Suurimmalla osalla on varmasti jonkinlainen toive, haave, lupaus tai tavoite vuodelle 2015, näin uuden vuoden kunniaksi? Niin myös mulla. Mun tavoite on oppia hallitsemaan ajankäyttöä paremmin, jotta mulla jäisi enemmän aikaa myös rentoutumiselle, ja niille hetkille jolloin ei tarvitse tehdä mitään jos ei halua. Viime syksy oli välillä kilpajuoksua kellon kanssa, pitkiäkin aikoja, ja sitä stressiä mä aion tänä vuonna välttää niin hyvin kuin mahdollista.

Mun täytyy ajankäytön hallinnan lisäksi oppia vaatimaan itseltäni vähän vähemmän, vertaamaan itseäni vähemmän toisiin, ja keskittymään enemmän siihen, että fiilis on hyvä ja rento. Mä en koskaan ole ollut oikeastaan kateellinen ihminen, vaikka vertailenkin itseäni helposti toisiin. Olen ollut enemmän sellainen ”mäkin haluan olla yhtä siisti kun toi” -tyyppi, joka ihailee toisia, ja kateuden sijaan käyttää energiaa siihen että pystyisi itsekin samaan kuin ihailemansa henkilö. Joskus toisista inspiroituminen menee kuitenkin liiallisuuksiin, ja sitä alkaakin inspiroitumisen sijaan stressaamaan siitä, miksei pystykään samaan, ainakaan yhtä nopeasti.

On eri asia inspiroitua, kuin ottaa paineita. Inspiroitumisessa ei ole mitään vikaa, se on ihanaa, huippua, ja energiaa antavaa. Paineiden ottaminen taas on typerää, kuluttavaa ja raskasta. Kun jokainen ihminenhän on kuitenkin erilainen, oma persoonansa, jonka elämäntilanne ja voimavarat ovat erilaiset, kuin jollain toisella. Inspiroitumisen ja paineiden ottamisen raja on kuitenkin hiuksenhieno. Se menee tasan siinä kohtaa, missä tavoitteellisuus lakkaa tuntumasta mahtavalta ja tavoite saavutettavissa olevalta. Silloin sitä luovuttaa, lakkaa inspiroitumasta ja alkaa stressaamaan sitä, miksi ei onnistu.

Siksi mä en aio tehdä konkreettisia lupauksia itselleni, vaan tänä vuonna aion elää ihan vaan päivä kerrallaan, hetkestä nauttien. Ilman suuria odotuksia, ilman paineita. On mulla toiveita, ja tosiaan, niitä tavoitteitakin. Mutta Iina hei, muista sitten helmikuussa tämä tavoite olla ottamatta paineita, koska se on tavoitteista tärkein. Jos kalenteri ei helmikuun puolivälissä enää olekaan ojennuksessa, ja tekemistä on liikaa, älä ainakaan sitten stressaa siitä että epäonnistuit tavoitteessa, keskity mieluummin siihen että selviät kiireestä mahdollisimman rennolla meiningillä.

Meille on tulossa varmasti ihan huippu vuosi, muutamia suunnitelmia siintää jo tulevien kuukausien kohdalla, ja ihan pian on meidän ensimmäinen hääpäiväkin. Mä takaan, että jokainen niistä suunnitelmista tuntuu paremmalta, jos en ota paineita vaan otan rennosti, tulee mitä tulee. Joka vuosi mä stressaan esimerkiksi lasten synttäreitä, etsin ideoita joka puolelta ja päätän että järjestän maailman mageimmat teemabileet. Sitten päädyn kuitenkin tekemään sen  täytekakun jonka lapset koristelevat itse tuoreilla marjoilla. Ja se on ihan fine, enemmän kuin fine, ja siitä tulee ihan yhtä hyvä fiilis ja yhtä hyvät bileet kuin monikerroksisella teemakakullakin. Voi kun muistaisin tämän vielä huhtikuussa.

Toivon, että tämän vuoden vuosikatsauksessa ei lue kertaakaan sanoja ”kiire”, ”stressi” tai ”en ehtinyt”. Mä toivon, että siinä lukee ”rentouduin”, ”nautin” ja ”onnistuin”. Jos sinne yksi kiire lipsahtaa, mä toivon että se kiire on pitänyt sisällään jotain maailman siisteintä, jota en unohda koskaan. Mikään piiruakaan vähäpätöisempi ei nimittäin oikeuta kiusaamaan itseään stressaamisella, ei enää. Nyt on aika olla itselleen armollinen.

Mitä te toivotte tältä vuodelta?

Kun jokainen vuosi täysi-ikäistymisen jälkeen on sisältänyt jonkin elämän merkkipaalun odotusta, tuntuu hassulta kun ei yhtäkkiä olekaan mitään sellaista suurensuurta asiaa jota odottaa. Täysi-ikäistymisen jälkeen odotin vain että pääsen muuttamaan Helsinkiin. Seuraavana vuonna odotettiinkin vauvaa, sitä seuraavana myös. Viime vuosi odotettiin edelleen ensin vauvaa, ja loppuvuosi ja tämä kevät odotettiin ja suunniteltiin häitä. Häiden jälkeen seurannut tyhjä olo on jatkunut jossain määrin tähän päivään asti, tosin se on vaihtunut kuumeiseksi mietinnäksi tyhjän olon sijaan. Mitä uutta, merkittävää ja järisyttävää voisin nyt odottaa ja valmistella?

Tunnistan tämän tunteen itsessäni, siksi en ole kertaakaan ollut aikeissa oikeasti tehdä mitään hätiköityä, ottaa lemmikkiä, tai hakea työpaikkaa ulkomailta. Olen kyllä haaveillut, suunnitellut ja kartoittanut kaikenlaisia vaihtoehtoja, vaihtanut haavetta lennosta ja katsellut perheasuntoja Euroopan metropoleista. Mutta en kertaakaan tosissani. Olen kaivannut sitä yhtä the juttua, johon voisin paneutua ja jota voisin odottaa ja suunnitella. Sitä yhtä juttua, joka toteutuessaan on tajunnanräjäyttävää ja niin täynnä rakkautta. Miksi?

Miksi on niin kova tarve niille merkkipaaluille? Eihän elämän jokainen vuosi voi olla täynnä häiden tai vauvan tasoista tunneräjähdystä. Ehkä kyse on vain siitä, että kun jo niin monta vuotta on menty sillä meiningillä että joka vuosi on tosiaan tapahtunut jotain suurta ja merkittävää, tuntuu oudolta että tämä on tässä ja nyt, ja ne isot asiat eivät kuulu elämän jokaiseen vuoteen.

En kaipaa muutosta, mä rakastan meidän arkea ja elämää tällaisena kuin se on. Kaipaan sitä tunnetta, sitä mieletöntä tunnetta jonka niillä elämän tärkeimmillä hetkillä tuntee. Eihän mitään voi verrata siihen kun oman lapsen saa ensikertaa syliin, tai kun sanoo alttarilla elämänsä rakkaudelle tahdon. Vaikka arkielämäkin on rakkauden ja onnentäyteistä, ne hetket ovat vaan niin omaa luokkaansa. Mulla on niitä hetkiä ikävä.

Mutta elämää ei rakenneta niiden elämän hienoimpien päivien varaan, vaan se elämä rakennetaan arjen varaan. Näitä tunteita läpikäydessäni olen pysähtynyt miettimään sitä miten onnekas olen. Jo 23-vuotiaana olen löytänyt elämäni miehen, saanut kaksi ihanaa rakasta tytärtä ja löytänyt oman jutun, bloggaamisen. Vaikka joskus haaveilen siitä, että tämä kaikki ihana olisi vielä edessä, saisin tavata Oton uudelleen ja saisin kokea lasten syntymän uudelleen, mä olen kuitenkin ennenkaikkea maailman onnellisin siitä, että olen saanut kokea tämän kaiken jo ja saan elää unelmaani tälläkin hetkellä.

Vaikka juuri nyt näköpiirissä ei ole suuria elämänmullistuksia, vaan sitä tasaista ja turvallista arkea, se ei tarkoita ettenkö vielä joskus saisi kokea niitä maailman suurimpia tunteita jonkin asian vuoksi elämäni aikana. Mä olen kuitenkin vasta 23-vuotias, mulla on koko elämä edessä, ja voin saavuttaa elämäni aikana haaveita, joista en ole ehtinyt edes haaveilemaan vielä. Mikään ei myöskään estä haaveilemasta mua vaikka jokapäivä, ja uskokaa pois kyllä haaveilenkin ihan kiitettävään tahtiin.

Haaveilen koirasta, autosta ja omistusasunnosta. Haaveilen erilaisista koulutuksista, jotka kaikki kyllä keskittyvät markkinointiin jossain määrin. Haaveilen omasta pienestä toimistosta Helsingin keskustassa, työharjoittelusta Lontoossa ja shoppailumatkasta New Yorkiin. Haaveilen täydellisestä kunto-ohjelmasta ja ruokavaliosta. Haaveilen siitä täydellisestä laukusta, jota olen kuolannut jo vuoden, ja haaveilen vihkivalojen uusimisesta Hawaijilla viisikymppisenä, lastenlasten kirmatessa morsiusneitoina ja sulhaspoikina vierellä. Haaveilen kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta, ja se on ihanaa ja piristävää. Mutta osaan myös arvostaa sitä arkea mikä meillä on, ja nautin siitä ihan täysillä.

Ja sitten jos ja kun lähden niitä haaveita toteuttamaan, teen sen perheen ehdoilla, vaihtoehtoja tarkkaan punniten ja suunnitellen. Mä olen varma, että ensi vuodesta tulee ihan huikea. Vaikka vielä en tiedäkään mikä se the huikea juttu on, vai onko se monien mielettömien asioiden summa, mä tiedän, että ensi vuosi tulee olemaan maailman siistein. En suostu katkaisemaan elämäni parhaiden vuosien putkea!

Tunnistatteko näitä tunteita? Onko muilla ikävä elämän huippuhetkiä?

Aamulla hehkutin, nyt on aika paljastaa. Mulle on tarjoutunut upea mahdollisuus tehdä sitä, mistä mä haaveilen, mitä mä haluan opiskella, mitä mä haluan tehdä ammatikseni. Jotain sellaista, mistä en koskaan osannut edes unelmoida,  ennenkuin aloitin bloggaamisen. Moni ehkä muistaakin kun kirjoitin haaveilevani urasta markkinoinnin parissa. Tällä hetkellä käyn valmennuskurssia hakeakseni opiskelemaan alaa, ja joka kerta kun mulla irtoaa ripsi, mä puhallan ja toivon että pääsen kouluun ja saan opinnot alkuun.

Kideblogit on ollut mun blogikoti nyt reilut puolitoista vuotta ja mä en vaihtaisi tätä kyllä mihinkään. Mulle on tänä aikana tarjottu muitakin hienoja mahdollisuuksia, joihin en ole tarttunut, sillä mikään ei ole ollut ylitse tämän meidän huikean porukan, ja sivuston jonka takana voin seisoa sataprosenttisesti. Kideissä on arvot ja tyypit kohdillaan, ja meidän portaalilla on hurjasti potentiaalia, ollaanhan me reilussa vuodessakin jo kasvettu ihan järjettömän paljon.

Blogissani ei ole tapahtumassa sen suurempia muutoksia, vaan kaikki jatkuu kuten ennenkin, älkää siis sitä pelätkö! Ylpeänä voin kuitenkin kertoa, että siirryn Kideblogien osakkaaksi ja liityn mukaan meidän huipputiimiin portaalin takana. Todellinen askel kohti unelmia, pääsen tekemään oikeastaan juuri sitä, johon mahdollisella tulevalla koulutuksellani pyrin. Markkinontia, viestintää, suunnittelua, saan olla mukana luomassa uutta, ja kehittämässä vanhaa.

Mulla on tällä hetkellä aivan huikea draivi päällä, ja ideat lentelevät päässä yötä päivää. Ei sillä, ettenkö olisi ylpeä meidän portaalista juuri tällaisena, todellakin olen, mutta en usko että kehitys on koskaan pahitteeksi. Toivon että mulla on paljon annettavaa Kideille, niinkuin mun innovatiivisilla kollegoilla, ja uskon että yhdessä meidän tiimi saa ihan huippuja juttuja aikaiseksi. Tällä hetkellä mä vasta opettelen kaikkea, mutta jo nyt tuntuu siltä, että tämä on sitä, mitä mä ehdottomasti haluan tehdä jatkossakin.

En voi tarpeeksi kiittää Kideläisiä siitä, miten paljon he ovat uskoneet ja uskovat muhun ottaessaan mut mukaan. Koskaan, en ikimaailmassa, olisi uskonut, että 22-vuotiaana olisin tässä, kahden lapsen äitinä, rakkaan aviomieheni vaimona, menestyvän blogiportaalin osakkaana. Pakko vielä kerran nipistää itseäni, että uskon sen olevan totta. Mä en tiedä tuntuuko tämä kenestäkään teistä lukijoista isolta asialta, ehkä joku ajattelee että ”huoh, ja tämäkö oli se suuri paljastus?”, mutta mulle henkilökohtaisesti tämä on suuri askel, yhden unelman täyttymys ja askel kohti vielä suurempia unelmia.

Tällä hetkellä fiilis on vaan niin huikea, että ei sanat riitä. Ihan parasta torstai-iltaa kaikille<3