Multa on toivottu vertausta, että miten raskaana oleminen eroaa näin, kun raskauksien välissä on kymmenen vuotta, vai eroaako mitenkään? Tää on mun mielestä hauska aihe, mutta siitä en ole varma, että vaikuttaako eroihin/samankaltaisuuksiin enemmän ikä, elämänkokemus, 10 vuoden kokemus vanhemmuudesta, elämäntilanne vai mikä. Todennäköisesti kaikki yhdessä vaikuttavat siihen, että nämä raskaudet eroavat jonkin verran toisistaan. Toisaalta, paljon on myös samaa, vaikka on se 10 vuotta ja kaikki em. asiat välissä. Käydäänpä läpi.

Mielialan vaihtelut

Mulla oli jonkin verran mielialanvaihteluita ensimmäisessä raskaudessa. Itkuherkkyyttä, itkunauruhepuleita ja sen sellaista. Sitten välissä oli kaksi melko seesteistä raskautta, jolloin en kokenut raskauden vaikuttavan mielialaan juuri mitenkään. Mutta nyt tämä neljäs raskaus on sitten taas enemmän samaa sarjaa ensimmäisen kanssa. Lauantaina nauroin porealtaassa hauskalle jutulle ihan vedet silmissä, ja yhtäkkiä tuli ”itku pitkästä ilosta” eli alkoi vaan naurun sijaan itkettää niin, että en pystynyt pidättämään itkua. Vaikka en ollut yhtään surullinen tai harmistunut, olin vaan nauranut ihan täysillä ja sitten yhtäkkiä leuka alkoi väpättää, ääni väristä ja kyyneleet valua ihan kunnolla, enkä voinut estää sitä mitenkään. Siis voin kertoa, että siitä tulee ihan yhtä hölmistynyt olo 29-vuotiaana, kuin 19-vuotiaanakin.

Kehon muutokset ja niihin suhtautuminen

Keho on muuttunut mulla joka raskaudessa. Posket ovat pyöristyneet, painoa on tullut, rinnat ovat kasvaneet, joitakin raskausarpia on tullut ja koko ulkomuoto on muuttunut pehmeämmäksi. Olen suhtautunut siihen vaihtelevalla menestyksellä. Välillä positiivisemmin, välillä kriittisemmin. Rakastan mun kasvavaa vatsaa, eikä pehmeyskään haittaa, mutta kasvojen pyöristymiseen mun on aina ollut vaikea suhtautua.

Se on mulle sellainen herkkä paikka, jota on vieläpä kommentoitu ulkopuolelta paljon. En ole vieläkään oppinut rakastamaan pyöristyviä poskia ja leukaa, vaan ne ahdistavat ja yritän olla niitä miettimättä. Toisaalta, ekan raskauden aikaan pelkäsin etukäteen, että palautuuko mun kroppa ikinä ja miltä näytän raskauden jälkeen, koska ei ollut kokemusta. Kolme raskautta myöhemmin tiedän, että kyllä se palautuu ja valtaviakin muutoksia kokenut kroppa voi palautua raskauden jälkeen ja toimia ja olla terve ja hyvinvoiva. Ehkä siis osaa suhtautua luottavaisemmin tähän ja ymmärtää sen, että kaikki on väliaikaista. Voi keskittyä miettimään niitä ihania muutoksia niiden sijaan, jotka aiheuttavat epävarmuutta.

Parisuhde

Kun tein raskaustestin 19-vuotiaana, meidän parisuhde oli viikon vanha ja ihmissuhde kuusi viikkoa vanha. Sanomattakin on siis varmaan selvää, että näin 10 vuotta ja kolme lasta myöhemmin se parisuhde on hieman vakiintuneempi. En kuitenkaan silloin 19-vuotiaanakaan pelännyt aktiivisesti, että miten meidän käy, vaan suhtauduin luottavaisesti. Silloin muut epäilivät enemmän, nykyään tuskin kukaan enää miettii, että kestääkö meidän suhde tämän raskauden ja lapsen. Otto tuli jo ensimmäisen raskauden aikana mukaan neuvolaan ja ultriin ja oli mun tukena kaikessa, se on jatkunut ihan samalla tavalla jokaisessa raskaudessa.

Otto suhtautui jo ensimmäisen raskauden aikana muhun jotenkin tosi ihanan suojelevasti ja arvostavasti ja hyväksyvästi ja näin on edelleen. Hän muistaa kehua mua, helliä mua ja antaa mulle huomiota ja rakkautta. Silloin 19-vuotiaana tuoreena raskaana olevana ja tuoreena tyttöystävänä mikään ei tuntunut ihanammalta kuin se, kun toinen hellästi paijaa ja pussaa pientä mahaa. Ja kyllä se ihan yhtä ihanalta tuntuu edelleen.

Jaksaminen

19-vuotiaana jaksoin tosi hyvin koko raskauden, ihan sinne asti, että jouduin supistusten takia viimeisillä viikoilla vuodelepoon. Vaikka alussa oli silloinkin migreeniä ja pahoinvointia, sekä väsymystä, niin kuitenkin jaksoin omasta mielestä melko hyvin. Nyt 10 vuotta myöhemmin varsinkin alussa oli mehut aivan loppu. Olin todella väsynyt ensimmäisellä kolmanneksella ja toki se henkinen kuorma hematooman vuoksi väsytti myös. Oli tosi väsyttävää olla niin peloissaan koko ajan. Mutta nyt keskiraskaudessa olo on ihan yhtä hyvä kuin silloin 19-vuotiaanakin ja jaksan hyvin.

Ruokavalio

Ekassa raskaudessa mun suurin himo alkuraskaudessa olivat pääsiäisen ruohomunat, eli nuo pähkinäiset pienet suklaamunat. Ja söinkin niitä ihan surutta pienen pussin tyyliin joka ilta ensimmäisinä viikkoina. Muistan kuinka Otto niitä haki mulle kaupasta, välillä kaivettiin säästöpossusta viimeiset kolikot, että sain vielä ruohomunia. Nyt ei ole juurikaan ruohomunia tehnyt mieli, eikä juuri muutakaan epäterveellistä. Enemmän on tehnyt mieli kaikkea raikasta ja värikästä. Välillä jos meinaa iskeä joku jätskin himo, niin syön kyllä ihan mielellään sen yhden jäätelön, mutta en anna sen himon enää jäädä päälle. Joka päivä ei tarvitse herkkuja, eikä kaikkia cravingseja ole pakko toteuttaa. Voin kuvitella, että jos vetäisin nyt herkkuja samaan tahtiin kuin 19-vuotiaana, se näkyisi aika nopeasti mun hyvinvoinnissa. Silloin sillä ei ollut mainittavaa vaikutusta.

Vitamiinit

Ekassa raskaudessa en tiennyt mistään vitamiineista mitään ennen ensimmäistä neuvolakäyntiä, jolloin mulle mainittiin folaatin tärkeydestä. Silloin sitä ostin heti ja aloin syömään. Nyt söin folaattia, d-vitamiinia, maitohappobakteereita ja muita tärkeitä vitamiineja jo yritysvaiheessa. Tuntui tärkeältä, että koska mun oma hedelmällisyys kuitenkin on alkanut pikkuhiljaa laskemaan 25-vuotiaasta lähtien, kuten jokaisella naisella, tarjoan itse mahdollisimman hyvät olosuhteet mahdolliselle raskaudelle saada alkunsa, jotta se onnistuisi mahdollisimman helposti. Tietenkin vitamiinit ovat vain yksi pieni tekijä siinä onnekkaassa sattumassa, että raskaus saa alkunsa ja jatkuu, mutta ei voi tietää oliko niillä vaikutusta. Ainakin tämä raskaus sai alkunsa nopeammin kuin meidän kolmas raskaus, vaikka olinkin viisi vuotta vanhempi.

Oireet

Raskausoireet olivat etenkin alussa samanlaisia sekä 19-vuotiaana että nyt 29-vuotiaana. Pahoinvointi, väsymys, migreeni. Tällä kertaa toki hematooma oli myös mukana kuvioissa, mutta sillä tuskin on iän kanssa mitään tekemistä. Harjoitussupistuksia mulla ei ekassa raskaudessa ollut lainkaan, vaan mentiin heti all in kipeillä supistuksilla viikolla 34. Tässä (ja kahdessa edellisessä) raskaudessa harjoitussupistukset ovat olleet mukana kuvioissa heti toisella kolmanneksella, ja aiemmin niitä ovat seuranneet sitten kipeät supistukset. Käyköhän niin tälläkin kertaa? Mulla on kaikissa raskauksissa ollut jossain vaiheessa mm. närästystä, suonenvetoja, niska- ja hartiajumeja ja alaselkäkipua ja veikkaan, että niitä tulee tässäkin, mutta vielä ei ole onneksi tullut.

Neuvola

Kuten tuossa aiemmin kerroinkin, meillä on ollut sama terveydenhoitaja neuvolassa nyt kymmenen vuoden ajan. Hän on suhtautunut meihin alusta asti ihan yhtä kunnioittavasti ja lempeästi ja olen siitä valtavan kiitollinen. Toki näin 10 vuoden jälkeen itsellä on ehkä neuvolaan mentäessä vähemmän kysyttävää ja muutenkin melko rento ja itsevarma olo, mutta en koe, että tässä olisi hirveästi eroa.

Sellainen ero neuvolassa kyllä, että nyt joudun ensimmäistä kertaa sokerirasitukseen. En ole siis koskaan ennen käynyt, koska alle 25v normaalipainoisena / ei lähisukurasitteita / ei ongelmia aiemmissa raskauksissa sokerin kanssa, ei tarvitse mennä ainakaan Helsingissä. Mutta nyt kun olen 29v, joudun menemään raskausviikolla 22-28 sokerirasitukseen, vaikka mitään muita tekijöitä ei ole kuin se ikä. Jännittää ja vähän ahdistaakin, että monenko päivän migreeni siitä rapsahtaa kaveriksi. Mutta pakko mikä pakko, hyvähän se on tutkia.

Muiden ihmisten suhtautuminen

Tämä on varmaan selkein eroavaisuus. Yhtäkään pahaa katsetta en ole tämän raskauden aikana saanut. Nuoren näköisenä 19-vuotiaana sen sijaan se oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että keräsin pahoja katseita kulkiessani ison vatsani kanssa julkisilla paikoilla. Toki onhan se niinkin, että näin korona-aikana ei juurikaan tule kuljettua missään muualla kuin neuvolassa ja hyvin satunnaisesti postissa tai kaupassa, mutta kuitenkin. Silloin 19-vuotiaana sitä hyväksyntää olisi kaivannut muilta huomattavasti paljon enemmän kuin nyt, mutta silloin sai enemmän paheksuntaa.

Mikä siinä onkin, että juuri niitä paheksutaan, jotka kaipaisivat eniten tukea, lempeää hymyä ja rohkaisua? Onneksi silloinkin ne tärkeimmät ihmiset, läheiset ja terveydenhoidon henkilökunta olivat meille pääosin rohkaisevia ja lempeitä, mutta silti tämä mietityttää mua. Miten paljon merkitystä sillä hyväksyvällä katseella ja kilteillä sanoilla voi olla! Tämän pidän kyllä mielessä itse, että jos ikinä kohtaan nuoria, jotka ovat samassa tilanteessa kuin itse silloin, niin kannustan, rohkaisen ja tuen sen sijaan että halveksuisin tai naureskelisin.

 Tämä aihe herätti paljon ajatuksia, tunteita ja muistoja. Jotenkin on hauskaa, kun nyt tämä raskaus etenee melkein samaa tahtia kuin ensimmäinen raskaus vuonna 2011. Silloin meidän laskettu aika oli 50 päivää myöhemmin kuin nyt, eli syysvauvaa odoteltiin silloinkin. Lopultahan meidän esikoinen syntyi silloin syyskuun puolivälin jälkeen, vaikka laskettu aika oli lokakuun puolivälin jälkeen. Jos tämä raskaus menisi yliajalle, niin meidän nelosen synttäripäivä voisi osua melko lähelle esikoisen synttäreitä. Mutta jää nähtäväksi milloin hän päättää syntyä! Jännittävää!