettiin sitten Vilman ja Oton kanssa katsomassa laivan keskiyön show, ja mentiin sen jälkeen vielä käymään laivan yökerhossa tanssimassa. Oli ihan superhauska ilta, kiitos vielä Vilmalle<3

Lauantaiaamuna lähdettiin heti aikaisin aamulla Tukholmaan pyörimään, ja käytiin hakemassa se muistikortti. Tukholmassa oli aika sateinen ja ällö sää, joten ulkona käveleskelyt jäivät kyllä ihan minimiin. Kierrettiin Gallerianin liikkeitä, käveltiin Drottninggatanilla ja ostettiin tytöille tuliaisia. Käytiin me syömässäkin. Tukholmassa oli kauheasti Halloween-asuihin pukeutuneita ihmisiä, ja Drottninggatan oli koristeltukin halloween-teeman mukaisesti isolla kummituksella ja kurpitsalla. Åhlensin edustalla oli jo jouluvalot ja kuuset esillä, ihanaa!

Palattiin laivalle vasta ihan viimetipassa, ja käytiin pyörimässä vielä laivan kaupat kertaalleen ympäri, minkä jälkeen mentiin ravintola Tavolataan syömään. Ruoka oli ihan mielettömän hyvää, olisin voinut syödä vaan koko illan! Istuttiin ihan kaikessa rauhassa, ja nautittiin hiljaisuudesta. Tavolata on ihanan rauhallinen ravintola verrattuna buffetiin, jossa on menoa ja meininkiä kyllä kerrakseen. Molemmissa on ehdottomasti puolensa, kivaa vaihtelua kuitenkin kun käy kokeilemassa molempia.

Ruuan ja pitkän Tukholmassa pyörimisen jälkeen me oltiin ihan loppu, ja eilinen me vietettiinkin hytissä loikoillen ja leffoja katsellen. Se oli ihan parasta, sai vaan öllöttää ja olla kahdestaan koko illan. Kahdenkeskinen aika tuli niin tarpeeseen, kun koko syksy on ollut yhtä hullunmyllyä. Pienet reissut ja irtiotot arjesta piristävät kyllä ihan hurjasti, ja niiden jälkeen on aina yhtä ihana palata kotiin. Oli ihana nähdä tytöt ja antaa heille tuliaiset, joista riittikin riemua koko päiväksi.

Musta tuntuu että sain tästä minilomasta enemmän voimia kuin mistään pitkään aikaan. Heti kun tultiin kotiin, mä hoidin pari asiaa jotka olen jättänyt viikkokausiksi roikkumaan, ja tuntuu että energiaa on nyt vaikka muille jakaa. Toivottavasti tämä fiilis kestää pitkään! Kiitos rakkaalle Otolle maailman kivoimmasta reissusta, ja mun äidille joka piti tytsyköistä hyvää huolta sillä aikaa kun me rentouduttiin. Ensi viikolla hulina jatkuu taas, mutta perjantaina lähdetäänkin sitten koko perheen kesken laivalle. Tytöt odottavat reissua jo ihan innoissaan, ja kieltämättä ei muakaan harmita yhtään lähteä näin pian uudelleen laivalle pyörimään. Nyt mentiin meidän ehdoilla, viikonloppuna tehdään kaikki sitten ihan niinkuin lapset haluavat.

Huomenna on tulossa postausta uusista ripsipidennyksistäni, ja illemmalla sitten jotain muutakin. Mulla on monta ideaa joita toteutan tässä lähiaikoina, ihana palata blogiarkeen. Ainakin asuja, Tukholman ostoksia ja parit uudet kengät on tulossa esittelyyn, ja vähän syvällisempiäkin aiheita! Mahtavaa alkavaa viikkoa kaikille!<3

Biisinsanoituksiin mieltyneenä lainasin Robinilta postaukselle otsikon. Yksi teistä ihanista toivoi postausta mun ja Oton erilaisuuksista ja samanlaisuuksista, kun kuulemma blogien perusteella vaikutamme niin erilaisilta ihmisiltä. Se on varmasti totta, sillä suurin osa meidän kiinnostuksenkohteista on aivan kuin toiselta planeetalta, kun verrataan toisiamme. Ei me kuitenkaan täysin erilaisia ihmisiä olla, kyllä se toimiva suhde vaatii niitä samankaltaisuuksiakin, enkä usko että oltaisiin oltu yhdessä kolmea ja puolta vuotta jos meissä ei mitään samaa olisi.

Siinä missä Otto on kiinnostunut peleistä ja paranormaaleista ilmiöistä, muhun iskee muoti ja chicklit. Ottoa ei juuri vaatetus kiinnosta, hänen lempiasunsa mulle on farkut, toppi ja hiukset auki. Mä taas rakastan etsiä vaatteita Otolle, ja olen saanut entisen huppari-teeppari-farkut-converset -herran ostamaan farkkushortseja, kauluspaitoja, nahkapaikatuin olkapäin varustettuja neuleita ja vaikka mitä kenkiä itselleen.

Vaikka Otto tykkää perusvaatteista, hän ei koskaan yritä rajoittaa mun pukeutumista tai hauku mun asuja, vaikka ne erikoisia olisivatkin. Päinvastoin, Otto kannustaa tekemään niinkuin itsestä tuntuu hyvältä. Sama toimii toisinpäin, vaikka mä kannustankin Ottoa kokeilemaan rohkeasti erilaisia tyylejä, en ikinä pakottaisi häntä ostamaan tai pukeutumaan vaatteisiin joista hän ei oikeasti tykkää. Lähinnä vaan autan löytämään uusia ja erilaisia tyylejä, joita hän ei muuten ehkä tulisi ajatelleeksi.

Pelit ei ole koskaan ollut mun kiinnostuksenkohteiden toplistan kärkipäässä, mutta pelasin mäkin pienenä meidän kasibittisellä Super Marioa joka päivä. Mä en ennen Ottoa tiennyt mikä on MMO tai rpg, mutta nytpä tiedän. Ennen ajattelin Wowin olevan typerää, koukuttavaa ajan ja rahan hukkaa. Oton kanssa olen oppinut että se voi olla monia eri taitoja kehittävä harrastus, joka antaa harrastajalleen paljon. Vaikka mä en olisikaan itse innostunut uusista haarniskoista tai jousipyssyistä pelissä, tai sen yhden pelin loppuratkaisusta, satuttaako se mua että kuuntelen kun toinen kertoo itselleen tärkeästä asiasta? Ei.

Kuten parisuhteessa muutenkin, kuuntelu on tärkeää myös kiinnostuksenkohteissa mun mielestä. Se että arvostaa toista sen verran, että kiinnittää huomiota toisille tärkeisiin asioihin, on välttämätöntä. Jos sua ei kiinnosta mitä sun miehelläsi on sulle kerrottavaa, miksi olette edes yhdessä? En mäkään aina jaksa innostua ja hihkua mukana, kun psn networkiin on julkaistu uusi hyvä peli, tai katsoa animea, kun en piirretyistä elokuvista pidä, mutta mä voin silti olla läsnä ja kuunnella, olla iloinen toisen puolesta.

Meidän erilaisia kiinnostuksenkohteita on siis pelit, anime, paranormaalit ilmiöt, muoti, kauneus ja jossain määrin myös musiikki. Mä rakastan klubimusaa, r’n’b:tä ja Rihannaa. Otto kuuntelee kaikkea örinähevistä emo- ja pelimusiikkiin. Tykätään me kuitenkin molemmat hiphopista ja monista suomalaisista artisteista, enkä mä vanhana Asking Alexandria -fanina inhoa niitä Oton örinöitäkään, vaikka en enää sellaista musiikkia itse laitakaan juuri soimaan.

Ei se kuitenkaan ole mikään ongelma, että musiikkimaussa on eroja. Spotifysta löytyy molempien suosikit ja biisejä on helppo vaihtaa niin että molemmat saavat kuunnella omia lemppareitaan. Ja tokihan Otolla on työmatkat ja kuulokkeet joista kuunnella päivisin mitä haluaa, niinkuin mullakin on päivisin aikaa kasvattaa meidän tytöistä pikku tanssijoita klubimusan tahtiin.

Silloin kun Otto pelaa, on mulla aikaa (heh, ihannetilanteessa jos ei olisi niin paljon töitä tehtäväksi) lukea kirjoja, katsoa hömppäleffoja ja selata lookbookia ja pinterestiä, tai nettikauppoja. Me myös bloggaillaan nykyisin aina yhtäaikaa, joten mun blogihommat eivät enää vie yhtä paljon meidän yhteistä aikaa kuin ennen. Istua nakotetaan yhteisen tietokonepöydän ääressä makkarissa, höpötellään ja oikoluetaan toistemme kirjoituksia. Sitten kun sitä yhteistä aikaa on, me katsotaan leffoja tai sarjoja, syödään ja jutellaan.

Leffoissa meillä on tosi samanlainen maku, rakastetaan molemmat kunnon toimintaleffoja, draamoja ja komedioita, kauhukin menee. Otto tykkää ehkä enemmän scifistä kuin minä, ja mä taas romcomeista, mutta vuorotellen katsotaan niitäkin sulassa sovussa. Sarjamaku meillä on myös lähes identtinen, ja yleensä katsotaankin iltaisin juuri lempisarjojamme, vaikka nyt kaikki ovatkin kesän korvalla harmillisesti jääneet tauolle ja joudutaan odottelemaan kevääseen asti Game of Thronesia, Shamelessia ja muita lemppareita.

Yksi yhdistävä kiinnostuksenkohde meillä on vielä ylitse muiden: ruoka. Siihen suhtaudutaan rakkaudella, panostetaan ja nautitaan rauhassa silloin kun lapset sen sallivat. Vaikka Otto inhoaa sushia ja mä taas rakastan, meillä on muuten melkein samat lempiruuat ja molemmat tykkäävät kokata. Tie miehen sydämeen kävi meilläkin vatsan kautta, Otto muistelee vieläkin lämmöllä kuinka ensimmäisiä kertoja Oton luona yökyläillessäni olin tehnyt meille lihapullia ja perunamuusia ruuaksi sillä aikaa kun Otto oli iltavuorossa, yhteentoista asti illalla.

Vaikka meillä on paljon samojakin kiinnostuksenkohteita, en pidä niitä parisuhteen kannalta mitenkään tärkeänä. Uskoisin että me oltaisiin ihan yhtä onnellisia, vaikka Otto inhoaisikin blogeja, eikä tykkäisi katsoa leffoja. Paljon yhteisiä kiinnostuksenkohteita tärkeämpi asia avioliitossa on yhteiset arvot. Ja yhteiset arvot meiltä löytyy, kuten pappikin meidän vihkitilaisuudessa sanoi. Me molemmat ollaan koti-ihmisiä, pidetään perhettä suuressa arvossa ja oltiin haaveiltu omista lapsista pitkään ennen tapaamistamme.

Kasvatuksessa vedetään yhtä köyttä, ja ollaan samaa mieltä siitä miten asiat hoidetaan. Kumpikaan ei puutu toisen tapaan olla vanhempi, tai sysää hommia vain toiselle osapuolelle. Me molemmat huolehditaan kodista, ollaan lasten kanssa ja hoidetaan asioita tasapuolisesti. Toki vetovastuu on mulla kun olen päivisin kotona, mutta iltaisin Oton tultua töistä kotiin me ollaan kyllä ihan yhtä paljon lasten kanssa. Meillä ei myöskään tarvita mitään sopimuksia tai listoja asioiden hoidosta puoliksi, kaikki soljuu mukavasti yhteisymmärryksessä.

Kummallakaan ei ole tarvetta rellestää ja juosta kaupungilla harva se viikko, tai edes kuukausi. Siksi kummallakaan ei ole myöskään tarvetta kieltää, jos jompikumpi haluaa joskus käydä jossain. Nalkutus on suhteen tappaja, ja sitä mä en halua tehdä omassa parisuhteessani koskaan, enkä onneksi joudukaan. Kun asioista jutellaan avoimesti, ja muistetaan sanoa asialliseen sävyyn heti jos joku harmittaa toisen käytöksessä, eikä padota ärsytystä sisälle viikkokausia ja laukaista väsykiukussa juuri ennen nukkumaanmenoa maanantai-iltana, on kaikki paljon helpompaa.

Harmituksen aiheita useammin muistetaan kuitenkin kertoa, mikä toisessa on ihanaa. Siitä mä tykkään Otossa, että se ei ole mikään jöröjukka joka ei huomaa jos mulla on uusi kampaus. Otto kehuu aina kun on aihetta, ja piristää jos on huono hetki tai päivä. Mä olen samanlainen, ja olisi kuluttavaa olla aina vain itse kehumassa toista, eikä saada itse koskaan vastakaikua.

Meitä yhdistävät myös ihanat yhteiset ystävät, jotka välittävät meidän perheestä ja meistä, ja haluavat viettää meidän kanssa aikaa. Toki meillä on omiakin kavereita, joita nähdään itseksemme, mutta silloin kun satutaan pääsemään yhdessä jonnekin, ei ole koskaan vaikeaa päättää kenen kanssa mennään. Ystävistähän sen näkee hyvin, että me ollaan samanhenkisiä ihmisiä. Meidän aiemmin ”omat” kaverit ovat nykyään yhteisiä kavereita, ja monet ennestään toisilleen tuntemattomat kaverit ovat nykyään kavereita keskenään.

Kyllä, me ollaan erilaisia. Mutta me ollaan myös samanlaisia, niissä tärkeimmissä asioissa. Mä törmäsin tällä viikolla erääseen blogitekstiin, jossa pohdittiin onko ainoa oikea rakkaus sellaista, joka satuttaa ja jonka tietää olevan tuhoontuomittua. Mulla on kokemusta myös siitä satuttamisesta ja riipivästä ”rakkaudesta”, ja mä olen sitä mieltä että ei missään nimessä. Mun mielestä oikea rakkaus on sitä, mikä ei satu koskaan, ja minkä tietää kestävän mitä vastaan ikinä tuleekaan. Se että voi luottaa toisen rakkauteen, ja suhteen kestävyyteen ei missään nimessä tarkoita sitä, etteikö rakkaus voisi olla intohimoista, palavaa ja kutkuttavan ihanaa. Mä voin kertoa, että vieläkin kun odotan Ottoa töistä iltaisin kotiin, ja tiedän sen olevan bussissa, mulla tulee sellainen kutkuttava tunne että iik kohta mä nään mun Otsukan.

PS: Kuvituksena kuvat joita otettiin maailman kauheimmasta kuvakulmasta, sängyllä makoillen laivalla viime viikolla. Otettiin ne koska haluttiin nauraa sille miten idiootilta näytettiin, ja niiden ei pitänyt päätyä minnekään. Tässä ne nyt kuitenkin on.

Eilen oli Oton 24v-juhlat, ja oli mahtia päästä juhlimaan ystävien kanssa, ja sitä ennen vielä treffeille kahdestaan Oton kanssa. Kyselin teiltäkin ravintolavinkkejä videopostauksessa, mutta päädyttiin lopulta niinkin perusvalintaan kuin Pizza Hutiin, kun tajuttiin ettei olla käyty siellä ikinä yhdessä. Me ei haluttu mennä mihinkään superhienoon paikkaan, koska oltiin pukeuduttu rentoa grilli-iltaa varten, joten Pizza Hut oli oikein hyvä valinta. Mä söin vanhan lempparini Super Supreme -pizzan, ja kyllä se vaan maistui vuosien tauonkin jälkeen yhtä hyvältä.

Oli ihanaa istua ja syödä vaan kahdestaan, ihan rauhassa vailla mitään maidon kaatumisia, pöydälle kiipeämisiä ja muita. Silti huomasin katsovani miten kiva lasten leikkipaikka ravintolassa oli, ja kuinka hauskaa olisi tulla sinne lastenkin kanssa syömään. Aina sitä vaan ikävöi lapsia, vaikka kuinka nauttiikin omasta ajasta. Onneksi tytöt saivat olla tutussa ja turvallisessa omassa kodissa mun äidin kanssa yötä, ja ennen kahdeksaa illalla tuli jo viesti että molemmat nukkuvat rauhallista yöunta.

Pizzareissulta lähdettiin kohti Espoota, Kaislalle ja Simolle valmistautumaan iltaan. Kesällä on yleensä kaikilla aina vaikka ja mitä menoja joka viikonloppu, mutta nyt onnistuttiin saamaan koko porukka kasaan ja kaikki kutsutut tyypit tulivat paikalle. Hengattiin vajaan 20 hengen porukalla ja grillailtiin grillikatoksessa, sekä kuunneltiin musiikkia. Oli ihan parasta nähdä kaikkia pitkästä aikaa! Me oltiin Kaislan ja Karon kanssa vähän vähemmistönä siellä kun kaikki muut olivat poikia, tai no miehiähän nuo taitaa olla jo, mutta mun mielestä poikaporukassa hengaaminen on aina ollut rentoa.

Kaisla oli leiponyt synttärikakuksi mokkapaloja, ja Otto sai kavereilta lahjojakin, uskoisitteko tuota hempeän vaaleanpunakukallista pakettia pojan paketoimaksi, aww! On meillä vaan ihania ystäviä, ei voi muuta sanoa. Mun lahjan Otto saa vasta huomenna teknisistä vaikeuksista johtuen, täytyy toivoa että herran on siihen sitten tyytyväinen kun joutui vielä odottamaan yhden ekstrapäivän.

Grillailun jälkeen me tanssittiin Espoossa vielä pari tuntia, ennenkuin lähdettiin Kaivohuoneelle jatkamaan meininkejä. Kaivolla oli hauskaa, tanssittiin ja jopa pojatkin tanssivat, mitä ei yleensä tapahdu ikinä! Huomaa vissiin mikä mulle oli se paras juttu ystävien näkemisen lisäksi: tanssi, aika paljon tullut hoettua sitä sanaa tässä postauksessa. Mutta minkäs sille mahtaa, mä vaan rakastan tanssia. Ihan loistava ilta kyllä kertakaikkiaan. Yksi teistä ihanista lukijoistakin tuli moikkailemaan, mikä oli hauskaa, vaikka en kyllä ehkä siihen aikaan illasta ollutkaan enää parhaimmillani, haha!

Tänään saatiin nauttia aamulla pitkään nukkumisesta, ja ollaan vietetty päivää vain kotona hengaillen. Tein Oton synttäreiden kunniaksi ruuaksi uuniperunoita katkarapu- ja kylmäsavulohitäytteillä ekaa kertaa elämässäni, ja niistä tuli tosi hyviä! Pitää jakaa reseptit täällä niihin täytteisiin, kunhan saan kirjoitettua ne ylös. Huomenna mä suuntaan valokuvauskoulutukseen pariksi tunniksi, muuten ei ole vielä mitään suunnitelmia. Ihanaa kun  kesäloma on alkanut, tätä on niin odotettu!

Mahtavaa alkavaa viikkoa kaikille ja paljon onnea Otolle<3