Halusin listata mun haaveita, jotka ovat osa ihan realistisia ja osa ei-ollenkaan-realistisia. Usein tulee listattua tavoitteita ja samalla asetettua itselle myös painetta niiden saavuttamiseen. Mutta jos ihan vaan puhtaasta haaveilemisen ilosta listaa omia haaveita, niin ei ole myöskään mitään paineita, ei aikatauluja, ei mitään. Joskus on inspiroivampaa listata haaveita ilman, että alkaa heti miettiä miten niitä voisi saavuttaa, tai voiko edes. Silloin uskaltaa ehkä ajatella laajemmin ja avarammin kuin silloin, jos on koko ajan läsnä mielessä se, että ”no miten saavutan tämän tavoitteen?”.

 

Juuri nyt haaveilen:

– Paljusta meidän pihalle. Tämä on ollut haaveena jo pitkään, mutta ei olla sitä vielä ostettu. Ensin pitäisi suunnitella, että mitä me meidän pihalle oikein tehdään ja myös selvittää paljon muita asioita paljuun liittyen. Mutta joskus sen sinne haluaisin. Ollaan mietitty myös ulkoporeallasta, mutta palju vaikuttaa kustannustehokkaammalta ratkaisulta.

– Joulun odotuksesta New Yorkissa. Tämä on varmaan mun utopistisin haave, mutta hei, miksipä ei? Ollaan puhuttu tästä yhdessä lasten kanssa myös, että vielä joskus me matkustetaan New Yorkiin koko perhe juuri ennen joulua ja fiilistellään joulun aikaa siellä. Käydään katsomassa kaikki upeat joulukuuset ja jouluikkunat, tehdään jouluostoksia, koetaan se taianomainen New Yorkin joulunaika, joka aina välittyy kaikista leffoistakin. Ja tähän pakko lisätä, että oikeasti uskon, että se taika voi olla totta. Koska New York OLI juuri niinkuin leffoissa ja paljon enemmän. Kerrankin asia, jossa leffat eivät lupaile liikoja. Saa nähdä milloin maailma on taas avoin ja matkustaminen turvallista, mutta vielä joskus me toteutetaan tämä.

– Siitä, että vielä joku päivä tiedän 100% varmasti mitä haluan tehdä isona. Minulla on niin paljon erilaisia kiinnostuksen kohteita, haaveita ja ideoita uraan liittyen, että on vaikea tietää mikä se lopullinen haaveammatti edes on. Mutta joskus sen vielä selvitän. Olen onnekkaassa asemassa, kun jo nyt saan tehdä työkseni sellaista, mistä nautin.

– Kirjan kirjoittamisesta, edelleen. Kirjan, jonka aloitin viime kesänä ja jota olen kirjoittanut jo kymmeniä sivuja. Mutta joka on silti vielä aivan alkutekijöissään. Haaveilen siitä, että saan sen kirjoitettua loppuun ja haaveilen toisenkin kirjan kirjoittamisesta. Toiseenkin kirjaan mulla on selkeä idea ja uskon, että se olisi tätä ensimmäistä jopa paljon helpompi toteuttaa. Mutta silti tuntuisi tavallaan väärältä aloittaa se toinen, kun ensimmäinenkin on vielä kesken. Hassuja rajoitteita, joita itselleni asetan. Ei järjestyksellä pitäisi olla mitään väliä.

– Uudesta matosta olohuoneeseen. Haluaisin panostaa laadukkaaseen ja aikaa kestävään mattoon, jossa olisi myös mun lempivärejä ja iloa ja ilmettä meidän muuten niin vaaleaan olohuoneeseen. Tällä hetkellä kiinnostavat kuviot ja kauniit pastellivärit kuten laventeli ja vaaleanpunainen. Meidän keittiö ja ruokailutila on ihan valmiit, mutta olohuone sen sijaan aivan kesken ja olisi ihanaa saada se vastaamaan unelmia.

– Kesästä. Vuosikelloni on varmasti vähän sekaisin, mutta ottaisin juuri nyt niin hitsin mielelläni kesäiset lämpimät illat, valon, auringon, lintujen laulun, kaiken sen ihanan väriloiston ja rauhan, jonka kesä tuo mukanaan. Myöhäiset uintireissut, extempore-retket ja pihalla hengailun. Rakastan joulun aikaa ja nautin siitä, kun saatiin upea lumipeite Helsinkiin, mutta nyt alkaa jo riittää. Mutta vielä pitää jaksaa talvea pari kuukautta, ennen kuin ollaan edes keväässä. Onneksi kevättalvella ja keväälläkin tapahtuu paljon kaikkea ihanaa, kuten meidän hääpäivä, kuopuksen ja keskimmäisen synttärit, pääsiäinen, vappu ja muut kivat jutut.  Kyllä se kesä sieltä vielä tulee.

Sellaisia haaveita tähän hetkeen. Huomaan edelleen, että kun on kotona arjessa niin paljon, se vaikuttaa siihen, että tekee mieli jatkuvasti tehdä jotain pieniä muutoksia täällä. Käydä tavaraa läpi tai sisustaa tai remontoida. Tehdä DIY-projekteja tai maalata. Jotain edes! Mutta hiljaa hyvä tulee. En halua tehdä liian hätiköityjä muutoksia, pikkuhiljaa yksi pieni unelma kerrallaan tehdään tästä enemmän ja enemmän meidän koti. Olipa ihana uppoutua hetkeksi haaveiden maailmaan. Siitä tuli hyvä mieli. Sitten takaisin arkeen ja arjen puhteisiin, kohta tulee ensimmäinen lapsi koulusta ja vielä pitäisi tehdä pari kirjanpitohommaa ennen sitä! Ihanaa viikon jatkoa kaikille <3 

Olen puhunut ennenkin halustani kirjoittaa oma kirja. Siitä on varmaan jo kaksi vuotta, kun mainitsin siitä ensimmäisen kerran, mutta halu on ollut olemassa jo kauan ennen sitä. Olen oikeastaan aina ajatellut, että haluan tehdä oman kirjan vielä joskus. Toki rakastan kirjoittaa blogiakin, mutta kirja on jotain pysyvää. Joku sellainen pysyvä jälki maailmassa, jotain konkreettista ja käsin kosketeltavaa, joka jää tänne senkin jälkeen kuin mua ei enää ole. Vaikka siitä ei mitään valtavaa menestystä tulisikaan, se olisi kuitenkin olemassa. Mun ajatuksia painettuna paperille. 

Mulla on paljon erilaisia kirja-ideoita, jotka ovat pyörineet päässä vuosien varrella. Yhtä niistä olen alkanut kirjoittamaankin jo, joskus viime kesänä. Taisin kirjoittaa sitä kymmenen sivua ja olin varma, että tämä on nyt se, jonka teen valmiiksi asti. Kirjoitin toisetkin kymmenen sivua, mutta se oli vähän takkuisempaa kuin niiden ensimmäisten kirjoittaminen. Jossain vaiheessa kaikki koko kirjassa alkoi tuntua typerältä. Epäilin itseäni ja otin etäisyyttä kirjoittamiseen. Olin todella kriittinen ja päästin ehkä liikaa valloilleen ne ilkeät epäilevät äänet, jotka sanovat, että en osaa enkä tiedä tarpeeksi. Ajattelin, että ehkä mun on vain parempi keskittyä tähän blogiin ja muihin somehommiin. 

Kirja-ajatus on kuitenkin kytenyt mielessä ja olen jossain määrin tuntenut itseni epäonnistuneeksi, kun en ole saanut sitä edistettyä lainkaan. Jos olisin rohkeampi kuin olen, olisin listannut sen yhdeksi niistä tavoitteista, jotka haluan saavuttaa ennen kuin olen 30. Sillä viime vuoden idealla en kuitenkaan olisi ehkä saavuttanut tavoitetta, tajuan sen nyt. Se olisi ollut väärä idea siihen. Mutta ehkä senkin idean aika on sitten joskus, kun olen rauhassa saanut makustella sitä ja jalostanut sitä lisää. Ehkä sitten, kun minulla on vieläkin enemmän elämänkokemusta ja uskon viimein tietäväni tarpeeksi. Sain kuitenkin erään toisen idean, joka ei vaadi enempää tietoa tai kokemusta yhtään mistään. 

Tänä keväänä mä yhtenä aamuna heräsin ja kuin salama kirkkaalta taivaalta, yhtäkkiä mun päässä oli lause, jolla aloittaisin mun ensimmäisen kirjan. Mä tiesin, että tässä se idea nyt on, tämä lause, tämä tarina mun on pakko saada kertoa. En kuitenkaan kirjoittanut sitä lausetta heti ylös, mutta se pyöri mun ajatuksissa viikkojen ajan. 

Kesäkuun alkupuolella tapasin yhdessä työtapaamisessa muissa merkeissä erään kustantamon edustajaa, jolle juttelin ideastani. Hän oli ensimmäinen tyyppi, jolle sanoin juuri tämän kirja-ajatuksen ääneen ja hän kannusti jatkamaan. Hänen mielestään idea kuulosti omaperäiseltä ja siltä, että sellaiselle teokselle voisi olla tilausta hyvinkin. Juteltiin yhdessä siitä, että tällaista juuri saman tyyppistä kirjaa ei vielä Suomesta löydy. 

Innostuin aivan valtavasti ja sain tosi paljon lisää itsevarmuutta. Tapaamisen jälkeen kirja pyöri ajatuksissa lähes päivittäin, mutta juhannus, remontti ja työt veivät mennessään, enkä löytänyt aikaa istahtaa alas vaan kirjoittamaan. Sanoin Otollekin ääneen, että hitsi haluaisin sulkeutua viikoksi mökkiin niinkuin se yksi nainen siinä yhdessä kauhuleffassa (mutta ilman niitä kauhuelementtejä) ja kirjoittaa vaan aamusta iltaan. Otto lupasi, että etsitään yhdessä mulle aikaa kirjoittaa.

Tavallaan kuitenkin tiesin, etten itse saa kyllä aikaiseksi sulkeutua viikoksi mökkiin, vaan jos mä sen kirjan teen, tulen tekemään ainakin ensimmäisen version siinä kaiken muun ohessa, keskellä arkea. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kesälomalla mä heräsin yhtenä aamuna seitsemän jälkeen (ja muu perhe nukkui kymmeneen) ja kolmessa tunnissa olin kirjoittanut yhdeksän liuskaa. Ja mikään teksti koskaan ei ollut tuntunut yhtä omalta kuin se juuri silloin. Siitä se sitten lähti ja nyt mä kirjoitan tekstiä sellaiselle mallille, että voin lähettää ensimmäisen version kustantamoille ja katsoa mitä tapahtuu. Ja nyt mulla ei takkua, vaan tekstiä pulppuaa. 

Suomalaiseen tapaan mua pelottaa, että nyt kun sanon tämän ääneen, niin kuitenkin jotain menee pieleen, enkä ikinä saakaan julkaistua tätä kirjaa. Kukaan ei kiinnostukaan mun ideasta, eikä tästä koskaan tule mitään muuta kuin tämä postaus. Mutta totuus on se, että tämä kirjoitusprojekti on mulle itselleni niin valtavan tärkeä, jotenkin myös sellainen kasvamisprosessi, että vaikka sitä ei koskaan lukisi mun itseni lisäksi kukaan muu, uskon, että se kannattaa viedä loppuun asti. Ja kenties, jos kukaan ei sitä haluakaan julkaista, mä länttään sen jatkokertomuksena tänne blogiin. Mutta ei mennä vielä asioiden edelle, nyt mä ensin haluan kirjoittaa ensimmäisen version loppuun asti.

Olen innoissani ja tämä kaikki tuntuu kovin puhdistavalta ja tarpeelliselta.

Listasin viime vuoden heinäkuussa kahdeksan asiaa, jotka haluan saavuttaa ennen kuin täytän 30 vuotta (syyskuussa 2021). Vielä on siis vajaat 1,5 vuotta aikaa saavuttaa tavoitteet. Nyt ajattelin tehdä pienen katsauksen siihen, että missä mennään juuri nyt. Alkuperäiset ajatukseni tavoitteiden takana löytyvät tuosta viime vuoden postauksesta, eli ne voi lukea sieltä. Tässä postauksessa teen katsauksen siihen, mitkä asiat ovat toteutuneet, mitkä muuttuneet ja mitkä tavoitteet on vielä saavutettavana. 

1. Aion omistaa oman asunnon Oton kanssa.

Check! Viime kesänä haave tuntui vielä tosi kaukaiselta, mutta nyt se on totta. Me tehtiin se. Ja voin kertoa, että tämän haaveen toteutuminen oli yksi isoimmista itsevarmuusbuusteista ikinä. Jos me meidän lähtökohdista ja meidän tarpeilla pystyttiin tähän, niin me pystytään kyllä paljon muuhunkin vielä. 

2. Aion omistaa sijoitusasunnon Oton kanssa.

Tämä ei ole vielä toteutunut ja tulevaisuus on koronan takia vielä auki. Miltä talous näyttää syksyllä? Entä ensi vuonna? Joudummeko turvautumaan säästöihin elämisessä jossain kohtaa, vai pystymmekö kerryttämään sijoitusasunnon käsirahaa? Nämä ovat vielä avoimia kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Sen näkee sitten, kun tietää mihin tämä tilanne tästä kehittyy. Jos kaikki menee hyvin, en näe mitään estettä miksi emme voisi ostaa sijoitusasuntoa esimerkiksi ensi vuonna. 

3. Aion sijoittaa suoriin osakkeisiin.

Check! Asunnon oston yhteydessä meillä tuli kuvioihin myös uusi pankki ja uudessa pankissa mun uudet sijoitukset ovat 80% osakepainotteisia. Niiden rinnalla mulla on edelleen paljon matalariskisempiä rahastoja, joita en tässä tilanteessa lähtenyt myymään.  Hyvä hajauttaminen niin ajallisesti kuin kohteiden osalta, sekä pitkä sijoitusaika, ovat mun strategia osakkeiden kanssa. 

4. Aion löytää liikuntamuodon, joka mua oikeasti kiinnostaa ja innostaa niin paljon, että saan siitä itselleni pysyvän osan elämää, josta en halua tai tarvitse taukoja, ainakaan pitkiä.

Check! Syyskuun puolivälistä tänne toukokuun alkuun olen lenkkeillyt. Räntäsateessa, pakkaslumessa, auringonpaisteessa ja vesisateessa. Pisin tauko on ollut muutama päivä talvella, kun mulla oli parin päivän flunssa. Tämä on pisin aika, minkä olen koskaan onnistunut pitämään kiinni mistään säännöllisestä liikunnasta aikuisiällä. Ja mun into vain yltyy. Lenkille on ihana mennä. En malta odottaa sitä, että on kesä ja lenkkeily on vieläkin helpompaa ja mukavampaa koko ajan. 

5. Aion kasvattaa mun yrityksen tulosta ainakin 50% siihen mennessä kuin olen 30.

Tähän kyllä nyt sama vastaus kuin sijoitusasuntoonkin. Eli vain aika näyttää mitä tapahtuu. Alkuvuosi on tähän asti mennyt todella hienosti, mutta vielä ei voi tietää mitä tapahtuu kesällä tai syksyllä. Voin vain toivoa parasta ja tarttua sopiviin työtilaisuuksiin, sekä pyrkiä luomaan niitä myös itse sopivissa kohdissa. Tässäkin tilanteessa pidän tärkeänä sitä, että säilytän mun oman äänen ja arvot. Korona ei mielestäni ole esimerkiksi syy tarttua sellaisiin työjuttuihin, joihin en normaalistikaan suostuisi (kuten mainostamaan esimerkiksi lihaa tai pikavippejä). Onneksi mulla on aikaa hyvin myös ensi vuonna ja näen tämän tilanteen myös mahdollisuutena kehittää uutta mielenkiintoista liiketoimintaa. 

6. Aion matkustaa toiselle mantereelle.

Check! Ja se oli yksi järisyttävimmistä kokemuksista ikinä, jos ei niitä ilmiselviä lasten syntymiä, naimisiinmenoja ja kodin ostoja lasketa. Olen niin valtavan kiitollinen meidän New Yorkin reissusta ja sen ajoituksesta, että sitä tulee mietittyä vieläkin lähes päivittäin. Se kaupunki teki muhun lähtemättömän vaikutuksen.

7. Aion ryhtyä kouluttamaan ja mentoroimaan enemmän somen ja vaikuttajamarkkinoinnin saralla.

Tämä on toteutuksessa, mutta tosi kesken! Olen edistynyt sen verran, että mulla oli tälle keväälle suunnitteilla livekoulutus, johon oli jo lähes kaikki paikat täynnä (vaikka en ollut mainostanut sitä missään). Se kuitenkin peruuntui koronan vuoksi. Sen jälkeen päätin, että teen verkkokurssin ja/tai etäkoulutuksen ja aloin valmistella niitä. Niihinkin oli mukavasti jo kiinnostusta. Sitten tuli meidän muutto ja etäkoulu ja kaikki muu ja olen antanut itselleni armoa. Mutta jos esimerkiksi nyt kesää kohti muuten työrintamalla on hiljaisempaa, jää enemmän aikaa ja aion saada sitten verkkokurssin valmiiksi. 

8. Aion omistaa ajokortin.

Kesken tämäkin, mutta tapahtuu toivottavasti lähitulevaisuudessa ja varmasti ennen kuin täytän 30. Sen verran ollaan edistytty jo nyt, että Otolla on jo ajo-opetuslupa takataskussa ja se on voimassa kaksi vuotta. Nyt kuitenkin ongelmana on ollut se, että koronan takia meillä ei ole ollut lapsenvahtia sen jälkeen, kun opetuslupa saapui vihdoin postissa. Niin rohkea en ole, että ajaisin ekat ajotunnit lapset kyydissä. Tämä tavoite siis odottaa sitä hetkeä, kun viranomaiset kertovat, että on ihan ok tavata sukulaisia ja viedä lapset sukulaisille hoitoon. 

Miten jatkossa?

Aikaa on 30-vuotissynttäreihin vielä yksi vuosi ja viisi kuukautta ja listan tavoitteista neljä kahdeksasta on täysin saavutettu. Loput ovat joko epävarmoja minusta riippumattoman tekijän vuoksi (korona) tai matkalla kohti toteutumista ja hyvin toteutettavissa ennen synttäreitä. Koen siis olevani aika hyvässä vaiheessa näiden tavoitteiden kanssa. Tulee hyvä mieli, kun saavuttaa omia unelmia ja tulee hyvä mieli, kun huomaa, että ne ovat oikeasti saavutettavissa.

En ole ottanut näistä mun tavoitteista stressiä (paitsi se asunnon etsintä turhautti, koska oltiin niin innoissamme muuttamassa). Kaikki on mennyt omalla painollaan, mutta koen, että näiden asioiden listaaminen on auttanut pitämään ne tavoitteet mielessä. Vaikka en ole orjallisesti tätä listaa tuijottanut, on todellakin tehnyt hyvää, että olen pohtinut perin pohjin mitä minä haluan. Ja kun ne asiat sanoo ääneen, niistä tulee konkreettisempia. 

On ihanaa, että mulla on edelleen tavoitteita joita kohti pyrkiä. Ei viisivuotissuunnitelmaa, sitä en varmasti tule ikinä tekemään, koska elämä muuttuu jo vuodessakin (tai viikossa, kuten tänä keväänä) niin paljon. Mutta tavoitteita, jotka saavat mut puskemaan eteenpäin ja haastamaan itseäni. Tavoitteet eivät tarkoita sitä, ettenkö olisi tyytyväinen ja osaisi nauttia hetkestä ja siitä mitä meillä on jo nyt. Tai sitä, että tekisin hampaat irvessä 24/7 töitä vain niiden eteen. Ei suinkaan. Mun onni rakentuu niistä perusasioista, joiden äärelle pysähdyn joka päivä. Mutta tavoitteet tarkoittavat, että mulla on päämääriä joita kohti pyrkiä, suuntaviivoja, joiden avulla arvioida omaa työtäni ja kehitystäni. Mä rakastan tavoitteita. 

Viimeksi kirjoittaessani näistä tavoitteista sain myös kritiikkiä siitä, että listalla oli niin monta (kolme) vaurastumiseen liittyvää tavoitetta. Samalla sain syyllistystä siitä, että (huom. tavoite-listalla – ei elämäni tärkeimmät asiat -listalla) ei ollut lapsia ja perhettä ja onnellisia läheisiä, joiden pitäisi olla tärkeimpiä. Mulla on jo kolme ihanaa ja upeaa lasta ja perhe ja hyvät ihmissuhteet, joita vaalin ja arvostan ja joista olen kiitollinen joka päivä. En koe niitä enää itselleni tavoitteina, mulla on jo ne, nyt niistä vain huolehditaan hyvin ja rakastetaan paljon. Silloin (ja varsinkin nyt uudelleen postausta ja kommentteja lukiessani) jäin vaan miettimään, että kuinka moni mies saisi saman tyyppisistä tavoitteista syyllistystä? En usko, että kukaan. Meitä naisia vaan yritetään ahtaa siihen muottiin EDELLEEN, jossa emme voisi olla uran ja talouden suhteen kunnianhimoisia yhtäaikaa kun pidämme perhettä tärkeänä.

Mun mielestä se on väärin. Kenenkään ei tarvitse valita uran ja perheen väliltä, ne voi molemmat saavuttaa. Voi olla aivan hiton kova bisnesnainen ja aivan super ihana äiti (enkä puhu nyt itsestäni vaan yleisesti). Tai ihan mitä vaan muuta. Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla äiti tai tehdä uraa, tärkeintä on löytää oma tapa. 

Mun tärkeimpänä tavoitteena viime vuodelle oli olla armollisempi itselleni. Koen onnistuneeni siinä osittain: olin joissain asioissa itselleni armollisempi kuin ennen. Joinakin iltoina annoin vaan olla jos en jaksanutkaan tehdä enää töitä lasten mentyä nukkumaan, ellei ollut pakollisia deadlineja ja uskalsin pitää hieman enemmän lomaa, kuin aiempina yrittäjävuosina. Olin myös itselleni armollisempi äitinä ja ehkä myös puolisona.

Joka kerta kun hölläsin, huomasin miten paljon siitä oli hyötyä. Ja joka kerta kun vaadin itseltäni liikaa, asetin itselleni kohtuuttomia tavoitteita tai vertasin itseäni toisiin, huomasin miten siitä ei ollut mitään hyötyä. Silti en osannut täysin välttää asettamasta itselleni paineita tai vaatimuksia (tai vertaamasta). Mutta armollisuutta kun kerran harjoittelen, niin on sanottava, että onnistuin armollisuudessa silti viime vuonna paljon paremmin kuin sitä edellisenä vuonna. Oikeasti paljon paremmin. Tärkeintä oli oivaltaa se, että siitä seuraa enemmän hyvää, että en tee jotain (enkä koe siitä huonoa omaatuntoa) kuin siitä, että vaadin itseäni tekemään tai olemaan jotain väkisin, vaikka en jaksaisi tai haluaisi. Se oivallus ei tullut hetkessä vaan pikkuhiljaa vuoden aikana. Se oli tärkeä oivallus. Uskon, että se määrittelee tämän ja kaikkien tulevienkin vuosien kulkua hyvin vahvasti.

Tänä vuonna aion asettaa itselleni lisää samansuuntaisia tavoitteita. Olkoon tämän vuoden teemoja armon ja rakkauden lisäksi lempeys ja mukavuus. Lempeys ja mukavuus niin itselleni kuin toisillekin, sanojen kaikissa merkityksissä. Mun mielestä lempeä on aivan ihana sana, se on niin suomalainen ja pehmeä. Toinen suomalainen sana jota rakastan, on lämpimämpi. Lempeämpi, lämpimämpi. Ai että, heti tulee sellainen olo, että haluan halata jotain!

Tein instassa viime viikolla jonkun kirjahaasteen, jossa piti avata lähin kirja sivulta 20 ja lukea siitä kolme ensimmäistä adjektiivia. Ne adjektiivit kuvaisivat mun vuotta 2020. Mun lähin kirja sijaitsi keittiössä mun vasemmalla puolella ja sieltä löytyivät sanat konkreettinen, rennompi, mukavampi. Sopivat aika hyvin teemaan, eikö?

Mä olen just se ihminen joka vähän uskoo näihin hömppäjuttuihin ja voihan se kuulkaa olla, että ihan vaan koska nyt luin ne sanat, niin mun vuosi todella tulee olemaan konkreettinen, rennompi ja mukavampi. Siksi, että ne sanat pyörii mun takaraivossa heti vuoden alusta asti. Ehkä ne jollain tasolla myös määrittävät sitä, miten toimin ja teen, vaikka en aina sitä tiedostaisikaan.  Tai sitten eivät. Nuo sanat ovat kuitenkin niin ihanat, että ihan mielellään annan niiden ohjailla mua, jos ovat ohjaillakseen. Toki jos olisin lukenut kolme ihan hirveän ikävää sanaa, olisin lempeästi ja armollisesti voinut myös kuitata, että tämähän oli ihan hömppää, eikä siihen kannata uskoa.

Näiden ajatusten pohjalta kirjaan itselleni muutaman tavoitteen:

1. Konkreettisuus – enemmän tekoja, vähemmän pohdiskelua. En halua uhrata aikaa ”pitäisikö vai eikö” -ajatuksille tänä vuonna, kun senkin ajan voisi käyttää siihen, että tekee jotain siistiä. Olen jo sen verran ”iso”, että ne mun ”pitäisikö vai eikö” -ideat harvoin on niin hulluja, että oikeasti kannattaisi jättää tekemättä tai pitäisi miettiä kahteen kertaan. Yleensä kyse on vain siitä, että jännittää tai on epävarma itsestä tai siitä, mitä muut ajattelevat, vaikka idea on hyvä. Eli jahkailun sijaan vaan tuumasta toimeen!

2. Hiljennä huono omatunto! Mulla on taipumus tuntea huonoa omatuntoa tosi helposti, silloinkin kun yritän olla itselleni armollinen tai silloinkin, kun jonkun muun mielestä olen tehnyt enemmän kuin tarpeeksi. Huono omatunto on juuri sellainen asia, joka ei vie mua yhtään mihinkään, eikä anna mulle tai kenellekään toiselle yhtään mitään. Siksi mun on turhaa tuntea sitä.

Silloin kun tarvitsen lepoa (vaikka aina olisi hommia tehtäväksi) tai haluan pitää vapaapäivän, sen pitäminen on sijoitus mun omaan tai mun perheen hyvinvointiin. Ihan viimeinen asia, mistä tarvitsee tuntea huonoa omatuntoa. Ja jos teen jotain siistiä työjuttua, minkä vuoksi olen hetken pois lasten tai Oton luota, se mahdollisesti vie mua eteenpäin uralla, tai saan luotua tärkeitä kontakteja. Ei siitäkään tarvitse tuntea huonoa omatuntoa. Tai jos vietän kahdenkeskistä aikaa Oton kanssa ja lapset ovat mummun tai isoisän kanssa, se tekee hyvää parisuhteelle, mikä taas on hyväksi koko perheelle. Miksi siitäkään pitäisi tuntea huonoa omatuntoa? On tärkeää tiedostaa jos oikeasti toimii jossain asiassa väärin ja pitää esimerkiksi pyytää anteeksi tai muuttaa toimintatapoja, mutta sellaiset asiat kuin lepääminen, uran edistäminen tai parisuhdeaika eivät ole niitä. Ne ovat normaalia arkea ja elämää, mistä on turha potea huonoa omaatuntoa.

3. Rento yhdessäolo – niin ystävien kun sukulaisten ja perheenkin kanssa. Enemmän porukalla rauhassa kokkailua, spontaaneja treffejä ja ”hei mitä kuuluu” -puheluita. Vaikka usein kalentereiden yhteensovittaminen on hankalaa ja treffejä joutuu sopimaan välillä pitkän ajan päähän, ei siinä menetä mitään jos kysyy vaikka spontaania lounas- tai leikkitreffiseuraa. Ja joskus saattaa yllättyä, kun sopiva hetki löytyikin heti.

4. Ainakin kolme viikkoa lomaa vuoden aikana. Oikeaa lomaa. Viime vuonna pidin yhden viikon  putkeen Mallorcalla ja toisen viikon parin päivän pätkissä vuoden aikana. Tänä vuonna otan tavoitteeksi yhteensä kolme viikkoa lomaa.

Siinäpä ne pähkinänkuoressa, mitä tältä vuodelta toivon. Jännittävää nähdä mihin tämä vuosi vie meidät, koska tällä vuodella on mahdollisuus olla yksi käänteentekevimmistä meidän elämässä: asuntohaaveen mahdollinen toteutuminen vihdoinkin, Oton valmistuminen, keskimmäisen koulutaipaleen aloitus vain muutamia isoja juttuja mainitakseni. Mitä ikinä vuosi tuokaan tullessaan, toivottavasti saadaan viettää tämäkin vuosi yhdessä ja terveenä, ne ovat mun suurimmat ja tärkeimmät toiveet aina ja ikuisesti.

Mitä te toivotte tai tavoittelette vuonna 2020?

Me tajuttiin tuossa joulun alla Oton kanssa, että vuonna 2019 ei annettu toisillemme synttärilahjoja, ei äitienpäivä- eikä isänpäivälahjoja, ei hääpäivälahjoja eikä meillä oikein ollut mitään joululahjatoiveitakaan. Ei vaan keksitty mitään kumpikaan, ei saajan roolissa omia toiveita, eikä antajan roolissa omia ideoita. Ollaanko vähän tylsiä? Jep. Ollaan me, mutta turha sitä on väkisinkään mitään alkaa keksimään, vai mitä. 

Mietittiin yhdessä, että mistä “hemmottelusta” me molemmat ollaan nautittu viime vuosina kaikkein eniten? Yhteisestä ajasta ja uusista kokemuksista. Olivat ne sitten rauhallista rentoilua lähellä tai uusien paikkojen valloittamista kauempana. 

Heitin oikeasti ihan vitsillä Otolle, että “no mennään sinne New Yorkiin, kun munhan piti käydä siellä ennen kuin täytän 30”. Ajattelin, että Oton mielestä se olisi too much, eikä mun kolmekymppiset nyt vielä niin lähellä ole, mutta mun yllätykseksi Otto sanoikin, että “no mennään!” Ja hitto, siitä se ajatus sitten lähti. Ostettiin samalta istumalta New Yorkin matka tälle keväälle meille kahdelle. Se on meidän kaikki viime vuoden lahjat ja tämän vuoden seurustelun 9. vuosipäivän lahja ja hääpäivälahja. 

Se on myös meidän ensimmäinen kahdenkeskinen ulkomaanreissu sitten vuoden 2015, jolloin käytiin Lontoossa kahdestaan. Se on myös mun ensimmäinen reissu mihinkään Euroopan ulkopuolelle koskaan. Ja mä olen niin innoissani! 

Se on ollut pikkutytöstä asti yksi mun suurimpia haaveita, että pääsen joskus käymään New Yorkissa.  Ja nyt mun unelma toteutuu, mä en kestä! Yksi mulle rakkaimmista biiseistä on Empire state of mind. Rakastan kaikkia leffoja ja sarjoja, joiden miljöönä toimii New York. Rakastan kirjoja, jotka kertovat New Yorkista. Rakastan Humans of New Yorkia. Joskus lapsena en olisi ikinä uskonut, että joskus oikeasti lähden vielä New Yorkiin. Mulle matkustelu ei ole koskaan ollut itsestäänselvyys, vaan etenkin lapsena vain kaukainen haave. Mutta nyt mun suuri unelma toteutuu ja en voisi olla enemmän innoissani. Parasta on se, että saan kokea sen yhdessä Oton kanssa. 

Siitä asti kun me ostettiin reissu, mä olen kiljaissut  aina meidän katsoessa Gossip Girliä iltaisin, että “IIIK TONNE ME MENNÄÄN!”. En tajua miten Otto kestää vielä reissuun asti, koska Gossip Girliä riittää katseltavaksi vielä viikkojen ajan. Aina kun näkyy New Yorkin siluetti jossain, mä voisin vaan kiljua innosta. 

Me ollaan reissussa neljä yötä, mikä on myös meidän pisin kahdenkeskinen reissu ikinä. Siitä tulee varmasti ihan kreisiä, intensiivistä, maailman siisteintä ja niin hauskaa. Lapset ovat sen aikaa mun äidin kanssa, mikä menee varmasti oikein hyvin. Mun äiti on heille rakas, tuttu ja turvallinen aikuinen ja onneksi on Armas-koirakin vielä seurana. Jotenkin naurattaa, että olin itse jo kolmevuotiaana mummolassa kesällä parikin viikkoa ilman äitiä, mutta meidän lapsille pisin aika tähän mennessä on ollut (isommille) kolme yötä ja pienimmälle kaksi. Mä rakastin mun mummola-kesiä pienenä, ne oli ihan best. 

Mutta nyt tulee sitten uusi kokemus meille kaikille. Tiedän jo valmiiksi, että meille aikuisille tulee ihan jäätävä ikävä ja lapset eivät luultavasti ehdi ikävöidä, kun on niin paljon kaikkea kivaa tekemistä. Ainakin aiemmin se on mennyt juuri niin. Onneksi melko pian reissun jälkeen on hiihtoloma, niin ehditään tankata läheisyyttä sitten ekstra paljon heidänkin kanssa. Ja me todellakin tullaan tekemään reissu joskus New Yorkiin myös lasten kanssa, mutta vasta sitten, kun he ovat niin isoja, että reissusta jää heille (kaikille) oikeasti paljon muistoja ja he saavat siitä kaiken irti. 

Mutta nyt! Nyt mä haluaisin kuulla teiltä muilta, jotka olette käyneet New Yorkissa, että mitä siellä kannattaa tehdä? Mitä ehdottomasti EI kannata tehdä? Olen ainakin kuullut, että moni sanoo että Empire State Buildingin sijaan kannattaisi käydä Top of The Rockissa? Ja olen kuullut, että Times Squaren ravintoloissa on ylikallista ja ei-niin-hyvää ruokaa, mutta muutaman korttelin päässä sieltä olisi tosi kivoja ravintoloita? Neljä päivää on niin valtavan kaupungin kokemiseen tosi lyhyt aika ja siksi haluttaisiin kokea vain ne kaikkein siisteimmät jutut, joita siinä ajassa ehtii kokea. Me rakastetaan kokea paikkoja kävellen, joten tiedän jo valmiiksi sen, että tullaan kävelemään siellä ihan liikaa. Varmasti liikutaan myös metrolla, mutta mahdollisimman paljon kävellään. 

Mitä tehdä New Yorkissa neljässä päivässä? Paras rento ravintola? Paras fine dining -ravintola? Paras aamiainen? Paras näköala? Kannattaako käydä katsomassa Vapauden patsasta? Paras vinkki New Yorkiin?