Tiistaina 3.8. Herättiin joskus puoli yhdeksän maissa ja syötiin aamupalaa lasten kanssa. Otolla oli työpäivä (etänä) ja hän oli herännyt jo hieman aiemmin. Mulla oli ihan hyvä fiilis, olin saanut yön nukuttua. Aamupuuhien jälkeen lapset menivät ulos leikkimään ja tein itsekin jonkin aikaa töitä koneella. Vastasin meileihin ja tein pari laskua. 

Yhdentoista jälkeen lapset tulivat sisälle ja aloin laittamaan meille lounaaksi uunifetapastaa. Klo 11.33 siinä tomaatteja vuokaan laittaessani tunsin ensimmäisen melko napakan (mutta ei kipeän) supistuksen, joka kesti minuutin. Klo 11.35 tuli seuraava. Ja klo 11.37 latasin supistuslaskurin playkaupasta. Sinne piirtyi supistuksia tasaiseen tahtiin alle kahden minuutin välein. Mulla oli sinä päivänä viikkoja 35+6, laskettu aika oli 1.9. 

Seitsemän supistuksen jälkeen laskuri kehotti lähtemään sairaalaan ekan kerran. Mutta koska mulla nyt on joskus ennenkin ollut säännöllisiä napakoita supistuksia, jotka ovat loppuneet jossain vaiheessa, päätin vielä seurailla. Kerroin Otolle, mun fiiliksistä ja sain ruuan uuniin. Otto alkoi laittamaan viimeisiä kamppeita kasaan ja hommaamaan lapsille hoitopaikkaa. Itse olin ihan varma, että ei tässä tarvitse mihinkään lähteä. Sovittiin, että seuraan mun fiiliksiä tunnin ajan ja jos ne eivät mene ohi, soitan synnärille ja kysyn neuvoa. 

Edelleen merkkasin supistuksia ylös sovellukseen ja joka viidennen supistuksen jälkeen se kehotti menemään sairaalaan. Kun supistukset edelleen jatkuivat puoli yhdeltä, soitin Naistenklinikalle. Kerroin tilanteesta ja aiemmista synnytyksistä ja ihana ja ystävällinen kätilö kehotti tulemaan nyt ainakin tsekkaamaan kohdunsuun tilanteen, koska mun historialla tilanne voisi edetä nopeastikin. Mulla oli niin outo fiilis, koska en voinut uskoa, että kuin salama kirkkaalta taivaalta, näillä viikoilla ilman mitään ennakko-oireita olin yhtäkkiä lähdössä synnärille tsekkiin. 

Me pakattiin lapset ja tavarat autoon ja lähdettiin ajamaan Oton siskolle, minne lapset menivät hoitoon päiväksi. Autossa supistukset hidastuivat hieman ja tulivat 3-4 minuutin välein. Ajattelin, että ollaankohan me nyt ihan turhaan menossa sinne ja meidät käännytetään heti takaisin kotiin. 

Pudotettiin lapset Oton siskon luo ja jostain syystä mua itketti hirveästi kun sanottiin heipat. Kai se jännittävä tilanne purkautui sillä tavalla, ja onhan synnyttäminen aina pelottavaa kun mitä tahansa komplikaatioita voi tulla. Itku kurkussa halasin lapsia ja kerroin rakastavani ja sanoin, että nähdään pian, ja yritin naurahtaa siihen vielä, että tuskin pikkusisko vielä tänään syntyy, että me tullaan varmaan kohta hakemaan teitä kotiin. 

Kun Otto ja lapset poistuivat autosta, jäin yksin sinne itkemään. Nyt jo naurattaa, mutta silloin olin aivan itkuinen ja suunnilleen mietin, että olikohan tämä nyt viimeinen kerta kun sain kertoa lapsille, että rakastan heitä. (Hormones much?). Onneksi Otto tuli pian takaisin ja lohdutti mua, ja sai mut nauramaan omilla pöntöillä jutuillaan. 

Ajettiin Naistenklinikalle ja musta tuntui, että supistukset tuli edelleen tosi hitaasti (3-4min välein) eivätkä tuntuneet miltään. Kello oli tässä vaiheessa n. 13.15. Alkoi tuntua entistä enemmän, että me ollaan ihan turhaan menossa tsekattavaksi ja mua ehkä vähän nolottikin. Ehdotin Otolle, että kävellään pikku lenkki ja mennään vaikka portaita ylös alas jos saisin supistukset “takaisin käyntiin” kun ne edelleen tulivat “vain” 3-4 minuutin välein. No, en mä jaksanut kävellä portaita kovin kauaa, kun meni jo lihakset maitohapoille ja totesin, että no kyllä tämä nyt riittää, mennään katsomaan mikä tilanne. 

Päivystyksessä meidät otti vastaan ystävällinen ja ihana kätilö, joka kertoi, että Otto ei saa valitettavasti tulla mukaan päivystyshuoneeseen, mutta hän saa odottaa ulkopuolella aulassa. Menin yksin kätilön kanssa sitten tutkimushuoneeseen ja kätilö laittoi mut käyrille. 

Kätilö oli todella ihana ja kunnioittava ja kysyi luvan kaikkiin tutkimuksiin ja näytteisiin. Ensin hän otti multa streptokokkinäytteen, joka otetaan kaikilta synnyttäjiltä rutiininomaisesti. Sitten hän tsekkasi kohdunsuun ja mun valtavaksi yllätykseksi se olikin jo 5cm auki. Supistuksia ja sydänääniä piirtyi tasaisesti käyrille koko ajan. Sain soittaa Otolle, että olen 5cm auki ja kertoa, että me siirrytäänkin nyt suoraan synnytyssaliin, vauva syntyy tänään. Olin aivan pyörällä päästä, koska en millään uskonut että tilanne oli edennyt taas niin paljon, vaikka musta ei tuntunut miltään. 

Kello kahden maissa me siirryttiin synnytyssaliin ja olin aivan ihmeissään. Siellä me sitten oltiin ja ihmeteltiin. Edelleenkään musta ei tuntunut ollenkaan siltä, että olisin synnyttämässä edes samana päivänä tai samalla viikolla. Kuvattiin pari hauskaa videota, katsottiin hetki Netflixiä ja höpöteltiin kaikkea. Yritin pomppia jumppapallolla ja vauvasta otettiin koko ajan käyrää.

Kello neljän maissa vauvan sydän alkoi lyödä tosi nopeasti, syke huiteli koko ajan 190-200 välillä, eikä laskenut siitä ollenkaan. Mun piti mennä hetkeksi pötköttelemään ja mulle tiputettiin pussillinen suolaliuosta kanyylista, jotta vauva vähän rauhoittuisi. Kanyyli oli laitettu jo aiemmin mahdollista epiduraalia varten, koska ajateltiin, että synnytys saattaisi edetä nopeasti. Vauvalla oli ihan hullut bileet käynnissä mahassa, hän vispasi joka suuntaan ja mun maha vaan heilui. 

Kätilö kävi aina välillä moikkaamassa meitä, mutta muuten oltiin lähinnä kahdestaan vaan Oton kanssa. Halittiin, höpöteltiin ja heitettiin läppää. Heti kun suolaliuos oli tippunut, nousin takaisin ylös ja kävelin ja kyykkäsin ja yritin edistää synnytyksen edistymistä, mutta edelleenkään ne kahden minuutin välein tulevat supistukset eivät olleet minkään tuntuisia, ei tarvinnut edes hengitellä tai lopettaa sitä mitä olin tekemässä, jos supistus sattui tulemaan. 

Seitsemän aikaan illalla mulla alkoi olla jo tosi nälkä, kun oltiin syöty vaan se lounas ennen puolta päivää. Alkoi myös olla tosi turhautunut fiilis, kun synnytys ei vaan edennyt. Aloin jopa epäillä, että ehkä me kuitenkin oltiin siellä turhaan ja oikeasti en ollutkaan 5cm auki, vaan siinä oli käynyt joku moka kätilöllä. Mietin ahdistuneena, että voisiko ne oikeasti lähettää meidät vielä kotiin tässä vaiheessa, jos kohdunsuun tilanne on mitattu väärin. 

Pyydettiin kätilö silloin iltaseitsemän jälkeen paikalle ja hän tsekkasi kohdunsuun tilanteen. Olin auennut seitsemään senttiin ja kohdunsuu oli tullut takaa eteenpäin. Selkeästi jotain siis tapahtui!

Olin ihan valtavan helpottunut, koska mua pelotti, että on oikeasti käynyt joku moka. Tuli sellainen huijarisyndrooma fiilis, että synnytys tuntuu liian helpolta ollakseen oikeasti käynnissä. Edelleenkään mulla ei siis ollut kipuja ollenkaan, enkä ollut ottanut mitään kipulääkettä. Kuten myöhemmin sain huomata, nämä mun kohdunsuuta avaavat supistukset olivat huomattavasti vähemmän kivuliaita kuin jälkisupistukset synnytyksen jälkeen.

Pyysin myös pientä iltapalaa, koska musta tuntui että en oikeasti kohta jaksa synnyttää, kun oli niin nälkä. Sain mehua, hedelmää ja jugurttia ja ne antoivat energiaa. Sovittiin samalla, että jos mitään merkittävää muutosta ei tapahdu seuraavan tunnin aikana, niin kahdeksalta puhkaistaan kalvot. Tiesin, että mulla kalvojen puhkaisu saattaa edistää tilannetta nopeastikin, joten pidin sitä ihan hyvänä ratkaisuna siihen kohtaan. 

Tunti kului siinä syödessä iltapalaa, vastaillessa vielä muutamaan työmeiliin ja viestitellessä ystävien kanssa. Kello tuli kahdeksan, ja edelleen mulla oli ihan samanlainen olo kuin aiemmin. Olisin voinut lähteä vaikka kauppaan.

Noin vartin yli kahdeksan illalla kätilö tuli puhkaisemaan kalvot ja samalla laitettiin sydänkäyräpinni vauvan päähän kiinni. Aloin olla hieman malttamaton, koska kalvojen puhkaisusta huolimatta musta tuntui, että supistukset eivät lainkaan kovene, eikä synnytys edisty. Pompin edelleen jumppapallolla ja odotin, odotin ja odotin. 

Kello 20.40 kävin vielä vessassa ja kun tulin vessasta, tunsin ensimmäisen kipeän supistuksen, jonka aikana mua sattui niin kovaa, että oli pakko hengitellä ja teki mieli huutaa. Mua sattui todella kovaa häpyluuhun, enkä ollut ennen tuntenut sellaista synnytyskipua. Pelkäsin, että vauva on jotenkin väärässä asennossa ja kipu “väärässä paikassa” johtuu siitä. 

Säikähdin sitä outoa tunnetta ja painoin soittokelloa. Meidän oma kätilö oli silloin auttamassa toisessa synnytyksessä, joten paikalle tuli toinen kätilö. Sanoin, että mä haluan epiduraalin, mutta kätilö ehdotti, että tsekattaisiin ensin kohdunsuun tilanne ennen sen laittoa. Sanoin, että haluan vaan sen epiduraalin heti, ja kätilö lähti valmistelemaan sitä. 

Sillä aikaa meidän oma kätilö tuli paikalle ja mun kivuliaat supistukset jatkuivat. Kun olin selvinnyt ensijärkytyksestä niiden suhteen, ne tuntuivat hieman helpommilta kestää. Hengittelin, roikuin Otossa ja yritin pitää leuan rentona ja hengityksen tasaisena. Nojasin päätä taaksepäin ja yritin ajatella, että vauva liukuu alaspäin jokaisella supistuksella.

Sovittiin kätilön kanssa, että tsekataan sittenkin ensin se kohdunsuun tilanne, että jos se on edistynyt lähelle ponnistusvaihetta, niin en ota sitä epiduraalia, koska se ei kuitenkaan auta mitään mulla enää siinä vaiheessa. Kun olin hetken saanut tuntea sitä kipua ja tajusin, että pärjään sen kanssa vaikka se onkin kovaa, tuntui helpommalta kestää sen aikaa, että tilanne tarkastetaan. Kohdunsuu oli auennut jo yhdeksään senttiin. Tein ehkä pelottavimman päätökseni ikinä ja päätin olla ottamatta epiduraalia ensimmäistä kertaa. Tässä vaiheessa kello oli n. 20.50. 

Epiduraalin sijaan tartuin ilokaasumaskiin kuin henkeni hädässä. Se oli auttanut mua aiemmissakin synnytyksissä, ja ajattelin, että se voisi olla hyvä apu tälläkin kertaa. Menin sängylle ja aloin hengittää ilokaasua aina supistusten aikana. Ne tulivat todella tiheästi. Vaivuin ihan omaan maailmaani ilokaasun ja supistusten kanssa, musta tuntui, että suunnilleen irtauduin mun ruumiista, enkä tuntenut sitä kipua. En kuullut Ottoa tai kätilöä ollenkaan, musta tuntui, että ne oli kahdestaan siellä ja mä olin jossain ihan muualla. 

Tasan yhdeksältä mua alkoi ponnistuttaa ja siinä vaiheessa kätilö käski mun hengitellä välillä myös raitista ilmaa ilokaasuhenkäysten välissä. Olin kylkimakuulla ja samalla kun musta tuntui, että en osaa ponnistaa siinä asennossa, musta tuntui, että en myöskään jaksa liikkua senttiäkään mihinkään toiseen asentoon. Kaikki muut lapset olen ponnistanut puoli-istuvassa asennossa ja se tuntui ajatuksena helpolta ja turvalliselta, mutta musta tuntui, että en vaan kertakaikkiaan kyennyt vaihtamaan asentoa. Päädyin ponnistamaan kyljellään niin, että Otto piti mun jalkaa ylhäällä.

Kipu oli tässä vaiheessa todella kovaa, ja kaikki mun ajatukset siitä, että synnytän hiljaa ja annan vauvan vaan “liukua ulos” lensivät kyllä ihan jonnekin romukoppaan. En ollut lainkaan seesteinen, vaan melko tuskainen ja karjuva, heh. Kätilön neuvo, että työnnä se kipu ulos, oli kyllä tosi hyvä, juuri niin mä yritin tehdä. Ja se todella auttoi, kun työnsi kipua ulos. Tunsin, kuinka jokaisella supistuksella vauva oli aavistuksen lähempänä syntymää.

Se oli kyllä taas kaamein vaihe kun vauvan pää oli jo ulkona ja piti odottaa seuraavaa supistusta, jotta myös vartalo syntyy. Siinä vaiheessa sattuu kaikkein eniten mun mielestä, mutta onneksi se on nopeasti ohi. Kello 21.13 vauva syntyi, napanuora tiukasti kaulan ympäri kiertyneenä ja hieman sinisenä. Kätilöt olivat kuitenkin tosi rauhallisia, ottivat vaan napanuoran pois kaulan ympäriltä ja vauva alkoi samantien itkemään sen jälkeen. Olin haaveillut itse ottavani vauvan vastaan, mutta en pystynyt siihen. Kätilö ojensi vauvan mulle rinnalle ja olin niin helpottunut ja rakastunut ja onnellinen.

Me vaan katsottiin Oton kanssa toisiamme ja vauvaa ja  itkimme molemmat. Se oli niin käsittämättömän taianomainen hetki, ei mikään muu elämässä ole tuntunut samalta kuin se hetki, kun oman lapsen tapaa ensimmäistä kertaa. Ja me saatiin kokea se jo neljännen kerran, miten onnekas voi ihminen olla? Tuntui niin suurelta siunaukselta, että kaikki meni tälläkin kertaa näin hyvin, ja synnytys oli niin helppo, vaikka pitkä odottelu olikin.

Mulla alkoi heti vauvan synnyttyä kovat jälkisupistukset ihan omasta takaa, kun istukka ei ollut tullut ulos. Halusin keskittyä vauvaan rauhassa ja sanoinkin siinä, että kätilö voi sittenkin antaa sitä oksitosiinia, jotta istukka syntyy nopeammin ja pääsen kivuista eroon. Niin ne vaan on synnytykset tässäkin erilaisia, viimeksi mua taas ei sattunut ollenkaan enää sitten kun vauva oli syntynyt ja istukan syntymää ei edes huomannut.

Nyt taas supistukset oli tosi kipeitä ja halusin istukan mahdollisimman nopeasti ulos, vaikka synnytyssuunnitelmassani olin toivonut, että oksitosiinia ei anneta rutiininomaisesti heti synnytyksen jälkeen istukkaa varten. Oksitosiinin avulla istukka ja kalvot kuitenkin syntyivät nopeasti (synnytyksen viimeinen vaihe oli 13 minuuttia) ja sitten kipu vihdoin alkoi helpottaa. Onneksi mieltä saa aina muuttaa ja tehdä juuri niinkuin itsestä tuntuu parhaalta. Mitään repeämiä mulle ei tullut tälläkään kertaa, enkä tarvinnut ollenkaan tikkejä. 

Vauva hakeutui itse rinnalle mun sylissä ja ensimmäinen imetys salissa oli juuri niin ihana kuin toivoin. Me vaan tuijoteltiin ja paijattiin ihanaa tummatukkaista minityyppiä, joka tuntui niin älyttömän pieneltä, mutta oli heti niin skarppi ja jäntevä. Olin vähän jännittänyt, että jaksaako vauva tulla itse rinnalle ja miten hengitys sujuu pienillä viikoilla, kun en ollut saanut kortisoneja, toisin kuin esikoista odottaessani ehdin saada. Mutta hän on kunnon sissi ja kaikki sujui aivan mainiosti alusta lähtien.

Kun oltiin saatu rauhassa pitää vauvaa rinnalla ja syödä hyvä iltapala synnytyksen jälkeen, mä lähdin suihkuun ja vauva mitattiin ja punnittiin. Hänen syntymämitat olivat 2660g ja 48cm, päänympärys oli 33cm. Otto piti vauvaa sylissä sen aikaa kunnes sain vaatteet päälle ja sitten me taas vaan ihmeteltiin häntä. Mulla oli niin hyvä olo, ei yhtään tuntunut siltä, että olin juuri synnyttänyt. Olisin voinut lähteä samantien kotiin, mutta tiesin kyllä, että pienten viikkojen takia meillä ei ollut mitään mahdollisuuksia polikliiniseen synnytykseen, hotelliyöpymiseen tai varhaiseen kotiutumiseen.

Noin puoli yhden aikaan yöllä meitä tultiin hakemaan, eikä saatu kovasti toivomaamme perhehuonetta. Mut vietiin synnyttäneiden osastolle vauvan kanssa jaettuun huoneeseen ja Oton piti lähteä kotiin yöksi. Se oli kyllä ihan hirveää, varsinkin kun tiesin, että niin kauan kun olemme sairaalassa, Otto saa vierailla meidän luona vain yhden tunnin päivässä. Mua itketti niin paljon se, että Otto menettää kaikki vauvan ensimmäiset hetket ja oli tosi vaikeaa jäädä sinne yksin vauvan kanssa. Mutta me sovittiin yhdessä vauvan kanssa, että nyt panostetaan ihan täysillä imetykseen ja ihokontaktiin ja lähdetään kotiin heti kun 48h pakollinen pienillä viikoilla syntyneen sokeriseuranta on tehty.

Ja niin siinä onneksi kävi, että päästiin sitten kotiutumaan perjantaiaamuna, koska kaikki oli vauvalla ja mulla hyvin. Imetys sujui ihan super hienosti ja hän jaksoi tilata maitoa ja syödä mahan täyteen suoraan rinnasta. Se oli ihan mahtavaa. Onneksi päästiin niinkin nopeasti kotiin Oton ja ylpeiden isosiskojen luo, ilman lisämaitoja ja valohoitoa. 

Nyt ollaan oltu jo yli viikon ajan kotona ja edelleen tuntuu käsittämättömältä, että meidän vauva tosiaan jo syntyi. Laskettuun aikaan on vielä melkein kolme viikkoa, mutta vauva on ollut täällä meidän kanssa jo 12 päivää. Hän on maailman ihanin tyyppi ja koko perheen silmäterä. Ollaan ihan valtavan kiitollisia siitä, että kaikki meni näin hienosti tälläkin kertaa ja saatiin meidän pieni rakas turvallisesti maailmaan.

Saatiin sekä Naistenklinikan päivystyksessä että synnytyksessä ihan mielettömän hyvää hoitoa ihanilta kätilöiltä ja olen niin kiitollinen kaikesta heille. Myös synnyttäneiden osastolla meitä hoitamassa oli monta ihanaa kätilöä.  

Synnytyksen avautumisvaiheen kesto oli huikeat 9 tuntia, ponnistusvaihe ja jälkeisvaihe molemmat 13 minuuttia. Tämä oli siis mun hitain synnytys, mutta ehdottomasti myös helpoin. Jos oltaisiin odotettu siihen asti, että kipu alkoi (eli 20.45 asti), niin ei kyllä oltaisi ehditty viedä lapsia hoitoon ollenkaan ja vielä ajaa Naistenklinikalle alle puolessa tunnissa. Oli siis erittäin hyvä, että soitin jo heti päivällä ja otin mun supistukset todesta, vaikka koko ajan epäilyttikin ja oli sellainen fiilis, että ihan turhaan viedään tilaa oikeilta synnyttäjiltä, hah. 

Kiitos vielä hurjasti Naistenklinikalle, meidän kätilöille ja ennen kaikkea Otolle siitä, että tämä kokemus oli jälleen kerran niin hieno. Otto oli maailman paras tuki synnytyksessä ja meillä oli synnytys täynnä naurua, iloa ja onnea. En olisi voinut toivoa parempaa synnytyskokemusta <3 

Tänään on aika päästää Otto ääneen, sillä vuorossa on Oton synnytyskertomus <3 

Muistatteko mikä on refleksitesti? Puhun siis siitä pelistä jossa piti niitä neljää eriväristä nappulaa mäiskiä sitä tahtia kun niissä syntyi valo, en siitä kun kaveri huutaa että ”aivot mukaan” jonka jälkeen yritetään paniikissa ottaa kiinni suunnasta X lentävää esinettä Y. Se peli kuvastaa aika hyvin miltä tuntuu olla synnytyksessä mukana näin miehenä, paitsi että nappeja on vähintään viisikymmentä eikä hutipainalluksesta saa aloittaa alusta. Siltä minusta ainakin tuntui kun yritin parhaani mukaan auttaa vaimoani, kun tämä suoritti kolmatta kertaa elämässään pientä ihmettä.

Tottakai minulla oli tässä tapauksessa pieni etu, olihan kyseessä jo kolmas lapsemme. En ehkä neuvonut puudutuslääkäriä kuten ensimmäisellä kertaa, tai you know, ottanut tirsoja kuten toisella kerralla. Kohelsin kuitenkin oman osuuteni. Tälläkin kertaa.

Moro taas, pitkästä aikaa t. harvinaisen osuvasti itse kruunattu Akkavalta-Otto. Iina viettää vapaailtaa kun meillä on anoppi kylässä, ja ajattelin että nyt jos joskus olisi hyvä hetki tulla vähän avautumaan synnytyksestä. Vaimoni ehkä hieman toivoi että kertoisin oman synnytystarinani, ja osittain sen teenkin. Keissi nyt valitettavasti on vähän niin että kaiken sähläämiseni ohella en todellakaan pysty muistamaan koko päivästä niin paljoa kuin Iina.

Ellen olisi aloittanut koko tapahtumaa telomalla varvastani ja palauttamalla itseäni maan pinnalle, en varmaan muistaisi tätäkään pientä. Sattuipa meinaan niin että heti kun Iinalla meni lapsivedet, aloin minä paniikissa juoksemaan ylös ja alas portaita katsomassa että meillä on kaikki kasassa. Siinä samalla onnistuin lipeämään ja irroittaman oikean jalkapöytäni ja pottuvarpaani välistä noin 90% siellä olleesta ihosta.

Meillä oli kuitenkin vauva tulossa, niin ei muuta kuin desinfiointiainetta, talouspaperia, teippiä ja sukka jalkaan. Päivän tähti oli kuitenkin vaimoni, ei varpaani. Yllätys, eikö.

Ensimmäisen varsinaisen virheen tein siinä etten ollut muistanut tankata. Ei iso moka, mutta moka kuitenkin ottaen huomioon että olimme jo viikkoja olleet ”valmiita” synnytystä varten ja olen normaalisti todella ennakoiva ihminen. Polttoainetta oli tarpeeksi parinkiin rundaan edestakaisin, ei siinä, merkkivalo vaan sattui juuri syttymään. Auto on kuitenkin dieseli, ja olen turhan usein kuullut tarinan siitä kuinka dieselautoa ei saa päästää liian tyhjäksi että olisin voinut hyvällä omallatunnolla olemaan tankkaamatta siinä lapsivesien menon ja lapsen syntymän välillä. Hyvää työtä.

Ja koska autolla koheltaminen ei riittänyt, tuli seuraava pulma vastaan heti parkkiin laittamisen jälkeen. Minulla, kuten monella muullakin suomalaisella, on käytössä kätevääkin kätevämpi EasyPark joka oli kätevyyttään hälyttänyt minulle useita viikkoja siitä kuinka pankkikorttini tiedot sovelluksessa olivat menossa vanhaksi. ”Ahaa hyvä tietää”, olin sovellukselle kuitannut, kerta toisensa jälkeen. Kunnes en enää voinut. Kesken synnytyksen.

Minulla on tapana saada sakot aina ja heti kun on mahdollista sakot saada, ja koska lapsen pitäminen Suomessa on muutenkin hintavaa, en todellakaan aikonut heti ensimmäiseksi heittää parkkisakkoja uuden perheenjäsenemme syyksi, puhumattakaan siitä että olisin muka antanut tämän vaikuttaa Iinaan.

Jollain ihmeen konstilla onnistuin todennäköisesti taikomaan jostain kolmannen käden, koska autosta poistumisen ja synnärille ilmoittautumisen välillä olin onnistunut kaikkien kassien kantamisen ja vaimon taluttamisen ohella syöttämään sovellukseen uudetkorttitiedot ja läppäisemään parkkiajan jonnekin kolmen viikon päähän.

Itse synnärillä tilanne kuitenkin hieman rauhottui. Kävi miten kävi, olimme jo perillä avun luona, eikä lapsi voinut enää syntyä jätesäkillä ja pyyhkeellä vuoratulle etupenkille. Ehdimme hiukan hengähtää. Sain jopa jossain vaiheessa oikeat tarvikkeet varpaani hoitoon joka oli siinä vaiheessa mennyt niin karun näköiseksi että kaiken muun keskellä kesti puolitoista päivää ennenkuin uskalsin taas katsoa miten pikkukaveri voi.

Vastuun kuitenkin lopulta siirryttyä minulta Iinalle ja kätilöille, lopetin minäkin koheltamiseni. Pidin vain huolen etten ollut kenenkään tiellä, autoin aina pyydettäessä ja annoin Iinalle vuorotellen kättä puristettavaksi ja ilokaasunaamaria. Iina ei ole kuitenkaan koskaan kuunnellut minua ponnistuvaiheessa, aina vain kätilöä, eikä minulla ollut enää muuta tehtävää kuin jännittää ikuisuudelta tuntuneen ajan. Voin vain kuvitella miltä Iinasta tuntui.

Ja hyvinhän se meni taas tälläkin kertaa, onneksi. Niin oudolta kuin se tuntuukin, oli ikuisuudelta tuntunut tilanne silmänräpäyksessä ohi. Mikä alkoi valuvana vaimona vessan edessä oli hetkessä muuttunut pieneksi ihmiseksi, ainoaksi asiaksi millä enää siinä vaiheessa oli merkitystä. Samalla tavalla kuin kahden aikaisemmankin synnytyksemme yhteydessä en tälläkään kertaa onnistunut poraamaan sisäisesti, kuitenkin ilmeisesti vaimoni mukaan edes ”coolisti” vaikka omasta mielestä porasinkin kuin kulkusensa pyöräntankoon lyönyt pikkupoika.

En pääse yli siitä kuinka tunteisiin synnytys aina menee. Kolmas kerta tai ei, tuntui meidän uusimman alastoman pikkupötkön ensimmäinen vihainen huuto siltä kuin joku olisi ajanut rekallisen tunteita päin seinää. Tuima, pieni ja suurisilmäinen nahkapötkö joka tuli tähän maailmaan isänsä lailla vastatuuleen kusten, napanuora kahdesti kaulan ympärillä. Vanhinta isosiskoaan muistuttava pieni sankari joka muuten ottaa maailman rennoimmin mutta tarpeen tullen komentaa ja tarkoittaa sitä. Ihan täysin isin tyttö, kuten meidän kaksi aikaisempaakin.

Tässähän vaiheessa olemme koko perhe olleet kotona jo pari viikkoa, ja vielä on noin viikko aikaa ennen kuin palaan taas hetkeksi töihin. Vauva on antanut meidän nukkua, ja niin perhettä kuin kaveria on rampannut ihastelemassa tuota pientä ihmettä. Me olemme tätä nykyä viisihenkinen perhe, ja vaikka kaikki onkin hieman vielä pelottavaa ja uutta, tuntuu kaikki erittäin luonnolliselta. Innolla odotan millainen tästä kasvaa.

Otto <3

Tästä tekstistä tulee pitkä, mutta en usko että voisin itse pätkiä tätä kertomusta osiin. Mä haluan kertoa sen kokonaisuudessaan juuri sellaisena kuin se oli. Tässä tulee mun kolmas synnytyskertomus.

Maanantaina 6.2. oli ihan tavallinen maanantai, Otto oli etäpäivällä ja pidin tytötkin kotona. Aamulla pesin useamman koneellisen pyykkiä, leikittiin lasten kanssa legoilla ja rakennettiin niistä metsä ja meri ja prinsessalinna ja vaikka mitä. Siis niin tavallinen maanantai kuin olla ja voi. Mua ei hirveästi supistellut, ei säännöllisesti eikä epäsäännöllisesti ja en ajatellut että synnytys olisi mitenkään erityisen lähellä.

Kokattiin Oton kanssa iltaruuaksi lasagnette uuniin siinä vähän viiden jälkeen samalla kun tytöt katselivat Pikku kakkosta. Siinä kokatessa mä tirautin perus hormoni-itkut jostain ja Otto lohdutti mua. Kun ruoka oli saatu uuniin, me käperryttiin hetkeksi kainalokkain sohvalle katsomaan Pikku kakkosta tyttöjen kanssa. Vauva möyrysi mahassa ihanasti ja Otto piti kättä siinä ja tunnusteli miten pikkutyyppi liikkuu. Siinä Oton kainalossa pötkötellessä, Oton käsi mun mahalla, mä tunsin kuinka mun mahassa napsahti kovaa. Kalvot olivat napsuneet aikaisemminkin mutta tämä oli ihan selkeästi kovempi napsaus. Ja sitten mulle tuli se tunne, se selittämätön tunne että vaan tiesin että nyt tapahtuu.

Sanoin vaan Otolle hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi että ”Mä nousen nyt.” ja käppäilin niin äkkiä kuin sillä jättimahalla pääsin sohvalta maton poikki vessan oven eteen. Sitten alkoi valua lapsivedet vauhdilla, kello oli 17.30. Huusin Otolle olkkariin että multa meni lapsivedet, ja sitten mua alkoi ensin naurattaa ja sitten itkettää. Nauratti se että niin määrätietoisesti äkkiä tulin pois uuden maton päältä ettei se mennyt sotkuun, ja vielä onnistuin. Ja sitten viikkojen malttamaton odotus vaihtui jännitykseksi ja vähän alkoi pelottaakin että miten nopeasti tämä kaikki nyt tästä etenee ja onko vauvalla kaikki hyvin ja ääk apua mun pitää oikeasti synnyttää se vauva ulos.

Mua ei supistellut vielä tässä vaiheessa ja ekana alettiin miettimään toimintasuunnitelmaa. Ruuassa oli paistoaikaa enää kymmenen minuuttia, ja mä ajattelin että kerran mua ei vielä supistele niin syödään nyt ainakin ensin. Otto soitti isälleen, että pääseekö hän tyttöjen kaveriksi tänne meille, ja mä soitin Naistenklinikan synnytysosastolle ja kysyin mitä mun pitäisi tehdä. Sieltä sanottiin että voi seurata kotona siihen asti että tulee säännöllisiä supistuksia, ja siinä puhelun lopuksi, n. klo 17.50 mulla tuli sitten ensimmäinen supistus.

Kauhoin vauhdilla ruokaa naamariin, pakkailin viimeisiä kamppeita ja nappasin vielä mahakuvatkin nopeasti siinä samalla kun seisoskelin pyyhkeen päällä valuttamassa lapsivettä. Oton isä oli soittaessa 20min ajomatkan päässä meiltä ja lähti heti tulemaan. Saatiin kaikki valmiiksi, pusuteltiin vielä tyttöjä ja sitten kun heille saapui hoitaja, tehtiin ovella läpsystä vaihto ja me lähdettiin autolle. Tässä vaiheessa mua supisteli kolmen minuutin välein, mutta ei mitenkään kauhean kipeästi.

Autossa Otto totesi että tankki on melko tyhjä, ja kysyi että ehdittäisiinkö tankata nopeasti kun on tulossa kovat pakkaset ja ei ole hyvä seisottaa autoa pakkasessa melkein tyhjällä tankilla. Mä sanoin että tottakai että ei tässä vielä mitään. Kello oli silloin n. 18.30 kun pysähdyttiin huoltoasemalla. Oton tankatessa mulla tuli ensimmäinen vähän kipeämpi supistus, sellainen jonka kyllä kesti ihan hyvin mutta vähän sai keskittyä hengittelemään.

Jatkettiin matkaa ja kellottelin edelleen supistuksia jotka tulivat n. kahden minuutin välein ja olivat kestoltaan puolitoista minuuttia. Suunnilleen joka toinen supistus oli sellainen että sai hengitellä ja jokatoinen sellainen että pystyi ihan helposti juttelemaan. Oltiin sairaalassa vähän ennen seitsemää, ja ilmoittauduttiin siinä. Meille tuli kiva kätilö joka laittoi mut käyrille ja totesi että kohdsunsuu on vasta 2cm auki. Supistuksia piirtyi käyrillä tiuhaan ja päästiinkin siitä sitten joskus varttia vaille kahdeksan synnytyssaliin. Salissa alkoikin tapahtua nopeaa.

Mä tunsin ekat niin kipeät supistukset että hengittelykään ei tuntunut auttavan mitään, ja siinä tilanteessa pyörsin kaikki aiemmat suunnitelmani luomusta. Kätilö totesi että olen avautunut vasta kolmeen senttiin, ja että spinaalipuudutusta ei kannata laittaa kun se auttaa vaan reilun tunnin verran, että laitetaan mieluummin epiduraali. Kerkesin siinä myös kertoa kahdesta aiemmsta kokemuksestani epiduraalin kanssa, kuinka se ei ehtinyt auttaa ollenkaan. Kahdeksalta oli myös kätilön vaihto, ja ensimmäinen kätilö kertasi siinä nopeasti yövuoroon tulleelle kätilölle mikä meidän tilanne on. Sain epiduraalin vähän jälkeen kahdeksan, ja se kerkesi auttaa hienosti kahden supistuksen ajan.

Kymmentä yli kahdeksan mä sanoin että mua sattuu ihan hirveästi pakaraan. Ja sainkin sitten luvan ponnistaa, sillä kohdunsuu oli täydet kymmenen senttiä auki. Eli jälleen kerran epiduraali toimi mulla niin että se rentoutti kohdunsuun heti ja sai sen avautumaan todella nopeasti. Vaikka itselle tuli hetkeksi sellainen ”ei taas, enkö saa tälläkään kertaa sitä hetken lepoa ennen ponnistusvaihetta”, niin toisaalta hyvähän se vain oli että synnytys ei pitkittynyt enempää vaan päästiin tositoimiin.

Mulla ponnistuksentarve tuntuu aina sellaiselta jäätävältä lihaskrampilta pakarassa eikä miltään kakkahädältä niinkuin moni muu sitä kuvailee. Ajattelin että oman synnytyssuunnitelmani mukaisesti kokeilen ponnistaa nelinkontin ensin. Vauva ei ollut ihan täysin laskeutunut oikeaan asentoon, ja siinä konttausasennossa sitten vauva ensin käänsi itseään oikein päin. Musta tuntui kuitenkin että en osaa ponnistaa oikein siinä asennossa ja että kaikki mun voimat kului siihen että yritin pitää itseäni pystyssä, vaikka ne olisi pitänyt käyttää ponnistamiseen.

Vaihdoin vartin venkslaamisen jälkeen tuttuun ja turvalliseen puoli-istuvaan asentoon, jossa olin ponnistanut maailmaan jo kaksi ihanaa pientä tyttöä. Yövuoroon tullut kätilö oli aivan ihana, hän kannusti mua ja kehui ja kertoi kokoajan miten tukka jo näkyi. Hän myös antoi mun kokeilla ihan mitä halusin itse ja sanoi että mä itse tiedän parhaiten mikä asento on mulle hyvä. Se valoi muhun kyllä todellakin uskoa itseeni. Asennon vaihdon yhteydessä vauva oli vihdoin kierähtänyt oikeaan kulmaan ja ponnistaminen alkoi oikeasti tuntua siltä että jotain tapahtuu.

Loppuvaiheessa en saanut ponnistaa kunnolla, vaan mun piti jarrutella, sillä vauvalla oli napanuora kahdesti kiertyneenä kaulan ympäri. Viimeiset kymmenen minuuttia vaan odottelin ja sain ponnistaa ihan pieniä ponnistuksia, jotta napanuora ei päässyt kiristymään kaulan ympärille kuristavaksi. Kello 20.51 meidän pikkuinen tyttö viimein syntyi, ja hän oli täydellinen. Hän alkoi heti itkemään, ja niin alettiin myös minä ja Otto. Otto itki sillä tavalla coolisti, pyyhki vähän kyyneltä silmäkulmasta – mä ulisin ihan täysillä. Kaikki tunteet vaan purkautuivat kerralla ja en pystynyt rauhoittumaan, olin vaan niin helpottunut että vauvalla oli kaikki hyvin ja hän oli vihdoin siinä ja hän oli meidän ja hän oli ihana.

Sain vauvan rinnalle ja hän oli niin pieni ja rakas ja kaunis. Siinä me killiteltiin toisiamme, vauva oli aivan virkeä ja tuijotti meitä suurilla silmillään heti. Otto sai leikata vauvan napanuoran ja vauva oli ihokontaktissa ensimmäiset neljä tuntia salissa. Hän osasi heti syödä ja viettikin pitkän tovin rinnalla. Mä kävin suihkussa ja sillä aikaa vauvaa putsattiin ja mitattiin ja punnittiin. Neidin mitat olivat 3570g ja 49cm, päänympärys oli 35cm.

Mä en saanut synnytyksessä yhtään repeämää enkä tarvinnut tikkejä, enkä myöskään menettänyt kovin paljoa verta, ja olo oli hyvä ja virkeä heti koko homman jälkeen. Istukka ja kalvot tulivat itsestään ulos kokonaisina, ja ilman oksitosiinitippaa. Aiemmin olen saanut heti vauvan tultua ulos oksitosiinia että nekin tulevat, mutta tällä kätilöllä ei ollut mikään kiire niiden kanssa vaan ne saivat aivan rauhassa tulla itsekseen ulos ilman mitään lisälääkkeitä. Ja täytyy sanoa että tällä kertaa tuo ikävä vaihe meni ensimmäistä kertaa kolmesta niin omalla painollaan että en sitä edes melkein huomannut, ennenkuin kätilö sitten esitteli meille hienoa istukkaa.

Siellä salissa me hengailtiin vauvan kanssa ja syötiin iltapalaa ja kirjattiin kätilön kanssa synnytyksen kulkua ylös. Hän ei ollut kerennyt täyttää meistä edes esitietoja valmiiksi kun joutui heti vuoroon tultuaan tositoimiin.

Mun täytyy oikeasti vielä kerran kehua kätilöä, hän oli vaan ihan huippu tyyppi ja koko synnytyksen ajan säilyi sellainen rento ja rauhallinen tunnelma vaikka napanuora kaulan ympärillä olisi voinut aiheuttaa ties mitä ongelmia. Hän todella tiesi mitä teki ja sai mutkin uskomaan itseeni. Vaikka 40min ponnistusvaihe oli huomattavasti pidempi kuin mun kaksi aiempaa (17min ja 12min) niin ei mulle jäänyt siitä mitään traumoja koska kokoajan mut pidettiin kärryillä siitä mitä tapahtuu ja sain liikkua ja tehdä niinkuin musta tuntui parhaalta.

Lisäksi on pakko kehua Ottoa, koska hänkin pysyi niin rauhallisena koko synnytyksen ajan ja oli jotenkin ihan konkari jo, ei yhtään jännitellyt tai ainakaan näyttänyt sitä. Hän antoi mun puristaa kättään ihan täysillä ja se oli juuri se mitä mä siinä kaipasin. Ja se rakkauden määrä joka synnytyssalin täytti meidän vauvan tultua maailmaan oli vaan jotain ihan uskomatonta.

Koko synnytyksestä jäi tosi hyvä fiilis, joskin hämmentynyt, kun kaikki meni niin hurjan nopeasti jälleen kerran. Kolmessa tunnissa Pikkukakkosen katselusta siihen että vauva oli jo sylissä. Ihana kokemus kaikin puolin, ja kyllä mä vaan vieläkin olisin valmis synnyttämään vaikka sata vauvaa, vaikka meillä ei sellaista tässä olekaan suunnitelmissa. Synnyttäminen on ihanaa, eikä mikään muu mitä olen elämässäni kokenut vedä vertoja sille hetkelle kun saa oman lapsen syliin ensimmäistä kertaa.

Me päästiin osastolle yöllä joskus yhden aikaan, ja saatiin tosiaan perhehuone. Alettiin siinä sitten nukkumaan, tosin itse nukahdin vasta aamuneljän maissa ja unta riitti hurjan tunnin verran, pikkuisen taisi olla hormoneilla ja adrenaliinilla sormensa pelissä. Eihän sitä vaan voinut nukkua kun piti tuijottaa pientä rakasta koko yö. Onneksi Otto sai vähän nukuttua, niin hän jaksoi heti aamulla kasin maissa käydä hakemassa tytöt katsomaan omaa tuoretta pikkusiskoaan.

Tytöt olivat aivan ihmeissään ja onnesta soikeana ihanasta pikkusiskosta, ja viettivät meidän kanssa koko päivän sairaalassa. Illaksi ja yöksi tytöt menivät Oton perheen luokse, sillä ei päästy vielä ekana päivänä kotiin. Vauvalla kuului vielä sydämestä minimaalinen sivuääni kun hän oli niin nuori (13h lääkärintarkistuksen aikaan) että sydämen ductus ei ollut vielä kerennyt mennä umpeen. Siksi siis vietimme vielä toisen yön osastolla, ja seuraavan aamun lääkärintarkistuksessa ääntä ei enää kuulunut ja saimme lähteä kotiin. Kotiuduimme vauvan ollessa 38 tuntia vanha.

Nyt takana on jo viisi päivää kotona, ja tämä on ollut yksi elämäni ihanimpia viikkoja. Nämä ensimmäiset hetket ovat ainutlaatuisia ja ihania ja niin täynnä rakkautta tuota pientä ihmettä ja koko omaa perhettä kohtaan. Ollaan maailman onnekkaimpia <3

Viikko sitten tiistaina meidän rakas pikkuinen siis päätti syntyä ja nyt aattelin kertoo teille että miten kaikki tapahtui. Mä en usko yleensä horoskooppeihin mut toissaviikonlopun iltasanomien horoskooppi oli kyl mun kohdalla tosi osuva kun siinä sanottiin et mun pitää nauttii viikonlopun ajan läheisten seurasta kun alkuviikosta tapahtuu isoja muutoksia ja mulla ei oo enää niin paljoa aikaa :D.. Aattelin sillon ku luin sen että ihan varmaan meiän pikkunen syntyy seuraavan viikon aikana mut en silti voi oikeen vielkään uskoa todeksi että tossa toi tirriäinen hengailee♥

Tiistaina päivällä kävin neuvolassa ja nlalääkäri katsoi ultralla vauvan kokoa ja vointia ja arvioi painoksi vähän päälle kolme kiloa. Juttelin lääkärin kanssa siitä et mua pelottaa synnyttää alakautta kun vauva on perätilassa ja lääkäri sanoi että hän suosittelis ilman muuta sektiota et ei mun kannata edes yrittää alakautta kun luultavasti joutuis kumminkin tekemään hätäsektion sitten. Mä sit aattelin et okei en missään nimessä haluu synnyttää alakautta ettei vauvalle vaan käy mitään… Mentiin sit siitä kaupan kautta himaan ja mulla supisteli tosi paljon kokoajan ja oli hirveen kipee selkä mut niin mulla oli ollu viimesen viikon ajan jokapäivä joten en ajatellu et siinä ois mitään ihmeellistä. Makoilin sohvalla ja shoppailin netissä ja tein postausta mun ostoksista ja neuvolakuulumisista :D..
                     Sitten alkoi salkkarit ja ihan yhtäkkiä mun tuskat oli niin järkyttävät et karjuin melkeen suoraa huutoo ja puristin Oton kättä ja en voinu pysyy sekunttiikaan paikallani. Supistukset tuli ensin kuuden minuutin välein ja siinä salkkareiden aikana ne tiheni niin et alko tuleen kahden minuutin välein. Siinä sit fiksuina pääteltiin Oton kanssa et nyt vois ehkä mennä piipahtamaan Kättärillä ja soitettiin sinne synnytysosastolle ja pakattiin tavarat ja soitettiin taksi. Olin siinäki vaiheessa viel ihan varma että me tullaan sieltä takas kotiin kumminkin parin tunnin päästä ja mua ärsytti tosi paljon enkä ois halunnu lähtee mut kivut oli niin kovat et oli pakko. Taksimatkasta en muista juurikaan mitään, roikuin vaan Otossa ja huohotin ja hoin että ”mäenkestämäenkestämäenkestä” ja että ”mä en synnytä alakautta”.
                       Kello 21.00 oltiinki Kättärillä ja mentiin sit hissillä neloskerrokseen ja hississä tunsin et nyt lorahti kyl jotain ja siinä vaiheessa oikeestaan tajusin et nyt mä synnytän. Päästiin sinne osastolle ja meidät laitettiin jonnekki oleskeluhuoneeseen odottamaan et ne sai laitettuu synnytyssalin valmiiksi. Muistan sielt oleskelutilasta vaan semmosen isän ja pienen pojan ja se poika kokoajan kyseli sen isältä et miks toi täti huohottaa ja heiluu ku mä en kestäny niit supistuksia XD.. Sitten meitä tultiinki hakeen synnytyssaliin ja mä hoin siinäki kokoajan et haluun sektion ja että en missään nimessä suostu synnyttään alakautta ja itkinki vähäsen ku mua sattu niin paljon ja sit mulle tehtiin sisätutkimus ja olinkin jo 8cm auki.
                        Lääkäri ei ottanu kuuleviin korviinsa mun sektiotoivetta vaan sano että mun synnytys on edenny niin hyvin että tässä mitään sektiota tarvitse tehdä, et alakautta tulee paljon helpommin ja on mulle ja vauvalle turvallisempaa. Mä menin sit ihan paniikkiin ja itkin vaan ja hengitin ilokaasua. Ekaksi en halunnu ollenkaan koko ilokaasua ku pelkäsin et siitä tulee paha olo mut  loppujenlopuksi se oliki mun paras kaveri ja  pelastaja aina supistuksen tullessa. Lääkäri viel varmisti ultralla et vauva mahtuu varmasti ja sen jälkeen mulle tultiin laittaan epiduraali. Oli maailman hirveintä yrittää pysyä paikallaan ku mulla tuli sellasii kolmen minuutin mittasii järkyttävii supistuksii minuutin välein mut jotenki onnistuin ja se epiduraali saatiin laitettua joskus siinä 22.00 aikoihin.
                        Epiduraalin laiton jälkeen supistuskivut hellitti suunnilleen tunniksi ja sain vähän rauhotuttua ja kerättyä itteeni ja pystyin jopa puhumaan. Yritin viel sanoo sille lääkärille et eiks se vois oikeesti tehdä mulle sektioo ku mua pelottaa niin paljon mut ei se suostunu ja olin ihan raivona, en tosin sanonu sille lääkärille mitään enää vaan alistuin vähin äänin mun karmeaan kohtaloon :D.. Puol yhdentoista aikoihin tunsin oikeesti kunnon lorahduksen ja sit ne lapsivedet meni, kolmessa erässä ja viimenen erä räjähti suoraan kätilön hiuksille ja naamalle ja mua nauratti ja hävetti XD..Vähän ennen yhtätoista mun kivut alko taas koveneen ja pyysin lisää epiduraalia kun se ei vaikuttanu enää mut kätilö teki sisätutkimuksen ja totes että nonni oot 10cm auki, ei tässä enää mitään epiduraalia laiteta.
                        Kätilö käski mun kokeilla et auttaako ponnistaminen siihen kipuun ja harjotella ponnistamista ja mä sit ”harjottelin” ja yhtäkkiä tunsin maailman hämmentävimmän asian: pikkuneiti potkii mun sisältä mun alapäätä! Oikeesti se tuntu niin hullulta mä muistan sen niin selvästi. Siinä samalla huusin edelleen että haluun sektion vaik vauvan jalat oli jo ulkona. Sit ne kaikki loputki lääkärit ja kätilöt tuli sinne huoneeseen ja ne kehu et mä ponnistan tosi hyvin ja mä vaan huusin että en kestä ja kysyin et montako minuuttia viel kestää XD. Puristin vaan Oton ja toisen kätilön kättä ihan hulluna. Lääkäri sano et seuraavalla ponnistuksella syntyy ja sit tuli seuraava supistus ja ponnistin niin perkeleesti ja yhtäkkiä se kipu hellitti ja mä sain maailman pienimmän ihanan pulleron mun rinnalle enkä älynny mistään mitään.
                     Vauvan jalka oli ihan mustelmilla ja tosi pahan näköinen kun pikkuinen oli jalka edellä tullu maailmaan. Itkettiin vaan Oton kanssa molemmat ja soitettiin äidille. Mulle laitettiin kolme tikkiä ja ne ei kyllä enää tuntunu missään sen synnytyksen jälkeen. Otto pääsi kylvettään neitiä ja mä menin itte suihkuun ja noin kahden aikaan yöllä me päästiin vihdoin meidän omaan perhehuoneeseen ihmettelemään pikkuista. Otto nukahti (onneksi koska sillä oli seuraavana aamuna uuden työsopparin allekirjotus :D) mut itte en saanu unta ollenkaan ku tuijottelin ja silittelin vaan pikkuneitiä koko yön. Aamulla jäin ihan paniikissa yksin pikkusen kanssa kun Otto lähti käymään uudella työpaikalla mut kaikki meni hyvin ja Ottokin tuli pian takas ja saatiin viettää aikaa yhdessä koko pieni perhe.
                       Sairaalassa vierähti se viis yötä ja täytyy sanoa et ilman Ottoa en ois ikinä selvinny siitä ajasta. Kätilöt oli kyllä tosi mukavia suurin osa mut se ruoka oli ihan järkyttävää ja siel oli niin rauhaton ilmapiiri ja huomas et vauvaki oli paljon rauhattomampi siellä. Nyt kun ollaan tultu kotiin nii neiti ei oo paljoa itkeskelly, eikä myöskään valvo yöllä muulloin kun syötön ajan ja nukahtaa heti uudelleen.

Synnytyksen kesto sairaalan synnytyskertomuksen mukaan  :

Vaihe1: 4h5min
Vaihe2: 18min
Vaihe3: 7min

Tässä vielä kuvia synnytyspäivältä, jotka otin ennen kuin tiesin että synnytän 😀

Viimeinen masukuva, rv 35+6

Viimeinen kuva kamerassa ennen kuin sinne ilmestyi kuvia pikkuneidistä, otettu 1,5 tuntia ennen kun oltiin taksissa matkalla kättärille ja mulla ei ollu tietoakaan synnytyksestä tossa vaiheessa 😀

Pikkuneiti 12h ikäisenä♥

Sellainen oli mun synnytyskertomus, olipa ihana kirjottaa kaikki tolleen ylös ku sai jotenki selkeytettyä koko tapahtumaa omassakin päässä. Miltäs kuulostaa mun kokemus? Toivottavasti saitte positiivisen kuvan mun synnytyksestä koska mulle itelle ainakin se oli miljoona kertaa parempi, helpompi ja ihanempi kokemus kun mitä aluksi kuvittelin. Ja mulle jäi tosi hyvä mieli kun pikkuneidin maailmaan auttanut lääkäri kävi viel seuraavana päivänä moikkaamassa meitä osastolla ja kehumassa mua siitä kuinka upea synnyttäjä olin ollu ja tehnyt hienosti töitä! 🙂