Mä sain kommentin tuossa jokin aika sitten, että olisiko mun mahdollista tehdä taas postausta palautumisesta, kun raskaudesta on nyt kulunut jo pidemmän aikaa, melkein seitsemän kuukautta. Koska en vielä(kään) ole kyennyt tekemään sitä ruokapostausta ihan johtuen siitä että ollaan sairasteltu eikä ruokavalio tai jääkaapin sisältö ole ollut ihan sitä mitä normaalisti, niin ajattelin nyt kuitenkin toteuttaa edes jonkin toivepostauksen. Mutta älkää huoliko, se ruokapostaus on kyllä ehdottomasti tulossa, kunhan pääsen taas vauhtiin kokkailussa!

Toisen lapsen jälkeen en ole ottanut palautumisesta yhtään niin paljoa stressiä, kuin ensimmäisen jälkeen. Alussa myönnän toki kytänneeni aika ajoin että joko se pötsi on pienentynyt, mutta nyt kun raskaudesta on jo suhteellisen pitkä aika niin en ole kauheasti enää kiinnittänyt asiaan huomiota. Osansa tekee varmasti myös se että kesällä kun olin vasta synnyttänyt oli keli sellainen että kroppa oli jatkuvasti esillä ja sitä tuli katsottua pienissä sortseissa ja bikineissäkin peilistä useammin. Nyt on jo talvi ihan käsillä ja pehmeiden collegepaitojen ja farkkujen alta sitä harvemmin tulee murehdittua että pilkottaako jostain raskausarpi tai löllönahkamakkara.

Mun mielestä mä oon palautunut ihan hyvin, mahdollisesti jopa paremmin kuin Tiaran jälkeen, tai aikaisemmin siis. Oon tyytyväinen mun kroppaan, voisi se olla kiinteämpikin mutta en mä sitä vihaa. Se on ihan bueno, mun näköinen vartalo kuten aina ennenkin. Vaikka olenkin ihan sinut itseni ja nykyisen ulkoisen habitukseni kanssa, on kroppa ja sen kunto kuitenkin mulle tärkeä asia. Siksi mä otin kesällä itseäni niskasta kiinni ja päätin että säännöllisen liikunnan on tultava osaksi mun elämää taas tauon jälkeen.

Ostin kahvakuulan ja aloin käymään lenkillä. Ensin pidin itselläni tiukkaa rutiinia, liikuin säännöllisesti kuusi kertaa viikossa kahvakuulaillen ja pari kertaa viikossa lenkkeillen. Sitten liikunta kuitenkin jäi, ja jäi, ja jäi, kun tuli pimeää ja kylmää. Aloin taas puputtamaan herkkuja harva se ilta ja laiskistuin niin että ennen leipomani mustikkapiirakat ja mutakakut vaihtuivat mihinkäs muuhun kuin kauppojen valmiisiin kaloripommeihin. Eihän ne itsetehdytkään herkut terveellisiä ole, mutta en koe niitä ihan yhtä pahana kuin lisäaineiden kyllästämiä keksejä ja muita mussutettavia, mitä kauppojen valikoimista löytyy.

Muutaman viikon mussutettuani mä kyllästyin ja päätin alkaa uudelleen liikkumaan. Kerkesin saada lenkkeilyyn taas hyvän vauhdin päälle ennen kuin tultiin kipeäksi koko perhe ja nyt tuntuu että pitää taas aloittaa alusta. Yllättäen herkutkin ovat maistuneet sairasteluajan, ruoka sen sijaan ei. Lapsilla on sentään ollut fiksua syötävää mutta äiti ja isi on laiskotelleet heidäkin edestään. Suorastaan ällöttää miten huonosti on tullut syötyä, onneksi olo alkaa muuten olla jo helpompi ja ensi viikolla taidankin tehdä oikein extrasuperterveellistä ruokaa.

Nyt hyppäsin vähän asian viereen kun aloin juttelemaan ruokavaliosta ja liikunnasta, mutta ajattelin vähän niinkuin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja kertoa missä mennään niidenkin suhteen, kun kyseisistä aiheistakin multa on toivottu postausta. Tämän enempää ei tällä hetkellä ole kerrottavaa, mutta kunhan pääsen takaisin vauhtiin niin voin vaikka esitellä mun kahvakuulan, se on armeijan vihreä ekotekoinen kaveri ja mä tykkään siitä että kun sillä treenaa niin se tuntuu ja tulokset näkee oikeasti pian. Tavoitteena mulla ei ole muuttua lihaksikkaaksi, eikä se mun heiveröisellä kuulalla onnistuisikaan – mutta haluan edelleen kiinteytyä ja pysyä hyvässä peruskunnossa. Suurin tavoite mulla on se että saisin liikunnan takaisin osaksi mun jokapäiväistä elämää, niin ettei kynnys lähteä lenkille tai jopa salille olisi näin suuri.

Onneksi olen siitä onnekkaassa asemassa että ainakaan toistaiseksi liikunnan puutos tai herkuttelu ei ole pahemmin ulkonäköön vaikuttanut, vaan lähinnä fyysiseen oloon joka on välillä ollut tosi voimaton ja surkea. Tai ainakin koen että tuota ylläolevaa kollaasia katsoessani näytän suunnilleen samankokoiselta kaikissa kuvissa lukuunottamatta yhtä. Mutta selvää on että eihän kukaan voi ikuisesti olla liikkumatta ja mussuttaa vaan herkkuja pysyen yhtä hoikkana kuin ennenkin. Siksi haluankin tehdä kunnon muutoksen juuri nyt etten koskaan pääse ylipainoiseksi asti.

Ja jos joku pohtii siellä mun nykyistä painoa, niin tällä hetkellä painan saman verran kuin astellessani ensimmäistä kertaa elämässäni äitiysneuvolaan vuonna 2011. Paino on näiden vuosien varrella vaihdellut 43:sta kilosta 62:n kiloon ja nyt olen taas siinä omassa painossani. 62 kiloa painoin siis mennessäni synnyttämään Tiaraa ja 59 kiloa mennessäni synnyttämään Zeldaa.

Se yksi kuva kollaasista, josta puhuin on otettu silloin kun painoin 43 kiloa mennessäni ensimmäiselle neuvolakäynnille Zeldan odotusaikana ja se oli jo liian vähän jopa mun mielestä, mutta kuten olen täällä useaan kertaan kertonutkin niin en koskaan pyrkinyt siihen painoon vaan mulla vaan lähti painoa ihan itsestään vaikka söin kuin hevonen. Kävin jopa lääkärissä sen takia ja multa otettiin vaikka ja mitä kokeita ja testejä kilpirauhasarvoista lähtien mutta mitään ei löytynyt. Onneksi kuitenkin raskausaikana paino nousi ja nyt raskauden jälkeen olen jo useamman kuukauden pysynyt omassa painossani ja toivon ettei se tästä muutukaan mihinkään suuntaan. Tässä vielä se kuva isompana, ja kuva tämänhetkisestä tilanteesta vaatetettuna:

Siinäpä se kaikessa lyhykäisyydessään. Mä veikkaan että jos jokin muutos kropassa vielä tapahtuu niin se tapahtuu sitten kun lopetan imetyksen, sitä taas en ole vielä suunnitellut että milloin se tulee tapahtumaan. Mutta jos haluatte vielä palautumisesta kuulla niin kirjoitan siitä sitten kun imetys on loppunut ja hormonitoiminta palautunut ennalleen joskus hamassa tulevaisuudessa, sitten sen näkee mitä nämä vuodet oikeasti ovat mun kropalleni tehneet.

Tämä jäi hieman myöhäiseen tämä postaus kun tuolla meidän pienemmällä neidillä on nukahtaminen edelleen vähän turhan hankalaa sen flunssan jäljiltä, mutta sainpa kuitenkin tehtyä! Nyt koitan vielä saada kommentit vastailtua ja taidan laittaa Facebookin puolelle vielä yhden hauskan videon Tiarasta ja mun kaverista Oonasta. Kuvasin sen tänään päivällä niin että Tipa ei huomannut ja hän selitti innoissaan vaikka ja mitä, haha! Huomenna julkistan arvonnan voittajan, jotta partakone lähtee oikeaan osoitteeseen. Kiitos ihan mielettömän paljon kaikille osallistuneille, teidän määrä oli ihan järjettömän suuri, 895, wau!