Meillä tuli tällä viikolla tällaiset numerot täyteen ja aika hullulta – ja hullun ihanalta – se tuntuu. Pitäessämme parisuhde Q&A:ta Instagram storyssa viime viikolla  Oton kanssa satuin törmäämään vanhaan postaukseen, jonka olin kirjoittanut tänne blogiin kesällä 2011. Se oli niin ihanan naiivisti ja rakastuneesti kirjoitettu, että oikein nauratti. Eniten kuitenkin nauratti se, että olin ihan oikeassa sitä kirjoittaessani. Sitä ei moni varmaan uskonut silloin. Tässä on katkelma postauksesta:

”Tossa pojassa on kaikki mitä mä oon aina halunnu ja toivonu ja miljoona kertaa enemmän. Nykyään meidän suhde on tällast rauhallista arkielämää ja mä en tiiä kauan sen ns. kuherruskuukauden pitäis kestää mut must tuntuu et meil on se meneillään vielki koska mikään ei oo muuttunu yhtään tylsemmäks siitä ku alettiin seurustelemaan. Nyt vaan yhdessä valmistaudutaan siihen että meidän pikkuneiti tulee maailmaan, kirjotellaan vauvakirjaa ja sisustetaan vauvanurkkausta. Käydään yhdessä neuvolassa ja perhevalmennuksessa ja ollaan onnellisia. Lokakuussa meidän elämä sit rikastuu yhdellä uudella ihanalla ihmisellä. Onhan tää kaikki tapahtunu hullun nopeesti mut mitä sitten? Jos meidän suhde toimii ja kaikki on hyvin niin sillä ei mun mielestä oo mitään väliä kauanko ollaan tunnettu, me ollaan kumminkin niin samalla aaltopituudella siinä et mitä halutaan elämältä.”

Okei, tartutaan ensin mun kirjoitustyyliin. Hyvänen aika sentään miten kiitollinen olen siitä, että vuosien varrella olen oppinut kirjoittamaan aavistuksen vähemmän puhekielellä. Enkä pääse yli siitä, että käytin ilmaisua ”nykyään” meidän parisuhteesta, niinkuin sillä olisi ollut tuossa vaiheessa jo pitkäkin historia, kun oikeasti sitä oli takana viisi kuukautta sinä päivänä kun tuon postauksen julkaisin. Kyllä sille saa hihitellä. Mutta väärässä en ollut. Vaikka kaikki tapahtui hullun nopeasti, me tosiaan oltiin alusta asti samalla aaltopituudella siitä, mitä elämältä haluttiin. Ja 11 vuotta ja neljä lasta myöhemmin ollaan edelleen.

Se jatkuvan kuherruskuukauden muutos pitkäksi parisuhteeksi ja arjeksi on ollut niin saumaton, että en osaa paikantaa milloin se muka olisi tapahtunut. Aina kun ehdin katsoa Ottoa silmiin tai halata, tai nauretaan yhdessä jollekin meidän huonolle vitsille, musta tuntuu edelleen ihan samalta, kuin vuonna 2011 ruusunpunaiset lasit silmillä ja perhoset mahassa. Ei, meillä ei edelleenkään ole koskaan yhdessä tylsää. Eikä meidän mielestä arjen kuulu tai tarvitse olla tylsää, arki ei ole meille synonyymi tylsälle tai kaavoihin kangistuneelle, vaan arki on vaan se, mitä me suurin osa vuodesta eletään. Mutta me ollaan oltu siitä onnekkaita, että ollaan voitu luoda perusarjesta meidän näköistä. Vaikka arki on täynnä palasia joihin ei voi vaikuttaa, ne palat joihin voidaan vaikuttaa, on sellaisia mistä me tykätään.

Ja niiden ilmiselvien kommunikaation ja huumorin lisäksi se varmaan onkin se meidän pitkän ja edelleen onnellisen ja rakkauden täyteisen parisuhteen salaisuus.

Ihan alusta asti ollaan priorisoitu toisemme ja se meidän yhteinen aika todella korkealle. Toisille toimii toisenlainen tapa, toiset kaipaavat enemmän ja säännöllisemmin omaa aikaa ihan yksin tai ainakin ilman puolisoa, ja se on enemmän kuin ok. Mutta meille se kahdenkeskinen aika on perheajan lisäksi ollut se juttu. Me ei kaivata taukoja toisistamme – vaan se meidän yhteinen aika on se, mikä antaa meille voimaa ja iloa. Niinpä me ollaan vuosien varrella rakennettu yhdessä sellainen arki, jossa me voidaan viettää paljon aikaa yhdessä, lasten kanssa tai ilman. Näin vauvavuonna toki pääosin lasten/lapsen kanssa, mutta aina kun mahdollista, myös kahdestaan, edes pieniä hetkiä.

Pidetään kiinni arkipäivien yhteisistä iltapaloista, leffahetkistä ja halimisesta viikonloppuaamuisin. Silitetään toista kun kävellään ohi. Jatketaan vahingossa toistemme lauseita ja nauretaan toisen vitseille. Kerrotaan toisillemme mitä ajatellaan, mitä tunnetaan ja mitä meille kuuluu. Muistetaan kysyä sitä myös toiselta. Hemmotellaan toisiamme pienillä yllätyksillä, käydään kahdestaan lounaalla aina kun mahdollista ja otetaan joskus se staycation.

Uskon, että meidän kummankin kokemat asiat teini-iässä vaikuttavat siihen, että me ollaan jo teiniparina tajuttu miten samperin arvokasta se on, että rinnalla on ihminen, jonka kanssa haluaa olla ja jonka kanssa saadusta ajasta haluaa ottaa kaiken irti. Koskaan kun ei voi tietää milloin on viimeinen päivä, jonka saa viettää toisen kanssa. Synkkä ajatus taustalla, mutta se on se, mikä todella on saanut meidät aina ottamaan yhteisistä päivistä kaiken ilon irti ja olemaan aina pohjattoman kiitollisia siitä, mitä meillä yhdessä on. Oli se sitten vuokrakaksio Meri-Rastilassa ja kahdenkympin kihlasormukset, tai nykyinen arki neljän lapsen kanssa. Kiitollisia siitä, että löysimme toisemme ja kiitollisia jokaisesta päivästä, joka ollaan saatu ja saadaan elää yhdessä. Olosuhteista viis, meillä on toisemme. Ja se on todella paljon.

 

Ja ehkäpä tämän tausta-ajatuksen vuoksi meidän molempien lähtökohta parisuhteeseen on aina ollut se, miten voidaan tehdä se toinen tyyppi mahdollisimman onnelliseksi siinä rinnalla. Ei se, millaisia asioita vaaditaan siltä toiselta, vaan miten voidaan itse tehdä sen toisen elämästä mahdollisimman ihanaa, hemmotella toista mahdollisimman paljon ja rakastaa ja oppia toisesta. Se toimii, jos molemmat ajattelevat näin. Jos vain toinen ajattelee niin, toinen voi hukuttaa itsensä toisen palvelemiseen ja tulla pahasti satutetuksi ja omat tarpeensa jäädä täysin laiminlyödyksi. Mutta jos molemmat ajattelevat ja toimivat niin, se toimii. 

 

Kun meiltä kysyttiin mikä on ollut parasta näissä yhteisissä vuosissa, en osannut sanoa mitään yksittäistä hetkeä. Parasta on se, että me ollaan saatu kokea ne vuodet yhdessä ylipäätään. 11 vuotta on pitkä aika. Kuinka hitsin onnekkaita me ollaan, että me ollaan saatu olla jo niin monta vuotta yhdessä. Ja kuinka hitsin onnekkaita me ollaan, että löydettiin toisemme jo niin nuorena. Jos onni on myötä, meillä on vielä ihan hemmetin pitkä yhteinen elämä edessä, kun tässä vasta kolmikymppisiä ollaan.

Kiitos Otto jokaisesta yhteisestä päivästä. Toivottavasti meillä on ainakin ziljoona yhteistä päivää edessä. Sisälsivät ne sitten fine diningia tai oksennuksen pyyhkimistä, toivottavasti saadaan olla yhdessä.

Päätän tämän postauksen samoihin sanoihin kuin 11 vuotta sitten, tosin numeron vaihdoin.

”Semmonen tarina ja tää tarina vaan jatkuu, part 3 tulee sit kymmenen vuoden päästä eiku.”

Tehtiin Oton kanssa perjantaina Instagramiin Reels-video, jossa 15 sekunnissa pikakelattiin meidän yhteinen tarina. Sen tekeminen Oton kanssa oli ihan hulvatonta. Sovitin mm. hääpukuani ekaa kertaa sitten hääpäivän ja puettiin Baby Born meidän keskimmäiseksi. Hauskuuden lisäksi se oli myös ihan hirveän tunteita herättävää. Vaikka Otolla alkoi kuulemma tulla se biisi jo korvista ulos n. miljoonan kuuntelukerran jälkeen niin muuten hän oli ihan täysillä messissä. “Kosi” mua, vaihtoi vaatteita kolme kertaa ja kuvasi pätkät niin monta kertaa kuin piti, että saatiin ne musan kanssa edes suunnilleen kohdilleen.

Ja olen siitä niin kiitollinen. Olen kiitollinen, että Otto lähtee aina täysillä mukaan kaikkeen mitä keksin tehdä. Hän ei pelkää heittäytyä tai tehdä jotain ihan uutta. Otto ei koskaan nolostele tai mieti mitä muut ajattelevat. Ja kun me tehdään jotain yhdessä, meillä on aina hauskaa. 

Vaikka ihastuttiin ja rakastuttiin toisiimme ja edelleen joka päivä mulla on ihastuksen lepatusta rinnassa ja perhosia mahanpohjassa kun ajattelen Ottoa, ollaan kasvettu ennen kaikkea toistemme parhaiksi ystäviksi. Vaikka romanttiseen rakkauteen kuuluu ehdottomasti intohimo ja halu toista kohtaan, ne eivät mun mielestä sulje kuitenkaan pois sitä, etteikö samalla voisi olla myös oman puolisonsa paras ystävä. 

Parhaan ystävän puolia pidetään aina. Parhaan ystävän kanssa on sellainen me vastaan maailma -mentaliteetti ja toisen puolesta ollaan valmiita tekemään mitä vaan. Parhaalle ystävälle ei nalkuteta, eikä hänestä puhuta koskaan selän takana pahaa toisille. Kaikesta halutaan kertoa ensimmäisenä parhaalle ystävälle ja hänelle voi sanoa kaiken suoraan. Parhaiden ystävien välillä ei ole salaisuuksia. Parhaat ystävät ovat tasavertaisia, eikä heidän tarvitse taistella omasta ajasta tai  ottaa erikseen aikaa ystävyyssuhteelle. Parhaat ystävät haluavat muutenkin viettää toistensa kanssa paljon aikaa ja se on luontevaa. Parhaan ystävän kanssa voi olla aina oma itsensä, juuri sellainen kuin on. Parhaan ystävän kanssa on ne omat inside-läpät ja hän ymmärtää pelkästä katseesta, mitä tarkoitat. 

Parisuhteita ei kuitenkaan ehkä yleisesti kuvailla usein yllämainitulla tavalla. Oikeastaan aika usein parisuhteista puhutaan BFF-suhteen vastakohtina. On yleisesti täysin hyväksyttyä, että puolisolle naureskellaan  tai puolisoiden toiminnasta valitetaan kavereiden kesken tai FB:n Naistenhuoneella. Puolisolle saa nalkuttaa – sehän on vain vitsikästä. Siitäkin vitsaillaan, miten puolisolta voi esimerkiksi salata omia ostoksia tai muita asioita, joista heille ei haluta kertoa. Tai siitä, miten hassun hauskaa on olla mustasukkainen. Sitä pidetään edelleen yleisesti ihan hyväksyttävänä (tai vähintäänkin tavallisena), että velvollisuudet ja oikeudet eivät jakaudu parisuhteessa tasan. Ja siitä puhutaan paljon, miten parisuhteelle täytyy ottaa oikein erikseen aikaa, ettei se jää arjessa kaiken muun jalkoihin, koska se vaara on aina olemassa.

Mä väitän, että jos parisuhteeseen suhtauduttaisiin yleisesti enemmän niin kuin suhteeseen parhaan ystävän kanssa, olisi paljon vähemmän parisuhdeongelmia. Toki voin itse puhua vain omasta puolestani. Itse kaipaan noita luettelemiani asioita parisuhteelta ja olen onnekseni löytänyt itselleni puolison, joka kaipaa samoja asioita. Siksi meillä on helppo olla toistemme kanssa. Ehkä moni hakee parisuhteelta täysin erilaisia asioita kuin ystävyyssuhteelta, mistäpä minä sen tiedän. Mutta uskon silti, että jos parisuhteeseen suhtaudutaan lähtökohtaisesti samanlaisella ilolla ja kiitollisuudella kuin parhaaseen ystävään, suhteessa on hyvä olla. 

Otto aina soittaa mulle vaikka olisi parin minuutin päästä kotona, jos näkee vaikka jotain siistiä/järkyttävää/hauskaa matkalla kotiin.  Koska hän vaan haluaa päästä kertomaan siitä heti. Ja joskus jos mulla on ollut joku pitkä työjuttu, jonka jälkeen käyn vielä nopeasti kaupassa ennen kuin menen kotiin myöhään illalla, ostan Otolle jonkun kivan pienen yllärin. Ihan vaan koska tiedän, että se tekee hänet iloiseksi. Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä – mutta vaikka jätskiä tai joku tosi kummallisen näköinen pienpanimo-IPA. 

En usko, että kumpikaan meistä on koskaan haukkunut toista ystäville selän takana. Jos meillä on jotain sanottavaa toisen toiminnasta, sanotaan siitä suoraan toisillemme. Me odotetaan joka päivä innolla sitä, että saadaan olla kahdestaan illalla. Mutta kumpikaan ei ole ikinä mustasukkainen tai valita, jos toinen tekee jotain omaa tai näkee kavereita. Meillä on pilkettä silmäkulmassa. Höpötellään, vitsaillaan, vihjaillaan ja nauretaan, ihan joka päivä. Mutta jos mulla on paha mieli, saan aina näyttää sen. Ja Otto lohduttaa. Mulla ei koskaan ole sellainen olo, että mun pitäisi tehdä vaikutus Ottoon. Toki usein mielelläni sen teen – ja Otto kehuu aina vuolaasti jos kehuttavaa on. Tai ihan muuten vaan. Mulla ei koskaan ole sellainen olo, etten riittäisi omana itsenäni. Ja sama toisinpäin. 

Tärkeimmät sanat meidän suhteessa on “Mä rakastan sua”, “kiitos” ja “anteeksi”. Niillä pääsee todella pitkälle. Ja se, mikä tuo meille molemmille iloa ja onnea, on toisen tarpeiden huomioiminen ja toisen haaveiden mahdollistaminen. Omia haaveita ja unelmia ei tarvitse unohtaa parisuhteessa, päin vastoin. Mutta molemmat suhteen osapuolet voivat toimia toistensa parhaina sparraajina ja tsemppareina, unelmien mahdollistajina, jotka puskevat toisiaan  eteenpäin.

Multa toivottiin Instagramin puolella enemmän parisuhdepostauksia ja että jakaisin vinkkejä, miten saa arjessa enemmän parisuhdeaikaa. Mun mielestä se, että kaipaa enemmän yhteistä aikaa on jo hyvä lähtökohta. Ja sitten sitä ei saa kuin ottamalla ja keskustelemalla. Laittamalla parisuhteen ykköseksi, niiden omien juttujen yli. Tietenkin on joskus myös vaiheita, jolloin aikaa vaan lähtökohtaisesti on vähemmän, eikä sille voi mitään. Väliaikaisessa tilanteessa ei auta kuin ottaa mahdollisimman paljon iloa irti niistä pienistä yhteisistä hetkistä joita saa. Mutta jos yhteistä aikaa ei tunnu olevan ikinä tarpeeksi ja se häiritsee, silloin jotain täytyy muuttaa. 

Kaikelle ei aina ole aikaa – ei ainakaan meillä. Joitakin valintoja on tehtävä. Me ollaan valittu parisuhde ykköseksi heti yhteisen perheajan jälkeen. Itse koen välillä omantunnontuskia ystävänä, vaikka ystäviäni tapaankin, eikä meillä ole koiraa tai muita lemmikkejä, tai aikuisilla useita pitkiä viikottaisia treenikertoja vaativia harrastuksia, jotka toisivat oman lisämausteensa ajanhallintaan. Me harrastetaan lenkkeilyä ja kiipeilyä, omien aikataulujen mukaan. Sekin helpottaa, että lapset ovat jo isompia ja meillä on nykyisin mahtava tukiverkko ja joustava arki. Näistä lähtökohdista yhteistä aikaa on melko helppo ottaa. Mutta aina niin ei ole ollut.

Niissä tilanteissa kun meillä on ollut vähemmän yhteistä aikaa (esim. kahden alle 2-vuotiaan vanhempina, joista toinen teki 7-päiväistä työviikkoa), on huumori, pusut ja me-henki pelastanut aika paljon. Se fiilis, että tässä mä jaan mun arkea mun parhaan ystävän kanssa ja teen töitä meidän yhteisten tavoitteiden eteen, ja vaikka välillä on rankkaa, olen etuoikeutettu, kun saan tehdä ja kokea sen kaiken rakastamani ihmisen kanssa. 

Nykyään me pystytään pitämään kahdenkeskisiä lounastreffejä lähes joka viikko, ja aina välillä käydään ihan kunnon deiteillä vaikka yön ylikin. Se on ihan parasta! Mutta eniten meidän yhteistä aikaa on ne pienet hetket arjessa: Kun tehdään yhdessä ruokaa, jutellaan autossa matkalla jonnekin, lajitellaan yhdessä pyykkejä tai käydään saunassa pitkän päivän jälkeen.

Yhteistä aikaakin tärkeämpää on rakkaus ja avoimuus ja se, ettei kadota yhteyttä toisiinsa. Että silloinkin jos yhteistä aikaa ei ole tarpeeksi, yrittää muistaa antaa pusuja, kuunnella ja sanoa, että rakastaa ja arvostaa. Niin ainakin meillä. <3

Tykkään puhua parisuhde-aiheista tosi paljon, koska ne on tietty omassa elämässäkin aika suuressa roolissa. Vuosien varrella täällä on tullut jaettua kaikenlaista parisuhteeseen liittyen. Mä koen, että avoimuus on tärkeää sekä yleisessä parisuhdekeskustelussa että parisuhteen sisäisessä keskustelussa. Toisin sanoen uskon, että olemalla itse avoin, olen osana niitä ihmisiä, jotka rohkaisevat muitakin puhumaan ja olemaan avoimia ja rikkomaan niitä tabuja, joita parisuhdekeskustelussa edelleen on. On tietysti asioita, jotka kuuluvat vain sinne oman parisuhteen sisälle, ainakin meillä on. Mutta on myös paljon asioita, joista voisi ihan hyvin puhua enemmän ja rohkeammin ja samalla ehkä oppia itse uutta, mutta myös rohkaista muita puhumaan ja näkemään asioita erilaisesta näkövinkkelistä.

Halusin tietää mitä TE haluatte tietää meidän parisuhteesta, joten annoin teille instassa vapaat kädet kysyä, mitä ikinä haluatte kysyä meidän parisuhteeseen liittyen. Nyt jätin pois muistuttelut hyvästä mausta ja rohkaisin kysymään juuri sitä, mitä haluatte kysyä. Sain muutamassa tunnissa aivan valtavasti mielenkiintoisia kysymyksiä, joista  ne keskenään mahdollisimman erilaiset valitsin tähän postaukseen. Yritin valita nimenomaan sellaisia kysymyksiä mukaan, joihin ei koskaan ennen olla vastattu. Otto vastasi yhteen kysymykseen, mutta muuten hän on vaan lukenut nämä nyökytellen läpi ennen julkaisua, koska hänellä oli tänään sen verran paljon koulujuttuja, että ei olisi onnistunut näin moneen kysymykseen vastailu, kun itsekin tein tätä monen monta tuntia.

SEKSI & LÄHEISYYS

Miten paljon seksiä viikossa on tarpeeksi? Välillä tuntuu, että se on ainoa mittari hyvälle suhteelle.

Tarpeeksi seksiä viikossa tai elämässä ylipäätään on sellainen määrä, joka on molemmille suhteen osapuolille sopiva. Sehän vaihtelee tosi paljon sen mukaan, että mitä kumppanit haluavat toisiltaan ja itseltään. Jollekin parille kerran päivässä on liian vähän ja toiselle kerran kuussa on aivan riittävästi. Tässä määrässä on tärkeintä, että molempien tarpeet ja toiveet huomioidaan ja niistä keskustellaan. Mä uskon, että pahinta myrkkyä on se, jos toinen haluaisi tosi usein ja toinen ei halua ollenkaan tai tosi vähän, ja sitten siitä asiasta ei keskustella vaan molemmat vaan kyräilee ja miettii omalla tahollaan, miten ei ole tyytyväisiä tilanteeseen.

Miten teidän seksielämä on muuttunut lasten saannin jälkeen? Kuinka paljon/usein harrastatte seksiä nyt kun teillä on lapsia?

No hauskaahan tässä on se, että me ehdittiin tuntea toisemme vain 5 viikon ajan ennen kuin odotettiin jo yhteistä vauvaa. Eli se on kyllä alusta asti ollut sitä elämän sovittamista lapsiperhearjen ympärille. Kun meidän esikoinen syntyi reilun kuukauden etuajassa syyskuussa 2011, me oltiin oltu yhdessä n. kahdeksan kuukautta. Eli aikalailla elettiin sitä kuherruskuukausivaihetta vielä silloinkin, kun lähdettiin sitä lapsiperheen arkea rakentamaan.

Siksi koen, että lasten saaminen ei ole aiheuttanut mitään järisyttävää muutosta meidän yhteiseloon millään saralla, kun me ollaan alusta asti oltu lapsiperhe. Myös lapset ovat erilaisia, raskausajat on olleet tosi erilaisia ja arki on ollut melko erilaista eri ikäisten lasten kanssa, eli ei ole mitään sellaista absoluuttista ”seksielämä muuttui tavalla x kun saimme lapsia” tai ”harrastamme x määrän seksiä nyt kun meillä on lapsia” vaan kaikki eri asiat ja vaiheet elämässä on vaikuttaneet tai olleet vaikuttamatta omalla tavallaan seksielämään. Kaikissa eri vaiheissa näinä vuosina tärkeintä on ollut se, että ollaan avoimesti puhuttu siitä, mitä kumpikin haluaa ja kuinka usein. Se toimii erittäin hyvin ja ollaan molemmat tyytyväisiä.

Onko seksi lasten saannin jälkeen enemmän ”pikaiset” vai edelleen intohimoista ja rauhassa nauttimista?

Tämäkin on vaihdellut lasten iän ja muun elämänvaiheen mukaan. Esimerkiksi tosi huonosti 20min pätkissä nukkuvan vauvan vanhemmilla ei ollut mahdollisuuksia mihinkään tuntikausien sessioihin, mutta eihän se vauvavuosi onneksi ikuisesti kestänyt. Kyllä mä sanoisin, että kaikkea sopivasti. Mutta mun mielestä se intohimo on tärkeää myös silloin kun aikaa on vähän. Seksi ei saa tuntua miltään pakolliselta suorittamiselta, jota tehdään vaikka väkisin nopeasti, että voisi sanoa seksielämän olevan kunnossa. Intohimosta ja läheisyydestä voi pitää myös muilla tavoin huolta silloinkin kun aikaa itse seksille on vähän.

Onko teidän ollut alusta asti helppo puhua seksistä?

On! On ollut ihan alusta asti. Ollaan oltu tosi avoimia toisillemme ja ollaan jo alussa puhuttu sellaisista asioista, mistä ei ennen toisiamme oltu puhuttu kenenkään kanssa.

Onko läheisyys/haliminen ollut koskaan vaikeeta teille? Esim. pikkuvauva-aikana?

No en sanoisi, että on ollut vaikeaa. Ollaan aina pussailtu ja halailtu ihan hirveän paljon arjessa. Mut oon kyllä itsessäni huomannut, että just esim. imetysaikana alkuun olen tykännyt erilaisesta kosketuksesta ja asioista kuin muuten ja siinä on kestänyt hetki, että se fiilis on tasoittunut. Ehkä just siksi, kun vauva on on ollut niin iholla ja kiinni 24/7, niin ei ole ollut niin kovaa kaipuuta siihen aikuisten läheisyyteen kuin yleensä. En ole silloinkaan kokenut sitä vaikeaksi, vaan se on vaan ollut oma vaiheensa.

RIITELY & LUOTTAMUS

Oletteko rehellisesti koskaan miettinyt eroa?

Ei koskaan, rehellisesti. Koskaan ei ole ollut edes sellaista fiilistä, että pitäisi ottaa toisesta vaikka etäisyyttä hetkeksi tai mitään sellaista toinen lähtee ulos ovet paukkuen -meininkiä.

Mitä tekoa et voisi antaa toiselle anteeksi?

Fyysinen satuttaminen on sellainen, mitä itse en katsoisi edes yhtä kertaa, vaan se olisi ihan samantien eron paikka. Onneksi ei koskaan ole tarvinnut edes miettiä sitä. En tiedä onko mitään muuta, mitä en pystyisi antamaan anteeksi ikinä, mutta varmasti esim. pettäminen olisi myös sellainen paikka, että joutuisi tosissaan miettimään ja keskustelemaan, että pystyykö vielä jatkamaan vai ei. Jos toinen pettäisi pitkään tai eläisi sellaista ”kaksoiselämää”, se olisi varmaan sellainen juttu, mikä aiheuttaisi eron. Kaikki näistä tuntuu ajatuksena jo tosi absurdeilta, enkä osaa onneksi kuvitellakaan, että meille sellaista voisi tapahtua.

Uskotteko, että voisitte päästä yli siitä, jos kumppani ihastuu suhteen aikana toiseen?

Se varmaan riippuisi siitä, tekisikö ihastukselle mitään vai ei. Jos se olisi sellaista kevyttä ihastumista johonkin uuteen siistiin tyyppiin ja kevyttä harmitonta flirttiä niin kyllä ihan hyvin voisi päästä yli ja voitaisiin siitä hyvin myös keskustella yhdessä. Mutta jos toisella olisi johonkin toiseen yhtä vahvoja  tai lähes yhtä vahvoja tunteita kun omaan kumppaniin, niin se tuntuisi kyllä ylitsepääsemättömältä. Kyllä meidän pitää olla ne toistemme ykköset. En näe kuitenkaan, että pystyisi edes kehittymään sellaisia vahvoja ihastumisen tunteita jotain muuta kohtaan, kun ne tunteet toisiamme kohtaan on niin vahvat.

Mikä on haastavinta teidän parisuhteessa?

No mä ajattelen lähtökohtaisesti, että jos parisuhde tuntuu haastavalta, asialle kannattaa tehdä jotain. Silloin pitää miettiä mikä hiertää ja miksi ja mitä asialle voisi tehdä. Siitä kannattaa myös puhua yhdessä kumppanin kanssa. Mulle meidän parisuhde tuntuu yhtä luonnolliselta asialta kuin minä itse tunnun itselleni, tai kuin se, että meillä on lapsia tuntuu. Parisuhde on luonnollinen osa mua niinkuin nenä tai jalat, eikä mikään siinä tunnu haastavalta.

Vaikein hetki teidän parisuhteessa ja kuinka pääsitte siitä yli?

Vaikeinta on varmaan ollut se aika, kun mä olin vuodelevossa keskimmäisen raskausaikana ja mun äiti oli meillä pari kuukautta auttamassa 1-vuotiaan esikoisen hoidossa, kun mä en saanut nostaa häntä tai tehdä mitään muutakaan kun makoilla ja käydä vessassa. Silloin oli hermot kireällä meillä kaikilla aikuisilla, mutta onneksi se oli väliaikaista ja kaikki tiedettiin se koko ajan. Se väliaikaisuus auttoi pääsemään yli, kun tiedettiin, että kun jaksetaan ottaa iisisti ne pari kuukautta niin vauva saa kasvaa rauhassa mahassa ja sitten kaikki on taas hyvin ja voidaan palata normiarkeen.

Kumpi myöntyy toisen tahtoon helpommin?

Ei meillä kumpikaan myönny toisen tahtoon. Me keskustellaan asioista ja yritetään miettiä ne molempien kannalta mahdollisimman hyvin. Yleensä halutaan samoja asioita kummatkin. Kuitenkin jos joskus on vaikka kaksi vaihtoehtoa ja toinen haluaa toista ja toinen toista, niin yritetään järkevästi miettiä kumpi olisi järkevämpi vaihtoehto molempien kannalta.

PITKÄ PARISUHDE & AVIOLIITTO

Miten jaksaa olla toisen kanssa monia monia vuosia? Riittääkö se rakkaus oikeasti?

Tuntuu hassulta, että aikaa on todella kulunut jo niin paljon, että meille voi esittää tällaisen kysymyksen. Pian 8,5 vuotta! Mutta siis, jos toisen kanssa haluaa olla ja toista rakastaa, niin ei se ole jaksamisesta kiinni. Ainakin mulle nää vuodet on ollut ihan älyttömän lyhyitä, enkä voi lakata hämmästelemästä sitä, miten kauan me ollaan oltu yhdessä. Mä en jaksaisi jos me EI oltaisi yhdessä. Ei rakkaus yksin riitä, mutta yhdessä rakkauden kanssa vilpitön halu tehdä toinen onnelliseksi, yhteinen taistelutahto elämän vaikeissa hetkissä ja halu rakentaa yhdessä hyvä elämä riittää.

Onko pitkän suhteen jälkeen teidän suhteessa enää mitään, mikä olis teille vaikeaa? Esim. puhuminen?

No ei tule kyllä nyt äkkiseltään mieleen. Parasta pitkässä parisuhteessa on just se, kun kaikki on niin helppoa. Toinen tietää pelkästä vilkaisusta, mitä toinen aikoo sanoa. Mutta siihen helppouteen ei saa kuitenkaan tuudittautua, ettei kaikki jännitys katoa suhteesta. Vaikka toisen kanssa on helppoa ja vaikka tunnetaan toisemme läpikotaisin, välillä on kiva yllättää, oppia jotain uutta, tehdä jotain yllättävää, mitä toinen ei olisi heti arvannut. Aina voi oppia uutta omasta puolisosta, vaikka olisi ollut tuhat vuotta yhdessä.

Olitteko toistenne ensimmäiset kumppanit?

Ei oltu, ei lähellekään.

Onko rehellisesti koskaan kaduttanut, että tapasitte toisenne niin nuorena?

EI! Koska me molemmat ehdittiin kyllä tehdä ja kokea paljon ennen toistemme tapaamista, vaikka nuoria oltiinkin. Molemmat ovat tapailleet ja bailanneet aivan riittämiin. Kummatkin on kokeilleet mikä ei toimi ja mitä ei haluta ja löytäneet toisistamme sen, mitä oikeasti halutaan ja mikä tekee onnelliseksi. Vähän ehkä itkettää se, että me ollaan niin vanhoja, että tällainenkin kysymys on jo ihan pätevä.

Onko avioliitto muuttanut teidän suhdetta jotenkin?

Ei mitenkään.

ARKI & RANDOM

Kiistelettekö omasta ajasta? Saako toinen sitä enemmän kuin toinen?

Ei kiistellä. Kumpikin saa just sen verran kuin itse haluaa.

Mikä toisessa on ihaninta ja mikä ärsyttävintä? Mitkä ovat ärsyttävimmät piirteet itsessä ja toisessa parisuhdetta ajatellen?

Otossa ihaninta on se, että kaikessa mitä se tekee, se ajattelee aina meidän parasta. Ja se, että se aina kertoo ja näyttää joka päivä moneen kertaan, että rakastaa sekä mulle että lapsille. Ja se on myös tosi hauska ja söpö ja fiksu. Ärsyttävintä on kyllä vaikeaa keksiä. Ehkä se, että Otolla on paljon parempi muisti kuin mulla ja se on tarkempi kaikessa kuin minä. Eli siis ne eivät kuitenkaan ole huonoja piirteitä Otossa, vaan enemmänkin sellaisia juttuja, jotka ärsyttää joskus, koska itse olen suurpiirteisempi.

Otto vastaa: Ihaninta Iinassa on se, että se on noin kolmekymmentäseitsemän biljardia kertaa parempi ihminen kuin minä. Iina on edelleen mun esikuva monessa asiassa, uskomaton äiti ja mahtava vaimo. Jos kuitenkin jostain pitää repiä parantamisen varaa, niin on tuo nainen vähän kohelo. Unohtelee asioita, törmäilee paikkoihin jne jne. Itse olen niin kaikesta tarkka ja jatkuvasti valppaana, että välillä meinaa mennä tunteisiin. Mut aika pieniä juttuja loppupeleissä.

Miten pikkulapsiarki on vaikuttanut teidän suhteeseen? Miten pitää yllä kipinä parisuhteessa kun arki painaa päälle?

Meidän parisuhde on käytännössä koko olemassaolonsa ajan ollut pikkulapsiarkea. Ollaan aina ”jouduttu” keksimään, miten kipinöivä parisuhde yhdistetään pikkulapsiarkeen, joten se on meille se normi. Ei me edes tiedetä millaista se voisi olla, kun on vaan kaksi aikuista ja esim. samanlainen elämäntilanne muuten mitä meillä (talous, työt ym) nyt. Me ollaan saavutettu kaikki meidän elämän isot ja hienot asiat yhdessä, siinä pikkulapsiarjen tiimellyksessä. Se on parasta mitä me tiedetään, eikä muuta kaivata. Mä luulen, että meidän kipinä on säilynyt siksi, koska me jutellaan niin paljon ja osoitetaan rakkautta joka päivä, ja otetaan sitä kahdenkeskistä aikaa niin paljon kuin vain saadaan.

Onko kummallakaan ns. salaisia paheita, joista toinen ei tiedä, vaikka muuten tunnette toisenne niin hyvin?

Ei ole, kun ei kummankaan tarvitse salata toiselta mitään.

Onko toistenne tyylit sellaisia, mitkä kaikki natsaa, vai onko toisella paljon vaatteita mistä et pidä? Kysyttekö toistenne mielipidettä pukeutumisessa?

Aika hyvin kaikki natsaa, vaikka molemmilla on myös sellaisia vaatteita, joita toinen ei ekana olisi kaupasta valitsemassa. Enemmän keskitytään kuitenkin kehumaan niitä toistemme kivoja vaatteita, kun valittamaan niistä joista ei niin välitetä. Kysytään me jonkun verran mielipidettäkin, mutta yleensä jos on joku juttu jonka itse haluaa, niin ei siinä tarvitse toiselta kysellä. Tunnetaan myös toistemme maut aika hyvin ja mä uskallan helposti ostaa Otolle vaatteita ilman, että Otto on mukana. Ei ole sattunut hutiostoksia kertaakaan, kun tiedän koon, värimieltymyksen, materiaalit ja lempimerkit. Mä olen kyllä ehkä vähän rohkeampi maultani, että saatan ostaa sellaista, jota Otto ei itse olisi uskaltanut ostaa, mutta sitten kun mä ostan, niin siitä tuleekin hänen lempivaate.

Onko ollut vaikeaa jakaa lastenhoito ja kotityöt tasaisesti?

Kotitöiden jakamisesta mä kirjoitin pitkän postauksen juuri vähän aikaa sitten, mutta ei siis ole ollut hankalaa. Myös lastenhoito meillä on mennyt tosi hyvin, se on aina hoitanut lapsia kotona, kenelle se on ollut järkevämpää taloudellisesti. Esikoisen ja keskimmäisen kanssa mä jäin kotiin ja kuopuksen kanssa Otto oli puoli vuotta vanhempainvapaalla. Silloin kun ollaan molemmat kotona niin kaikki lastenhoito jakautuu tosi tasaisesti.

Sellaiset kysymykset ja vastaukset! Ihan älyttömän suuri kiitos kaikille, jotka lähettivät kysymyksiä. Aika paljon tuli myös sellaisia vinkkipyyntöjä, että miten me neuvottaisiin muita tekemään asia x. Mä jäin miettimään niiden osalta, että otan niitä varmasti toisessa asiayhteydessä esiin, koska nekin oli hurjan mielenkiintoisia, en vaan halunnut venyttää tätä liikaa ja viedä sitä ns. sivuraiteille, kun alkuperäisenä ideana oli tälle julkaisulle nimenomaan meidän oma parisuhde. Mut tosi mielellään kerron myös jotain vinkkejä jos niitä toivotaan.

Mä haastan tähän kaikki muutkin bloggaajat ja muut somevaikuttajat mukaan! Kysykää omilta seuraajiltanne rohkeasti mitä he haluavat tietää teidän parisuhteesta ja valitkaa mahdollisimman erilaisia kyssäreitä mukaan postaukseen, tai missä ikinä niihin vastaattekaan. #suoraapuhettaparisuhteesta

Ihana Mona haastoi mut kertomaan siitä, miten kotityöt jaetaan meidän perheessä. Kysyin teiltä Insta storiesin puolella mitä mieltä olette aiheesta, ja yli 2000 vastaajasta 94% oli sitä mieltä, että laitetaan toteutukseen vaan! Eli tässäpä nyt tulee sitten ajatuksia siitä, miten kotitöiden jako menee meidän perheessä.

Kotitöiden jako on meidän suhteen ja avioliiton aikana vaihdellut tosi paljon ja suuri vaikutus on ollut myös sillä, onko jompikumpi meistä aikuisista ollut perhevapaalla tai tehnyt töitä kotoa käsin. Silloin kun mä olen esimerkiksi ollut vuodelevossa supistusten takia raskausaikoina, Otto on joutunut ottamaan päävastuuta aivan kaikesta niin kotitöiden, kaupassakäynnin kuin lastenkin osalta. Silloin kun Otto aikanaan teki esim. pitkiä työputkia ja päivysti myös viikonloppuisin ja mä olin kotona lasten kanssa, oli päävastuu kodinhoidosta mulla.

Nyt meillä on ollut melko tasainen jako mun viimeisimmän raskauden jälkeen, eli reilut pari vuotta. Ollaan molemmat oltu vuorotellen perhevapaalla pitkiä aikoja ja ollaan molemmat työskennelty paljon kotoa käsin. Kotitöiden jako on mennyt aika luonnollisesti, sillä tavalla, että ei olla edes hirveästi keskusteltu koskaan siitä, miten ne jaetaan. Kumpikin on päätynyt vaan tekemään niitä hommia, jotka itseä miellyttävät enemmän tai joissa kokee olevansa tehokas. Siitä ollaan kyllä keskusteltu, jos jompikumpi on joskus kaivannut enemmän toisen panosta johonkin tiettyyn asiaan.

Esimerkiksi pyykkihuolto oli ennen mun vastuulla suureksi osaksi, ja lopulta mulla meni hermo siihen, että pyykit eivät koskaan löytäneet tietään edes pyykkikoreihin, ja likavaatteiden kiikuttamisesta puhtaan pyykin viikkaukseen kaikki oli yksin mun käsissä. Vaikka mulla ”meni hermo”, ei meille mitään riitaa tullut asiasta, vaan kerroin Otolle miksi se tuntuu musta ärsyttävältä ja hankalalta, että muut  perheenjäsenet eivät ota pienintäkään osaa pyykkihuoltoon. Sen jälkeen Otto on esimerkiksi ottanut päävastuun pyykkien ripustamisesta kuivumaan, lapset ovat alkaneet laittamaan sukkaparit yhteen kuivina ja viemään omat vaatepinot kaappiin ja jokainen pitää huolen siitä, että vie omat vaatteet oikeaan pyykkikoriin likaisina. Mä lajittelen vaatteet koneeseen ja viikkaan puhtaat pyykit. Kumpikin meistä silittää vaatteita silloin kun tarvitsee, eli lähinnä juhlia varten. Muuten ei olla siitä niin tarkkoja. Nykyään pyykkkääminen ei ärsytä enää ollenkaan, vaan kaikki sujuu hyvin. Kannatti siis ottaa asiat puheeksi eikä vaan hampaita kiristellen hoitaa pyykkihommia yksin.

Otto on se, joka meillä siivoaa useimmin keittiön. Mä en itse tykkää keittiön siivouksesta yhtään ja Otto taas nauttii siitä. Tästäkin on käyty keskustelua: joskus mä esimerkiksi saatoin saada ihan hirveän sotkun aikaiseksi vaikka tein jotain suht simppeliä ruokaa. Nykyisin kiinnitän huomiota sotkuun jo ruokaa laittaessa ja siivoilen pois sitä mukaa kun sotkua tulee siinä ruuanlaiton lomassa. Tämä helpottaa keittiön puhtaana pitämistä huomattavasti Otolle. Toki mäkin siivoan keittiötä välillä, mutta useimmin sen tekee Otto.

Vessan siivous taas on mun vastuulla. Vessa on täynnä mun meikkejä ja tököttejä ja mä jotenkin nautin vessan siivoamisesta. Rakastan sitä, kun vessa on kiiltävän puhdas ja vasta siivottu. Mua ei ällötä pöntön peseminen tai hammastahnatahrojen hinkkaaminen, päin vastoin.

Otto pyyhkii useimmin pölyt ja pinnat (huom. mikrokuituliinalla tai swifferillä, pölyhuiska oli hieno rekvisiitta). Mä taas sitten imuroin ja luutuan lattiat. Mä olen tarkka imuroinnista ja olen todennut, että pääsen itse helpommalla kun hoidan sen vaan itse. Toki molemmat imuroivat vuorotellen ruokapöydän alta sotkuja, mutta viikkosiivouksessa imuroinnin hoidan minä. Tähän aikaan vuodesta eteinen täyttyy hiekasta ja pikkukivistä jatkuvasti ja sitäkin saa olla imuroimassa vähän useammin kuin yleensä.

Yleinen järjestely on molempien vastuulla. Siinä missä Otto keittiön pintojen siivouksen ja astioiden lisäksi hoitaa myös järjestelyä keittiössä ja ruokailutilassa, mä järjestelen usein olohuoneen ja eteisen. Ne on sellaiset paikat kotona, jotka saa järjestellä yleensä monta kertaa päivässä. Aina kun joku oleskelee olkkarissa tai lähtee ulos tai tulee sisään, saa olla järkkäilemässä. Varsinkin just nyt kun eteiseen on tungettuna sekä talvi- että välikausivaatteet, se ei mitenkään vaan pysy siistinä. Kaikelle ei vaan fyysisesti ole juuri nyt edes paikkaa ja eteinen on yksi kaaos, vaikka kaikki yritetään parhaamme. Toivottavasti pian ilmat alkavat oikeasti pysymään kunnolla plussan puolella, niin saa heivata talvitakit ja muut kamppeet eteisestä varastoon.

Lapset keräävät yleensä lelut itse, vievät vaatteet itse pyykkikoreihin ja vievät puhtaat pyykit itse kaappiin. He saavat halutessaan myös imuroida omat huoneensa, mutta yleensä imuroin sitten itse vielä uudelleen. Välillä mä autan suorittamaan perusteellisen siivouksen lastenhuoneissa, koska heidän omat siivousratkaisut on yleensä hieman erilaisia kuin mun. He myös säästävät kaikenlaista, jota itse en välttämättä säästäisi (kuten wc-paperirullia, joihin on piirretty yksi ympyrä).

En koe tarpeelliseksi kuitenkaan puuttua niihin ratkaisuihin arjessa (esim. siihen kun hyllyn päälle järjestellään hienosti tavaroita asetelmiksi ja rykelmiksi, vaikka ne voisi laittaa myös esim. kaappeihin ja laatikoihin). Mun mielestä on ihanaa kun he itse yrittävät ja toteuttavat itseään ja tekevät huoneista sellaiset, joissa itse viihtyvät. Välillä on silti kiva nähdä sitä hyllyn pintaakin tavaroiden alta, ja siksi joskus (ehkä kerran parissa kuussa) myös siivoilen ihan kaiken paikoilleen ja laitan ne oikeasti unohdetut wc-paperirullateokset ja hampurilaisravintolalelun puolikkaat eteenpäin, eivätkä he huomaa edes. Silloin lapset aina yllättyvät ja kiittävät mua iloisesti ihanan siististä huoneesta. Tämä varmaan muuttuu sitten kun ikää tulee lisää, esim. teinin huoneeseen ei tulisi mieleenkään mennä omin päin järjestelemään ja käymään läpi kaikkia tavaroita. Luvan kanssa toki auttaisin siivouksessa myös teiniä. Lapsilla on oma paikka niille oikeasti tärkeille askarteluprojekteille ja taideteoksille, ja sieltä mä en koskaan heitä mitään pois, varsinkaan kysymättä.

DISCLAIMER: Kuvat on otettu huumorimielessä ja ne ovat täysin lavastettuja. 😀

Tällä hetkellä meidän kotityöjako toimii mun mielestä tosi kivasti. Siivous on ihan luonteva osa elämää, ei mikään sellainen osa, joka aiheuttaisi harmaita hiuksia tai ärsytystä. Jokainen huolehtii omasta osuudestaan ja pidetään koti sellaisessa kunnossa, jossa itse viihdytään.

Laitan nyt heti tämän postauksen julkaisun jälkeen instaan kyselyä teille siitä, kuinka teillä hoidetaan kotitöiden jakaminen! Käykää vastailemassa, olisi hauskaa nähdä miten tasaisesti tai epätasaisesti kotityöt jakautuvat ja onko teillä enemmän samoja suosikkeja ja inhokkeja kuin mulla vai Otolla!

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Venuun, Aallonkodin, Cake O’ Clockin ja Raikastamon kanssa.

Hääpäiväbileet 5v hääpäivänä oli ehkä paras idea ikinä. Meillä oli sellainen kutina, että niistä saattaisi tulla aika hauskat juhlat, mutta ei silti osattu odottaa sellaista tunteiden, ilon ja onnen ja rakkauden räjähdystä joka me lauantaina koettiin. Pää on vieläkin aivan pyörällä lauantaista, ja olo on todellakin vähän samanlainen kuin viisi vuotta sitten samaan aikaan häiden jälkeen. On epätodellisen ihanaa, että meidän ympärillä on tällainen joukko ihmisiä, joka välittää, myötäelää, rakastaa, iloitsee ja haluaa olla mukana meidän elämässä. Sitä ei koskaan saa ottaa itsestäänselvyytenä.

Me kutsuttiin juhliin lähemmäs 40 ihmistä, joista suurin osa onneksi pääsi paikalle tästä vuoden kipeimmästä kuukaudesta huolimatta. Samaa jännättiin myös viisi vuotta sitten, mutta onneksi silloinkin saatiin nauttia juhlapäivästä terveenä. Juhlat olivat vähän niinkuin häiden jatkot. Yhtä ihanat kuin häät, mutta vieläkin rennommat, vaikka eivät meidän häätkään mitkään pönötysjuhlat olleet. Meitä ei jännittänyt tällä kertaa puoliksikaan niin paljon kuin häissä, ja tilaisuudesta oli riisuttu kaikki se virallisuus ja ”hienous”. Keskityttiin vaan nauttimaan, syömään ja pitämään hauskaa.

Otettiin järjestelyiden kanssa aika rennosti, ja käytiin ostamassa viimeiset koristeet vielä lauantaina aamupäivällä. Käytettiin koristeena eucalyptuksen oksia, morsiusharso-kukkaa, kynttilöitä, puukiekkoja (meidän puuhääpäivän mukaan) ja valokuvia. Oltiin kehitetty meidän häissä pöydissä olleiden hääkameroiden kuvat näin viisi vuotta myöhemmin, joista tehtiin koristeköynnös seinälle, ja kaikki saivat käydä katsomassa omia ihania kuviaan. Lisäksi meillä oli ilmapalloilla kirjoitettuna vaan meidän nimet. Tosi simppelit koristelut, joista kuitenkin tuli näyttävät.

Yksi viiden vuoden takaisista bestmaneista ja yksi kaasoista oli auttamassa meitä koko lauantaipäivän ajan, eikä oltaisi kyllä saatu mitään valmiiksi ilman heidän apua. Mun äiti oli päivän meidän lasten kanssa, niin saatiin rauhassa laittaa kaikki valmiiksi. Sekin oli korvaamattoman suuri apu, sillä voi sitä härdelliä heti kun lapset saapuivat juhlapaikalle! Onneksi he olivat itse juhlissa sitten tosi hienosti parin tunnin ajan, ennen kuin lähtivät kotiin nukkumaan mun äidin kanssa, ja me aloitettiin ”aikuisten” juhlaosuus.

Juhlatilana meillä oli upea Aallonkulma keskustassa, Venuu.fi:n  & Aallonkodin kanssa yhteistyössä. Juhlatilassa oli valmiina kaikki astiat niin tarjoiluun, syömiseen kuin ruuanlaittoonkin, mikä helpotti valtavasti. Oli paljon tilaa laittaa kaikki ruuat ja tarjottavat esille, ja juhlien jälkeen meidän ei tarvinnut myöskään siivota, sillä myös siivous kuuluu juhlapakettiin. Kaikki juhlapaikan järjestelyt sujuivat aivan uskomattoman hyvin, ja me saatiin kysyä apua ihan mihin tahansa aina kun tuli jotain mieleen. Juhlien järjestäminen Venuun kautta oli juuri niin stressitöntä kuin toivoinkin, eli mistään ei tarvinnut stressata tai huolehtia. Ollaan aivan älyttömän kiitollisia Venuun Suville sekä koko Aallonkodin mahtavalle henkilökunnalle siitä, että juhlien järjestäminen onnistui näin mukavasti.

Juhlatilan tyyli sopi täydellisesti meidän puuhääpäivään, ja se olikin varmasti suurin syy, miksi pärjäsimme niin vähillä koristeilla. Tilassa oli paljon kaunista puupintaa. Saimme juhlatilan puolesta lainaan myös upean kukkaisen kuvausseinän, jonka edessä kuvattiin ainakin osa vieraista. Tällä kertaa meillä ei ollut valokuvaajia tai videokuvaajia niin kuin häissä, minkä tietysti huomaa näin jälkeenpäin, sillä ei ehditty itsekään koko illan aikana hirveästi keskittymään kuvaamiseen. Onneksi meidän ystävät auttoivat, ja saatiin illasta jonkin verran myös kuvamuistoja ja videoita.

Näytettiin juhlapaikan valkokankaalta meidän häävideo juhlaväelle. Sen katsominen ja sitä seurannut puhe rakkaalta perheenjäseneltä olivat ehkä illan tunteikkaimpia hetkiä, jolloin koko jengi kyynelehti. Etukäteen mietin vähän, että haluaakohan ihmiset edes nähdä videota, mutta sen katsominen yhdessä oli tosi ihana juttu. Suurin osa juhlavieraista oli myös itse mukana videolla, ja kaikista oli tosi hauskaa (ja jännittävää) nähdä se oma osuus. Oli ihana kuulla videon jälkeen monelta, että ”ei se mun puhe ollutkaan niin paha”, hah! Meistä kaikkien puheet ja kaikki muukin olivat hääpäivänä niin tunteikkaita ja ihania, että ei oltu osattu edes ajatella, että joku olisi voinut ajatella jotain muuta.

Meidän juhlat alkoivat klo 17.00 ja me tarjoiltiin niin alkupalat, kevyt ”pääruoka” kuin jälkiruuatkin. Koska mentiin super rennolla meiningillä, meidän pääruokana oli salaattibuffet, joka osoittautui aivan loistavaksi ideaksi. Kaikille eri ruokavalioineen oli paljon sopivaa syötävää, kun kaikki ainesosat olivat omissa kulhoissaan, ja jokainen sai tehdä sellaisen salaatin kun itse halusi. Meillä oli mm. vihreää salaattia, pastaa ja couscousia, paljon eri vihanneksia, rapuja, kanaa ja nyhtökauraa, erilaisia pähkinöitä ja siemeniä, useampia eri kastikkeita ja patonkeja sekä niin hummuksia kuin tuorejuustojakin.

Alkupalat eli savuporo-rieskarullat ja lohi-ruisnapit ja jälkiruuat eli kakun, cupcaket ja nimikoidut keksit saimme Cake O’Clock -leipomosta Espoosta yhteistyönä, mikä oli aivan lottovoitto! Ei oltu vielä edes ehditty miettimään, että mitä tarjoilemme juhlissa, kun Taisia Cake O’Clockista otti yhteyttä, ja ehdotti yhteistyötä juhlien tiimoilta. Mä kerron tarjottavista ja kokemuksesta enemmän vielä omassa postauksessaan, mutta sen vaan sanon, että kaikki oli aivan super hyvää, ja meidän kakku oli juuri niin näyttävä ja upea kuin toivottiinkin. Kakussa maistui mausteinen banaanikakkupohja sekä ihana raikas mango ja pensasmustikat, juuri meidän toiveiden mukaan. Koristeena oli oikeita kukkia ja ihana kreemi. Aivan älyttömän suuri kiitos Cake O’ Clockille mielettömistä tarjottavista!

Juhlissa oli alkoholittomana vaihtoehtona tarjolla Raikastamolta saatuja Sweet, Bitter & Companyn herkullisia limonadeja. Kirpeä Bitter Lemon greippi-sitruuna limonadi on mun oma henkilökohtainen suosikki, ja Otto taas tykkää eniten Lime Colasta. Molemmat maistuivat vieraille hyvin.

Me leikittiin Oton kanssa juhlissa myös kenkäleikki, joka meiltä jäi häissä leikkimättä. Se oli hauska ja rento ohjelmanumero, josta osan vilautinkin jo Instagram Storiesissa. Leikin jälkeen, vähän ennen kuin vaihdettiin juhlatila yökerhoon, mä pidin morsiamen puheen. Mietin loppuun asti että uskallanko uskallanko. Olin kirjoittanut puheen valmiiksi ja miettinyt tarkkaan mitä halusin sanoa, mutta lopulta se mun kirjoitettu puhe ei tuntunutkaan hyvältä. Sitten pidin puheen ihan extempore.

Ei se vieläkään ollut meidän bestmanien veroinen mestaripuhe, mutta se oli puhe. Ylitin itseni, koska lähestulkoon mikään ei jännitä mua niin paljon kuin ihmisten edessä yksin puhuminen. Olen iloinen, että sain pidettyä sen. Sain sanottua kaikkien ihmisten edessä, kuinka onnellinen olen Otosta ja kuinka paljon mä Ottoa rakastan. En epäile hetkeäkään etteivätkö kaikki olisi sitä tienneet jo entuudestaankin, mutta mulle oli iso juttu sanoa se.

Juhlatilasta piti poistua klo 23, ja me jatkettiin silloin vielä isolla porukalla yökerhoon. Ei oltu Oton kanssa pitkään aikaan käyty missään yökerhossa, muistaakseni viimeksi viime vuoden Inspiration Blog Awardsien jatkoilla huhtikuussa, ja oltiin ihan pihalla, että mihin edes kannattaa mennä. Onneksi vieraat tiesivät paremmin, ja me tanssittiin ihan pikkutunneille saakka! Vielä yökerhossakin ilta oli täynnä halauksia, rakkauden tunnustuksia ja yhdessäoloa. Siis jotenkin vaan niin täydellinen päivä ja ilta alusta loppuun asti, että ei voi kuin olla kiitollinen.

Osa porukasta tuli kaukaa ympäri Suomen meidän juhlien vuoksi ja osa lähempää.  Ne rakkaat ystävät, joiden kanssa on puhuttu kaikesta ja naurettu vedet silmissä jo teinivuosista asti. Perheenjäsenet, joita nähdään usein ja joilta saa pyytää apua ja tukea silloin kun tarvitaan. Sukulaiset, joiden kanssa nähdään usein ja joiden kanssa voi olla kuin kotonaan. Perheystävät, joilta saa vertaistukea ja joiden kanssa vietetään lapsiperheaikaa rennolla meiningillä yhdessä. Kaikki ne ihanat tyypit, joiden kanssa voi olla rennosti oma itsensä, ja joiden elämässä meillä on suuri kunnia olla mukana myös. Me ollaan ihan suunnattoman onnekkaita, kun saadaan olla näin hienojen tyyppien läheisiä. Kiitos heistä jokaiselle <3

Olen myös maailman kiitollisin mun äidille, joka auttoi meitä lasten kanssa niin, että nämä juhlat olivat meille mahdolliset ja lapsilla tuttu ja rakas mummu heidän kanssa. Äiti nyt ei mikään pikkutunneille asti juhlija ole muutenkaan, joten tiesin, että häntä ei haittaa lähteä lasten kanssa juhlista ajoissa kotiin lepäämään, ja uskalsin pyytää sitä jo kauan ennen juhlia. Äiti on paras mummu<3

Meiltä kysyttiin useaan otteeseen, että mitä toivotaan hääpäivälahjaksi. Meillä ei ollut mitään lahjatoiveita, eikä me tarvittu oikein mitään, tai oltu edes ajateltu, että kukaan haluaisi tuoda lahjaa. Siksi me päätettiin Oton kanssa perustaa HelsinkiMissiolle oma hääpäivälahja-keräyslipas. Sinne halukkaat vieraat saivat lahjoittaa haluamansa summan meille hääpäivälahjaksi, ja se raha käytetään yksinäisyyden ehkäisyyn täällä Suomessa. HelsinkiMissio auttaa niin nuoria, lapsiperheitä kuin yksinäisiä vanhuksiakin. Me saatiin oikein mukava summa kasaan, ja tämä oli meistä paras mahdollinen hääpäivälahja. Tuli niin hyvä mieli, että järjestämällä nämä juhlat me pystyttiin vieläpä auttamaan apua tarvitsevia ihmisiä yhdessä vieraiden kanssa.

Ihan mielettömän suuri kiitos vielä kaikille meidän ihanille vieraille näistä juhlista. Ja me todellakin aiotaan pitää myös 10v hääpäiväbileet, niin kuin lauantaina mentiin lupaamaan! Katsotaan mihin se elämä vie seuraavien viiden vuoden aikana! Tämä taisi olla aika kiitosten täyteinen pläjäys, mutta oikeesti! Me ollaan vaan vieläkin niin fiiliksissä lauantaista, ja tullaan varmasti olemaan vielä pitkään.

Vastauksena otsikon kysymykseen, että kannattiko järjestää? No kannatti ehdottomasti. Nämä juhlat toivat juuri sitä valoa ja rakkautta tähän kylmään talveen, jota juuri nyt tarvittiin. Suosittelen rentojen juhlien järjestämistä ihan kaikille ja ihan minkä kunniaksi tahansa!