Mä sain kommentin tuossa jokin aika sitten, että olisiko mun mahdollista tehdä taas postausta palautumisesta, kun raskaudesta on nyt kulunut jo pidemmän aikaa, melkein seitsemän kuukautta. Koska en vielä(kään) ole kyennyt tekemään sitä ruokapostausta ihan johtuen siitä että ollaan sairasteltu eikä ruokavalio tai jääkaapin sisältö ole ollut ihan sitä mitä normaalisti, niin ajattelin nyt kuitenkin toteuttaa edes jonkin toivepostauksen. Mutta älkää huoliko, se ruokapostaus on kyllä ehdottomasti tulossa, kunhan pääsen taas vauhtiin kokkailussa!

Toisen lapsen jälkeen en ole ottanut palautumisesta yhtään niin paljoa stressiä, kuin ensimmäisen jälkeen. Alussa myönnän toki kytänneeni aika ajoin että joko se pötsi on pienentynyt, mutta nyt kun raskaudesta on jo suhteellisen pitkä aika niin en ole kauheasti enää kiinnittänyt asiaan huomiota. Osansa tekee varmasti myös se että kesällä kun olin vasta synnyttänyt oli keli sellainen että kroppa oli jatkuvasti esillä ja sitä tuli katsottua pienissä sortseissa ja bikineissäkin peilistä useammin. Nyt on jo talvi ihan käsillä ja pehmeiden collegepaitojen ja farkkujen alta sitä harvemmin tulee murehdittua että pilkottaako jostain raskausarpi tai löllönahkamakkara.

Mun mielestä mä oon palautunut ihan hyvin, mahdollisesti jopa paremmin kuin Tiaran jälkeen, tai aikaisemmin siis. Oon tyytyväinen mun kroppaan, voisi se olla kiinteämpikin mutta en mä sitä vihaa. Se on ihan bueno, mun näköinen vartalo kuten aina ennenkin. Vaikka olenkin ihan sinut itseni ja nykyisen ulkoisen habitukseni kanssa, on kroppa ja sen kunto kuitenkin mulle tärkeä asia. Siksi mä otin kesällä itseäni niskasta kiinni ja päätin että säännöllisen liikunnan on tultava osaksi mun elämää taas tauon jälkeen.

Ostin kahvakuulan ja aloin käymään lenkillä. Ensin pidin itselläni tiukkaa rutiinia, liikuin säännöllisesti kuusi kertaa viikossa kahvakuulaillen ja pari kertaa viikossa lenkkeillen. Sitten liikunta kuitenkin jäi, ja jäi, ja jäi, kun tuli pimeää ja kylmää. Aloin taas puputtamaan herkkuja harva se ilta ja laiskistuin niin että ennen leipomani mustikkapiirakat ja mutakakut vaihtuivat mihinkäs muuhun kuin kauppojen valmiisiin kaloripommeihin. Eihän ne itsetehdytkään herkut terveellisiä ole, mutta en koe niitä ihan yhtä pahana kuin lisäaineiden kyllästämiä keksejä ja muita mussutettavia, mitä kauppojen valikoimista löytyy.

Muutaman viikon mussutettuani mä kyllästyin ja päätin alkaa uudelleen liikkumaan. Kerkesin saada lenkkeilyyn taas hyvän vauhdin päälle ennen kuin tultiin kipeäksi koko perhe ja nyt tuntuu että pitää taas aloittaa alusta. Yllättäen herkutkin ovat maistuneet sairasteluajan, ruoka sen sijaan ei. Lapsilla on sentään ollut fiksua syötävää mutta äiti ja isi on laiskotelleet heidäkin edestään. Suorastaan ällöttää miten huonosti on tullut syötyä, onneksi olo alkaa muuten olla jo helpompi ja ensi viikolla taidankin tehdä oikein extrasuperterveellistä ruokaa.

Nyt hyppäsin vähän asian viereen kun aloin juttelemaan ruokavaliosta ja liikunnasta, mutta ajattelin vähän niinkuin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja kertoa missä mennään niidenkin suhteen, kun kyseisistä aiheistakin multa on toivottu postausta. Tämän enempää ei tällä hetkellä ole kerrottavaa, mutta kunhan pääsen takaisin vauhtiin niin voin vaikka esitellä mun kahvakuulan, se on armeijan vihreä ekotekoinen kaveri ja mä tykkään siitä että kun sillä treenaa niin se tuntuu ja tulokset näkee oikeasti pian. Tavoitteena mulla ei ole muuttua lihaksikkaaksi, eikä se mun heiveröisellä kuulalla onnistuisikaan – mutta haluan edelleen kiinteytyä ja pysyä hyvässä peruskunnossa. Suurin tavoite mulla on se että saisin liikunnan takaisin osaksi mun jokapäiväistä elämää, niin ettei kynnys lähteä lenkille tai jopa salille olisi näin suuri.

Onneksi olen siitä onnekkaassa asemassa että ainakaan toistaiseksi liikunnan puutos tai herkuttelu ei ole pahemmin ulkonäköön vaikuttanut, vaan lähinnä fyysiseen oloon joka on välillä ollut tosi voimaton ja surkea. Tai ainakin koen että tuota ylläolevaa kollaasia katsoessani näytän suunnilleen samankokoiselta kaikissa kuvissa lukuunottamatta yhtä. Mutta selvää on että eihän kukaan voi ikuisesti olla liikkumatta ja mussuttaa vaan herkkuja pysyen yhtä hoikkana kuin ennenkin. Siksi haluankin tehdä kunnon muutoksen juuri nyt etten koskaan pääse ylipainoiseksi asti.

Ja jos joku pohtii siellä mun nykyistä painoa, niin tällä hetkellä painan saman verran kuin astellessani ensimmäistä kertaa elämässäni äitiysneuvolaan vuonna 2011. Paino on näiden vuosien varrella vaihdellut 43:sta kilosta 62:n kiloon ja nyt olen taas siinä omassa painossani. 62 kiloa painoin siis mennessäni synnyttämään Tiaraa ja 59 kiloa mennessäni synnyttämään Zeldaa.

Se yksi kuva kollaasista, josta puhuin on otettu silloin kun painoin 43 kiloa mennessäni ensimmäiselle neuvolakäynnille Zeldan odotusaikana ja se oli jo liian vähän jopa mun mielestä, mutta kuten olen täällä useaan kertaan kertonutkin niin en koskaan pyrkinyt siihen painoon vaan mulla vaan lähti painoa ihan itsestään vaikka söin kuin hevonen. Kävin jopa lääkärissä sen takia ja multa otettiin vaikka ja mitä kokeita ja testejä kilpirauhasarvoista lähtien mutta mitään ei löytynyt. Onneksi kuitenkin raskausaikana paino nousi ja nyt raskauden jälkeen olen jo useamman kuukauden pysynyt omassa painossani ja toivon ettei se tästä muutukaan mihinkään suuntaan. Tässä vielä se kuva isompana, ja kuva tämänhetkisestä tilanteesta vaatetettuna:

Siinäpä se kaikessa lyhykäisyydessään. Mä veikkaan että jos jokin muutos kropassa vielä tapahtuu niin se tapahtuu sitten kun lopetan imetyksen, sitä taas en ole vielä suunnitellut että milloin se tulee tapahtumaan. Mutta jos haluatte vielä palautumisesta kuulla niin kirjoitan siitä sitten kun imetys on loppunut ja hormonitoiminta palautunut ennalleen joskus hamassa tulevaisuudessa, sitten sen näkee mitä nämä vuodet oikeasti ovat mun kropalleni tehneet.

Tämä jäi hieman myöhäiseen tämä postaus kun tuolla meidän pienemmällä neidillä on nukahtaminen edelleen vähän turhan hankalaa sen flunssan jäljiltä, mutta sainpa kuitenkin tehtyä! Nyt koitan vielä saada kommentit vastailtua ja taidan laittaa Facebookin puolelle vielä yhden hauskan videon Tiarasta ja mun kaverista Oonasta. Kuvasin sen tänään päivällä niin että Tipa ei huomannut ja hän selitti innoissaan vaikka ja mitä, haha! Huomenna julkistan arvonnan voittajan, jotta partakone lähtee oikeaan osoitteeseen. Kiitos ihan mielettömän paljon kaikille osallistuneille, teidän määrä oli ihan järjettömän suuri, 895, wau!

Tämä on varmaan vuoden tähän asti toivotuin postaus, näin ainakin päättelisin kymmenistä kommenteista joita olen kevään aikana vastaanottanut koskien palautumista! Mä ymmärrän kyllä hyvin kiinnostuksen aihetta kohtaan, valehtelisin jos väittäisin etten ollenkaan raskausaikana pohtinut että miltäs se kroppa tulee raskauden jälkeen näyttämään. Huvittuneena muistelin Tiaran syntymän jälkeisten ensimmäisten päivien pullamössömasua ja toivoin hartaasti että se mössö häviäisi tälläkin kertaa yhtä nopeasti.

Se mikä mua inhottaa siinä kun keskustellaan palautumisesta raskauden jälkeen tai raskauden tuomista muutoksista kroppaaan, on kateus ja naisten toisilleen kasaamat paineet. Mullekin tulleista kommenteista monessa jopa ilmaistiin toive tyylillä ”Jännä nähdä mitä toinen raskaus tekee sun kropalle, mullakin se oli vasta toinen raskaus joka pilasi vartalon, sullekin käy varmaan niin”. Mä oon ennenkin kirjoittanut blogissani siitä että yleensä naiset itse ovat toistensa ulkonäön (tai no oikeastaan kaiken) arvostelijoita ja mua kuvottaa se ilmiö edelleen.

Raskaanaollessa tämä ilmiö taas kerran oikein korostui kun aina näistä ulkonäkömuutoksista kirjoittaessani vastaanotin todella paljon negatiivissävytteistä spekulaatiota siitä miten nämä muutokset tulisivat toteutumaan mun kropassani. Peittyisikö vatsani raskausarpiin viimeisillä raskausviikoilla vai räjähtäisikö arpitilanne käsiin vasta synnytyksessä (kerroin saaneeni kaksi raskausarpea vanhan umpisuolen leikkausarpeni läheisyyteen josta iho oli valmiiksi kireällä ja toivoin ettei arpia tulisi enempää). Jäisikö vatsanahka löysälle pitkäksi aikaa kun nahka jo näytti niin venyneeltä ja siltä että poksahtaisi (aina kun laitoin masukuvia) yms.

Mä annan sellaisen neuvon nyt jokaiselle joka tätä kirjoitusta lukee, että älä yritä lannistaa raskaanaolevaa ystävääsi/tuttuasi/kumminkaimanvytteljentärtäsi/ketään raskaana olevaa, huolimatta siitä miten raskaus on vaikuttanut sinun kroppaasi aikoinaan tai mitä kauhutarinoita raskaudenjälkeisestä vartalosta olet kuullut. Kukaan ei hyödy sinun seinille maalaamistasi piruista mitenkään, ne eivät hävitä sinun raskausarpiasi eikä kaverisi löysä mahanahka muutu kiinteäksi vaikka kuinka toivoisit levinnyttä persettä raskaanaolevalle inhokkibloggaajallesi.

Jos aiot jonkun raskaanaolevan ulkonäköä tai muuttuvaa vartaloa jotenkin kommentoida, niin tee se kannustaen ja positiivisella sävyllä. Jos ystäväsi tuskailee ensimmäisen raskausarven kanssa, vinkkaa voiteesta joka saattaisi auttaa sen sijaan että ennustat niitä arpia tulevan vielä rutkasti lisää. Jos hän murehtii muuttuvaa kroppaa ja pelkää ettei saa vanhaa vaatekokoaan enää koskaan takaisin, kerro tietäväsi monta jotka ovat olleet entisellään pian synnytyksen jälkeen tai mainitse vaikkapa imetyksen kuluttavan rutkasti kaloreita päivittäin.

Jokainen raskaanaoleva aivan varmasti tiedostaa mitä kaikkea ikävää kropalle saattaa raskauden myötä käydä, ihan ilman että heitä vielä pelotellaan lisää. Miksi ei siis voisi pelottelun sijaan kannustaa ja olla positiivinen, valaa tulevaan äitiin uskoa itseensä. Ja kun asia kuitenkin on niin että jokainen nainen on erilainen eikä kukaan voi etukäteen tietää mitä tapahtuu. Toisille ei todellakaan jää mitään jälkiä raskaudesta tai useistakaan raskauksista, toisille taas jää elinikäiset arvet, mutta miksi pelotella sellaisella mihin ei kukaan voi vaikuttaa etukäteen, mitä voi vain arvailla ja lopulta hyväksyä?

Pahoittelut paasauksesta, mutta halusin nyt sanoa tämän mitä en raskausaikana viitsinyt kenellekään myöntää: Kyllä, ne kommentit satuttavat ja pelottavat hormonihuurujen kourissa kamppailevaa äitiä. Aiheena kuitenkin oli mun palautumiseni, joten nyt keskityn siihen! Mun paino tässä raskaudessa oli nelisen kiloa vähemmän synnytyspäivänä kuin viimeksi vaikka raskaus jatkuikin viikon pidemmälle, joten siinä mielessä lähtökohdat palautumiselle olivat ihan mukavat. Vaa’alla en edelleenkään synnytyksen jälkeen ole käynyt, joten en tiedä paljonko kiloja on lähtenyt mutta siihen mä ainakin olen ihan tyytyväinen jo mitä peilistä tällä hetkellä näkyy! Onhan masussa edelleen mistä ottaa kiinni ja istuessa varsinkin löllön huomaa, mutta viikko synnytyksen jälkeen tämä on mulle ihan mahtava tilanne. Mä nappasin kuvia palautumisesta kolme päivää synnytyksen jälkeen sekä viikko synnytyksen jälkeen ihan vertailun vuoksi:

Vyötärö on vielä ihan hukassa, mutta on toi pötsi huomattavasti pienentynyt jo tuosta tiistain kuvasta tähän päivään mennessä ja eiköhän seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana toivottavasti lähde viimeisetkin lölleröt. Arpia mulle tosiaan tuli ne kaksi kappaletta jotka esittelin täällä jokunen viikko takaperin, ne onneksi vaalenivat jo ennen synnytystä kun ostin Bio Oilia, eikä arpia kerennyt muualle ilmestymään niin raskauden kuin synnytyksenkään aikana. Synnytyksen jälkeen ja mahan vapauduttua järkyttävästä pinkeydestä ovat arvetkin hävinneet lähes jäljettömiin mun suureksi ilokseni!

Vertailun vuoksi mä laitoin myös vierekkäin kuvat palautumisesta Tiaran odotuksen jälkeen ja pikkutyypin odotuksen jälkeen. En mä tiedä onko noissa niin suurta eroa, mutta ainakin Tiaran odotuksen jälkeen olin palautumiseen tyytyväinen ja niin olen nytkin! Se on myös jännää sitten pidemmän päälle huomata vaikuttaako imetys palautumiseen ja jos niin millä tavalla. Viimeksihän imetys ei ottanut onnistuakseen Tiaran ennenaikaisuuden ja mun epävarmuuden vuoksi, mutta tällä kertaa imetys on ainakin toistaiseksi sujunut hyvin.

Mulle menevät jo kaikki omat farkut jalkaan ja napinkin saa kiinni mutta farkut ovat vielä sen verran tiukat että tuntuvat aika epämukavilta. Mulle kävi tällä kertaa sama juttu kuin viimeksi, että lantio leveni synnytyksessä ihan hurjasti ja kestää taas hetken aikaa että luut palautuvat normaalipaikoilleen. Ainoat ”vaivat” joita mulla synnytyksen jälkeen on nyt ollut ovatkin lantion alueen luiden kivut aamuisin kun herään, ne ovat oikeastaan samanlaisia kuin liitoskivutkin. Aina kun hetken olen liikkunut aamulla ja heräillyt, kivut menevät ohi, mutta heti herätessä tuntuu ikävältä. Mutta eivätköhän ne kohta tästä mene ohi, muistelisin nimittäin kärsineeni samasta vaivasta viimeksikin!

Muuta kerrottavaa mulla ei tähän asti vielä palautumisesta oikeastaan ole, mutta voin tehdä vaikka uuden ”tilannekatsauksen” kuukauden tai parin kuluttua. Kesäkuntoon on vielä matkaa mutta mistäs sitä tietää jos mä vaikka elokuun viimeisillä helteillä olisin uhkarohkea ja uskaltaisin lähi rannalle jopa bikinit päällä?

Hyvää yötä ja ihanaa alkanutta viikkoa kaikille <3 Mä suuntaan nyt (taas kerran) nuuhkimaan tuhisevaa vauvaa ja sitten ajattelin ummistaa itsekin silmät yöunille!

Nämä masukuvat on otettu viime sunnuntaina ennen babyshowereita kun mulla tuli 36+0 täyteen! Nyt ollaan siis raskaudessa sellaisilla viikoilla jonne asti en viimeksi päässytkään, kun Tiara syntyi juuri päivää ennen. Ei tämä kyllä mitään herkkua enää ole. Vaikka nyt ei tarvitsekaan enää levätä ja varoa aiheuttamasta supistuksia, ei tämä jatkuva 24/7 -supistelu ja ”jokohan nää kohta olis niitä synnytyssupistuksia?” -ajattelukaan helpolta tunnu. Kokoajan jännittää että koska alkaa tapahtua ja turhauttaa kun mitään ei jatkuvista oireista huolimatta tapahdu.

Tänään kävin neuvolalääkärillä ja tilanne on kuulemma jo erittäin kypsä ja käytännössä synnytys voi käynnistyä milloin tahansa, ”jee”. Onhan se tavallaan helpottavaa kuulla, mutta toisaalta myös turhauttavaa. Jos tilanne ei olisi edistynyt ollenkaan olisin voinut suosiolla luovuttaa ja ajatella että tässä kestää vielä viikkoja, mutta koska asiat kuitenkin ovat edistyneet on mulla kokoajan odottavan jännittynyt fiilis. Ja vaikka asiat ovatkin edistyneet, ei sekään käytännössä takaa sitä että raskaus ei menisi vaikkapa yliajalle, kaikkihan on ihan mahdollista edelleen.

Masupallo on ihana ja haikealla mielellä luovun siitä sitten kun aika koittaa, mutta kyllä se halu saada oma pikkuinen sieltä masusta jo syliin on ihan hirvittävän kova! Mä katselen synnytysohjelmia haaveillen siitä täydellisestä hetkestä kun saa oman vauvan ensimmäistä kertaa rinnalle. Suunnittelen innoissani ristiäisiä vaikka niihin on vielä viikkokausia ja mietin että pussaileekohan Tiara yhtä innokkaasti vauvaa sen synnyttyä kuin mun masua nyt.

Pieniä tai no aika suuriakin pelkoja on herännyt; meneehän kaikki hyvin, syntyyhän vauva terveenä, selviänkö itse ilman sen suurempia komplikaatioita. Kuinka kauan joudumme olemaan sairaalassa, saadaankohan me perhehuonetta? Pääsenköhän synnyttämään sinne minne toivoisin kun sulkuja tuntuu olevan joka puolella kokoajan ja pian Naistenklinikkakin menee remonttiin ja se vaikuttaa kaikkiin HUS:in synnäreihin. Kaikki asiat mietityttävät todella paljon! Mutta täytyy vain toivoa että kaikki kääntyy parhain päin ja me saadaan terve vauva terveeseen syliin mahdollisimman turvallisesti!

Tässä on nyt viimeiset masuvertailu -kuvat Tiaramasuun, koska enempää niitä ei enää ole! Ensikatselulla musta tuntui että masuthan ovat ihan identtiset, mutta eipä se niin vain olekaan. Kun katsoo tarkemmin niin sen huomaa selkeästi kuinka Tiaramasu on ylempää paljon pyöreämpi ja ”täydempi” koska Tiara oli perätilassa ja neidin pää pyöristi mun masua ylhäältä päin. Vastaavasti taas masu on alhaalta paljon pienempi ja vähemmän ulkoneva. Nyt mulla on tietysti juuri toisinpäin koska vauva on raivotarjonnassa kuten kuuluukin.

Tänään on siis viikkoja 36+3, muutaman tunnin päästä jo 36+4! Se jää nähtäväksi miten suuriksi nuo luvut tuosta ehtivät vielä kasvaakaan. Kiitos teille ihanille tsemppareille kaikesta tuesta ja teidän kauniista sanoistanne<3 koska olen todennut jo miljoonaan kertaan että te olette parhaita vertaistukijoita, kysynkin nyt:

Miten teidän synnytykset ovat käynnistyneet? Millä viikolla? Millaisia oireita teillä on ollut ennen synnytyksen käynnistymistä? Miten toinen synnytys on eronnut ensimmäisestä?

En kestä, tänään on rv 35+0! Ihan hurjaa, ensi lauantaina on tasan ne viikot jolloin Tiara syntyi, tuntuu niin hullulta ajatella. Kävin keskiviikkona neuvolassa ja neuvolatäti arvioi vauvan painavan jo ainakin reippaat 2,5kg, ellei enemmänkin. Eli sama painoarvio kuin Tiarasta samoilla viikoilla, Muutenkin kaikki tuntuu etenevän aika samalla kaavalla, kiloja on tullut mullekin sama määrä ja ylikipeät, säännölliset supistukset ovat vaivanneet mua nytkin jo muutaman päivän kuten viimeksikin samaan aikaan. Vauviskin hengailee oikealla puolella, aivan kuten Tiarakin aikoinaan, mutta onneksi pää alaspäin edelleen.

Viimeksi mulla oli tähän aikaan lähinnä epätoivoinen fiilis, osa teistä ehkä muistaakin mun epäsynnytyskertomuksen jonka kirjoitin muutamaa päivää ennen Tiaran syntymää. Nyt olen saanut supistella kotona rauhassa, ihanien murujen ympäröimänä joten ei tää ole ollut läheskään niin kauheaa vaikka panadolit ja kaurapussi ovatkin olleet kovassa käytössä. Supistukset ovat säännöllisiä, muutaman minuutin välein tulevia ja välillä niin kipeitä että tulee kyynel silmään, on pakko huohottaa ja koittaa vain rentoutua ja mennä supistuksen mukana. Mutta tälläisiä ne olivat viimeksikin, ja sen tiedän että synnytyssupistuksia nämä eivät kivuliaisuudestaan huolimatta ole vielä. Jännä nähdä kauanko tyyppi vielä viihtyy masussa, mutta nauran kyllä jos tyyppi syntyy 35+6 kuten Tiara! En mitenkään usko että niin voisi käydä mutta olisihan se aika hassu sattuma.

Tänään meillä on ollut ihanan rento kotipäivä. Otto pääsi heti herättyään Tiaran teekutsuille nauttimaan herkullisista muovileivoksista, Tiara innoissaan kaateli ”teetä” kuppeihin ja tarjoili. Mä olen itse viettänyt tänään koko päivän sisällä niistä supistuksista johtuen mutta huomenna toivoisin pääseväni edes hetkeksi ulos merenrantaan nauttimaan kevätauringosta Oton ja Tipan kanssa, saa nähdä miten käy. Jos kovasti supistelee niin en tietenkään ehdoin tahdoin lähde ulos niitä supistuksia lisäämään.

Me tehtiin tänään superherkullista kana-pähkinäsalaattia, jonka resepti on hyvin yksinkertainen: Paista 450g broilerinfileesuikaleita (marinoi itse haluamallasi tavalla tai osta valmismarinoituja), paista myös halloumia ja pilko sopiviksi palasiksi. Lisää salaattia, tomaattia, kurkkua, paprikaa, hunajamelonia, kevät- tai salottisipulia (me laitettiin molempia) isoon kulhoon ja siihen broilerisuikaleet ja halloumit. Lopuksi laita pannulle 1dl oliiviöljyä, ripaus sormisuolaa, 3 valkosipulin kynttä murskattuna ja ruokalusikallinen tai pari hunajaa. Lisää kourallinen cashew-pähkinöitä ja sekoittele muutama minuutti jonka jälkeen kaada pähkinäsoosi koko komeuden päälle ja avot! Maailman herkullisin salaatti on valmis!

Sain tänään vielä kuvattua viimeinkin ne videovastaukset! Mä vähän sekoilin noiden kanssa ja höpöttelin vaikka mitä, mutta toivottavasti niistä saa jotain selvää! Tässä on linkit niihin:

Videovastaukset1 ja Videovastaukset2

Kiitos vielä kaikille jotka lähetitte kysymyksiä! Oli hauskaa vastailla teidän kysymyksiin. Nyt mä alan nauttimaan Oton seurasta ja käyn hakemassa jääkaapista iltapalaksi ison lautasellisen tuota kanasalaattia. Leffa meillä jäi eilenkin katsomatta kun nukahdin heti alussa, mutta jospa vaikka tänään uusi yritys tuottaisi tulosta? Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille<3

Viikot poksuu ja masu poksuu, tänään olen kuullut enemmän kuin kymmenen kertaa että mun masu näyttää siltä että se pian räjähtää. Mä oon pahoillani siitä että kirjoittelu ja kommentteihin vastailu on jäänyt niin huonolle tolalle tämän viikon aikana, mutta mulla on vaan yksinkertaisesti ollut niin rankka ja kiireinen viikko ettei ole löytynyt aikaa eikä energiaa koneen äärellä istumiseen ja siihen että olisin ehtinyt keskittyä siihen mitä teen. En myöskään missään nimessä halua täyttää mun blogia tyhjänpäiväisillä täytepostauksilla tai vastata kommentteihin vain yhdellä sanalla joten mieluummin olen sitten odottanut sellaista hetkeä että jaksamista löytyisi.

Viimeiset kolme päivää olen kärsinyt säännöllisistä, kivuliaista supistuksista ja sen lisäksi tämä meidän alas laskeutunut pikkukaverimme on pitänyt huolta että masu heiluu supistusten välillä ja kaikki mahdolliset luut ja sisäelimet saavat osansa liikkeistä. Olo on ollut harvinaisen tukala ja suoraan sanoen kauhulla odottelen ensi viikkoa ja Oton iltavuoroja. Onneksi mun ihanat ystävät ovat tulossa seuraksi ja avuksi ja pääsiäislomakin häämöttää jo muutaman päivän päässä!

Tänään on viikkoja siis 34+0, hui! Musta tuntuu että koko raskauden ajan vallinnut seesteinen mieliala on vaihtunut viimeisten viikkojen järkyttäviin mielialanvaihteluihin. Tänäänkin olen tirauttanut itkut niin monta kertaa ettei varmaan yhden käden sormet riitä laskemaan, itkun syinä mm. ”Otto, mua itkettää kun sä oot noin ihana” (Otto leikki Tiaran kanssa ihan normaalisti), ”yksi, kaksi, koome, neejä, viisi, kuusi, seitsemän, kasiksan, ysiksän, kymmenen…toista!” (Tiara laski kymmeneen, itkin vaikka olen kuullut sen monta kertaa) ja ”Otto mua itkettää!” ”Miksi” ”En mä tiiä ees!”. Viimeiseksi mainittu on se yleisin syy. Mutta ehkä Otto kestää tätä vielä muutaman viikon, oon kuitenkin ollut tosi rauhallinen koko raskauden ajan viime kertaan verrattuna!

Meidän ihana Tipa-rakas on alkanut juttelemaan vauvasta melkeinpä päivittäin ja mulla on aina tapana kysyä neidiltä että ”Kuka äidin masussa on?” Yleensä vastauksena on ”vauva” tai ”sisko” mutta tällä viikolla mun masussa on kuulemma ollut myös ”aamupala”, ”kakka” ja ”ystävä”. Mutta ihan hyviä vastauksiahan nekin on ;)!

Mun ajattelukyky tähän aikaan illasta alkaa olla aika heikkoa ja silmätkin meinaavat painua jo kiinni ihan itsestään joten voisin suosiolla luovuttaa ja painua nukkumaan. Hyvää yötä ja ihanaa alkavaa pääsiäisviikkoa kaikille <3

PS: Jos on mennyt mun & MiniMintin huikea arvonta ohitse niin osallistumisaikaa on vielä perjantaihin asti!