Kun jokainen vuosi täysi-ikäistymisen jälkeen on sisältänyt jonkin elämän merkkipaalun odotusta, tuntuu hassulta kun ei yhtäkkiä olekaan mitään sellaista suurensuurta asiaa jota odottaa. Täysi-ikäistymisen jälkeen odotin vain että pääsen muuttamaan Helsinkiin. Seuraavana vuonna odotettiinkin vauvaa, sitä seuraavana myös. Viime vuosi odotettiin edelleen ensin vauvaa, ja loppuvuosi ja tämä kevät odotettiin ja suunniteltiin häitä. Häiden jälkeen seurannut tyhjä olo on jatkunut jossain määrin tähän päivään asti, tosin se on vaihtunut kuumeiseksi mietinnäksi tyhjän olon sijaan. Mitä uutta, merkittävää ja järisyttävää voisin nyt odottaa ja valmistella?

Tunnistan tämän tunteen itsessäni, siksi en ole kertaakaan ollut aikeissa oikeasti tehdä mitään hätiköityä, ottaa lemmikkiä, tai hakea työpaikkaa ulkomailta. Olen kyllä haaveillut, suunnitellut ja kartoittanut kaikenlaisia vaihtoehtoja, vaihtanut haavetta lennosta ja katsellut perheasuntoja Euroopan metropoleista. Mutta en kertaakaan tosissani. Olen kaivannut sitä yhtä the juttua, johon voisin paneutua ja jota voisin odottaa ja suunnitella. Sitä yhtä juttua, joka toteutuessaan on tajunnanräjäyttävää ja niin täynnä rakkautta. Miksi?

Miksi on niin kova tarve niille merkkipaaluille? Eihän elämän jokainen vuosi voi olla täynnä häiden tai vauvan tasoista tunneräjähdystä. Ehkä kyse on vain siitä, että kun jo niin monta vuotta on menty sillä meiningillä että joka vuosi on tosiaan tapahtunut jotain suurta ja merkittävää, tuntuu oudolta että tämä on tässä ja nyt, ja ne isot asiat eivät kuulu elämän jokaiseen vuoteen.

En kaipaa muutosta, mä rakastan meidän arkea ja elämää tällaisena kuin se on. Kaipaan sitä tunnetta, sitä mieletöntä tunnetta jonka niillä elämän tärkeimmillä hetkillä tuntee. Eihän mitään voi verrata siihen kun oman lapsen saa ensikertaa syliin, tai kun sanoo alttarilla elämänsä rakkaudelle tahdon. Vaikka arkielämäkin on rakkauden ja onnentäyteistä, ne hetket ovat vaan niin omaa luokkaansa. Mulla on niitä hetkiä ikävä.

Mutta elämää ei rakenneta niiden elämän hienoimpien päivien varaan, vaan se elämä rakennetaan arjen varaan. Näitä tunteita läpikäydessäni olen pysähtynyt miettimään sitä miten onnekas olen. Jo 23-vuotiaana olen löytänyt elämäni miehen, saanut kaksi ihanaa rakasta tytärtä ja löytänyt oman jutun, bloggaamisen. Vaikka joskus haaveilen siitä, että tämä kaikki ihana olisi vielä edessä, saisin tavata Oton uudelleen ja saisin kokea lasten syntymän uudelleen, mä olen kuitenkin ennenkaikkea maailman onnellisin siitä, että olen saanut kokea tämän kaiken jo ja saan elää unelmaani tälläkin hetkellä.

Vaikka juuri nyt näköpiirissä ei ole suuria elämänmullistuksia, vaan sitä tasaista ja turvallista arkea, se ei tarkoita ettenkö vielä joskus saisi kokea niitä maailman suurimpia tunteita jonkin asian vuoksi elämäni aikana. Mä olen kuitenkin vasta 23-vuotias, mulla on koko elämä edessä, ja voin saavuttaa elämäni aikana haaveita, joista en ole ehtinyt edes haaveilemaan vielä. Mikään ei myöskään estä haaveilemasta mua vaikka jokapäivä, ja uskokaa pois kyllä haaveilenkin ihan kiitettävään tahtiin.

Haaveilen koirasta, autosta ja omistusasunnosta. Haaveilen erilaisista koulutuksista, jotka kaikki kyllä keskittyvät markkinointiin jossain määrin. Haaveilen omasta pienestä toimistosta Helsingin keskustassa, työharjoittelusta Lontoossa ja shoppailumatkasta New Yorkiin. Haaveilen täydellisestä kunto-ohjelmasta ja ruokavaliosta. Haaveilen siitä täydellisestä laukusta, jota olen kuolannut jo vuoden, ja haaveilen vihkivalojen uusimisesta Hawaijilla viisikymppisenä, lastenlasten kirmatessa morsiusneitoina ja sulhaspoikina vierellä. Haaveilen kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta, ja se on ihanaa ja piristävää. Mutta osaan myös arvostaa sitä arkea mikä meillä on, ja nautin siitä ihan täysillä.

Ja sitten jos ja kun lähden niitä haaveita toteuttamaan, teen sen perheen ehdoilla, vaihtoehtoja tarkkaan punniten ja suunnitellen. Mä olen varma, että ensi vuodesta tulee ihan huikea. Vaikka vielä en tiedäkään mikä se the huikea juttu on, vai onko se monien mielettömien asioiden summa, mä tiedän, että ensi vuosi tulee olemaan maailman siistein. En suostu katkaisemaan elämäni parhaiden vuosien putkea!

Tunnistatteko näitä tunteita? Onko muilla ikävä elämän huippuhetkiä?