Synnytysmuistoja ja kuvia, joita en ennen kehdannut näyttää

19.08.2019

Mulla on takana kolme synnytystä, jotka on kaikki olleet toistensa kanssa tosi erilaisia. Jokainen on jäänyt mieleen mun elämän parhaana hetkenä lopulta, vaikka kaikilla kerroilla lopputulosta ei ole saavutettu ihan kuten oppikirjoissa. Eikä mulla ole jäänyt mitään traumoja synnyttämisestä, olen siinä tosi onnekas. Mulle synnytys on kokemuksena sellainen, että voisin kokea sen vaikka kerran vuodessa, ihan oikeasti. Se on intensiivistä, se on euforista, se on vaan jotenkin mielettömin tapahtuma, mitä koskaan mun elämässä on ollut (tai tulee olemaan).

Synnyttäminen on mulle tunteiden räjähdys ja alusta loppuun asti mä vaan rakastan sitä yli kaiken. Vaikka meidänkin synnytyksissä on aina ollut kaikenlaisia kommelluksia, kipua ja pelottaviakin hetkiä, niin mitään mä en vaihtaisi niistä. Olen vaan tosi kiitollinen, että olen saanut kokea ne ja lopputuloksena on ollut terve lapsi ja terve äiti.

Kuva on otettu n. viikkoa ennen mun ensimmäistä synnytystä, kun olin sairaalassa saamassa kortisonipiikkejä ja supistuksenestolääkettä. 

Synnytyksen kaikki vaiheet on omalla tavallaan mun mielestä tosi hienoja ja voimaannuttavia ja se ajatus, että kestää sitä kovaa kipua on myös mulle jotenkin voimaa antava. Mulla on aina ollut synnytyksen jälkeen sellainen superwoman olo, että pystyn ihan mihin vaan, kun pystyin siihen. Mun on ollut helppo luottaa omiin kykyihin varsinkin ekan synnytyksen jälkeen, kun oli jo sellainen tuntuma siihen ja tiesi, että oma kroppa pystyy siihen vähän oudommissakin olosuhteissa (perätila).

Se on ehkä ”vähän” ongelmallista, että synnytykseen liittyy aina myös raskaus ja lapsen vanhemmuus koko loppuelämäksi, muuten mä voisin oikeastikin synnyttää ihan synnyttämisen ilosta joka vuosi. Mutta raskausaikoja en jaksaisi, eikä meille ehkä niin montaa lastakaan voisi tulla kuin mitä mulla on hedelmällisiä vuosia tässä jäljellä. Se ei ihan toimisi. Enkä tiedä olisiko synnytys ihan niin euforinen ja tajunnanräjäyttävä kokemus ilman sitä build-upia eli raskautta tai palkintoa eli vauvaa. Ehkä ei.

Tässä mä olin pääsemässä kotiin odottamaan, että mun synnytys käynnistyy luonnollisesti, sen jälkeen kun mulle ensin oli monta päivää sanottu, että en lähde enää kotiin ilman vauvaa. 

Mä rakastan muistella omia synnytyksiä ja rakastan lukea muiden synnytystarinoita tai katsoa niitä sarjoissa ja leffoissa, tai YouTubessa. Mulle myös toisten synnytykset on takuuvarma itkettäjä, mä itken aina silmät päästäni kun vauva syntyy, oli kyseessä sitten joku ohjelma tai synnytystarina blogissa. Olen varma, että ei ole fyysisesti mahdollista mulle olla itkemättä katsoessani tai lukiessani synnytyksestä. Silloin aina eniten itkettää se, kun katsoo sitä ilmettä synnyttäneen äidin kasvoilla, josta näkyy ne kaikki tunteet kerralla ja miettii, että just toltakin musta tuntui, mä tiedän ton!

Aina kun mä puhun omista synnytyksistä tai muiden synnytyksistä, tulee sellainen synnytysikävä ja haikea fiilis. Saakohan sitä enää koskaan kokea? Pari kertaa olen jo ajatellutkin, että tämä oli mun viimeinen synnytys, enää en koskaan saa kokea tätä mieletöntä tunnetta. Olen surrutkin sitä. Mutta eihän sitä tiedä jos joskus vielä.

Postauksen kuvina on kuvia musta juuri ennen synnytystä ja heti sen jälkeen, joita en ennen ole näyttänyt ollenkaan tai joista olen rajannut kasvot pois, koska häpesin sitä, miltä näytin. Nyt mä näytän ne, koska mä näytin niissä ihan itseltäni, juuri siltä, miltä mä nyt synnyttämässä näytin. Kaikkeni antaneelta, onnelliselta, turvonneelta (koska mua synnytys turvottaa) ja omalta itseltäni. Niissä ei ole mitään noloa, hävettävää tai rumaa. Niissä on minä.

Tässä kuvassa meidän esikoinen on n. 12h ikäinen. 

Me tehtiin Oton kanssa podcast-jakso synnytykseen sekä isän rooliin liittyen (synnytyksessä). Sen tekeminen oli hauskaa, koska Otto muisti monta sellaista juttua, mitä mä en ja sama toisinpäin. Otto oli esimerkiksi unohtanut lapsivedet, jotka räjähtivät kätilön naamalle ja hiuksille. Oli myös mahtavaa keskustella toisen fiiliksistä siinä synnytyksen aikana, koska ei niistä todellakaan siellä synnytyksissä ehtinyt juuri puhumaan.

Nauhoitusten jälkeen luin mun synnytysten jälkeen tuoreeltaan kirjoittamia synnytystarinoita ja huomasin, että niin moni sellainen pikkujuttu on jo unohtunut ihan kokonaan vuosien saatossa. Onneksi kirjoitin ne silloin heti synnytysten jälkeen ylös, muuten olisi unohtunut monta ihanaa yksityiskohtaa ihan täysin. Haluttiin kuitenkin tehdä podijakso spontaanisti sen pohjalta, mitä muistettiin, eikä käsikirjoittaa jaksoa mun postausten mukaan. Siksi luin ne vasta sen jälkeen uudelleen.

Tässä lukiessani ihan yllätyin siitä, miten raskaasti otin ennen esikoisen syntymää epätietoisen sairaalassaoloajan, jolloin synnytyksen käynnistymistä esteltiin. Aika oli täysin kullannut mun muistot, ja se oli mun päässä enää sellainen ”hassu pikku yksityiskohta”, jonka olin autuaasti unohtanut. Nyt kun luin tuota omaa tekstiäni, mieleen muistuivat kaikki ne tunteet. Miten huolestunut, ahdistunut ja pettynyt olin silloin. Mutta aika kultasi muistot, sekä tietysti se, kun saatiin meidän esikoinen ja kaikki meni niin hyvin kuitenkin.

Mun epäsynnytyskertomuksen, kaikki kolme synnytyskertomusta sekä Oton synnytyskertomuksen viimeisimmästä synnytyksestä pääsee lukemaan tästä:

  1. Epäsynnytyskertomus
  2. synnytys nro. 1
  3. synnytys nro. 2
  4. synnytys nro. 3
  5. Oton synnytyskertomus

Kuuntele podcast-jakso Spotifyssa TÄSTÄ tai Soundcloudissa TÄSTÄ. Paljon on myös kysytty, että voiko podia kuunnella ihan ilmaiseksi, eli voi kuunnella. Soundcloudissa onnistuu kuuntelu aivan ilmaiseksi ja tosi helposti. Kuuntelu onnistuu myös Spotifyssa ilman premiumia. Ja ensi jaksosta eli 3. jaksosta eteenpäin podia voi kuunnella myös Apple-puhelimien podcast appista.

Tämän jakson yhtenä epävirallisena teemana olivat myös Oton kommellukset synnytyksissä ja siihen liittyen ollaankin kyselty instassa teidän puolisoiden kommelluksista tai möläytyksistä. Ollaan naurettu aivan vedet silmissä teidän kertomuksille, niin hauskoja juttuja! Olisi tosi hauskaa lukea niitä myös täältä blogin puolelta! Eli mitä teidän puolisot tai tukihenkilöt on möläyttäneet tai koheloineet synnytyksen aikana? 


Vartalon muutokset kolmen lapsen äitinä

28.05.2019

Siitä on jo yli kahdeksan vuotta kun mä tulin ensimmäisen kerran raskaaksi. Näiden vuosien aikana mun paino on vaihdellut parhaimmillaan (tai pahimmillaan) 25 kiloa, vaikka raskauskiloja sainkin enimmillään 17. Olen käynyt ison pään sisäisen matkan niiden kilojen kanssa ja tutustunut mun vartaloon raskauksien ja imetysaikojen jälkeen kolme kertaa uudelleen. Jokainen raskaus on muuttanut mun vartaloa omalla tavallaan, eikä niiden muutosten hyväksyminen ole aina ollut niin helppoa. Tällä hetkellä koen kuitenkin olevani oman vartaloni kanssa enemmän sinut kuin koskaan ennen.

Se ei johdu siitä, että olisin nyt milliäkään timmimpi kuin aiemmin. Päin vastoin. Tämä kolmas palautuminen on ollut hitaampi prosessi kuin aiemmat kaksi kertaa ja tällä kertaa mun vatsaan jäi myös pieni erkauma vatsalihaksiin.

Eka raskaus kahdeksan vuotta sitten muutti mun kroppaa enemmän kuin mikään muu siihen mennessä. Rakastin kasvavaa vatsaa, enkä kriiseillyt vartalosta, vaikka se paljon muuttuikin. Nautin siitä, kun ekaa kertaa elämässäni sain muotoja. Ensimmäisen raskauden jälkeen palauduin melko nopeasti eikä mulla ollut sen suurempia vaivoja, paitsi lantion nivelten kivut ekoina viikkoina. Pehmeät muodot hävisivät yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin, vain muutamat raskausarvet jäivät lantiolle.

Ehdottomasti nopein palautuminen mulla on kuitenkin ollut tokasta raskaudesta. Silloin tuli vähiten kiloja ja mulla oli synnytyksen jälkeen niin hyvä olo, että unohdin koko ajan olevani vasta synnyttänyt. Muistan kun juoksin täysillä vaunujen kanssa bussiin 10 päivää synnytyksestä ja vasta bussissa tajusin, että ei hitto, mähän olen vasta synnyttänyt, tuleeko mulle nyt joku kohdun laskeuma juoksemisen takia. Mutta ei onneksi tullut. Sain muutaman arven lisää, mutta muuten toinen raskaus ei muuttanut vartaloa mitenkään. Tokan raskauden jälkeen mun paino alkoi imetyksen myötä tippumaan nopealla tahdilla alaspäin ja olin silloin tosi hoikka, jopa useamman kilon hoikempi kuin ennen raskauksia. En kokenut sitä vartaloa omakseni, vaan painon jatkuva putoaminen ja siihen liittyvät kommentit ahdistivat.

Kolmannen raskauden aikana mun oli kuitenkin lopulta vaikea suhtautua ennätysnopeasti muuttuvaan kroppaan. Matka siitä, kun paino oli ihan liian alhaalla siihen, että mua kutsuttiin mm. buldogiksi mun pyöristyneiden poskien vuoksi ei ollut se helpoin tie. Se tuntui välillä tosi pahalta. Raskauskiloja ei tullut sen enempää kuin aiemminkaan, mutta se fyysinen muutos oli silti suuri.

Olen aiemminkin kertonut siitä, miten pahalta vartalon arvostelu raskausaikana tuntui ja miten hukkasin oman tyylini silloin. Ne samat fiilikset jatkuivat pitkään myös synnytyksen jälkeen. Kolmannella kerralla palautuminen myös oli ihan oikeastikin aiempaa hitaampaa. En tiedä vaikuttiko siihen ikä vai se, että kroppa venyi jo kolmannen kerran, mutta vaivoja ja esim. liitoskipuja oli paljon enemmän ja ne kestivät useamman viikon. Paino ei myöskään lähtenyt putoamaan erityisen nopeasti.

Jo silloin jälkitarkastuksessa vuonna 2017 yritin myös kysellä neuvolalääkäriltä, että tuntuuko vatsalihaksissa erkaumaa, mutta hän ei osannut siihen sanoa juuta eikä jaata. Aloitin treenaamisen tosi varovasti raskauden jälkeen 2017 syksyllä, enkä tehnyt mitään liikkeitä, jotka olisivat osuneet mahdolliseen erkaumaan. Vauvavuoden aikana vältin kaikkia niitä liikkeitä, jotka on kielletty, mikäli erkauman mahdollisuutta ei ole voitu poissulkea. Yritin kyllä kokeilla erkaumaa vatsastani itsekin, mutta en tietty ole mikään ekspertti, niin se mun tunnustelu oli vain sellaista mutu-tuntumaa.

Koska treenasin aktiivisesti lantionpohjalihaksia, mulla ei ole ollut esim. virtsankarkailuongelmia tai muita. Ainoa oire mun erkaumasta on olleet alaselkäkivut vuoden synnytyksen jälkeen ja esim. juostessa ja pömpöttävä vatsa heti navan alapuolelta. Sille ei ole tapahtunut mitään, vaikka mitä olen yrittänyt. Kivut selästä ovat onneksi helpottaneet ajan myötä.

Kävin jopa vatsalihasten erkauman kuntouttamiseen synnyttäneille naisille tarkoitetun kurssin, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta mun erkaumaan. Se johtuu siitä, että mun vatsalihasten erkauma on venynyttä lihaskalvoa ja mun synnytyksestä oli aikaa jo pari vuotta. Vahvistuksen erkaumalle sain vasta tänä keväänä, kun asiantunteva lääkäri kokeili ja sormet upposivat syvälle mun mahaan navan kohdalta.

Jos erkauma ei ole ekan vuoden aikana kuntoutunut, se ei siitä enää itsekseen kuulemma kuntoudu (T. lääkäri, jolta kysyin). Se ei ole pelkkää rasvaa jonka voisi vain polttaa vaan se on venynyttä lihaskalvoa ja iho-rasvakudosta. Ihan samalla tavalla kuin laihduttaessa tai raskauden jälkeen nahka voi jäädä roikkumaan, eikä se ylimääräinen nahka häviä itsekseen, ei myöskään häviä mun erkauma. Muihin raskauden tai synnytyksen jälkeisiin vaivoihin fysioterapia tai liikunta voi tuoda helpotusta vielä vuosienkin jälkeen, mutta se mun erkauma ei siitä mihinkään katoa. Ainoa keino korjata se on abdominoplastia eli vatsanpeitteiden korjausleikkaus. Mutta sitä mulla ei ole suunnitelmissa.

Toistaiseksi erkauma ei aiheuta mulle fysiologisia ongelmia, eikä se joka päivä jossain vaiheessa päivää esiin enemmän tuleva pieni pömppö mua häiritse. En ole myöskään vielä varma, onko meidän lapsiluku täynnä ja tuntuisi turhalta käydä läpi suuri toimenpide, jonka tulokset sitten häviäisivät kuin tuhka tuuleen mahdollisen tulevaisuuden raskauden myötä. Mutta jos mua joskus tulevaisuudessa häiritsee, tulee selän kanssa ongelmia tai erkauma pahenee, on hyvä tietää, että sellainenkin vaihtoehto on olemassa.

Merkittävän suuri erkauma voi hoitamattomana aiheuttaa pahoja selkävaivoja ja johtaa myöhemmin jopa selkäleikkaukseen. Selän kuormitus on erilainen kun vatsalihakset eivät hoida omaa osuuttaan ja selkäranka kuluu silloin niiltä osin, mihin paine kohdistuu. Silloin abdominoplastia on ainakin lääkärin mukaan lievempi (ja ennaltaehkäisevä) keino kuin selkäleikkaus ja sen voi saada myös julkisella puolella, jos erkauma aiheuttaa vakavaa haittaa. Mun maltillinen 3cm erkauma ei kuitenkaan välttämättä aiheuta mitään ongelmia ikinä, eikä siis kuulu julkisen puolen hoidon piiriin.  

Tällä hetkellä mä olen vaan iloinen, että erkauma varmistui, koska nyt mä osaan olla armollisempi itselleni ja omalle vartalolleni. En olisi mitenkään voinut välttää erkaumaa, enkä voi sille mitään itse, että se siinä nyt on. Kyse ei ole siitä, että olisin muuten huonossa kunnossa tai en olisi pitänyt itsestäni huolta. Sen kyllä sanon, että olisi aivan älyttömän tärkeää, että neuvolalääkärit oppisivat tunnistamaan erkauman ja kokeilemaan sitä, koska ehkä munkin erkauma olisi voinut kuntoutua paremmin, jos olisin voinut tehdä jotain toisin jo heti synnytyksen jälkeen.

Se ei saa jäädä vain synnyttäjien vastuulle, että selvittää tietoa erkaumasta ja palutumisesta, koska kaikilla on siihen erilaiset voimavarat ja mahdollisuudet. Ainakin Helsingissä on tänä keväänä aloitettu kaikille tuoreille synnyttäjille pääsy ilmaiseksi äitiysfysioterapiaan, mikä varmasti edistää palautumista ja on tosi hyödyllinen ja hieno juttu! Varmasti ehkäisee myös niitä tulevaisuuden selkävaivoja. Tämä käytäntö saisi ehdottomasti muuttua koko Suomen laajuiseksi.

Erkauman lisäksi pysyviä muutoksia mun vartalossa kolmen raskauden jälkeen ovat oikeastaan vain ne raskausarvet ja navan ympäriltä tosi ohueksi venynyt iho. Haalistuneita arpia on lantiolla paljon ja mahassa joitakin vähän isompia, mutta ei kovin montaa. Lantio ei levinnyt pysyvästi, tissit eivät kasvaneet pysyvästi tai kadonneet ja painoa on n. 5kg enemmän kuin ennen mun ihan ensimmäistä raskautta. Tämä kroppa tuntuu mun omalta edelleen.

Tällä hetkellä mä olen tosi sinut mun vartalon kanssa ennen kaikkea siksi, että se toimii normaalisti ja se tuntuu hyvältä. Missään ei ole kremppaa, pystyn juoksemaan ja joogaamaan. Niska- ja hartiaseudun kivut on hellittäneet tänä keväänä täysin muutosten myötä ja olen vaan niin kiitollinen siitä, että voin hyvin ja jaksan. Oma fiilis on mulle ehdottomasti hyvinvoinnin tärkein mittari. Toivottavasti mä saan nauttia terveestä ja toimivasta kropasta mahdollisimman pitkään. Ainakin aion pitää siitä hyvää huolta!

Miten teillä on sujunut palautuminen raskauden/raskauksien jälkeen? Oletteko kärsineet erkaumasta tai saaneet jostain apua sen kuntouttamiseen? Onko palautuminen ollut erilaista eri raskauksissa? Miltä kropan muutokset ovat tuntuneet?