Pian on kolme vuotta siitä kun synnytin esikoiseni. Ihanan, minikokoisen tyypin, 3010g ja 46 senttiä täyttä rakkautta ja täydellisyyttä. Vaikka ensisynnyttäjän liian aikaisilla 35+6 viikoilla käynnistyneessä perätilasynnytyksessä oli omat kommervenkkinsa ja riskinsä, tuo kokemus teki muhun lähtemättömän vaikutuksen.
Mun kroppa ei ole luotu raskaanaoloon, se on varma. Viimeksi kärsin ensin lähes päivittäisestä, hirveästä aurallisesta migreenistä ensimmäiset 16 viikkoa. Muutaman seesteisen keskiraskausviikon jälkeen makasin viikolta 25 asti vuodelevossa aina viikolle 34 asti säännöllisten 5-10min välein tulleiden ja 24/7 jatkuneiden, kipeiden supistusten vuoksi. Kuka tietää mitä ilman vuodelepoa olisi tapahtunut, kun tälläkin kertaa levon kanssa synnytin jo viikolla 37+0. Ensimmäisellä kerralla meinasin synnyttää myös jo viikolla 34+3, mutta supistuksia estävät lääkkeet hidastivat synnytyksen käynnistymistä kymmenellä päivällä.
Kolme tuntia ennen kuin Zelda syntyi, viimeinen mahakuva <3
Raskaus oli se asia mistä mä aina haaveilin lapsena ja vähän vanhempanakin. Se tuntui niin uskomattomalta ja ihmeelliseltä asialta, mitä se ehdottomasti onkin, mutta raskauden raskaus yllätti mut kuitenkin. En ollut varautunut siihen, miten rankkaa on makoilla kymmenen viikkoa paikoillaan, voimatta itse hoitaa rakasta esikoista. En myöskään ollut varautunut siihen, miten paljon voi pelätä, että omalle vauvalle sattuu masussa jotain. Miten halvaannuttavaa ja raastavaa se pelko voi olla.
Synnytys sen sijaan oli se asia, jota yritin visusti olla ajattelematta ensimmäiseen synnytykseeni asti. Se oli jotain pelottavaa, täysin hallitsematonta, ja taatusti hemmetin kivuliasta. Ensimmäinen synnytys kuitenkin käänsi kaiken päälaelleen, ja toinen vain vahvisti ajatuksia. Raskaudesta tuli mielessäni se pelottava, hankala asia, ja synnytys taas oli jotain niin uskomattoman hienoa ja ihmeellistä, että en usko että maailmasta voi löytyä mitään hienompaa kokemusta. Vaikka musta tuntuu että mun kroppa on viimeinen, jonka tulisi ikinä olla raskaana, synnyttämisen koen olevan ihan mun juttu.
En voi väittää, etteikö toisten kasvavat masut ja ultrakuvat herättäisi välillä sellaisia pieniä ”voi että, jos sittenkin vielä kolmas joskus” -ajatuksia. Mutta silti, mä en halua että meidän pienet joutuvat katsomaan vierestä kun äiti ei voi muuta kuin maata kuukausikaupalla, pahimmassa tapauksessa sairaalassa. En myöskään halua enää koskaan kokea sitä hirveää menettämisen pelkoa. Ainahan sitä sanotaan, että jokainen raskaus on erilainen, ja niin varmasti onkin. Mutta mulle kaksi raskautta samoine ennenaikaisuuden uhkineen, eivät mielestäni jätä enää tilaa riskinotolle. Raskautta en jää kaipaamaan, mutta synnyttämistä kyllä.
Mulla ei oikeastaan ollut punaista lankaa kun aloin kirjoittamaan tätä tekstiä. Mä vaan halusin kirjoittaa synnyttämisestä, koska synnytystä mulla on ikävä. Siihen tunteeseen voisi jäädä koukkuun, ehkä mä olenkin koukussa. Joskus olen kirjoittanut, että voisin synnyttää vaikka kerran kuussa, niin ihanaa se on, ja edelleen olen samaa mieltä. En ehkä olisi samaa mieltä, jos synnytykseni eivät olisi olleet kestoltaan neljä tuntia ja 1,5 tuntia, ei voi tietää. Mutta se tunne kuinka saa tehdä omalla kropalla töitä, ja kuinka kivusta huolimatta jotenkin vain kykenee toimimaan, ja vihdoin niin julmetun pitkän odotuksen jälkeen saa sen oman pienen ihmisen rinnalle, on vaan jotain sellaista, mitä mulla eivät riitä sanat kuvaamaan.
Suurin syy siihen, miksi kirjoitin tämän tekstin oli se, että haluaisin lukea teidän synnytyksistä, jos te haluatte niistä kertoa! Mä voisin lukea synnytyskertomuksia vaikka joka päivä, niihin ei kyllästy ikinä. Vaikka toki se tunnelataus on omassa synnytyksessä obviously kaikkein suurin, niin kyllä toisten ihanat tarinat saavat vaan silmät kostumaan. Huomenna alkaa Livillä se Toisenlaiset äidit, joka ilmeisesti noudattaa aikalailla samaa kaavaa kuin viime vuosien Erilaiset äidit. Mä en malta odottaa sitä, sillä tiedän jo valmiiksi että mulla tulee itku joka jaksoa katsoessa. Ei siihen muuta tarvita kuin se synnytys.
Joten sana on nyt vapaa. Kertokaa ihmeessä omasta synnytyksestänne vaikka kokopitkä stoori jos haluatte. Tai kertokaa jos teillä on jäänyt jokin asia erityisesti mieleen. Mua kiinnostaa lukea ihan kaikenlaisista synnytyksistä, lyhyitä tai pitkiä kertomuksia, positiivista tai negatiivista, ihan mitä vaan!
PS: Mun omat synnytyskertomukset löytyvät TÄÄLTÄ(ensimmäinen) ja TÄÄLTÄ(toinen), jos ette ole lukeneet ja haluatte lukea!
http://kuukatriina.blogspot.fi/2013/11/synnytyskertomus.html
tossa on mun synnytyskertomus (synnytin alateitse melkein 5kg painavan pojan. Mukana oli miehen lisäksi doula). Mulla on kans kokoaika ihan hirvee synnytyskuume sen tavallisen vauvakuumeen ja masukuumeen lisäks 😀 Voisin lähtee synnyttämään vaikka ensviikolla (kuitenki pieni varotusaika pitää olla :D) jos saisin, se tunne on niin ihana ja voimakas, ettei sitä voi tajuta ellei oo synnyttäny :)!
Voi miten ihana kertomus<3 Hahah onneksi en oo ainoa joka ikävöi synnytystä, vertaistuki on kullanarvoista<3 Oot ihan oikeassa!
Kiva lukea tälläisiäkin tarinoita joskus 🙂 haluaisin joskus vielä lapsen mutta mut on ihan oikeesti saatu pelkäämään synnytystä niin pahoin etten yksinkertaisesti uskalla, en tiedä mikä siinä niin pelottaa mutta oon vaan niin kauhuissani.. Vaikka kaunis asia on ja lapsen haluan mutta en uskalla 🙁
Voi miten kiva että tykkäsit :)! Synnytystä ei kannata pelätä, yleensä niistä kauhutarinoista vaan pidetään kovempaa meteliä kuin hyvin onnistuneista synnytyksistä :/
Mä kans niiiin tuun itkee sitä ohjelmaa… Miten voi vieläkin olla niin herkkä 😀
Mulla on ihan täysin päinvastaista tuo ajattelu, kun sulla. Mä voisin helposti olla raskaana uudestaan, mutta en haluaisi enää ikinä synnyttää. Sen tiedän, että meidän lapsiluku ei vielä ole tässä. Meillä kun on vain yksi lapsi, vielä. Mutta mua kauhistuttaa niin hirveästi se synnytys, että vaikeaa päästä yli siitä ajatuksesta, että se voisi olla myös helppoa tällä kertaa. Toivotaan niin. Ehkä kuitenkin parempi, että synnytys oli kauhea ja raskaus ihana, sillä raskaus kesti 9kk ja synnytys sellaisen määrän, minkä voi sanoa tunneissa. 😀
Hahah mäkin oon herkkä, en varmaan koskaan palaa entiseksi itsekseni joka ei koskaan itkenyt leffan takia 😀
Ihanaa että raskaus on kuitenkin sujunut sulla kuin unelma<3 Ja toivottavasti jos joskus vielä synnytät, se sujuu paremmin ja sulle jää siitä ihanat muistot! 🙂
Voi miten kauniisti kirjoitit! <3 En voi kun toivoa, että oma synnytys olisi yhtä ihana kokemus.
En voi vielä mitään synnytyskertomusta raapustaa, laskettu aika lähenee ja on oikeastaan jo kohta ovella. Jännittää ja pelottaa, mutta ehkä rankan raskauden jälkeen koittaisi helpompi synnytys, toivoa saa. 😀
Voi kiitos hurjasti<3 Tsemppiä vikoihin raskaushetkiin ja ihanaa, onnistunutta synnytystä 🙂 Muista luottaa itseesi, sä itse tiedät parhaiten miltä milloinkin tuntuu!
5,5kk sitten, esikoinen syntyi sektiolla perätilan vuoksi. En olisi uskaltanut synnyttää perätilavauvaa, oot kyllä ollut rohkea kun synnytit normaalisti :). Aluksi sektion varmistuminen oli pettymys, mutta nyt voin sanoa että kokemuksena se oli oikein hyvä. Yllätyin miten paljon synnytys pyöri mielessä, siis ihan päivittäin ensimmäiset kuukaudet. Asiat saattoivat olla ihan epäolennaisia, yhtäkkiä tuli mieleen että hei, se kaapu minkä puin päälleni ennen leikkausta olikin vihreä, tai mietin, että mitäköhän kätilö sanoi minulle tuodessaan vauvan näytille. On se vaan omalla tavallaan tosi tärkeä kokemus se itse synnytystilannekin. Onneksi oma kokemukseni oli positiivinen. Synnytyskokemusten jakaminen ystävien kanssa on kyllä ihan parasta.
Mulla ei jäänyt paljon vaihtoehtoja, kun vauva oli jo lähestulkoon ulkona sairaalaan mennessä 😀 Sektiota vielä pyytelin vaikka jalat oli jo ulkona :D! Mutta siis edelleen, sekä pt- että normaalin alatiesynnytyksen kokeneena koen että se perätila oli mulle vähemmän kivulias ja helpompi, vaikka ponnistusvaihe oli viisi minuuttia pidempi 😀
Mutta mulla tismalleen samoja kokemuksia, että mietin noita yksityiskohtia joskus tosi paljon, ja harmittaa kun joitakin asioita unohtuu! Synnytyskokemusten jakaminen on tosiaan ihanaa 🙂 Ihana että sullakin jäi hieno kokemus synnytyksestä<3
Oi että, synnytys, maailman mahtavin kokemus ♥
Meillå myös esikoistyttö syntyi suht helpon raskausajan jälkeen rv 34+4. Vedet meni yöllä ja sairaalassa odoteltiin et käynnistyy kunnolla, kunnes aamulla tytön sydänäänet tipahti ja jouduttiin hätäsektioon. 3 minuutin päästä oli tyttö pihalla, napanuora pääsi pään väliin, siitä sektioon joutuminen. 1845 g 41.8 cm oli muru.
Toinen tyttö yritti myös etukäteen syntyä, rv 32 jouduin sairaalaan supistusten takia ja lääkkeillä saatiin kuitenkin pysäytettyä. Kortisonipiikit sain ja täyslepomääräys. Kuukauden olin täyslevossa, pääsin onneksi kotiin lepäämään ja sain esikoisen kans olla. Lopen neiti syntyi vasta 39+6. Synnytys oli suht nopea ensikertalaiseksi. Vajaa 7 h kesti, puudutukset ei auttanut mutta siitå huolimatta mieletön kokemus. Ponnistusvaiheessa murtui häntäluu mutta muuten kaikki meni hyvin ja 3320g 49 cm pallero syntyi. ♥ tän raskauden täyslevossa ollessa päätin että meidän lapset on tässä mutta tammikuussa koin pienen yllärin kun kolmas ilmoitti tulostaan.
Tässä sitä nyt ollaan, rv 34+5. Ja helppo raskaus ollut, nyt hiukan kiristellyt mahaa mutta ei mitenkään kipeästi. Synnytystä innolla odottaen ♥ ja että saadaan meidän kolmas pallero kotiin, esikoinen 4v jo odottaa innolla.
Sun viime raskautta tulikin tarkkaan seurattua, koska tämä meidän toinen neiti on Zeldaa reilu viikon vanhempi
Ai kamala, murtunut häntäluu!? Luin jo näitä ihania kertomuksia ihan onnessani kunnes kalpenin kys. lauseen lukiessani. Huh, kaikkea te äidit kestätte! ♥
Voi että, oot kyllä saanut kokea hurjia! Mutta onneksi olet silti noin hyvillä fiiliksillä ja saanut ihania muistoja!<3 Mielettömästi onnea raskauteen ja tulevaan synnytykseen, toivottavasti kaikki sujuu tällä kertaa ihanasti! 🙂 Ja ihanaa syksyä teidän perheelle<3
Tiedän tunteen, mullakin jäi ikävä synnytystä! Se on jotain niin uskomatonta, ettei sitä tiedä ennen kuin kokee! Mä pelkäsin sitä, raskauden loppua kohden enemmän ja synnärille lähtiessä totesin miehelle itku silmässä että ”nyt se tapahtuu, mua jännittää ja samalla pelottaa niin vietävästi!” Matka (noin tunti) synnärille oli tosi pitkä tai siltä se ainakin tuntui, perille päästyä en tienny pääsenkö autosta pois, supistukset oli noin kolmen minuutin välein ja tosi kipeitä. En tiennyt mitä odottaa mutta ajattelin että kyllä tää menee, omalla painollaan. Kätilö totesi että olin auki jo 7cm ja pääsin synnytyssaliin saman tien koska kaikki oli tapahtunut tosi nopsaa. Pari tuntia järkyttäviä kipuja, epätoivosta tuskailua, ilokaasua ja sanoja ”en varmasti pysty tähän”, rakkaan miehen lohtu-sanoja ja ihanien kätilöiden tukea, sitten tapahtui se maailman ihanin asia: pieni ihana tyttäremme saapui maailmaan täydellisenä ja maailman kauneimpana. Tunne oli jotain ihmeellistä, niin ainutlaatuista ja olin niin onnellinen ettei mitään rajaa! Tästä aikaa kohta vuosi, ihan uskomatonta 🙂 haluan ehdottomasti kokea kaiken vielä uudelleen, jos se vaan on mahdollista vielä. Tiedänpä hieman mitä odottaa, mutta tiedän myös että se tulee olemaan silti ihan erilaista ja ainutkertaista! 🙂 kaikenkaikkiaan se sattui mielettömästi, ilman sen kummempia kivunlievityksiä, mutta mitään en muuttaisi vaikka voisin. Kaikki meni just niin kuin pitikin ja oon melko ylpee itsestäni että hoidin homman kotiin 😉
Hahah kuulostaa tosi tutulta toi autosta nouseminen ja siitä eteenpäin 😀 Mä muistan kun sanoin taksikuskille minuutin välein tulleiden supistusten välissä että ”ei ole kiire” ja kun päästiin sairaalaan niin olin kans 7 tai 8cm auki 😀 En muista enää tarkasti, pitäis luntata synnytyskertomuksesta! 😀
Ehdottomasti saakin olla ylpeä itsestään kun on synnyttänyt, tapahtui se sitten miten tahansa<3 Ihanaa syksyä teille!
Kaks kertaa oon ollut raskaana ja kaks kertaa synnyttänyt,molemmat raskaudet oli kyllä samanlaisia. Sinne viikkoihin 20+ oksentelin melkein taukoamatta,kerran jopa juoksin bussista ulos esikoisen kanssa ja jouduin oksentamaan keskellä kaupunkia,se oli noloa 😀 selkään sattui koko raskauden ajan ja molemmat meni yli lasketun ajan, 40+2 ja 40+4 ja molemmilla kerroilla lapsivettä rupes tihkuttaa ja jouduttiin käynnistämään. Esikoisen synnytys kesti noin 12h! 3225g ja 50cm<3 ja kuopuksen synnytys oli 6h 4110g!! 52cm <3 pieni isoveli ja isopikkuveli 😀 hassua kyllä että esikoisen synnytys oli helpompi vaikka kesti pidempään. Mut mulla on sama juttu että kaipaan sitä synnytystä mutta en todellakaan raskautta!
Voi kauhee toi oksentelu kyllä, se on varmasti ollut niin raskasta :(<3 Mulla on sama fiilis että esikoisen synnytys oli helpompi, vaikka kesti pidempään ja oli perätilasynnytys :D:D
Itse kaipaan myös synnytystä, jotenkin niin hieno kokemus. Varsinkin nyt kun luekelin kertomuksia. On se mahtavaa mihin me naiset pystytään. Asia jossa voi haastaa itseään, tsempata ja palkinto mitä parhain!
Täältä voi lukea esikoisen synnytyksestä joka käynnistettiin -http://kengatkolmenkokoiset.blogspot.fi/2013/10/synnytyskertomus-vuoden-takaa.html
Täältä tosikoisen synnytyksestä, joka käynnistyi itsestään -http://kengatkolmenkokoiset.blogspot.fi/2014/04/kuinkas-sitten-kavikaan-nain-han-syntyi.html
Kiitos paljon linkeistä<3 Käyn ehdottomasti lukemassa ja tirauttamassa muutaman ilon kyyneleen 😀 Se on todella uskomatonta, mihin me naiset pystytään 🙂
Myös mulla jäi synnytyksestä hyvät muistot ja voisin milloin vain synnyttää uudelleen <3
Mulla todettiin raskausviikolla 39+3, että lapsiveden määrä on melko vähäinen, joten sain lähetteen synnytyspolille. Illalla pakkasin sairaalakassin loppuun ja seuraavana aamuna isäpuoleni vei mut OYSsille. Sain odottaa monta tuntia, mutta kun pääsin vihdoin ultrattavaksi, niin sinne sitä sitten jäätiinkin. Osastolla sain käynnistävän pillerin jo ennen kuin oli edes sänkypaikkaa mulle vapaana 🙂 Olin sen päivän aikana ties kuinka monta kertaa käyrillä, supistuksia tuli tasaiseen tahtiin, mutta sitten vauvalla tuli sydänkäyrässä huomattava lasku, joten ei uskallettu jatkaa käynnistystä pillerien avulla. Aijottiin jatkaa aamulla laittamalla ballonki ja sain seuraavan yön nukutuksi vielä särkylääkeen voimin.
Aamulla asetettiin ballonki ja kyllähän se alkoi heti kipeyttämään supistuksia, mutta silti sai vielä sen päivän odotella, eikä vielä illallakaan ollut kohdusuulla suuria muutoksia tapahtunut. Mutta yöllä sitten opin mitä äitini oli tarkoittanut synnytyspoltoilla, voi huonekaveri parkoja kun vähän väliä huohotin siinä tuskissani 😀 Puolenpäivän aikaan oltiin sitten synnytyssalissa, sain ensin ilokaasua, josta ei ollut hyötyä kun en saanut supistusten aikana pidettyä maskia naamalla, joten laitettiin epiduraali, joka alkoi nopeasti vaikuttamaan. Oli se ihana tunne kun pystyi vain katsomaan ruudulta kun supistuksia tuli eikä itse tuntenut kuin pientä paineen tuntua 🙂 Kalvojen puhkaisusta meni noin kuusi tuntia niin vauva alkoi tulla ja vauhdilla, kun olin varma etten ehdi kutsua kätilöä paikalle 😀 12 minuuttia ponnistamista ja sain syliin oman pienen terveen tyttövauvan, joka tällä viikolla täyttää jo puoli vuotta <3
Voi vitsit, on varmasti ollut rankkaa odotella niin monta päivää! Mutta upeasti selvisit kuitenkin ja sait pienen rakkaan syliin<3 Paljon onnea puolivuotiaalle ja ihanaa että sulla jäi positiivinen kokemus!
Todella kauniisti kirjoitat 🙂 Menin pitkästä aikaa lukemaan oman synnytyskertomuksen ja itku tuli <3 Miten voimakas asia se onkaan.
http://www.lily.fi/blogit/uuden-elaman-arvoitus/synnytyskertomus
Voi kiitos paljon<3 Täytyy käydä lukemassa!! Itku tulee mullakin aina kun luen 😀
Mulla ikävä myös raskautta, koska sekin oli niin helppo. Synnytin viikoilla 41+5, kolme päivää kesti supistukset ei kovin kivuliaat. Sitten oli aika lähteä synnärille, siellä ensin oltiin 12 h käyrillä ja odoteltiin, sitten lähetettiin kotiin kun ei alkanu avautumaan, kotona 12 tuntia kärvistelin kivuliaita supistuksia, jonka jälkeen lähdettiin uudestaan synnärille ja sinne jäätiin. Sitten kesti vielä 9 tuntia ja pieni käärö oli sylissä 15 minuutin ponnistamisen jälkeen. Mikä ihana tunne <3 synnytys sujui niin hyvin että ei todellakaan pelkoa synnyttää enää. Ei mitään komplikaatioita, ei yhtään nirhaumaakaan, samantien omilla jaloilla suihkuun ja sitten syömään. Ei ollut jälkisupistuksiakaan ja jälkivuotokin kesti tosi vähän aikaa. Kaikin puolin positiivinen ja ennen kaikkea mahtava kokemus. Niinkun itsekin sanoit ei sitä tunnetta voi kuvailla, se täytyy itse kokea!
Voi miten ihanalta kuulostaa synnytyksesi<3 Mulla jäi myös positiiviset kokemukset, ja ensimmäisen synnytyksen komplikaatioista (perätila) huolimatta sekin synnytys sujui kuin unelma ja sen jälkeen oli hyvä fiilis! Synnyttäminen on parasta<3
Mulla olisi La kuukauden päästä ja oon pyöritellyt päässäni, mitä oikein haluaisin. Esikoinen syntyi melkein neljä vuotta sitten sektiolla perätilan vuoksi ja silloin olin hiukan pettynyt, etten päässyt synnyttämään ”oikeasti” ja vannoin, että ei ikinä enää sektiota. Toivuin kuitenkin leikkauksesta NIIN hyvin ja nopeasti, että en enää tiedä, mitä haluaisin tämän toisen synnytyksen kanssa. Pelottaa, jos olenkin alatiesynnytksen jälkeen kamalan kipeä ja revennyt ja kaikkea… Mitään ”oikeaa” syytä ei ole, miksi alatiesynnytys ei onnistuisi (kun tää juniori on vielä ainakin oikeinpäinkin), joten eiköhän sitä kuitenkin lähdetä tavoittelemaan.
Voiei, ymmärrän hyvin ristiriitaiset tunteesi! Tsemppiä päätöksen tekoon ja hyviä vointeja raskausaikaan<3 Toivottavasti synnytys sujuu hyvin ja ihanasti, synnytystavasta huolimatta :)!
O-ou…. tekee niin mieli lukea kaikki kommentit läpi 😀 en vaa tiiä, onko fiksu ajatus! Nimim. 35+6 eli tj29!
Suosittelen lukemaan, ainakin kaikki sun kommentin yllä oli melko positiivisiä ;)! Ihanaa loppuraskautta ja mahtavaa synnytystä sinulle<3
Tuli tästä mieleen, kun mentiin sairaalaan katsomaan mun iso-mummua ja meidän mummu oli sitten mukana. Sanoin poikaystävälle ”Täällä mä sit synnyin” Sitten meidän mummu: ”Voi kun mä niin tykkäsin synnyttää. Mä aina sanon kaikille, että voi kun mä voisin synnyttää muiden puolesta, kun mulla se oli niin helppoa” 😀
Haha voi miten ihana sinun mummu :D<3 Aww!
Miten erilaisia me kaikki olemmekaan! Minä, joka en välttämättä kaipaisi vauvan vauvaa elämääni, olen jo toista kertaa raskaana vuoden sisään, ja tuntuu, että raskaana ollessani olen ihan elämäni kunnossa! Tietysti lisäkiloja ja pieniä vaivoja, mutta ei esim. pahoinvointia tai ennenaikaisia supistuksia. Nyt 29 vkolla ei vielä ainakaan edes liitoskipuja. Ykkösen synnytys meni kuusi päivää yliajalle. Silloin toivoin jo että pääsis synnyttämään! En osannut pelätä raskautta tai synnytyksiä etukäteen, vaikka sanoa täytyy että jo synnyttäneet äidit osasivat kyllä parhaansa yrittää kertomalla omia ”kauhutarinoitaan” 🙂 Oma synnytykseni oli pitkä, 18 tuntia, mutta ihmeellistä oli luottaa omaan kehoon ja sen kykyyn sitää kipua. Edes kivuliaimmissa supistuksissa ei tullut hallinnan menettämisen oloa. En saanut epiduraalia enkä spinaalia ym. Vain kohdunkaulan puudutteet juuri ennen ponnistusvaihetta. Muistan kuinka sanoin kätilölle heti vauvan saatua rinnalleni, että ”Koska tahansa uudelleen!” Jota en kyllä varsinaisesti tarkoittanut. Vain siksi, että koin raskauden ja synnytyksen vain niin helposti menneiksi. Mutta kappas, esikoisen ollessa 6kk, olin uudelleen saman taipaleen alussa 😀 tätä vauhtia näitä kokemuksia taitaa kertyä kymmenen :DD
No kaikki ollaan kyllä erilaisia! Mutta ihanaa kuulla, että sulla on hyvä fiilis, nauti sydämesi kyllyydestä hyvästä olosta ja voi vitsit, oon tosi iloinen sun puolesta! Ihanaa loppuraskausaikaa, ja kaikkea hyvää synnytykseen <3 Toivottavasti moni synnytys- tai raskauspelkoinen näkee sun kommentin! 😀
Sattuipa sopivasti! Juuri postasin synnytyskertomukset blogiin, tervetuloa lukemaan 🙂
Hyvä sattuma! Käyn ehdottomasti lukemassa :)!
Mulla on raskaudet olleet ihan ok. Ekassa tosin oli järkky raskausmyrkytys. Toinen raskaus meni hyvin, kamalia selkäkipuja vain. Kolmannessa raskaudessa taas oli raskausdiabetes, onneksi sain pidettyä kurissa ruokavaliolla. Synnytykset taas on olleet, noh, aina-ei-mene-kuin-strömsössä.
Esikoinen tuli suunnitellulla sektiolla perätilan+toksemian takia. Helppoa, kivutonta, mutta luonnotonta.
Toinen olikin mun eka alatiesynnytys. Käynnistyi vesien tihkumisella. Sairaalaan mennessä mulla oli kamala kätilö. Sain antibiootitipat (vesiä tihkunut jo 12h) ja aamulla alettiin käynnistelemään. Illalla vasta poika syntyi tosi vaikean ponnistusvaiheen jälkeen. Vauvan sydänäänten laskun takia hänet autettiin maailmaan imukupilla. En ehtinyt saamaan lisää kivunlievitystä ennen imukuppia (epiduraali oli alla), joten kävi kyllä kipeää. Vauvan painoarvio ei ollut pitänyt paikkaansa ja niinpä ekana alatienä puskin tuon 4,55kg painavan ja 54cm pitkän pojan 😀 Synnytyksen jälkeen olinkin vuodepotilaana 48tuntia kun mulla laski hempat 60:een ja mulla epäiltiin sisäistä verenvuotoa. En saanut juuri hoidettua vauvaakaan kun mua vietiin röntgeniin ja ultriin ja ties minne. Onneksi kaikki oli kuitenkin hyvin.
Viime huhtikuussa tämän kolmannen synnytys olikin nopea. Kärsin suppareista yön, mutta en ajatellut olevan mikään kiire. Aamulla päätin, että aika lähteä sairaalaan. Ei saatu lastenvahtia kiinni, joten jouduin synnyttämään ilman miehen tukea. Ehdin olla sairaalassa pari tuntia ennenkuin tyttö syntyi. Pyysin epiduraalia hyvissä ajoin, mutta kätilön mielestä ei ollut kiire. Lopulta kätilö päätti, että laitetaankin spinaali, mutta lääkärin just sitä tullessa laittamaan huusin, että tää tulee muuten nyt. Luomuna siis mentiin, ponnistusvaihe kesti vain minuutin. Mulle tuli itselle kivuliaat repeämät, mutta luojan kiitos tyttö oli vaan vähän päälle 3kg eikä 4,5kg… 😀
Ei mitään ihania synnytyskokemuksia siis mulla takana. Silti menen varmasti vielä muutaman kerran synnyttämään. Viimeksi sanoivatkin mulle, että ens kerralla tuu sitten heti ekasta supparista, että ehdin varmasti sairaalaan enkä synnytä johonkin matkalle. Ihan virallisesti ponnistusvaiheen takia tuo viiminen oli syöksysynnytys, joten tottakai mua vähän jännittää mitenhän sitten neljännen synnytys menee… Onneksi ei tarvi miettiä sitä vielä 🙂
Voi hurja, sä oot kyllä saanut kokea kaikenlaista synnytyksissä! Mutta ihan uskomatonta, miten positiivisesti silti suhtaudut, äitiyden voima on uskomaton 🙂 Ihanaa että haaveilet suurperheestä<3 Mulle tulee niin hyvä fiilis kun luen näitä tarinoita, ja vaikka takana olisi mitä, se rakkaus välittyy näistä niin selvästi 🙂 Ihanaa syksyistä viikkoa teille ja kiitos kun jaoit tarinasi<3
Niin ja tämä meidän kolmas oli viis päivää keskolassa antibioottitipassa. Oli tosi vaikea olla yöt ilman vauvaa, mutta onneksi pääsin kahdeksi viimeiseksi yöksi keskolan vierihoitohuoneeseen vauvan kanssa <3 Raskasta oli olla itse 5pv erossa isommista lapsista, mutta kävivät päivittäin mua katsomassa <3
Ihanaa että pääsit edes viimeisiksi öiksi sitten vierihoitohuoneeseen, mä en edes tiennyt että sellaisiakin on keskolassa! Upea juttu :)! Voin vain kuvitella miten raskasta oli olla yöt erossa vauvasta ja isommistakin tietenkin, mutta hienosti selvisitte!
Hei Iina! Ihana ja koskettava kirjoitus 🙂 Minä en voi vielä kertoa omasta synnytyksestäni, koska se on vielä edessä. Rv 36+5 menossa joten toivon että saan pienen tyttäreni syliin pian. Olen lukenut viimeisten viikkojen aikana synnytyskertomuksesi varmaan 5 kertaa (:D) koska se auttaa minua ajattelemaan, että synnytystä ei tarvitse pelätä. Minulla on itsevarma olo, mutta se on juuri se mikä pelottaa! Tuntuu että olisi helpompi pelätä ja kaikki menisikin sitten hyvin, hehe. Ihanaa, että kerkesin lukea vielä tämän postauksen ennen omaa synnytystäni, Kiitos siitä ! 🙂
Voi miten ihana kuulla!!<3 Kiva että olet saanut tsemppiä mun synnytyskertomuksista! Aivan ihanaa loppuraskausaikaa, ja mahtavaa synnytystä myöskin 🙂 Ei kannata pelätä, kannattaa vaan luottaa omaan itseensä ja omiin tuntemuksiin!<3 Kiitos hurjasti sun kauniista sanoista!
Tää olis voinut olla mun kirjoittama! Koin vuodelevon esikoisen aikana rv 25-34, osittain sairaalassa. Kohdunkaulaa pahimmillaan sentti ja risat, sisäsuu pari senttiä auki, mutta supistuksia en koskaan tuntenut. Pelko ja stressi vauvan puolesta oli jatkuvasti läsnä ja se oli ehkä mun elämäni kamalin kokemus, vaikka onnellinen lapsesta olinkin. Ennen vuodelepoa kärsin viikkotolkulla voimakkaasta pahoinvoinnista, joten ei, raskaus ei ole munkaan juttu! Synnytys sen sijaan on! 4,5h kestoltaan ja kaikki meni hyvin. Imukuppiuhka oli, mutta sitä ei onneksi tarvinnut ja Lucas syntyi vasta rv 41+6 pistein 9/10/10. Mäkin säästyin suuremmilta vammoilta.
En tiedä, luitko kuopuksen synnytyskertomusta. Mutta Vivian tosiaan syntyi kaksi vuotta Lucaksen jälkeen. Raskauspahoinvointi kesti lyhyemmän aikaa ja vaikka kohdunkaula oli taas hiukan kypsynyt, se ei johtanut vuodelepoon tai lääkityksiin. Pelko oli tietysti läsnä. Pelkäsin just tota samaa, että joudun sairaalaan ja kotona on alle 2v kaipaamassa äitiä… Mutta kaikki meni tosiaan hyvin ja Vivian syntyi rv 41+4. Synnytys kesti tasan tunnin vähemmän eli 3,5h. Viviankin sai hyvät pisteet ja mä säilyin täysin vammoitta, vaikka Vivianilla oli virhetarjonta (nyrkki edellä). Kokemus oli ihana ja vaikka en saanut epiduraalia tms. kokemus oli paljon kivuttomampi kuin eka! Koska tahansa uudestaan :’) siis pelkkä synnytys, sillä meidänkin lapsiluku jää kyllä kahteen, ehdottomasti. Meidän perhe vaan tuntuu kokonaiselta.
Niin hassua, miten jollain voi olla niin samoja fiiliksiä! Mielelläni luen lisää tälläisiä postauksia, joissa kerrot omista ajatuksistas 🙂
Mä muistinkin et meillä oli tosi samanlaisia kokemuksia! Onneksi teillä kuitenkin molemmat syntyivät täysiaikaisina, ja lepo auttoi<3 Voin niin samaistua tuohon sun lauseeseen että perhe vaan tuntuu kokonaiselta! Mä en oo tainnut Vivianin synnytyskertomusta vielä lukeakaan, mutta täytyy ehdottomasti käydä nyt lukemassa 🙂 Nyyhkis, tulee kyllä vaan entistä pahempi synnytyskuume kun näitä ihania juttuja lukee<3 Kiitos paljon, täytyy kirjoittaa useammin tunteista eikä vain ajatuksista! 🙂 Ihanaa syksyistä viikkoa koko teidän ihanalle perheelle<3
No täältä pesee meikäläisen tarina 🙂
Blogia taaksepäin selaamalla voi lukea aikaisempia vaiheita.
http://www.aurinkoisiaaamuja.blogspot.fi/2013/10/synnytystarina.html
Ihana, että oot raskaiden raskauksien jälkeen saanut noin ihanat synnytyskokemukset!
Terkuin,
Pirita
Voi kiitos paljon, meen ehdottomasti lukemaan<3 Sulla on muuten ihana blogin nimi!! Ja joo, onneksi edes synnytykset meni nappiin, vaikka raskaus ei niin auvoista ollutkaan mun kohdalla 😀 Ihanaa viikkoa teille!
Voi ei, kiitos tuhannesti tästä postauksesta! Oma laskettu aika alkaa olla jo tosi lähellä ja synnytys on pelottanut joka päivä vaan enemmän. Mulla tai mun lähipiirillä ei oo minkäänlaista kokemusta synnytyksestä, joten kaikki odotukset perustuu näihin nettipalstojen kamalimpiin kokemuksiin.. tää postaus loi kyllä paljon lisää varmuutta ja toivon että omakin synnytys ois yhtä ikimuistonen kuin sulla. Oon jo pitkään lueskellut sun blogia mutta nyt oot kyllä aivan ykkösbloggaaja! Terkkuja tytöillesi ja ihanaa syksyä ♡
Voi ihanaa että tää postaus tuli oikeaan aikaan!! Kiitos hurjasti sun kauniista sanoista<3 Uskon että synnytys pelottaa, jos on lukenut vain kauhukokemuksia 😀 Mutta siis, mä toivon koko sydämestäni sulle ihanaa loppuraskausaikaa ja mahtavaa synnytystä, toivottavasti kaikki menee niin hyvin kuin mahdollista ja saat ihanan kokemuksen<3 Luota vaan itseesi ja omiin tuntemuksiisi, kyllä äiti tietää! <3
Mun kommetti ei ilmeisesti tykkää tulla tänne, tai sitten se on hitaalla ja niitä on täällä pian kaksi. Mutta oon kirjoittanut esikoisen syntymästä http://littlemoregirlythings.blogspot.fi/2014/03/5-vuotta.html (alkuajan kirjoituksia) & kuopuksen myös kun rullaa tuon ihan loppuun http://littlemoregirlythings.blogspot.fi/2014/03/teinista-aidiksi-toivepostaus.html
Paljon helpompi laittaa ne noin kun tukkia koko kommentointi kenttä pitkällä tarinalla : ) Ihana kirjoitus ja noi kuvat!
No voi harmi, onneksi tää kommentti sentään tuli niin pääsen lukemaan synnytystarinat<3 Kiitos paljon kun linkkasit, ja kiitos myös kauniista sanoista<3 Ihanaa syksyä teille!
Mun toinen raskaus oli hankala. Jouduin jäämään töistä pois rv 23 selkäkipujen ja supisteluiden vuoksi. Makasin lähinnä kotona ja esikoinen jatkoi hoidossa, kun en hänen kanssaan olisi kotona mitään pystynyt tekemään. Pienikin kävelylenkki oli tuskaa. Raskaus kuitenkin kesti viikoille 41+5 asti, jolloin synnytys käynnistyi spontaanisti supistuksilla. Kuusi tuntia ensimmäisestä supistuksesta ja vauva oli maailmassa, sairaalassa olimme alle kaksi tuntia.
Synnytyksen loppuvaihe eteni todella nopeasti. Vajaassa tunnissa avauduin 5 sentistä kymmeneen ja ponnistin vauvan ulos. Vauvan sydänäänet alkoivat heikentyä hieman ennen ponnistusta, samalla kun kätilö alkoi miettiä onko vauva avotarjonnassa. Huone tuli täyteen porukkaa sektion varalta ja minua kehotettiin ponnistamaan koko ajan niin kovaa kuin pystyin. Pelotti ihan kamalasti miten vauvan käy ja mahtuuko se syntymään. 10 minuutin ponnistuksen jälkeen vauva syntyi napanuora kaulan ympärille kiertyneenä, mutta kaikki oli kunnossa ja kätilön epäilykset avotarjonnasta eivät onneksi pitäneet paikkansa. Vauvan huutoa ja aivastus, sekä minä että mies itkimme onnesta. Painoa oli vauvalla himpun alle neljä kiloa ja selvisin vain yhdellä tikillä.
Viimeisin synnytykseni on jäänyt hyvin mieleen sen vuoksi, että se oli niin nopea ja lopussa tuli hirveä häslinki ja huoli vauvasta. Kivunlievityksenä oli ainoastaan ilokaasu. Ponnistusvaiheeseen en ehtinyt saada haluamaani spinaalia ja ilokaasua en enää saanut kun piti pitää happinaamaria. Siitä huolimatta koen synnytykseni olleen jollain tapaa ihana, kun sen tulos oli jotain niin upeaa. Olen samaa mieltä, että on aivan mahtava tunne saada se kauan kaivattu pieni syliin ensimmäistä kertaa. Sitä en unohda 🙂
Voi että, ootte saanut kyllä kokea pelottavia juttuja synnytyksenä. En ihmettele ollenkaan että jäi hyvin mieleen! Voin samaistua tuohon, että et ehtinyt saamaan enää haluamaasi spinaalia, mä sain molemmilla kerroilla epiduraalin, mutta liian myöhään, eikä se ehtinyt auttaa ollenkaan synnytyskipuihin 🙁 Mutta jotenkin sitä silti selvisi! Ihanaa että koet kuitenkin synnytyksen olleen ihana, kaikesta rankkuudesta huolimatta! Ihanaa syksyä teille ja kiitos kun jaoit tarinasi<3
Mulla esikoinen synty ihan yllättäen, 36+5 viikoilla. Sain epiduraalin ja se vei kyllä kaikki kivut. Toinen poitsu synty sit ajallaan, vaikka pelkäsin kokoajan et tulee myös aiemmin. Hänen kanssaan en saanut mitään puudutteita, koska lääkäri ei päässyt paikalle, ja synnytys olikin sitten ihan eriluokkaa kuin ensimmäinen kerta. Mies meni ihan valkoseksi ja valahti tuolille koko synnytyksen ajaksi kun järkytty siitä huudosta:D
Koen silti jälkimmäisen synnytyksen paljon mukavammaksi, koska ponnistusvaihe kesti vaan 4 minuuttia ja jotenkin ilman puudutteita sitä oli kiinni siinä hetkessä ja adrenaalin avulla selvisi siitä. Oli jotenkin paljon selväpäisempi olo, ja muistaakin enemmän siitä synnytyksestä kuin ekasta…
Sulla on ollut sitten kaksi täysin erilaista kokemusta! 😀 aika kauheaa varmasti siinä tilanteessa, että ei saa puudutteita koska lääkäri ei tule paikalle, mua ois ainakin suututtanu 😀 Mutta ihanaa että jäi silti hyvät muistot<3 Kiitos kun jaoit kokemuksesi ja ihanaa syksyä!!
Juuri eilen ennen nukahtamista mietin omaa toistaiseksi ainutta synnytystä. Synnytin pienen, 2,5 kg painoisen tytön tasan kaksi viikkoa etuajassa 1,5 vuotta sitten. Raskaus oli HELPPO, varmasti aivan ihanteellinen! Mullakin oli viitteitä ennen aikaiseen synnytykseen, mutta supistukset eivät olleet kipeitä kuin vasta tositilanteessa! Olen monelle sanonut, että pääsin varmaan helpolla kun ei tarvinnut kokea niitä viimeisiä viikkoja. Ja synnytys myös oli helppo! Eilen muistelin kuinka ihanaa se oli, se on kyllä koukuttava tapahtuma! Synnytys kesti alle kuusi tuntia, ja olin lähes tuon koko ajan yksin, koska minut vastaanottanut kätilö ei uskonut millään ensisynnytyksen etenevän niin nopeasti. Isäkin lähetettiin tosiaan kotiin, koska oli yö. Loppujen lopuksi isä ehti juuri paikalle ponnistusvaiheeseen, joka kyllä pitkittyi hieman, koska supistukset harvenivat. Toisaalta tämä yksinolo oli ihan ok, sain keskittyä täysin itseeni. Muistan, kun hoitajat olivat aamukierroksella ja huomasivat tiheät supistukseni sekä tuskaisen olon, ja yrittivät ottaa minulta verikoetta. Jouduin keskeyttämään kovan supistuksen takia verikokeen oton ja hyppäsin ylös sängystä seisaalleen huudahtaen ”Vittu!” ja samantien pyysin anteeksi, niin hoitajat nauroivat että ”kuule sä oot niin rauhallinen, ei yhtään tarvi pyydellä anteeksi!” ja seuraavaksi katsoivat sitten tilanteen: ”no ei kyllä olis uskonut, mutta 10cm! MITEN voit olla noin rauhallinen!?” Jotenkin se synnytyskipu on niin erilaista kuin mikään muu. Sillä kivulla on päämäärä, ja sen tietää loppuvan. Ja lopputulos on niin kovasti odotettu ja jo valmiiksi rakastettu! Miksi olisin valittanut?
Voisin myös puhua synnytyksestä ja raskaudesta ihan loputtomiin.. Innolla odotan syksyn raskaus/äitiys/synnytysohjelmia! 😀 Ja haikeana mietin, että milloin vielä… (joskus kyllä varmasti, mutta milloin on sopiva hetki?)
Ai niin, piti vielä tuohon pelkoon ja huoleen kertoa omakohtainen kokemus. Minullu oli myös kova huoli lapsesta ja varsinkin terveydestä. Meillä tytön kokoa seurattiin rakenneultrasta loppuun asti säännöllisesti ultraten. Aina oli joku mitta, ja loppua kohti kaikki mitat muka liian pieniä. Kyllähän sitä pelkäsi, että miksi ja mikä lapsella voisi olla.. No, lapsi oli kyllä terve ja isänsä ja äitinsä tapaan vain pienikokoinen! Ihana pieni kaunis minivauvamme.
Ihana kertomus <3 Huh oot kyllä vahva, en tiedä miten olisin itse kestänyt jos Otto ei olisi saanut olla synnytyksessä mukana koko aikaa! Pointsit sulle! Ja siis tuo, että olit vielä osastolla kun jo 10cm auki, uskomaton olet kyllä! Raskaudesta ja synnytyksestä on niin ihanaa puhua, ja kirjoittaa 🙂 Se on kivaa että syksyllä just alkaa kaikki äitiysohjelmat! Ihanaa syksyä sinne ja kiitos kun jaoit tarinasi<3
http://stay-home-mommy-me.blogspot.fi/2013/06/synnytys-kertomus.html Synnytin viikolla 42 ihanan pienen pojan. Synnytys kesti 12 tuntia ja ponnistusvaihe 59minuuttia. Itse en erityisemmin synnytyksestä pidä 😀 Mutta ennemmin synnyttäisin vaikka parikin kertaa kun olisin raskaana. Niin vaikeaa se raskaana olo munkin mielestä oli.
Kiitos linkistä, täytyy käydä lukemassa!! 🙂 Raskausaika voi kyllä olla niin hankalaa, mutta toisilla taas sitten niin ihanaa. Me ollaan niin erilaisia kaikki!
Ihanaa lukea noita sun synnytyskertomuksia ja myös kaikkien muiden näistä kommenteista! Mua on ihan pienestä tytöstä asti kiehtonut raskaus jotenkin tosi kovasti ja nykyään oon ihan koukussa näihin synnytyskertomuksiinkin. Välillä tosin sattuu lukemaan jotain kauhukertomuksia, mutta ei ne ole onneks mua vielä saanut lasten hankintaa pelkäämään. 😀
Just nyt täällä jännitän ihan hulluna ja odottelen kuulumisia, kun ystävä on synnyttämässä, iik!
Voi kiitos paljon<3 Ja hitsi mä samaistun niin tuohon että aina on kiehtonut raskaus ja synnytys tosi kovasti, koska niin muakin, aina ihan pikkutytöstä asti :D!
Mietin että viitsinkö lukea kommentteja, täällä mennään 38+5 eikä keskiraskauden pienten supistusten jälkeen ole ollut merkkiäkään että vauva haluaisi tulla pihalle. Meillä raskaus oli suunniteltu ja erittäin toivottu, ennen plussaa jo haaveilin kasvavasta masusta ja kuinka ylpeänä sitä kantaisin, sitten iskikin karu totuus päälle. Oksentelin 33 viikolle asti lähes päivittäin, varsinkin jos unohdin ottaa pahoinvointilääkkeet, eikä se kasvava vatsa tuntunutkaan niin ”omalta”. Kaikista pahimmalta tuntuu muiden hyvää tarkoittavat kommentit pallomahasta ja yleisesti kommentit ulkonäköön ja sen muuttumiseen liittyen. Siitä olen kuitenkin ylpeä että jaksoin olla töissä äitiysloman alkamiseen asti ilman sairaslomia, vaikkei hoitoalalla työskentely olekkaan ehkä ihan kevyimmästä päästä ja huolimatta siitä että työpaikankin vessanpytyn pohja tuli tutuksi kevään ja kesän aikana, muutoin vointini oli kuitenkin ollut hyvä.
Eli raskausaika ei ollut juurikaan sellainen mitä olin toivonut ja kuvitellut, joten nyt yritän ottaa mm. synnytykseen ja imetykseen sen aasenteen, että asiat saavat mennä omalla painollaan ja pyrin siihen etten kasaa itselle liian suuria paineita ja odotuksia.
Olet kyllä tehopakkaus, kun jaksoit työskennellä loppuun asti noin rajusta pahoinvoinnista huolimatta, huh! Toivottavasti viimeiset viikot sujuisivat hyvällä fiiliksellä, ja synnytys toki myös! Tsemppiä, ihanaa loppuraskautta ja mahtavaa synnytystä! Sulla on hyvä asenne<3
Mun kropalle raskaus ja ilmeisesti synnytyskin sopivat, kun kummasakaan raskaudessa ei ole muita oireita ollut kuin ensimmäiset 10 viikkoa kestävä väsymys, joka pakottaa mut nukkumaan lähes 20 tuntia vuorokaudessa. Tässä tokassa raskaudessa tunsin itseni ehkä maailman huonoimmaksi äidiksi, kun 12 tunnin yöunien jälkeen esikoinen joutui syömään aamupalaksi muroja suoraan paketista ja katsomaan pari tuntia piirrettyjä telkkarista, kun itse jatkoin unia vielä olkkarin sohvalla tai jopa matolla, mihin nyt satuinkaan milloinkin kuukahtamaan. Mutta onneksi loppuraskaus on molemmilla kerroilla sujunut hyvin ja pitkästi, esikoisen synnytystä alettiin käynnistää viikolla 42+1 ja tyttö syntyi 42+3. Tästä toisestakin mulla on vähän samanlaiset fiilikset, että käynnistykseen mennään taas.
Mutta sitten synnytykseen 😀 Esikoista alettiin käynnistää tosiaan 42+1 viikolla ja kolme päivää kerettiin rauhassa käynnistellä, kunnes 42+3 tyttö syntyi. Koko synnytyksen kestoksi on merkitty 6h50min, mutta mä en tuntenut juuri mitään ennen ponnistusvaihetta, joka kesti sen 9min. Supistukset oli kovia, mutta selvisin niistä lämpötyynyn ja hieronnan avulla. Siinä vaiheessa kun pyysin puudutusta, sain ensin panadolia ja sitten kehotuksen mennä suihkuun. Suihkussa meni sitten loput lapsivedet ja mua rupesi sattumaan, joten kutsuttiin hoitaja paikalle, ja pyysin puudutusta. Kätilö ei kuitenkaan kerinny puudutusta antamaan, vaan sano, että nyt mennään ja sitten mut kuskattiin juoksujalkaa synnytyssaliin. Synnytyssalissa mä vielä pyysin epiduraalia, kun mua oltiin peloteltu, että synnytys sattuu ihan kamalasti. Kätilöt vaan totes, että ei nyt keritä puudutella, lapsi on jo melkein ulkona. Ihan parin minuutin päästä mä sitten sainkin oman rakkaan 4000g painavan ja 51cm pitkän käärön syliin.
Synnytys oli helppo ja toivon, että tämä seuraavakin (nyt rv 35+3) on yhtä helppo ja nopea. Synnytyksen jälkeinen aika esikoisen kanssa olikin sitten vähän haastavampaa, kun hoitajat eivät uskoneet mua, kun sanoin, ettei vauva jaksa syödä ja pyysin tuttipulloa. Nyt onneksi olen jo viisaampi ja kokeneempi ja osaan tarvittaessa vaatia sitä tuttipulloa ja syöttöpunnituksia, jos vaikuttaa siltä, että vauva väsähtää aina syödessä.
Voi vitsi! Mä voin niin samaistua tohon ettei tuntenut juuri mitään ennen ponnistusvaihetta, tai no mulla kivut alkoi molemmilla kerroilla siinä 8cm kohdalla eli just vain hetkeä ennen ponnistusvaihetta, koska synnytykset olleet tosi lyhytkestoisia. Toivottavasti sulla on ihana loppuraskaus ja synnytys sujuu helposti, kaikkea hyvää teille <3 Ja usko itseesi juuri niinkuin sanoitkin! Kyllä äiti tietää<3
Omalla kohdalla raskaudet on olleet fyysisesti helppoja, mutta kaikkine epävarmuustekijöineen raskaana oleminen oli silti äärimmäisen rankkaa. Itekin siis totesin toista lasta synnyttämässä ollessa että se on se kaikki muu mitä ei oikein hirveen montaa kertaa jaksais, synnyttää kyllä voisin vaikka kymmenesti! Kaksi noita synnytyksiä tosiaan on nyt takana, molemmista oon jotain kirjoitellut omaan blogiin:
http://fearsomecaptainmeow.blogspot.fi/2012/06/toivejuttu-osa-2-hopinaa-aiheesta.html
http://fearsomecaptainmeow.blogspot.fi/2013/09/jalleen-hopinaa-aiheesta-synnytys.html
Kiitos kun linkkasit, käyn lukemassa!! 🙂 Raskaanaollessa se epävarmuus on kyllä kaikkein pahinta! Mukavaa syksyä teille<3
Oih! Olipa ihana postaus! Itse odotan tällä hetkellä esikoistani ja pian edessä oleva synnytys on jo hieman mieltä alkanut ahdistamaan, mutta kuitenkin kokoajan ajatus siitä, että vihdoin raskaan raskauden jälkeen saan oman pikkuiseni syliini vie eteenpäin. <3 Ehdottomasti kaiken tämän ajan arvoista!
Voi kiitos paljon<3 Ihanaa loppuraskausaikaa, ja synnytystä sulle, toivottavasti saat ihania kokemuksia<3
Oivoih, synnytys oli kyllä kaikkine kipuineen jotain niin uskomattoman mahtavaa. Eihän sitä voi edes sanoiksi pukea, todellakaan. Esikoinen syntyi rv 39+2. Kaikki alkoi lapsivesien menolla aamuyöstä. Sitten n. Tunnin matka sairaalaan, jolloin ei vielä kipuja paljoa ollut. Muistan vaan, kun katseltiin ihanaa kuutamoa auton ikkunasta ja molemmat toki hyvin jännittyneitä oltiin. Noh, kaikenkaikkiaan synnytys kesti siis päälle 13h ja mulle jäi hyvä fiilis. Paras kätilö sattui kyllä, oon niin onnellinen siitä. Kyllähän mä synnytyksen aikana vannoin, etten haluais enää synnyttämään (ainakaan vähään aikaan). 😉 Epiduraalin sain, ilokaasu ei auttanut, eikä ammekkaan. Mua vaan ärsytti, kun meinasin koko ajan valua veden alle. 😀 Synnytyksen jälkeen mulla oli ihan hyvä olo, mutta istuminen ei onnistunut muutamaan päivään kunnolla.. Tässä nyt hyvin tiivistetysti mun kokemus.
Voi miten ihanan hyväntuulinen kertomus<3 Mahtavaa että sattui hyvä kätilö! Mä en jotenkin muista kätilöistä juuri mitään, kun eka kerralla sali oli täynnä porukkaa ja toka kerralla olin lähes kokoajan pelkästään Oton kanssa ponnistusta lukuunottamatta 😀 Kiitos kun jaoit tämän<3
Tuoltapa löytyy (nyyh, kaksi vuotta jo pian siitäkin!).
http://askeleet.wordpress.com/2012/10/10/sunnuntailapsemme-syntyma/
Voi kiitos, menen kurkkimaan :)!
Niin tutuista tunteista ja ajatuksista kirjoitit. Tosin sillä erotuksella, että itsellä kolme lasta ja välillä haaveilen neljännestä. MUTTA: juurikin se raskausaika huolettaa. Jos kaikki menisi suunnilleen niin kuin aikaisemminkin, ekat pari kuukautta olisin aika lailla pois pelistä pahoinvoinnin ja väsymyksen takia, sitten hetken hengähdystauon jälkeen olisinkin ihan pois pelistä supistusten takia. Mutta sitten taas nuo kolme ovat niin ihania ja rakkaita, että olisihan se ihan käsittämättömän upeaa, jos niitä olisi vielä yksi lisää. Kamalan haikealta tuntuu ajatus, jos en saa enää ikinä synnyttää. Jokaisella kolmella kerralla synnytys on ollut mahtava, voimaannuttava kokemus, jonka haluaisin vielä kokea. Omat synnytykseni ovat olleet kestoiltaan 6,5 tuntia, 2 tuntia ja 2,5 tuntia, alakautta ja lääkityksenä ilokaasu.
Itsellä ollu kans 4 vaikeaa raskautta, eikä synnytyksetkään ole helppoja olleet, mutta se on lyhyt aika loppujen lopuksi, vaikka sairaalassa on pitänyt raskausaikana maata tipassa lukemattomia kertoja ja kotona myös vuodelevossa pitkät ajat. Hyvin kaikesta aina selvittiin, kyllä ne asiat ruukaa järjestyä kun ei liikaa niitä murehdi ja stressaa. Vaikka se tahtookin meidän aikuisten – äidien pahe olla. 🙂 Olen onnellinen että sain nämä neljä ihanaa lasta ja kaikki meni loppujen lopuksi hyvin vaikka rankat ajat olikin raskaudet. Kauniit muistot on kuitenkin jääny päällimmäiseksi mieleen. Te olette vielä nuoria Oton kanssa joten siinä mielessä teillä ei ole kiirettä. Keskittykää nyt ihaniin tyttöihin, töihin, opiskeluun, toisiin – hyvän parisuhteen vaalimiseen. 🙂 Eihän sitä tiedä vaikka teilläkin mieli muuttuisi kun aikaa menee ja tytöt kasvaa ja eivät ole enää teistä vanhemmista niin riippuvaisia, jos vielä saisitte vuosien päästä ihanan pienen pojan, tytöille pikkuveljen ja otolle kaverin, tasaamaan teidän akkavaltaa 😉 Itse monesti oppinu ettei pitäisi koskaan julistaa mihinkään: ”ei ikinä enää, ei koskaan” ! 😀 niin se vain mieli on muuttunut monet kerrat kun aikaa kuluu ja tilanteet muuttuu. Kaikkea hyvää teidän perheelle ja mukavaa alkavaa syksyä! 🙂
Ihan samoja tunteita täälläkin! Kaksi raskautta takana ja kummassakin 2 kk vuodelepoa. Raskauksien alussa verenvuotoja ja kipuja ja uhkaava keskenmeno, pahoinvointia ei juuri ollut, keskiraskaudessa oli muutama viikko hyvää aikaa ja sitten alkoivat ennenaikaiset supistukset…Kummassakin makasin sairaalassa n.3 viikkoa vuodelevossa ja loppuaika kotona. Kamalaa oli toisessa raskaudessa kun ei voinut hoitaa esikoista 🙁 Ja tottakai se hirveä huoli vauvasta! Lääkäreiden kanssa oli myös niin paljon erimielisyyksiä jotka vaikeuttivat tilannette ennestään. En enää koskaan haluaisi olla raskaana!!!! Mutta synnytykset, ne olivat mahtavia 🙂 Ensimmäinen oli suht rankka, kesti jotain 11-12 tuntia ja sain epiduraalin ja ponnistin melkein 1,5 tuntia. Toinen synnytys oli helppo, 6 tuntia ilman mitään kivunlievitystä (paitsi lämmin kaurapussi) ja ponnistus 5 min. Tuo synnytys oli ihana ja musta on ihanaa että sain noin hyvät kokemuksen viimeiseksi synnytyskokemuksekseni! Toisen lapsen jälkeen harmittelin jonkun aikaa kovastikin etten enää ikinä tule synnyttämään, mutta näin 3 vuoden jälkeen ajatukseen on tottunut ja sekin tuntuu hyvältä ettei enää ”tarvii” synnyttää saati olla raskaana 🙂
Voi vitsit, kivaa vaihtelua kuulla positiivisia kokemuksi synnytyksestä! 🙂 Tuntuu, että kaikki aina mainitsee vaan sen kauheen kivun mikä siinä tulee… Itsehän olen juuri nyt raskaana ja esikoistani odotan, viikkoja on nyt 37+5 ja lähestyvä synnytys on vaan alkanu jännittämään päivä päivältä enemmän, mutta ihan luonnollista jännitystä siis vaan 🙂 Postauksesi sai kuitenkin levollisemman tunteen aikaan, mutta kyllähän tiedän että itselläni voi tulla vaikka kuinka vaikea ja pitkä synnytys, mutta mitä sitä turhaan alkaa etukäteen stressaamaan! 🙂
Raskaus aika sen sijaan ollut yllättävän helppo, olin varautunut paljon pahempaan. Alussa oli oksentelua ja pahoinvointia, mutta sekin kesti vain kuukauden ja sitä tapahtui sen kerran viikossa. Puolivälissä oli vähän selkäkipuja joihin auttoi yksi hierontakäynti ammattilaisella. Pari huolta on aiheutunut nyt loppuajalla, koska kertaalleen mitattiin, ettei kohtu olisi kasvanut kahteen viikkoon ja kertaalleen mitattiin, että kohtu olisi pienentynyt viikossa. Sairaalaan ylimääräisiin ultriin ja aina kaikki ollut kuitenkin kunnossa. Yleisestikkin vatsani koko on tuottanut neuvolassa huolta, koska se on niin pieni. Kohdun kasvukäyrää kun on katseltu, niin aluksi meni ihan alarajalla, hyäksytyn puolella kuitenkin, kunnes se tippui sen hyväksytyn alarajan alapuolelle, mutta sairaalassa sitten sanottiin, että se ei haittaa kun on kuitenkin sekä vauvalla että mulla kaikki hyvin 🙂
Synnytyskertomuksia tosiaan voisi lukea vaikka kuinka paljon ja toisinaan tulee luettuja samojakin useampaan kertaan. Omat raskauteni ovat molemmat olleet helppoja ja kumpikin tullut ennen laskettua, esikoinen taisi olla viikolla 36+5 ja kuopus 38+6. Kummallakaan kerralla en ehtinyt saamaan mitään kivunlievityksiä kun siinä vaiheessa kun alkoi tuntua, että jotain haluaisin niin pitikin jo ponnistaa. Kuopuksen kanssa ei ehditty salissa olemaan edes tuntia kun kokonaisuudessaan kesto oli 1 h 45 min. Molemmat kerrat oli todella hienoja ja voisin synnyttää milloin vain uudestaan.
http://k-jenni.blogspot.fi/2014/04/ihana-kamala-synnytys.html
Linkistä löytyy mun super pitkä synnytyskertomus! 🙂 Itselläni on kyllä myös aivan kauhea ikävä synnytystä, mutta myös raskautta. Kummassakaan en päässyt helpolla mutta jotenkin se kaikki kipu ja tuska on unohtunut, ja tilalla on vaan älytön kaipuu kokea se kaikki uudestaan. Tosin sitten kun ja jos meille tulee lisää lapsia, toivon todellakin säästyväni vähemmillä kivuilla! 😀 En tiedä yhdistitkö jo minua, mutta olen siis se kommentoija synnäriltä jouluaattona,hah! 😀
Aivan ihana muuten tuo postauksen toinen kuva, niin herkkä ja kaunis! <3
ihana postaus. Mä nautin todella paljon raskausajasta. Mulla ei ollut mitään kauheita vaivoja. Tai no pahoinvointia oli aika tavalla siinä viikoilla 7-16. En oksentanut kuin pari kertaa, mutta muuten pahoinvointi jatkui pahimmillaan pitkin päivää.. Ja monien ruokien ja tupakan haju etoi todella paljon! Mutta se keskiraskaus oli niin ihanaa aikaa ja loppukin. Loppuraskaudessa pystyin vidlä käydä töissä. Muita oireita ei tainnut olla kuin turvotus käsissä ja vähän jaloissa sekä närästys. Sen sijaan synnytys oli vain kokemuksena ok, ei muuta. Koska en saanut/voinut synnyttää alateitse. Se harmitti silloin, mutta nykyään oon jo sujut asian kanssa. Toivuin sektiosta mielestäni hitaasti enkä oikein 3 viikkoon pystynyt hoitamaan vauvaa juuri :/
Mun ennenaikaisesta ja näinollen vähän erilaisesta synnytyksestä voi lukea täältä:
http://www.kaksinkappalein.blogspot.fi/2014/03/synnytyskertomus.html
🙂
Itse voisin myös synnyttää uudestaan, mutta raskausaika ei houkuttele. Vaikka suurempia ongelmia ei ollutkaan, niin se odottaminen ja kamala väsymys ei sovi minulle.
Esikoiseni syntyi rv40+1. En tuntenut koko raskauden aikana yhtään harjoitussupistusta ja olin varma ettei vauva synny ikinä. Lapsivedet menivät kuitenkin yhtäkkiä ilman mitään ennakko oireita illalla klo 23.20 (tuolla hetkellä googlailin juurikin muiden lapsivesien meno kokemuksia :D). Siitä lähdettiin puolentunnin sisällä kohti sairaalaa eikä supituksia kuulunut vieläkään. Sairaalassa menin käyrien kautta osastolle odottelemaan, sillä supistukset olivat todella heikkoja. Siellä ehdin olla vain puolituntia, sillä supistukset iskivät kunnolla yhtäkkiä ja heti minuutin välein.
Saliin saapumisen jälkeen en muista kahden tunnin ajalta juurikaan mitään. Olin niin kipeä että en edes muista 😀 Ilokaasuakin luulin hengittäneeni kahdesti, mutta mieheni kertoi että olin hengitellyt sitä tunnin verran. Kohdunsuun tilanne ei edennyt saliin saapumisen jälkeisestä 4sentistä ennen kuin sain epiduraalin. Sen jälkeen muistikin palasi ja söin vähän. Tunnin torkuin ja oleskelin vain kunnes kätilö tuli tarkistamaan kohdunsuun tilanteen joka oli 6cm auki. Kätilö lähti ja sanoi tulevansa taas tunnin päästä käymään ja jos on jotain niin painakaa kutsunappia. Pari minuuttia kätilön lähdön jälkeen alkoi ponnistuttaa ihan kamalasti ja huusin miehen painamaan sitä nappia. Kätilö tuli ja tarkisti kohdun suun joka oli 10cm auki ja alettiin ponnistelemaan. 20min ponnistuksen jälkeen syntyi täydellinen 10 pisteen tyttö 🙂 Synnytyksen kokonaiskesto 4h 40min.
Synnytyksessä minut yllätti kivunsietokyky. Raskaana ollessani en voinut ymmärtää miksei ihmiset osaa kuvailla supistuskipua tai verrata sitä johonkin vastaavaan yhtä kovaan kipuun. Mutta myönnettävä on että en minäkään osaa kuvailla sitä, sillä en muista. Kai se kipu on niin kokonaisvaltaista että siinä menee jonkinlaiseen tilaan jossa kipua sietää paremmin. Synnytys oli mielestäni helppo ja sanoin kaksi tuntia synnytyksen jälkeen, että voisin synnyttää uudestaankin! Tsemppiä kaikille joiden synnytys lähestyy! 🙂
Minä olen synnyttänyt kolme kertaa ja se oli minun osaltani siinä. Kaikki kolme synnytystä ovat olleet ihan erilaisia vaikka kaikki on jollain tapaa käynnistetty. Esikoinen syntyi perätilan vuoksi sektiolla. Keskimmäinen meni 2 viikkoa yli, joten käynnistettiin ja kuopus syntyi käynnistyksellä myös 2 pv lasketun ajan jälkeen, kun lapsivettä ei ollut enään yhtään. Keskimmäisessä sain epiduraalin ja se kantoi koko ponnistusvaiheen läpi, mutta kuopuksen kanssa en edes kerennyt saamaan epiduraalia, niin syntyi (järkytyksekseni) ihan luomuna. Tosi hyvin meni kuitenkin. Se oli jopa parempi kokemus kun aiempi normisynnytys. Esikoisen jälkeen mietin pitkään, että uskallanko alkaa normaaliin synnytykseen, kun sektio tuntui luontevammalta. Onneksi kuitenkin uskalsin. Harmittaa hieman kun kaikki on käynnistetty, niin en saanut kokea sitä kotona jännittämistä ja pohtimista, että joko nyt mennään… Ehkä kuitenkin selviän sitä kokemusta köyhempänä, kun olen saanut kolme kaunista ja tervettä lasta.:) Olen tosi kattavasti kirjoittanut itselleni synnytysten kulun. Se auttoi käsittelemään asiaa ja toimii hyvänä muistutuksena tärkeistä päivistä.
Esikoinen syntyi rv 38+6 20,5 h:n kuluttua.. 4185 g painoa ja 53 cm, 2 tikkiä. Sain usean epiduraalin ja välillä tuntui että menetin kontrollin. 4 v tuosta syntyi toinen, rv 41+2, 4240 g ja 53 cm, 12 h, 1 spinaali ja ponnistus meni ilman lääkkeitä, oli ihan mahtava synnytys, tilanne oli hallussa ja tuli vain 1 tikki ja olisin saanut heti lähteä kotiin 🙂
Kaipaan raskautta ja synnytystä tosi paljon. Raskaus oli helppo, en voinut pahoin useasti. Jaksoin melkeempä tehdä kaikkea mitä aikaisemmin. Tosiaan ensimmäisinä kuukausina väsytti aika pahasti ja piti useasti ottaa päikkäreitä. Muuten oli ihanaa seurata mahan kasvua ja odotella pientä tyyppiä.
Vauvamme päätti antaa merkin tulostaan vähän ennen joulua 2012. Luulin synnyttäväni autoon.. Sattui aivan sikana. Tilanne rauhoittui ja sain nauttia mahastani viel joulun ylitse. Ei muuta merkkiä (kipua) tullut. Mahataudissa olin joulun ja uudenvuoden välillä. Uuden vuodenaattona limatulppa tuli ulos. Edelleen ei kipuja. Menin vanhempieni luo (lähemmäs synnäriä) odottamaan.
Kipuja ei tullut. Vertaa tuli. Menimme tarkistukselle, sinne jäimme. Olin auennut 7-8 cm. 6 tuntia piti odottaa kun en tuntenut että mitään tapahtui. Käskin kätilön ”päästämään” lapsiveden ulos. Ponnistuksia tuntui tulevan, mutta ne ei sattunut. Ponnistin ja ponnistin, ei mitään tapahtunut. Kätilö ruiskutti nenääni lääkettä joka auttoi minua ponnistamaan useammin. Ei sattunut. Splääm. Vauvan itkua. Tyttövauva syntyi. 3670 grammaa ja 50 cm. Ei kipuja ei puudutusaineita. Tylsää odottelua. Pettymys kun en saanut tuntea kipua.
Seuraavassa synnytyksessa haluan kipua! Jos seuraavaa edes tulee.
Mulla on edelleen vähän sekavat tunteet synnytyksestä. Tai siis synnytyshän meni hienosti. 11 tuntia, avautuminen lähti käyntiin kivuttomasti ja montaa tuntia ei tarvinnu supistella ku sain epiduraalin ja se vei kaikki kivut. Kivuliainta synnytyksessä oli se kun pää oli tuloillaan ja lääkäri työntää vielä kätensä sinne ottaakseen vauvalta verikokeita.
Mutta kun lapsi oli ulkona alkoi suurin tuska. Yli kolme tuntia mua ommeltiin. Yli kuukauteen en voinut kunnolla istua. Kävely oli kivuliasta pari kuukautta. Ja vielä reilusti vuoden jälkeenkin kärsin useista arkea haittaavista ongelmista.
Haaveissa toinen. Synnytys vaan pelottaa jo nyt vaikken raskaana olekaan. En haluaisi sektiota, mutta alakauttakaan en uskaltaisi. Tiedä sitten miten mahdollinen seuraava saataisiin ulos 😀
Vasta ehdin sun kirjoituksen lukemaan vaikka sen heti silloin huomasin..
Kaikki sun ajatuksesi oli sellaisia jotka olisin voinut itse kirjoittaa. Mulla raskaudet on ollut kohtuullisen ”vaikeita”, supistelua ja vuodelepoa. Kuitenkaan lapset ei ole syntyneet ennenaikaisina vaikkakin kuitenkin kohtuu pieninä (kolmesta lapsesta painavin 3006g) 🙂 Mulla synnytykset ollut tosi nopeita ja helppoja. Keskimmäinen syntyi ensimmäisestä supistuksesta-syntymään 30min! Kolmas sitten käynnistettiin ettei tarvitsisi kotona yksin synnyttää. Onneksi menin käynnistykseen koska siellä todettiin tytön olevan perätilassa. Se se olisikin ollut mukavaa synnyttää kotona.. 😉
Meille ei kanssa enää ole lapsia tulossa ja todella haikealta ja oikeastaan surullisesltakin tuntuu se etten enää tule kokemaan sitä synnytyksen ihanuutta ja niitä ensimmäisiä hetkiä sairaalassa. Synnytyksissäni en ole kivunlievitystä ehtinyt saamaan mutta silti sen voisin tehdä uudelleen. Tuo perätilasynnytys oli myös kovin erilainen ja kivuliaampi, mutta hyvin siitäkin selvittiin. 🙂
mulla ensimmäinen poika syntyi just laskettuna aikana 2.53 yöllä. Supistukset alkoi yöllä ja loppu aamulla, alkoi uudestaan seuraavana ilta ja totesin miehelle että ”mä en valvo enää yhtää yötä, nyt mennään” 😀 Sairaalassa olinkin sitten jo 4cm auki ja 2 tunnin päästä syntyi pieni poika 🙂
Toinen synnytys käynnistyi yöllä 2 aikaan, viikoilla 38+0 ja asuttiin tällöin miehen kanssa eri osotteissa ja soittelin sitten että nyt pitäis mennä, sairaalassa olin taas 4cm auki ja noin tunnin päästä syntyi pieni poika jälleen 🙂
Kolmas synnytys alkoi kans supistuksilla päivällä ja kun sairaalaan päästiin kätilö vaan sanoi että tää syntyy nytte ja yhdellä ponnistuksella pihalle, ehdittiin 30min sairaalassa olla 😀
Mulla on ollu nää synnytykset niin helppoi että edelleen haaveilen pienestä, ja tehdäänkin lisää, kolme poikaa löytyy ja mä haaveilen siitä pienestä prinsessasta <3
Oon jo vannonuki että niitä lapsia tehdään niin monta että se tyttö tulee 😀
[…] Voi synnytys! […]
Lueskelin näitä sun vanhoja postauksia ja melkeen tuli tippa linssiin! Ollaan tasan samanlaisia siinä asiassa että raskaus ei ollu oikeen mun juttu mutta synnytys aivan mahtava! Mulla nyt 7kk poika syntyi tammikuun loppupuolella, koko raskausajan mua suoraansanottuna v*tutti ja väsytti. Selkä on ollut huonossa kunnossa aina mutta raskausaikana se oli yhtä tuskaa. Mutta tosiaan, lapsivesien menosta 6h kesti ja elämäni mahtavin kokemus oli kyllä heittämällä 🙂 päätin jo etukäteen että puudutuksia en halua ja olin kyllä ylpeä itsestäni että en niitä ottanutkaan, sain tuntea sen kaiken kivun mutta myös pää selvänä ilman lääketokkuraa ottaa pienen poikani syliin <3 menee kylmät väreet nytkin 😀