Marraskuu. Kuka voi ihan rehellisesti tunnustaa tykkäävänsä siitä? En minä ainakaan. Marraskuu on mun kaikista inhokein kuukausi, kaikista muista mä tykkään kovastikin. Marraskuussa mun positiivisuus kokee kolahduksen ja suklaalevyjä kuluu useampi viikossa, joka vuosi. Vaikka mitään erityistä ei tapahtuisi, vaikka kaikki olisi ihan tavallista ja ihan mukavaa, niin marraskuussa kaikki on vähemmän mukavaa kuin muina kuukausina. Ja kaikki erityinenkin tuntuu lähinnä kuormittavalta, toisin kuin yleensä. Yleensä erityinen tuntuu piristävältä ja kivalta.

Mä olen tosi jouluihminen kuten olen monesti sanonutkin, mutta marraskuu on vielä liian kaukana joulusta. Marraskuussa on ihan pimeää, silloin ei koskaan ole vielä lunta ainakaan muutamaa tuntia kauempaa. Silloin on pimeää kun menee töihin, ja pimeää kun lähtee töistä kotiin. Marraskuussa on märkää ja marraskuussa masentaa. Marraskuussa mä varmaan kinastelen Otonkin kanssa enemmän kuin vuoden kaikkina muina kuukausina yhteensä. Marraskuussa lapsiakin kyllästyttää toistensa seura. Marraskuussa iskee aina joku ärsyttävä flunssa, niinkuin tänäkin vuonna pari viikkoa sitten, ja vielä juuri silloin kun mulla oli tärkeitä juttuja töissä.

Marraskuussa en osaa rauhoittua ja rentoutua, mutta en myöskään osaa keskittyä mihinkään mitä haluaisin tehdä. Teen vähän kaikkea, mutta en ole oikein tyytyväinen mihinkään sitten kuitenkaan. Pitäisi lähteä ulos, mutta ikkunasta ulos katsoessa haluaa vain hautautua peiton alle. Ei taas tuota mustaa, märkää ja tuulista.

Marraskuu. Mikä siinä onkin että silloin mikään ei tunnu onnistuvan? Ja miksi yleensä kaikki muuttuu taas kivaksi sinä yönä kun marraskuu vaihtuu joulukuuksi?

Aion nyt haastaa tämän marraskuun, ja tehdä näistä viimeisestä kolmesta päivästä ihan huiput. Aion leipoa vähän lisää herkkuja piristykseksi. Aion lähteä tuonne ulos kylmään ja märkään ja pimeään, kyllä siellä tarkenee kun laittaa vaatetta päälle. Aion myös sallia itselleni sen peiton alle hautautumisen lasten ja Oton kanssa. Leffailta itseleivottujen herkkujen ja noiden kolmen rakkaan kanssa piristää aina, myös marraskuussa. Aion sallia itselleni ne suklaalevyt vaikka useamman kerran viikossa, tämä hirveä himotus loppuu taas kunhan vuosi vaihtuu ja valo alkaa lisääntyä.

Marraskuun hankaluudesta huolimatta mä vannon, että jokainen marraskuu vuoden 2010 jälkeen on ollut edellistä marraskuuta parempi. Ai miksikö? No siksi, että joka vuosi mulla on ollut isompi ja isompi kimpale rakkautta mun elämässä. Ensin Otto ja vastasyntynyt Tiara, seuraavana vuonna Otto, pieni taapero-Tiara ja masussa kasvanut Zelda. Ja nyt jo kolmatta vuotta me kaikki neljä, kaikki yhtä innoissaan joulusta, kinkusta ja kynttilöistä. Nykyään se ärsyttävä marraskuukin on parempi, kuin kaikki muut kuukaudet ennen Tiaran syntymää, koska meillä on toisemme. Pitää vaan marraskuussakin muistaa pysähtyä miettimään sitä, eikä vaan masistella yksin. Kaikki on hyvin.

Onko muita joita marraskuu ärsyttää ja kyllästyttää?

Lähestyvä Halloween sai mut miettimään meidän parisuhdetta. Ei siksi että oltaisiin tavattu Halloweenina, vaan siksi että me melkein tavattiin Halloweeninä 2010. Oltiin menossa samoihin Halloween-kotibileisiin, mun silloisen ystävän luokse. Tai mentiinkin, molemmat, mutta eri aikaan. Mä jäin odottelemaan hidastellutta kaveria Kamppiin, ja sillä aikaa Otto oli jo ehtinyt käydä niissä juhlissa ja lähteä pois ennenkuin itse saavuin paikalle. Oli varmaan vartista kiinni etteikö tavattu silloin.

Jos me oltaisiin tavattu silloin, olisikohan kaikki mennyt eri tavalla? Oltaisiinkohan me ihastuttu toisiimme, alettu seurustelemaan ja perustettu perhe? Sitä ei voi tietää. Ja jossittelu on ihan turhaa. Saan vaan olla onnellinen siitä että kaikki sitä seuraavat Halloweenit olen saanut viettää Oton kanssa yhdessä. Tänä vuonna me vietetään jo viidettä yhteistä kauhujuhlaa. Joka vuosi ei olla Halloweenia juhlittu, mutta yhdessä ollaan oltu aina.

Me ollaan Oton kanssa aika yhteenhitsautuneita. Alusta asti ollaan yritetty löytää ne parhaat tavat toimia yhdessä, ja se on ollutkin meidän kantava voima. Ollaan aina ajateltu että tehdään elämästä mieluummin mukavaa kummallekin yhteisesti, eikä niin että ajettaisiin molemmat omaa etua suhteessa. En tiedä miten me ollaan tämä asia hiffattu jo silloin vuosia sitten, koska kuitenkin ihmisinä ollaan kasvettu niin paljon näiden vuosien aikana, ja ollaan oltu melko lapsia molemmat silloin kun ollaan tutustuttu. Kun kaikki muu naurattaa siinä, millainen viisi vuotta sitten on ollut, niin tuosta asiasta voi olla ylpeä ja onnellinen.

Kun alusta asti on rakentanut suhdetta oikealle pohjalle, ei tarvitse alkaa nyt toivomaan että voi kun toi ja toi asia muuttuisi tai katumaan sitä ettei viisi vuotta sitten sanonut mitään ja vieläkin ärsyttää samat asiat. Ei ärsytä. Kaikesta voi puhua, ja jos joku asia ärsyttää niin se ärsytys kestää vuosien sijaan pikemminkin minuutin, sen hetken että siitä asiasta saa sanottua.

Ennen me oltiin tosi erilaisia luonteelta, kiinnostuksenkohteilta ja oikeastaan melkein kaikessa. Vaikka ei koskaan tietoisesti olla pyritty muuttumaan toistemme kaltaisiksi, mä huomaan että todella monissa asioissa me ollaan ikäänkuin sulauduttu yhteen. En tiedä mitä ihmettä mulle on tapahtunut, mutta mä nykyään innostun itse Anime-sarjoista. Siis joita ennen pidin maailman turhimpina, tylsimpinä ja ärsyttävimpinä katsottavina ja hihittelin Oton innostukselle. Mä olen katsonut jo useamman sarjan loppuun, ja saatan jopa itse ehdottaa Animen katsomista. Nykyään mä nautin siitä kun katson piirrettyä lentopalloa, enpä olisi ikinä voinut kuvitella. Oton ansiosta olen päässyt yli omista rajoittuneista näkemyksistäni ja saanut jotain uutta ja siistiä tilalle. En usko että yksin olisin osannut kiinnostua esimerkiksi Animesta ikinä.

Vaikka olen Oton kautta löytänyt paljon uusia kiinnostuksenkohteita, en silti koe että minä, tai kumpikaan meistä, olisi kuitenkaan luopunut niistä omista jutuista. Otto pelaa edelleen, siihen mä en ainakaan vielä ole hurahtanut. Ja mä edelleen luen kirjoja ja lehtiä, bloggaan ja seuraan kaikkea muotiin liittyvää. Mun kautta Otto on taas innostunut vaatteista ja asusteista, kun hän ennen käytti pelkkiä bändipaitoja ja samoja pillifarkkuja. Ehkä avainsana on se että kumpikaan ei ole koskaan väkisin tuputtanut omia juttujaan toiselle, vaan kun on vuosien aikana huomannut toiselle tärkeät asiat, on itsekin vaan kiinnostunut niistä.

Kummallakaan meistä ei oikeastaan ole sellaisia harrastuksia, jotka veisivät säännöllisesti pois kotoa. Mulla on toki työn kautta jonkin verran tapahtumia ja iltamenoja, mutta muuten me pyritään viettämään mahdollisimman paljon aikaa kotona, koska nautitaan siitä. Ja vaikka ollaankin molemmat paljon kotona, me tehdään niitä omia juttuja eikä kyhjötetä kylki kyljessä kokoajan, vaikka se ihanaa olisikin. Kesällä jotkut pitivät mua naurettavana, kun kirjoitin että mulle tulee ikävä Ottoa kun hän lähtee kahden päivän mökkireissulle. En vaan ymmärrä että miksi? Mitä väliä sillä on jos ikävöi ja kaipaa toista ihmistä vierelleen, kunhan sitä ei tee toista syyllistäen tai rajoittaen? Meillä ikävä on molemminpuolista, eikä niin että toinen olisi vaan toisesta riippuvainen.

Meidän kahden suurin yhdistävä tekijä on kyllä varmasti kollektiivinen urpous. Yksi ilta me naurettiin varmaan viisi minuuttia sille kuinka ärsyttävää oli kun telkkarin valo heijastui meidän molempien nenästä. Siis maailman hölmöin juttu, mutta yhdessä siitä irtosi huumoria. Joku varmaan muistaa vielä kuinka viime vuonna(?) kerroin että me puhuttiin toisillemme laulamalla kaikki Frozenin ”Do u wanna build a snowman”in sävelellä. No, me tehdään sitä vieläkin aina välillä. Ihan parasta, ja lapsia naurattaa.

Parin viikon takainen Lontoon reissu oli kyllä ehdottomasti yksi kivoimpia juttuja mitä ollaan yhdessä tehty. Se oli pisin aika mitä ollaan vietetty kahdestaan sitten syyskuun 2011. Vaikka samaan aikaan oli ihan huikeaa olla kahdestaan ja vaan höpöttää rauhassa, me kyllä yhdessä mietittiin aina välillä (:usein) miten ikävä on lapsia ja miten kiva lasten kanssa olisi käydä siellä ja täällä.

Parisuhteen toimivuus on tärkeää, mutta tärkeää on myös se että kasvatuksessa vedetään yhtä köyttä ja ollaan samoilla linjoilla. Jos meillä olisi ihan erilaiset toimintaperiaatteet, eihän vanhemmuudesta tulisi mitään. Joitakin näkemyseroja meillä joskus on, mutta niistäkin selviää keskustelemalla. Joskus kyse on vaan siitä että tarkoitetaan samaa asiaa, mutta ilmaistaan se eri tavalla. Sitten nauretaan lopuksi että ”No sitähän mäkin kokoajan yritin sanoa”. Vaikka kuinka hyvin tuntee toisen, niin ei silti aina vaan osaa lukea ajatuksia ja siksi se asioista puhuminen on niin tärkeää.

Otossa on ihanaa se että hän ei koskaan säästele kehuja tai rakkaudenosoituksia, eikä pelkää näyttää tunteitaan. Hän uskaltaa kertoa mulle kuinka onnellinen on siitä mitä meillä on yhdessä, ja kuinka paljon rakastaa mua. Sama tietysti toisinkin päin. Hän huomioi mua kaikessa, ja vaikka Otolla olisi kuinka rankka viikko töissä, niin jos mä tulen kipeäksi ottaa hän kaiken mahdollisen hoitaakseen, ruoanlaitosta tanssiin kuskaamiseen, kauppareissusta lasten iltasatuun ja mulle teen keittämiseen ja yllärisuklaan ostamiseen. Juuri niinkuin tällä viikolla.

Mä en missään nimessä toivo että Otto tulee kipeäksi, mutta haluan päästä antamaan vähän hellyyttä ja huolenpitoa takaisinkin. Heti kun paranen, on mun vuoro hemmotella Ottoa. Kelpaisikohan herralle peli-ilta, chilihodarit ja hänen valitsema leffa? Toivottavasti <3

Mä yritän parannella itseäni tästä ekasta syysflunssasta, jotta olen lauantaina sitten toimintakunnossa kun on Indiedaysin Inspiration Day ja Blog awardsit! Onneksi kirjoitin tämän postauksen loppua lukuunottamatta jo ennen sairastumista valmiiksi, sillä juuri nyt kuume sahaa ylös alas ja on ihan kökkö olo. Onneksi Blog Awardsit on naamiaiset niin saa maskeerata flunssan jäljet ronskilla kädellä piiloon jos on tarvetta, terveisin mustat silmäjätesäkit polvissa asti ja kirkkaanpunainen nenä.

Postauksen kuvitus by esikoinen.

Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille!

Moi, ihan superpitkästä aikaa! Mä en ole pitänyt näin pitkää taukoa naputtelusta pariin vuoteen, ja tuntuu ihan hassulta nyt yhtäkkiä taas kirjoittaa. Mutta siis – Lontoo – se oli uskomaton. Oli ihana reissu, mutta ihana olla myös takaisin kotona. Mulla on niin paljon kerrottavaa meidän matkasta että en edes tiedä mistä aloittaisin! Olen herännyt tänään viideltä Lontoossa, joten aivot eivät ehkä toimi ihan täydellä teholla, mutta yritetään.

Kolme päivää täynnä aktiviteettia, jalat on niin puhki kävelystä että mua sattuu pyllylihaksiin vaikka vaan istun. Mutta siitä tietää että on ollut hyvä reissu ja paljon nähtävää. Meidän matkaan mahtui mutkia ja yksi tosi dramaattinen tilannekin, kun eräs nainen kaatui eilen kadulla pahasti katulaattaan, rämähti naamalleen maahan ja me oltiin Oton kanssa ainoat silminnäkijät. Hänellä tuli todella paljon verta kasvoista ja hän oli ihan melkein shokissa, mutta saatiin sitten yhdessä paikalle hetki tapahtuneen jälkeen sattuneiden mukavien paikallisten kanssa hänelle apua järjestettyä. Oli tosi pelottavaa kyllä, meinasin itsekin kompastua samanlaisiin katulaattoihin pari kertaa, ne kun saattoivat ihan yhtäkkiä tökätä ylös maasta. Nainen kiitteli kovasti meitä vaikka oli varmasti tuskissaan, se oli kyllä jotenkin ihan tosi hurja kokemus vaikka ei itselle mitään sattunutkaan. Säikähdettiin vaan tosi pahasti.

Tuota kokemusta lukuunottamatta meillä oli siis ihan huippu reissu, vaikka sähellettiinkin välillä. Kävely oli kaikkein parasta, me käveltiin kolmen päivän aikana varmasti kymmeniä kilometrejä, koska talsittiin aamusta iltaan ja ristiin rastiin. Tottakai shoppailu, Fall Out Boyn keikka (!!!!) ja nähtävyydet, sekä tietenkin ruokakin olivat ihania.

Kävely oli kuitenkin parasta, koska oli aikaa jutella Oton kanssa kahdestaan kolme päivää putkeen. En muista milloin meillä olisi ollut näin paljon aikaa keskeytymättömälle  keskustelulle ja ihan random asioista jutustelulle. Niin rentouttavaa, on mulla kyllä maailman ihanin mies, ei voi muuta sanoa. Ja ihan paras matkaseuralainen, rento ja samanhenkinen kuin minä, tykkää kävellä ja haluaa kokea aitoa kaupungin tunnelmaa. Ja pyörii mukisematta kaupoissa, ja osallistuu vielä shoppailuunkin, voiko enempää edes toivoakaan?

Kiitos Otolle maailman ihanimmasta reissusta, koska vaikka mä annoinkin keikkaliput Otolle lahjaksi, niin kyllä tämän reissun onnistumiseen vaadittiin meitä molempia. En vaihtaisi tätä kokemusta mihinkään! Mä kerron teille lisää heti kun mulla vähän ajatukset selkeytyy ja saan käytyä kaikki kuvat läpi, tässä on vaan muutama makupala reissusta, kuvia on jäätävä määrä lisää ja kaikkia en ehtinyt vielä edes katsomaan.

Oli huippua, kun meidän lento oli perillä tänään sellaiseen aikaan että ehdittiin juuri hakemaan tytöt päiväkodista. Voi sitä ilon määrää kun me avattiin päiväkodin portti ja tytöt huomasivat meidät! Pidin molempia kainalossa koko illan ja ai että, oli kyllä niin hullu ikävä. Heillä oli mennyt tosi hyvin täällä ja kaikki oli hienosti, mutta ihan parasta olla vaan heidän kanssa. Huomenna on ihan normi työpäivä ja mun pitää mennä aikaisin nukkumaan että saan virittäydyttyä työmoodille tämän pitkän viikonlopun jälkeen, mutta palaan huomenna ja kerron lisää!

Saa ehdottomasti toivoa jos haluaa kuulla jotain tiettyä! Nähtävyydet, Ostokset, Ruokapaikat? Fall Out Boyn keikka? Yleiset Lontoovinkit ja siellä liikkuminen? Hyvää yötä ihanat <3

Otto lähtee huomenna viikonlopuksi mökille, ja on siis kaksi yötä poissa. En ole ollut Otosta erossa yötä sitten viime kesän, jolloin heillä oli edellinen poikien mökkiviikonloppu. Mitä sitä kiertelemään, me ollaan Oton kanssa kuin paita ja peppu, aina yhdessä kun mahdollista. Mä voisin viettää jokaisen liikenevän sekunnin tuon tyypin kanssa, jota aviomieheksikin kutsun, ja sama toisinpäin. Mutta en silti lähde kieltämään etteikö kavereiden kanssa vietetty aika olisi myös tärkeää, sillä kyllä se todellakin on.

Meistä kumpikaan ei niinkään kaipaa omaa aikaa toisiltamme, mutta tottakai sitä kaipaa myös aikaa kavereiden kanssa, sellaista aikaa kun saa keskittyä vain niihin kavereihin ja pitämään heidän kanssa hauskaa, olematta vastuussa kenestäkään toisesta. Me käydään molemmat aika harvoin ulkona, yhdessä ainoastaan silloin kun mun äiti on täällä, eli muutaman kuukauden välein, ja yksin ehkä kerran parissa kuukaudessa. Ollaan totuttu siihen että ollaan aina iltaisin ja viikonloppuisin yhdessä, ja se on mun mielestä ihanaa. Vaikka me kotonakin tehdään paljon omia juttuja eikä kyhjötetä kokoajan kylki kyljessä, niin se toinen on silti aina siinä, seurana.

Tämä viikonlopun mittainen mökkireissu on kuitenkin Oton kaveriporukan jokakesäinen perinne, joka on mun mielestä ihan mahtava. Kaikki saavat irtautua arjesta ja kokoontua tutulle mökille hengaamaan ja rentoutumaan. Vaikka mulle tuleekin kauhea ikävä Ottoa, niin en ikinä pyytäisi Ottoa jäämään kotiin. Mä tiedän että mökkiviikonloppu tekee Otolle hyvää, ja tiedän myös että hyvin me täällä pärjätään tyttöjen kanssa kolmestaankin. Otetaan mekin rennosti, vietetään tyttöjen leffailta ja leivotaan vaikka jotain herkkuja. Kaveritkin ovat lupautuneet pitämään meille seuraa viikonlopun aikana, joten tylsää meille ei ainakaan tule.

En ole koskaan ollut yksin viihtyvä ihminen, enkä ole sitä nykyäänkään, mutta ajattelin käyttää kaksi itseni seurassa vietettävää iltaa hyödyksi ja tehdä kaikki rästihommat pois. Siivota sähköpostin, vastata kaikkiin kommentteihin ja kirjoittaa puhtaaksi kaikkia niitä ajatuksia joita olen nopeasti sutaissut luonnoksiin kesän aikana, mutta en ole ehtinyt viemään pidemmälle. Ei kuulosta yhtään hullummalta mun korvaan valvoa myöhään ja antaa vaan ajatusten lentää. Ja lopuksi voisin vaan lukea kirjaa, ja luultavasti nukahdan sitten kirja naamalla ja yövalo päällä, koska niin mulle käy aina. Tällä kertaa ei vaan ole Ottoa sammuttamassa lamppua ja nostamassa kirjaa mun naamalta, mutta ei se mitään. Pari yötä menee lamppu päälläkin, ja eiköhän se kirjakin siitä naamalta jossain vaiheessa tipu muualle kun kääntää kylkeä.

Aivan ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille<3

Blogimaailmassa kiertänyt #Boyfriend -kysymyssetti on nyt rantautunut tännekin, ja Otto ystävällisesti vieraili omalta tontiltaan tännepäin vastatakseen 25:n kysymykseen koskien minua. Pakkohan mun oli tämä toteuttaa koska paloin salaa halusta kuulla Oton vastaukset kysymyksiin, joihin niin monien muiden vastaukset olin jo lukenut. Mun mielestä Oton vastaukset oli ainakin aika huippuja, ja aika lähelle hän myös osui monessa vastauksessa, yllättävän lähelle, eikä unohtanut pientä kettuilua omaan ottomaiseen tyyliinsä.

Postauksen kaikki kuvat on muuten ottanut meidän neiti melkein-neljä-vee eli Tiara. Kolmijalkaan kameran kiinnittävä välikappale oli teillä tietymättömillä, kiitos minun joka olen tukkinut sen jonnekin mihin se ei kuulu, ja siksi piti vähän soveltaa. Tiara on ilmeisen kiinnostunut usein mukana pyörivästä kamerasta, ja oli erittäin tyytyväinen saadessaan auttaa äitiä ja isiä ottamalla kuvia. Pitääpä antaa jatkossakin neidin harjoitella kuvaamista jos vain kiinnostus riittää! Mun mielestä nämä kuvat ovat aika hitsin hienoja, jos miettii että kuvaaja kokeili tätä kameraa ensimmäistä kertaa, ja kokemusta ei juurikaan ole kuvaamisesta. Tästä voisi ehkä päätellä että Olympuksella onnistuu aika moni, jos nelivuotiaan jälkikin on tällaista ;).

1. Jos hän katsoo telkkaria, mikä siellä todennäköisesti pyörii? Enemmän kuin todennäköisesti jonkinsortin reality. Idols, Voice of Finland sekä kaiken maailman sokkona alasti anopin kanssa naimisiin ovat Iinalle ihan ykköskamaa.

Oikein, mutta yleisesti ottaen mä tykkään ainoastaan ekoista jaksoista realityissä. Katson kaikesta aina ekan jakson, mahdollisesti tokankin jos siisteimmät jutut venytetään sinne asti, ja sitten siirryn seuraavan sarjan seuraavaan ekaan jaksoon.

2. Minkä kastikkeen hän valitsee salaattiinsa? Jonkun kevyen voimakkaan öljypohjaisen, harvemmin meillä mitään valmista kastiketta edes on. Sinappia, hunajaa, punaviinietikkaa ja pippuria öljyyn niin kaikki tykkää. Paitsi lapset.

Nami, kyllä!

3. Mikä on hänen inhokkiruoka? Maksalaatikko, monen muun ”perinteisen” suomalaisen ruoan kaverina. Tiedättekö te kuinka rankkaa on on luopua hernekeitosta? Yksin itken ja syön sitä aina kun vaimo lapset ovat jossain.

Kyllä mä syön hernekeittoa mutta mulla ei koskaan tee sitä mieli, kun kaupassa Otto kysyy että mitä tekee mieli! Niin kerta. Mutta jos tulisin kotiin ja täällä odottelisi höyryävä hernari pekonikuutioiden ja sinapin kanssa niin kyllä mä söisin. Maksalaatikkoa ei pelasta edes pekoni.

4. Menette ulos illalliselle ja drinkeille, mitä hän tilaa? Joko jonkinsortin pastan tai jotain missä on kalaa. Parhaassa tapauksessa molempia yhdessä. Sen harvan kerran kun drinkki korvaa veden on mojito helppo voittaja.

True dat!

5. Mikä on hänen kengänkoko? Pieni?

36-37, kai se on aika keskiverto?

6. Jos hän keräilisi jotakin, mitä se luultavasti olisi? Jotain helvetin fiksua ja tärkeetä. Kuten verhoja, tai värikyniä.

Oikea vastaus olisi ollut laukkuja, koska niitä mä kerään ja Otto auttaa mua keräämään niitä. Mutta kai noi värikynätkin ihan hyvä keräyskohde olis.

7. Mitä hän voisi syödä päivittäin kyllästymättä? Nyt täytyy ihan rehellisesti tunnustaa että tuskin yhtään mitään. Kaikenmaailman herkkusafkoista innostutaan kuukaudeksi kerrallaan, ja sit se onkin ”ällöä”. Toast skagen ehkä paras ehdokas, jota sattuneesta syystä teen vain muutaman kuukauden välein.

Otto tuntee mut liian hyvin! Mutta suklaata mä syön joka päivä jossain muodossa, se on totta että kyllästyn usein johonkin tiettyyn herkkuun ja sitten siirryn seuraavaan. Toast skagen on hyvää, voisitko Otto tehdä tänään?

8. Minkälaista musiikkia hän kuuntelee? Todella vaihtelevaa. Kaikki Apulannasta dubsteppiin uppoaa jossain määrin, mutta aina kun Iina haluaa laittaa musiikkia, pamahtaa Spotifyn top-lista päälle.

Ihan totta. Mulla on tosi laaja musiikkimaku, mutta yleensä en jaksa miettiä ja kuuntelen vaan top-listaa. Joskus innostun soittamaan lapsille kaikkia nuoruuden lemppareita ja laulan täysillä.

9. Minkälaisista elokuvista hän pitää? Stereotyyppisen naiselliseen tapaan kaikki romanttiset komediat uppoavat vaikka kuinka olisi oikeasti armotonta paskaa, mutta muuten kaikesta mikä määritellään ”hyväksi”. Avengers, Tarantinon leffat yms. Paitsi Taru Sormusten Herrasta/Hobitti, jumalauta.

Toiminta on jees, yleensä toimintaleffat on aina edes keskivertoja, siksi ne on jees. Ja kaikki älykkäät leffat ja suuret draamat. Taru Sormusten Herrasta- ja Hobitti -leffat ei vaan uppoa, silmät menee väkisin kiinni ja alkaa haukottaa vaikka kuinka monta kertaa kokeilisi.

10. Minkä väriset silmät hänellä on? Vasta auringon aamuisesta hellästä syleilystä nauttivan taivaanrannan siniset, eiku.

Voi ihana! Mulla on samanväriset siniharmaat kuin koko meidän perheellä.

11. Kuka on hänen paras ystävä? Ihan parhaita parhaita ystäviä löytyy kaksi jostain sianpieremän rajan takaa, Netta ja Emmis. (Ootteko harkinneet tänne sivistyksen pariin muuttamista joskus? Täällä on Iina ja kummilapsia.)

No Netta ja Emmis on ollut lukiosta asti mulle superläheisiä, ja parhaita ystäviä todellakin, mutta onneksi täältä lähempääkin löytyy lisää parhaita ystäviä<3 En toki pistäisi pahitteeksi jos kaikki parhaat kaverit löytyisivät vaikka tästä saman kadun varrelta, mutta onneksi on whatsapp ja puhelin ja juna ja auto ja lentokone.

12. Asia mitä usein teet, josta hän ei pidä? En tee koskaan mitään ärsyttävää, olen täydellinen.

HAH! No okei, ei kovin montaa tollasta asiaa ole. Mutta yksi  on se tuoli johon Otto kerää aina vaatteita. Ensin siinä on vain edellispäivän vaatteet ja sitten siihen pikkuhiljaa kertyy lisää ja lisää jokapäivä.

13. Missä hän on syntynyt? Helsingissä, kättärillä.

14. Jos leipoisit hänelle synttärikakun, millainen se olisi? Pieni, ruma, tahmainen ja littana.

Voi rakas Otto! Mä olisin iloinen pienestä, rumasta, tahmaisesta ja littanastakin kakusta, kunhan siinä olis suklaata.

15. Minkä parissa hän viettää mielellään monia tunteja? Kännykkänsä. Nettikaupat, Facebook, iltalehdet ja muu sosiaalinen media. Mitä enempää voisi nainen tarvita?

Otto unohti listasta asunto- ja äkkilähtösivut, candy crushin ja blogit! Mutta ikäväkseni mulla ei koskaan ole aikaa selata puhelinta muutamaa minuuttia kauempaa kerrallaan,  joten ton kysymyksen voisi muotoilla ”viettäisi”. Ja hei, kyllä toi aviomieskin on ihan kiva tyyppi jonka kanssa vietän monia tunteja tai voisin olla vaikka 24/7. 😉

16. Mitä hän osaa erityisen hyvin? Moniajon jalon taidon. Ellei kyse ole kännykästä niin koskaan ei voi tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan, aina seitsemää. Minimaalisin vahingoin jopa. Ei voi ymmärtää.

Multitasking is my middlename.

17. Mikä on oudointa ruokaa, mistä hän pitää? Riippuu keneltä kysyy, yleinen mielipide vissiin se että minä olen outo, mutta raaka kala. Sushi. Se on herkkua, he sanoivat. Kokeile edes, he sanoivat. Olen kokeillut, kahdesti. Ei ota pysyäkseen sisällä.

Juuri niin Otto, sushi ei ole outoa.

18. Mitä kolmea asiaa hän kantaa aina mukanaan? Samaa kolmea kuin kaikki muutkin, avaimia, puhelintaan ja lompakkoa.

Jep, ja näin kesällä lisään vielä aurinkolasit, ilman niitä ei voi mennä mihinkään!

19. Mikä saa hänet ärsyyntymään? Se kun siivotessa minä usein aloitan omasta tietokonepöydästäni/miesnurkastani. Sori nyt vaan muru mutta pakko sekin on siivota, olohuoneessa kun on. Keittiö ei karkaa mihinkään.

TÄMÄ! Tämä olis pitänyt olla silloin aiemmin kun kysyttiin miehen usein tekemistä asioista joista en pidä. Kun voisi esimerkiksi keskittyä sellaiseen yleissiisteyteen, imurointiin ja pölyjen pyyhkimiseen ensin ja sitten näperrellä ne johdot kauniisti ja pyyhkiä sen yhden sormenjäljen tietokoneen ruudusta kun kaikki muu on siistiä. Mutta ei, se pitää tehdä ensin, vaikka vieraat olisivat tulossa puolen tunnin päästä. Ei voi ymmärtää, mutta olen oppinut sietämään tässä vuosien aikana.

20. Entäs piristymään? Se kun saan miesnurkkani siivottua, eiku. Kyllä se on se pyhä kolminaisuus, suklaa, sohva ja Netflix. Laatusarjoja alle kympillä kuussa, myös mobiililla, kokeile nyt!

Juuri näin. Mutta pyhä kolminaisuus on Otto, sohva ja Netflix <3

21. Ketä julkisuuden henkilöä hän ihailee? Rihannaa?

No en varsinaisesti ihaile ketään julkisuuden henkilöitä. Mutta ihailen monia eri elämänalueilla menestyneitä ihmisiä ja imen itseeni inspiraatiota. Rihanna on kyllä aika ihana silti.

22. Millainen hän on tyttöystävänä? Rakastava, hellä, huolehtiva ja voimaannuttava. Ja sit me mentiin naimisiin.

Otto on ihana.

23. Milloin hän tapasi vanhempasi? Nyt täytyy pistää oman heikon muistin piikkiin mutta en ole satavarma. Isäni hän tapasi jokusen vuotta sitten jossain. Äitini haudalla ei olla vielä yhdessä käyty.

Kyllä se oli vuosi 2011 kun tavattiin ensi kerran sun isän kanssa.

24. Mikä on hänen uusin villityksensä? Tällä hetkellä ei mitään ”villitystä” varsinaisesti ole. Kämppää pistettiin vähän uusiksi mutta sekin oli yhteinen juttu. Oma kestosuosikkini Kotisinappi ruisleivän päällä on löytänyt tiensä Iinankin iltapalaan, innolla odotetaan onko kyseessä villitys vai ei.

Kotisinappi on yksi hienoimpia asioita joita Otto on mulle opettanut. Joulukinkkuleivistä se lähti, ja laajeni sitten muuallekin.

25. Millainen on hänen kotilook? Täysin päinvastainen kuin blogin asukuvat. Levinneet meikit jos meikkiä ollenkaan, eripariset sukat, reikäiset pieruverkkarit puoliksi jalassa, hiukset miten sattuu, kulahtanut toppi ja rintsikat jossain ihan muualla kuin päällä. Sellainen kotitonttu.

Se on totta, mä olen kotona kunnon rönttöinen kotitonttu.

Joku kommentoi edelliseen postaukseen, että on ikävää kun kysymyksiä ja vastauksia ei ole erotettu toisistaan mitenkään. Postauksessa kysymykset oli kyllä lihavoitu, mutta en sitten tiedä jos sivu ei vaikkapa ladannut kunnolla tai oli jotain muuta ongelmaa. Tässäkin postauksessa nyt kysymykset on erotettu lihavoimalla, Oton vastaukset on normaalilla tekstillä ja mun kommentit on kursivoitu. Toivottavasti toimii ettei mene sekavaksi.

Kiitos hurjasti Otolle vaivannäöstä, on se kyllä aika ihana mies <3