Tiistaina 3.8. Herättiin joskus puoli yhdeksän maissa ja syötiin aamupalaa lasten kanssa. Otolla oli työpäivä (etänä) ja hän oli herännyt jo hieman aiemmin. Mulla oli ihan hyvä fiilis, olin saanut yön nukuttua. Aamupuuhien jälkeen lapset menivät ulos leikkimään ja tein itsekin jonkin aikaa töitä koneella. Vastasin meileihin ja tein pari laskua.
Yhdentoista jälkeen lapset tulivat sisälle ja aloin laittamaan meille lounaaksi uunifetapastaa. Klo 11.33 siinä tomaatteja vuokaan laittaessani tunsin ensimmäisen melko napakan (mutta ei kipeän) supistuksen, joka kesti minuutin. Klo 11.35 tuli seuraava. Ja klo 11.37 latasin supistuslaskurin playkaupasta. Sinne piirtyi supistuksia tasaiseen tahtiin alle kahden minuutin välein. Mulla oli sinä päivänä viikkoja 35+6, laskettu aika oli 1.9.
Seitsemän supistuksen jälkeen laskuri kehotti lähtemään sairaalaan ekan kerran. Mutta koska mulla nyt on joskus ennenkin ollut säännöllisiä napakoita supistuksia, jotka ovat loppuneet jossain vaiheessa, päätin vielä seurailla. Kerroin Otolle, mun fiiliksistä ja sain ruuan uuniin. Otto alkoi laittamaan viimeisiä kamppeita kasaan ja hommaamaan lapsille hoitopaikkaa. Itse olin ihan varma, että ei tässä tarvitse mihinkään lähteä. Sovittiin, että seuraan mun fiiliksiä tunnin ajan ja jos ne eivät mene ohi, soitan synnärille ja kysyn neuvoa.
Edelleen merkkasin supistuksia ylös sovellukseen ja joka viidennen supistuksen jälkeen se kehotti menemään sairaalaan. Kun supistukset edelleen jatkuivat puoli yhdeltä, soitin Naistenklinikalle. Kerroin tilanteesta ja aiemmista synnytyksistä ja ihana ja ystävällinen kätilö kehotti tulemaan nyt ainakin tsekkaamaan kohdunsuun tilanteen, koska mun historialla tilanne voisi edetä nopeastikin. Mulla oli niin outo fiilis, koska en voinut uskoa, että kuin salama kirkkaalta taivaalta, näillä viikoilla ilman mitään ennakko-oireita olin yhtäkkiä lähdössä synnärille tsekkiin.
Me pakattiin lapset ja tavarat autoon ja lähdettiin ajamaan Oton siskolle, minne lapset menivät hoitoon päiväksi. Autossa supistukset hidastuivat hieman ja tulivat 3-4 minuutin välein. Ajattelin, että ollaankohan me nyt ihan turhaan menossa sinne ja meidät käännytetään heti takaisin kotiin.
Pudotettiin lapset Oton siskon luo ja jostain syystä mua itketti hirveästi kun sanottiin heipat. Kai se jännittävä tilanne purkautui sillä tavalla, ja onhan synnyttäminen aina pelottavaa kun mitä tahansa komplikaatioita voi tulla. Itku kurkussa halasin lapsia ja kerroin rakastavani ja sanoin, että nähdään pian, ja yritin naurahtaa siihen vielä, että tuskin pikkusisko vielä tänään syntyy, että me tullaan varmaan kohta hakemaan teitä kotiin.
Kun Otto ja lapset poistuivat autosta, jäin yksin sinne itkemään. Nyt jo naurattaa, mutta silloin olin aivan itkuinen ja suunnilleen mietin, että olikohan tämä nyt viimeinen kerta kun sain kertoa lapsille, että rakastan heitä. (Hormones much?). Onneksi Otto tuli pian takaisin ja lohdutti mua, ja sai mut nauramaan omilla pöntöillä jutuillaan.
Ajettiin Naistenklinikalle ja musta tuntui, että supistukset tuli edelleen tosi hitaasti (3-4min välein) eivätkä tuntuneet miltään. Kello oli tässä vaiheessa n. 13.15. Alkoi tuntua entistä enemmän, että me ollaan ihan turhaan menossa tsekattavaksi ja mua ehkä vähän nolottikin. Ehdotin Otolle, että kävellään pikku lenkki ja mennään vaikka portaita ylös alas jos saisin supistukset “takaisin käyntiin” kun ne edelleen tulivat “vain” 3-4 minuutin välein. No, en mä jaksanut kävellä portaita kovin kauaa, kun meni jo lihakset maitohapoille ja totesin, että no kyllä tämä nyt riittää, mennään katsomaan mikä tilanne.
Päivystyksessä meidät otti vastaan ystävällinen ja ihana kätilö, joka kertoi, että Otto ei saa valitettavasti tulla mukaan päivystyshuoneeseen, mutta hän saa odottaa ulkopuolella aulassa. Menin yksin kätilön kanssa sitten tutkimushuoneeseen ja kätilö laittoi mut käyrille.
Kätilö oli todella ihana ja kunnioittava ja kysyi luvan kaikkiin tutkimuksiin ja näytteisiin. Ensin hän otti multa streptokokkinäytteen, joka otetaan kaikilta synnyttäjiltä rutiininomaisesti. Sitten hän tsekkasi kohdunsuun ja mun valtavaksi yllätykseksi se olikin jo 5cm auki. Supistuksia ja sydänääniä piirtyi tasaisesti käyrille koko ajan. Sain soittaa Otolle, että olen 5cm auki ja kertoa, että me siirrytäänkin nyt suoraan synnytyssaliin, vauva syntyy tänään. Olin aivan pyörällä päästä, koska en millään uskonut että tilanne oli edennyt taas niin paljon, vaikka musta ei tuntunut miltään.
Kello kahden maissa me siirryttiin synnytyssaliin ja olin aivan ihmeissään. Siellä me sitten oltiin ja ihmeteltiin. Edelleenkään musta ei tuntunut ollenkaan siltä, että olisin synnyttämässä edes samana päivänä tai samalla viikolla. Kuvattiin pari hauskaa videota, katsottiin hetki Netflixiä ja höpöteltiin kaikkea. Yritin pomppia jumppapallolla ja vauvasta otettiin koko ajan käyrää.
Kello neljän maissa vauvan sydän alkoi lyödä tosi nopeasti, syke huiteli koko ajan 190-200 välillä, eikä laskenut siitä ollenkaan. Mun piti mennä hetkeksi pötköttelemään ja mulle tiputettiin pussillinen suolaliuosta kanyylista, jotta vauva vähän rauhoittuisi. Kanyyli oli laitettu jo aiemmin mahdollista epiduraalia varten, koska ajateltiin, että synnytys saattaisi edetä nopeasti. Vauvalla oli ihan hullut bileet käynnissä mahassa, hän vispasi joka suuntaan ja mun maha vaan heilui.
Kätilö kävi aina välillä moikkaamassa meitä, mutta muuten oltiin lähinnä kahdestaan vaan Oton kanssa. Halittiin, höpöteltiin ja heitettiin läppää. Heti kun suolaliuos oli tippunut, nousin takaisin ylös ja kävelin ja kyykkäsin ja yritin edistää synnytyksen edistymistä, mutta edelleenkään ne kahden minuutin välein tulevat supistukset eivät olleet minkään tuntuisia, ei tarvinnut edes hengitellä tai lopettaa sitä mitä olin tekemässä, jos supistus sattui tulemaan.
Seitsemän aikaan illalla mulla alkoi olla jo tosi nälkä, kun oltiin syöty vaan se lounas ennen puolta päivää. Alkoi myös olla tosi turhautunut fiilis, kun synnytys ei vaan edennyt. Aloin jopa epäillä, että ehkä me kuitenkin oltiin siellä turhaan ja oikeasti en ollutkaan 5cm auki, vaan siinä oli käynyt joku moka kätilöllä. Mietin ahdistuneena, että voisiko ne oikeasti lähettää meidät vielä kotiin tässä vaiheessa, jos kohdunsuun tilanne on mitattu väärin.
Pyydettiin kätilö silloin iltaseitsemän jälkeen paikalle ja hän tsekkasi kohdunsuun tilanteen. Olin auennut seitsemään senttiin ja kohdunsuu oli tullut takaa eteenpäin. Selkeästi jotain siis tapahtui!
Olin ihan valtavan helpottunut, koska mua pelotti, että on oikeasti käynyt joku moka. Tuli sellainen huijarisyndrooma fiilis, että synnytys tuntuu liian helpolta ollakseen oikeasti käynnissä. Edelleenkään mulla ei siis ollut kipuja ollenkaan, enkä ollut ottanut mitään kipulääkettä. Kuten myöhemmin sain huomata, nämä mun kohdunsuuta avaavat supistukset olivat huomattavasti vähemmän kivuliaita kuin jälkisupistukset synnytyksen jälkeen.
Pyysin myös pientä iltapalaa, koska musta tuntui että en oikeasti kohta jaksa synnyttää, kun oli niin nälkä. Sain mehua, hedelmää ja jugurttia ja ne antoivat energiaa. Sovittiin samalla, että jos mitään merkittävää muutosta ei tapahdu seuraavan tunnin aikana, niin kahdeksalta puhkaistaan kalvot. Tiesin, että mulla kalvojen puhkaisu saattaa edistää tilannetta nopeastikin, joten pidin sitä ihan hyvänä ratkaisuna siihen kohtaan.
Tunti kului siinä syödessä iltapalaa, vastaillessa vielä muutamaan työmeiliin ja viestitellessä ystävien kanssa. Kello tuli kahdeksan, ja edelleen mulla oli ihan samanlainen olo kuin aiemmin. Olisin voinut lähteä vaikka kauppaan.
Noin vartin yli kahdeksan illalla kätilö tuli puhkaisemaan kalvot ja samalla laitettiin sydänkäyräpinni vauvan päähän kiinni. Aloin olla hieman malttamaton, koska kalvojen puhkaisusta huolimatta musta tuntui, että supistukset eivät lainkaan kovene, eikä synnytys edisty. Pompin edelleen jumppapallolla ja odotin, odotin ja odotin.
Kello 20.40 kävin vielä vessassa ja kun tulin vessasta, tunsin ensimmäisen kipeän supistuksen, jonka aikana mua sattui niin kovaa, että oli pakko hengitellä ja teki mieli huutaa. Mua sattui todella kovaa häpyluuhun, enkä ollut ennen tuntenut sellaista synnytyskipua. Pelkäsin, että vauva on jotenkin väärässä asennossa ja kipu “väärässä paikassa” johtuu siitä.
Säikähdin sitä outoa tunnetta ja painoin soittokelloa. Meidän oma kätilö oli silloin auttamassa toisessa synnytyksessä, joten paikalle tuli toinen kätilö. Sanoin, että mä haluan epiduraalin, mutta kätilö ehdotti, että tsekattaisiin ensin kohdunsuun tilanne ennen sen laittoa. Sanoin, että haluan vaan sen epiduraalin heti, ja kätilö lähti valmistelemaan sitä.
Sillä aikaa meidän oma kätilö tuli paikalle ja mun kivuliaat supistukset jatkuivat. Kun olin selvinnyt ensijärkytyksestä niiden suhteen, ne tuntuivat hieman helpommilta kestää. Hengittelin, roikuin Otossa ja yritin pitää leuan rentona ja hengityksen tasaisena. Nojasin päätä taaksepäin ja yritin ajatella, että vauva liukuu alaspäin jokaisella supistuksella.
Sovittiin kätilön kanssa, että tsekataan sittenkin ensin se kohdunsuun tilanne, että jos se on edistynyt lähelle ponnistusvaihetta, niin en ota sitä epiduraalia, koska se ei kuitenkaan auta mitään mulla enää siinä vaiheessa. Kun olin hetken saanut tuntea sitä kipua ja tajusin, että pärjään sen kanssa vaikka se onkin kovaa, tuntui helpommalta kestää sen aikaa, että tilanne tarkastetaan. Kohdunsuu oli auennut jo yhdeksään senttiin. Tein ehkä pelottavimman päätökseni ikinä ja päätin olla ottamatta epiduraalia ensimmäistä kertaa. Tässä vaiheessa kello oli n. 20.50.
Epiduraalin sijaan tartuin ilokaasumaskiin kuin henkeni hädässä. Se oli auttanut mua aiemmissakin synnytyksissä, ja ajattelin, että se voisi olla hyvä apu tälläkin kertaa. Menin sängylle ja aloin hengittää ilokaasua aina supistusten aikana. Ne tulivat todella tiheästi. Vaivuin ihan omaan maailmaani ilokaasun ja supistusten kanssa, musta tuntui, että suunnilleen irtauduin mun ruumiista, enkä tuntenut sitä kipua. En kuullut Ottoa tai kätilöä ollenkaan, musta tuntui, että ne oli kahdestaan siellä ja mä olin jossain ihan muualla.
Tasan yhdeksältä mua alkoi ponnistuttaa ja siinä vaiheessa kätilö käski mun hengitellä välillä myös raitista ilmaa ilokaasuhenkäysten välissä. Olin kylkimakuulla ja samalla kun musta tuntui, että en osaa ponnistaa siinä asennossa, musta tuntui, että en myöskään jaksa liikkua senttiäkään mihinkään toiseen asentoon. Kaikki muut lapset olen ponnistanut puoli-istuvassa asennossa ja se tuntui ajatuksena helpolta ja turvalliselta, mutta musta tuntui, että en vaan kertakaikkiaan kyennyt vaihtamaan asentoa. Päädyin ponnistamaan kyljellään niin, että Otto piti mun jalkaa ylhäällä.
Kipu oli tässä vaiheessa todella kovaa, ja kaikki mun ajatukset siitä, että synnytän hiljaa ja annan vauvan vaan “liukua ulos” lensivät kyllä ihan jonnekin romukoppaan. En ollut lainkaan seesteinen, vaan melko tuskainen ja karjuva, heh. Kätilön neuvo, että työnnä se kipu ulos, oli kyllä tosi hyvä, juuri niin mä yritin tehdä. Ja se todella auttoi, kun työnsi kipua ulos. Tunsin, kuinka jokaisella supistuksella vauva oli aavistuksen lähempänä syntymää.
Se oli kyllä taas kaamein vaihe kun vauvan pää oli jo ulkona ja piti odottaa seuraavaa supistusta, jotta myös vartalo syntyy. Siinä vaiheessa sattuu kaikkein eniten mun mielestä, mutta onneksi se on nopeasti ohi. Kello 21.13 vauva syntyi, napanuora tiukasti kaulan ympäri kiertyneenä ja hieman sinisenä. Kätilöt olivat kuitenkin tosi rauhallisia, ottivat vaan napanuoran pois kaulan ympäriltä ja vauva alkoi samantien itkemään sen jälkeen. Olin haaveillut itse ottavani vauvan vastaan, mutta en pystynyt siihen. Kätilö ojensi vauvan mulle rinnalle ja olin niin helpottunut ja rakastunut ja onnellinen.
Me vaan katsottiin Oton kanssa toisiamme ja vauvaa ja itkimme molemmat. Se oli niin käsittämättömän taianomainen hetki, ei mikään muu elämässä ole tuntunut samalta kuin se hetki, kun oman lapsen tapaa ensimmäistä kertaa. Ja me saatiin kokea se jo neljännen kerran, miten onnekas voi ihminen olla? Tuntui niin suurelta siunaukselta, että kaikki meni tälläkin kertaa näin hyvin, ja synnytys oli niin helppo, vaikka pitkä odottelu olikin.
Mulla alkoi heti vauvan synnyttyä kovat jälkisupistukset ihan omasta takaa, kun istukka ei ollut tullut ulos. Halusin keskittyä vauvaan rauhassa ja sanoinkin siinä, että kätilö voi sittenkin antaa sitä oksitosiinia, jotta istukka syntyy nopeammin ja pääsen kivuista eroon. Niin ne vaan on synnytykset tässäkin erilaisia, viimeksi mua taas ei sattunut ollenkaan enää sitten kun vauva oli syntynyt ja istukan syntymää ei edes huomannut.
Nyt taas supistukset oli tosi kipeitä ja halusin istukan mahdollisimman nopeasti ulos, vaikka synnytyssuunnitelmassani olin toivonut, että oksitosiinia ei anneta rutiininomaisesti heti synnytyksen jälkeen istukkaa varten. Oksitosiinin avulla istukka ja kalvot kuitenkin syntyivät nopeasti (synnytyksen viimeinen vaihe oli 13 minuuttia) ja sitten kipu vihdoin alkoi helpottaa. Onneksi mieltä saa aina muuttaa ja tehdä juuri niinkuin itsestä tuntuu parhaalta. Mitään repeämiä mulle ei tullut tälläkään kertaa, enkä tarvinnut ollenkaan tikkejä.
Vauva hakeutui itse rinnalle mun sylissä ja ensimmäinen imetys salissa oli juuri niin ihana kuin toivoin. Me vaan tuijoteltiin ja paijattiin ihanaa tummatukkaista minityyppiä, joka tuntui niin älyttömän pieneltä, mutta oli heti niin skarppi ja jäntevä. Olin vähän jännittänyt, että jaksaako vauva tulla itse rinnalle ja miten hengitys sujuu pienillä viikoilla, kun en ollut saanut kortisoneja, toisin kuin esikoista odottaessani ehdin saada. Mutta hän on kunnon sissi ja kaikki sujui aivan mainiosti alusta lähtien.
Kun oltiin saatu rauhassa pitää vauvaa rinnalla ja syödä hyvä iltapala synnytyksen jälkeen, mä lähdin suihkuun ja vauva mitattiin ja punnittiin. Hänen syntymämitat olivat 2660g ja 48cm, päänympärys oli 33cm. Otto piti vauvaa sylissä sen aikaa kunnes sain vaatteet päälle ja sitten me taas vaan ihmeteltiin häntä. Mulla oli niin hyvä olo, ei yhtään tuntunut siltä, että olin juuri synnyttänyt. Olisin voinut lähteä samantien kotiin, mutta tiesin kyllä, että pienten viikkojen takia meillä ei ollut mitään mahdollisuuksia polikliiniseen synnytykseen, hotelliyöpymiseen tai varhaiseen kotiutumiseen.
Noin puoli yhden aikaan yöllä meitä tultiin hakemaan, eikä saatu kovasti toivomaamme perhehuonetta. Mut vietiin synnyttäneiden osastolle vauvan kanssa jaettuun huoneeseen ja Oton piti lähteä kotiin yöksi. Se oli kyllä ihan hirveää, varsinkin kun tiesin, että niin kauan kun olemme sairaalassa, Otto saa vierailla meidän luona vain yhden tunnin päivässä. Mua itketti niin paljon se, että Otto menettää kaikki vauvan ensimmäiset hetket ja oli tosi vaikeaa jäädä sinne yksin vauvan kanssa. Mutta me sovittiin yhdessä vauvan kanssa, että nyt panostetaan ihan täysillä imetykseen ja ihokontaktiin ja lähdetään kotiin heti kun 48h pakollinen pienillä viikoilla syntyneen sokeriseuranta on tehty.
Ja niin siinä onneksi kävi, että päästiin sitten kotiutumaan perjantaiaamuna, koska kaikki oli vauvalla ja mulla hyvin. Imetys sujui ihan super hienosti ja hän jaksoi tilata maitoa ja syödä mahan täyteen suoraan rinnasta. Se oli ihan mahtavaa. Onneksi päästiin niinkin nopeasti kotiin Oton ja ylpeiden isosiskojen luo, ilman lisämaitoja ja valohoitoa.
Nyt ollaan oltu jo yli viikon ajan kotona ja edelleen tuntuu käsittämättömältä, että meidän vauva tosiaan jo syntyi. Laskettuun aikaan on vielä melkein kolme viikkoa, mutta vauva on ollut täällä meidän kanssa jo 12 päivää. Hän on maailman ihanin tyyppi ja koko perheen silmäterä. Ollaan ihan valtavan kiitollisia siitä, että kaikki meni näin hienosti tälläkin kertaa ja saatiin meidän pieni rakas turvallisesti maailmaan.
Saatiin sekä Naistenklinikan päivystyksessä että synnytyksessä ihan mielettömän hyvää hoitoa ihanilta kätilöiltä ja olen niin kiitollinen kaikesta heille. Myös synnyttäneiden osastolla meitä hoitamassa oli monta ihanaa kätilöä.
Synnytyksen avautumisvaiheen kesto oli huikeat 9 tuntia, ponnistusvaihe ja jälkeisvaihe molemmat 13 minuuttia. Tämä oli siis mun hitain synnytys, mutta ehdottomasti myös helpoin. Jos oltaisiin odotettu siihen asti, että kipu alkoi (eli 20.45 asti), niin ei kyllä oltaisi ehditty viedä lapsia hoitoon ollenkaan ja vielä ajaa Naistenklinikalle alle puolessa tunnissa. Oli siis erittäin hyvä, että soitin jo heti päivällä ja otin mun supistukset todesta, vaikka koko ajan epäilyttikin ja oli sellainen fiilis, että ihan turhaan viedään tilaa oikeilta synnyttäjiltä, hah.
Kiitos vielä hurjasti Naistenklinikalle, meidän kätilöille ja ennen kaikkea Otolle siitä, että tämä kokemus oli jälleen kerran niin hieno. Otto oli maailman paras tuki synnytyksessä ja meillä oli synnytys täynnä naurua, iloa ja onnea. En olisi voinut toivoa parempaa synnytyskokemusta <3