Raskaana 19v vs. 29v

29.03.2021

Multa on toivottu vertausta, että miten raskaana oleminen eroaa näin, kun raskauksien välissä on kymmenen vuotta, vai eroaako mitenkään? Tää on mun mielestä hauska aihe, mutta siitä en ole varma, että vaikuttaako eroihin/samankaltaisuuksiin enemmän ikä, elämänkokemus, 10 vuoden kokemus vanhemmuudesta, elämäntilanne vai mikä. Todennäköisesti kaikki yhdessä vaikuttavat siihen, että nämä raskaudet eroavat jonkin verran toisistaan. Toisaalta, paljon on myös samaa, vaikka on se 10 vuotta ja kaikki em. asiat välissä. Käydäänpä läpi.

Mielialan vaihtelut

Mulla oli jonkin verran mielialanvaihteluita ensimmäisessä raskaudessa. Itkuherkkyyttä, itkunauruhepuleita ja sen sellaista. Sitten välissä oli kaksi melko seesteistä raskautta, jolloin en kokenut raskauden vaikuttavan mielialaan juuri mitenkään. Mutta nyt tämä neljäs raskaus on sitten taas enemmän samaa sarjaa ensimmäisen kanssa. Lauantaina nauroin porealtaassa hauskalle jutulle ihan vedet silmissä, ja yhtäkkiä tuli ”itku pitkästä ilosta” eli alkoi vaan naurun sijaan itkettää niin, että en pystynyt pidättämään itkua. Vaikka en ollut yhtään surullinen tai harmistunut, olin vaan nauranut ihan täysillä ja sitten yhtäkkiä leuka alkoi väpättää, ääni väristä ja kyyneleet valua ihan kunnolla, enkä voinut estää sitä mitenkään. Siis voin kertoa, että siitä tulee ihan yhtä hölmistynyt olo 29-vuotiaana, kuin 19-vuotiaanakin.

Kehon muutokset ja niihin suhtautuminen

Keho on muuttunut mulla joka raskaudessa. Posket ovat pyöristyneet, painoa on tullut, rinnat ovat kasvaneet, joitakin raskausarpia on tullut ja koko ulkomuoto on muuttunut pehmeämmäksi. Olen suhtautunut siihen vaihtelevalla menestyksellä. Välillä positiivisemmin, välillä kriittisemmin. Rakastan mun kasvavaa vatsaa, eikä pehmeyskään haittaa, mutta kasvojen pyöristymiseen mun on aina ollut vaikea suhtautua.

Se on mulle sellainen herkkä paikka, jota on vieläpä kommentoitu ulkopuolelta paljon. En ole vieläkään oppinut rakastamaan pyöristyviä poskia ja leukaa, vaan ne ahdistavat ja yritän olla niitä miettimättä. Toisaalta, ekan raskauden aikaan pelkäsin etukäteen, että palautuuko mun kroppa ikinä ja miltä näytän raskauden jälkeen, koska ei ollut kokemusta. Kolme raskautta myöhemmin tiedän, että kyllä se palautuu ja valtaviakin muutoksia kokenut kroppa voi palautua raskauden jälkeen ja toimia ja olla terve ja hyvinvoiva. Ehkä siis osaa suhtautua luottavaisemmin tähän ja ymmärtää sen, että kaikki on väliaikaista. Voi keskittyä miettimään niitä ihania muutoksia niiden sijaan, jotka aiheuttavat epävarmuutta.

Parisuhde

Kun tein raskaustestin 19-vuotiaana, meidän parisuhde oli viikon vanha ja ihmissuhde kuusi viikkoa vanha. Sanomattakin on siis varmaan selvää, että näin 10 vuotta ja kolme lasta myöhemmin se parisuhde on hieman vakiintuneempi. En kuitenkaan silloin 19-vuotiaanakaan pelännyt aktiivisesti, että miten meidän käy, vaan suhtauduin luottavaisesti. Silloin muut epäilivät enemmän, nykyään tuskin kukaan enää miettii, että kestääkö meidän suhde tämän raskauden ja lapsen. Otto tuli jo ensimmäisen raskauden aikana mukaan neuvolaan ja ultriin ja oli mun tukena kaikessa, se on jatkunut ihan samalla tavalla jokaisessa raskaudessa.

Otto suhtautui jo ensimmäisen raskauden aikana muhun jotenkin tosi ihanan suojelevasti ja arvostavasti ja hyväksyvästi ja näin on edelleen. Hän muistaa kehua mua, helliä mua ja antaa mulle huomiota ja rakkautta. Silloin 19-vuotiaana tuoreena raskaana olevana ja tuoreena tyttöystävänä mikään ei tuntunut ihanammalta kuin se, kun toinen hellästi paijaa ja pussaa pientä mahaa. Ja kyllä se ihan yhtä ihanalta tuntuu edelleen.

Jaksaminen

19-vuotiaana jaksoin tosi hyvin koko raskauden, ihan sinne asti, että jouduin supistusten takia viimeisillä viikoilla vuodelepoon. Vaikka alussa oli silloinkin migreeniä ja pahoinvointia, sekä väsymystä, niin kuitenkin jaksoin omasta mielestä melko hyvin. Nyt 10 vuotta myöhemmin varsinkin alussa oli mehut aivan loppu. Olin todella väsynyt ensimmäisellä kolmanneksella ja toki se henkinen kuorma hematooman vuoksi väsytti myös. Oli tosi väsyttävää olla niin peloissaan koko ajan. Mutta nyt keskiraskaudessa olo on ihan yhtä hyvä kuin silloin 19-vuotiaanakin ja jaksan hyvin.

Ruokavalio

Ekassa raskaudessa mun suurin himo alkuraskaudessa olivat pääsiäisen ruohomunat, eli nuo pähkinäiset pienet suklaamunat. Ja söinkin niitä ihan surutta pienen pussin tyyliin joka ilta ensimmäisinä viikkoina. Muistan kuinka Otto niitä haki mulle kaupasta, välillä kaivettiin säästöpossusta viimeiset kolikot, että sain vielä ruohomunia. Nyt ei ole juurikaan ruohomunia tehnyt mieli, eikä juuri muutakaan epäterveellistä. Enemmän on tehnyt mieli kaikkea raikasta ja värikästä. Välillä jos meinaa iskeä joku jätskin himo, niin syön kyllä ihan mielellään sen yhden jäätelön, mutta en anna sen himon enää jäädä päälle. Joka päivä ei tarvitse herkkuja, eikä kaikkia cravingseja ole pakko toteuttaa. Voin kuvitella, että jos vetäisin nyt herkkuja samaan tahtiin kuin 19-vuotiaana, se näkyisi aika nopeasti mun hyvinvoinnissa. Silloin sillä ei ollut mainittavaa vaikutusta.

Vitamiinit

Ekassa raskaudessa en tiennyt mistään vitamiineista mitään ennen ensimmäistä neuvolakäyntiä, jolloin mulle mainittiin folaatin tärkeydestä. Silloin sitä ostin heti ja aloin syömään. Nyt söin folaattia, d-vitamiinia, maitohappobakteereita ja muita tärkeitä vitamiineja jo yritysvaiheessa. Tuntui tärkeältä, että koska mun oma hedelmällisyys kuitenkin on alkanut pikkuhiljaa laskemaan 25-vuotiaasta lähtien, kuten jokaisella naisella, tarjoan itse mahdollisimman hyvät olosuhteet mahdolliselle raskaudelle saada alkunsa, jotta se onnistuisi mahdollisimman helposti. Tietenkin vitamiinit ovat vain yksi pieni tekijä siinä onnekkaassa sattumassa, että raskaus saa alkunsa ja jatkuu, mutta ei voi tietää oliko niillä vaikutusta. Ainakin tämä raskaus sai alkunsa nopeammin kuin meidän kolmas raskaus, vaikka olinkin viisi vuotta vanhempi.

Oireet

Raskausoireet olivat etenkin alussa samanlaisia sekä 19-vuotiaana että nyt 29-vuotiaana. Pahoinvointi, väsymys, migreeni. Tällä kertaa toki hematooma oli myös mukana kuvioissa, mutta sillä tuskin on iän kanssa mitään tekemistä. Harjoitussupistuksia mulla ei ekassa raskaudessa ollut lainkaan, vaan mentiin heti all in kipeillä supistuksilla viikolla 34. Tässä (ja kahdessa edellisessä) raskaudessa harjoitussupistukset ovat olleet mukana kuvioissa heti toisella kolmanneksella, ja aiemmin niitä ovat seuranneet sitten kipeät supistukset. Käyköhän niin tälläkin kertaa? Mulla on kaikissa raskauksissa ollut jossain vaiheessa mm. närästystä, suonenvetoja, niska- ja hartiajumeja ja alaselkäkipua ja veikkaan, että niitä tulee tässäkin, mutta vielä ei ole onneksi tullut.

Neuvola

Kuten tuossa aiemmin kerroinkin, meillä on ollut sama terveydenhoitaja neuvolassa nyt kymmenen vuoden ajan. Hän on suhtautunut meihin alusta asti ihan yhtä kunnioittavasti ja lempeästi ja olen siitä valtavan kiitollinen. Toki näin 10 vuoden jälkeen itsellä on ehkä neuvolaan mentäessä vähemmän kysyttävää ja muutenkin melko rento ja itsevarma olo, mutta en koe, että tässä olisi hirveästi eroa.

Sellainen ero neuvolassa kyllä, että nyt joudun ensimmäistä kertaa sokerirasitukseen. En ole siis koskaan ennen käynyt, koska alle 25v normaalipainoisena / ei lähisukurasitteita / ei ongelmia aiemmissa raskauksissa sokerin kanssa, ei tarvitse mennä ainakaan Helsingissä. Mutta nyt kun olen 29v, joudun menemään raskausviikolla 22-28 sokerirasitukseen, vaikka mitään muita tekijöitä ei ole kuin se ikä. Jännittää ja vähän ahdistaakin, että monenko päivän migreeni siitä rapsahtaa kaveriksi. Mutta pakko mikä pakko, hyvähän se on tutkia.

Muiden ihmisten suhtautuminen

Tämä on varmaan selkein eroavaisuus. Yhtäkään pahaa katsetta en ole tämän raskauden aikana saanut. Nuoren näköisenä 19-vuotiaana sen sijaan se oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että keräsin pahoja katseita kulkiessani ison vatsani kanssa julkisilla paikoilla. Toki onhan se niinkin, että näin korona-aikana ei juurikaan tule kuljettua missään muualla kuin neuvolassa ja hyvin satunnaisesti postissa tai kaupassa, mutta kuitenkin. Silloin 19-vuotiaana sitä hyväksyntää olisi kaivannut muilta huomattavasti paljon enemmän kuin nyt, mutta silloin sai enemmän paheksuntaa.

Mikä siinä onkin, että juuri niitä paheksutaan, jotka kaipaisivat eniten tukea, lempeää hymyä ja rohkaisua? Onneksi silloinkin ne tärkeimmät ihmiset, läheiset ja terveydenhoidon henkilökunta olivat meille pääosin rohkaisevia ja lempeitä, mutta silti tämä mietityttää mua. Miten paljon merkitystä sillä hyväksyvällä katseella ja kilteillä sanoilla voi olla! Tämän pidän kyllä mielessä itse, että jos ikinä kohtaan nuoria, jotka ovat samassa tilanteessa kuin itse silloin, niin kannustan, rohkaisen ja tuen sen sijaan että halveksuisin tai naureskelisin.

 Tämä aihe herätti paljon ajatuksia, tunteita ja muistoja. Jotenkin on hauskaa, kun nyt tämä raskaus etenee melkein samaa tahtia kuin ensimmäinen raskaus vuonna 2011. Silloin meidän laskettu aika oli 50 päivää myöhemmin kuin nyt, eli syysvauvaa odoteltiin silloinkin. Lopultahan meidän esikoinen syntyi silloin syyskuun puolivälin jälkeen, vaikka laskettu aika oli lokakuun puolivälin jälkeen. Jos tämä raskaus menisi yliajalle, niin meidän nelosen synttäripäivä voisi osua melko lähelle esikoisen synttäreitä. Mutta jää nähtäväksi milloin hän päättää syntyä! Jännittävää!


Asioita, jotka aion saavuttaa ennen kuin olen 30

18.07.2019

Mun mieheni täytti reilu kuukausi sitten 29 vuotta, mikä havahdutti mutkin ajattelemaan, että ne omat pyöreät kolkuttelevat jo jossain ei-ihan-niin-kaukana. Tarkalleen ottaen omiin kolmekymppisiini on vielä reilut kaksi vuotta aikaa, minä kun juhlin synttäreitäni syyskuussa. Mulla ei ole ikäkriisiä. Mulla ei ole sellaista fiilistä, että ”apua, en ole saanut vielä mitään järkevää aikaiseksi ja täytän kohta 30”. Olen ylpeä niistä asioista, joita olen saavuttanut elämässäni tähän mennessä. Osaan nauttia siitä, mitä meillä on.

Tavoitteita on kuitenkin hyvä olla ja niin mulla onkin. Kun kirjoitin pari viikkoa sitten siitä, miten olen löytänyt taas motivaation tavoitella unelmiani, sain muutamia kysymyksiä siitä, mitä tavoitteita mulla on. Mä en kokenut niitä relevanteiksi siinä pohdiskelevassa postauksessa, koska siinä halusin keskittyä niihin fiiliksiin, joita kävin läpi ja joiden takia junnasin paikoillani. Mutta erillinen postaus tavoitteista? Okei, voin hyvinkin tehdä.

Tässä niitä siis tulee, mun tavoitteita seuraavien parin vuoden ajalle. Ja kun mä nyt sanon ne ääneen, saan siitä boostia itselleni – joku muukin tietää näistä, haluan siis entistä kovemmin saada tulosta aikaan. Tässä ei ole kaikkia mun tavoitteita, on myös sellaisia juttuja, jotka haluan pitää vielä itselläni. Mutta tässä on muutama tavoite, joiden eteen tälläkin hetkellä teen kovasti töitä.

1. Aion omistaa oman asunnon Oton kanssa.

Se vaatii paljon ajatustyötä edelleen, koska ei vieläkään olla 100% varmoja mitä me halutaan. Jos jossittelussa olisi jotain järkeä, toteaisin tähän vaan, että jos oltaisiin voitu ostaa kämppä mun vuokra-asunnon kulmilta silloin 19- ja 20-vuotiaana ennen vauvan syntymää, kaikki olisi ollut asumisen suhteen niin paljon helpompaa. Tai jos meillä olisi ollut edes varaa vuokrata siltä alueelta perheasunto ja alkaa rakentaa elämää sinne. Ei tarvitsisi tässä vaiheessa enää miettiä, mihin halutaan asettua ja halutaanko lähteä rakentamaan elämä ihan toiseen paikkaan, kuin mihin nyt ollaan se rakennettu. Tulevan kodin sijainti on varmaan vaikein päätös, mitä koskaan olen elämässäni joutunut tekemään. Mutta jos ei sitä ole tehty siihenkään mennessä kun mä olen 30, niin muutan jonnekin yksinäiselle saarelle.

2. Aion omistaa sijoitusasunnon Oton kanssa.

Tämä kohta naurattaa mua tuon edellisen jälkeen. Miten me voidaan ikinä saada aikaiseksi hankkia sijoitusasunto, kun ei osata päättää edes oman asunnon kanssa. Mutta koen, että tämä on noin 47466439 kertaa helpompi ostopäätös, kun ei tarvitse miettiä minne itse asettuu. Mä pidän tämän toteuttamista paljon todennäköisempänä ennen 30v ikää kuin tuon edellisen. Mutta ensiasunnon ostajina meille on vaan järkevämpää ostaa ensin oma asunto ja sitten vasta ryhtyä asuntosijoittamaan, joten ykkösen on pakko toteutua ennen kakkosta.

3. Aion sijoittaa suoriin osakkeisiin.

Tähän mennessä olen sijoittanut erilaisiin rahastoihin jo vuosien ajan, mutta seuraavaksi mua kiinnostaisi sijoittaa myös osakkeisiin. Olen perehtynyt asiaan parin viime vuoden aikana paljon, mutta en ole ostanut vielä. Mä olen rahan suhteen vieläkin liian safe player, en uskalla ottaa riskejä. Pystyn ottamaan elämässä isojakin riskejä, mutta sitten kun ne rahat on tilillä – mun rohkeus katoaa jonnekin taivaan tuuliin ja tekee mieli pitää joka pennosesta kiinni kynsin hampain. Mutta niin kuin elämässä, myös rahankäytössä tarvitaan riskejä, jotta voi tehdä isompia tuloksia.

4. Aion löytää liikuntamuodon, joka mua oikeasti kiinnostaa ja innostaa niin paljon, että saan siitä itselleni pysyvän osan elämää, josta en halua tai tarvitse taukoja, ainakaan pitkiä.

Pidän tätä ehkä vieläkin haasteellisempana kuin kohtaa yksi, mutta yritän olla tsemppiasenteella ja kokeilla kaikkea erilaista. Otto on löytänyt itselleen sellaisen liikuntamuodon tämän vuoden aikana, ja hän on mua vanhempi ja lähempänä jo kolmeakymppiä. Ehkä mullakin käy siis hyvä harrastusflaksi vielä ennen kolmattakymmentä ikävuotta. On mieletöntä seurata toisen intoa ja hyvää fiilistä, mäkin haluun!

5. Aion kasvattaa mun yrityksen tulosta ainakin 50% siihen mennessä kuin olen 30.

Se on kova tavoite, mutta uskon, että kovalla työllä se voi vaikka onnistuakin. Mitään en ainakaan menetä jos pyrin siihen.

6. Aion matkustaa toiselle mantereelle.

Mä en ole koskaan ikinä käynyt Euroopan ulkopuolella, mutta haluan ehdottomasti käydä. Ajattelen myös, että jos ei lähiaikoina, niin milloin sitten? Just nyt meidän elämä on työ- ja opintoaikataulujen puolesta niin joustavaa, että ei tule äkkiseltään mieleen tulevaisuudesta elämänvaihetta, jolloin reissu 12h lennon päähän onnistuisi helpommin kuin seuraavien parin vuoden aikana. Tämä matka on vain järjestelykysymys. Lisäksi täytyy myös vakuuttaa mun pihi omatunto siitä, että mä haluan tätä matkaa niin paljon, että olen valmis käyttämään siihen merkittävän suuren summan rahaa. Mun pihiys ja syyllisyydentunne on ainoa este tämän reissun tiellä. Pitäisi keksiä tarpeeksi hyvät perustelut, kun se ei tunnu riittävän itselleni, että olen haaveillut tästä lapsesta asti.

7. Aion ryhtyä kouluttamaan ja mentoroimaan enemmän somen ja vaikuttajamarkkinoinnin saralla.

Olen tehnyt sitä jo satunnaisesti ja tiedän, että se on jotain sellaista, mistä mä todella nautin. Toivon, että ennen kuin mä olen 30, mun kalenterissa siintää mun pitämiä koulutuksia pitkälle tulevaisuuteen. Tämä vaatii kuitenkin itseltäni priorisointia. Mun täytyy pistää tämän asian eteen ensin paljon tunteja ennen kuin tulosta alkaa syntyä. Tähän mennessä mahdollisuudet päästä kouluttamaan ovat olleet sellaisia low hanging fruiteja, joihin olen vaan tarttunut. Koska haluan tehdä sitä säännöllisesti ja tuloksellisesti, mun täytyy panostaa siihen enemmän.

8. Aion omistaa ajokortin.

Ehkä kaikkein pelottavin mun tavoitteista? Mutta näin on päässyt käymään, että siitä on tullut mulle tavoite pahimman pelon sijaan (tai lisäksi). Olen sekä innoissani että kauhuissani. Mutta hyvä siitä tulee. Aloitan opettelun tämän vuoden puolella, enkä ole liian kunnianhimoinen tämän suhteen, vaan armollisesti tavoitteena on päästä inssistä läpi siihen mennessä, kun olen 30, hah.

Sellaisia tavoitteita mulla just nyt. Nämä eivät suinkaan ole mun ainoita tavoitteita, mulla on paljon muitakin haaveita ja sellaisia pienempiä asioita, joita aion saavuttaa. Osa jutuista on vielä niin epävarmoja, että en voi listata niitä tavoitteiksi seuraavalle parille vuodelle ennen kuin tiedän, miten kaikki muut asiat elämässä menevät. Nämä kaikki ovat kuitenkin niitä asioita, jotka mulla on kristallinkirkkana mielessä silloin, kun muuten kyseenalaistaisin itseäni.

Multa kysyttiin myös, mitä tavoitteita olen saavuttanut tänä vuonna, joita mulla on ollut. Ainakin oma podcast on yksi iso tavoite, josta haaveilin pitkään ja joka on nyt toteutunut. Toinen iso juttu on kävijämäärien kasvattaminen, sekä ne koulutukset, joita olen tänä vuonna päässyt pitämään. Lisäksi olen halunnut olla vieläkin enemmän mukana vaikuttajamarkkinoinnin toisella puolella, osallistua ja päättää enemmän. Sitä olen päässyt myös tekemään.

Tänä vuonna saavutetut asiat ovat niitä pienempiä välietappeja matkalla kohti suurempia päämääriä. Mä nautin tästä matkasta, nautin siitä, että tiedän mitä haluan. Musta on myös aika hiton siistiä, että en ole vielä saavuttanut näitä juttuja. On ihanaa, kun on jotain, mitä kohti pyrkiä ja jonka aikana voi oppia ja löytää myös uusia tavoitteita ja puolia itsestään.

Mitä tavoitteita teillä on juuri nyt?