Aloin kirjoittamaan kirjaa

21.07.2020

Olen puhunut ennenkin halustani kirjoittaa oma kirja. Siitä on varmaan jo kaksi vuotta, kun mainitsin siitä ensimmäisen kerran, mutta halu on ollut olemassa jo kauan ennen sitä. Olen oikeastaan aina ajatellut, että haluan tehdä oman kirjan vielä joskus. Toki rakastan kirjoittaa blogiakin, mutta kirja on jotain pysyvää. Joku sellainen pysyvä jälki maailmassa, jotain konkreettista ja käsin kosketeltavaa, joka jää tänne senkin jälkeen kuin mua ei enää ole. Vaikka siitä ei mitään valtavaa menestystä tulisikaan, se olisi kuitenkin olemassa. Mun ajatuksia painettuna paperille. 

Mulla on paljon erilaisia kirja-ideoita, jotka ovat pyörineet päässä vuosien varrella. Yhtä niistä olen alkanut kirjoittamaankin jo, joskus viime kesänä. Taisin kirjoittaa sitä kymmenen sivua ja olin varma, että tämä on nyt se, jonka teen valmiiksi asti. Kirjoitin toisetkin kymmenen sivua, mutta se oli vähän takkuisempaa kuin niiden ensimmäisten kirjoittaminen. Jossain vaiheessa kaikki koko kirjassa alkoi tuntua typerältä. Epäilin itseäni ja otin etäisyyttä kirjoittamiseen. Olin todella kriittinen ja päästin ehkä liikaa valloilleen ne ilkeät epäilevät äänet, jotka sanovat, että en osaa enkä tiedä tarpeeksi. Ajattelin, että ehkä mun on vain parempi keskittyä tähän blogiin ja muihin somehommiin. 

Kirja-ajatus on kuitenkin kytenyt mielessä ja olen jossain määrin tuntenut itseni epäonnistuneeksi, kun en ole saanut sitä edistettyä lainkaan. Jos olisin rohkeampi kuin olen, olisin listannut sen yhdeksi niistä tavoitteista, jotka haluan saavuttaa ennen kuin olen 30. Sillä viime vuoden idealla en kuitenkaan olisi ehkä saavuttanut tavoitetta, tajuan sen nyt. Se olisi ollut väärä idea siihen. Mutta ehkä senkin idean aika on sitten joskus, kun olen rauhassa saanut makustella sitä ja jalostanut sitä lisää. Ehkä sitten, kun minulla on vieläkin enemmän elämänkokemusta ja uskon viimein tietäväni tarpeeksi. Sain kuitenkin erään toisen idean, joka ei vaadi enempää tietoa tai kokemusta yhtään mistään. 

Tänä keväänä mä yhtenä aamuna heräsin ja kuin salama kirkkaalta taivaalta, yhtäkkiä mun päässä oli lause, jolla aloittaisin mun ensimmäisen kirjan. Mä tiesin, että tässä se idea nyt on, tämä lause, tämä tarina mun on pakko saada kertoa. En kuitenkaan kirjoittanut sitä lausetta heti ylös, mutta se pyöri mun ajatuksissa viikkojen ajan. 

Kesäkuun alkupuolella tapasin yhdessä työtapaamisessa muissa merkeissä erään kustantamon edustajaa, jolle juttelin ideastani. Hän oli ensimmäinen tyyppi, jolle sanoin juuri tämän kirja-ajatuksen ääneen ja hän kannusti jatkamaan. Hänen mielestään idea kuulosti omaperäiseltä ja siltä, että sellaiselle teokselle voisi olla tilausta hyvinkin. Juteltiin yhdessä siitä, että tällaista juuri saman tyyppistä kirjaa ei vielä Suomesta löydy. 

Innostuin aivan valtavasti ja sain tosi paljon lisää itsevarmuutta. Tapaamisen jälkeen kirja pyöri ajatuksissa lähes päivittäin, mutta juhannus, remontti ja työt veivät mennessään, enkä löytänyt aikaa istahtaa alas vaan kirjoittamaan. Sanoin Otollekin ääneen, että hitsi haluaisin sulkeutua viikoksi mökkiin niinkuin se yksi nainen siinä yhdessä kauhuleffassa (mutta ilman niitä kauhuelementtejä) ja kirjoittaa vaan aamusta iltaan. Otto lupasi, että etsitään yhdessä mulle aikaa kirjoittaa.

Tavallaan kuitenkin tiesin, etten itse saa kyllä aikaiseksi sulkeutua viikoksi mökkiin, vaan jos mä sen kirjan teen, tulen tekemään ainakin ensimmäisen version siinä kaiken muun ohessa, keskellä arkea. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kesälomalla mä heräsin yhtenä aamuna seitsemän jälkeen (ja muu perhe nukkui kymmeneen) ja kolmessa tunnissa olin kirjoittanut yhdeksän liuskaa. Ja mikään teksti koskaan ei ollut tuntunut yhtä omalta kuin se juuri silloin. Siitä se sitten lähti ja nyt mä kirjoitan tekstiä sellaiselle mallille, että voin lähettää ensimmäisen version kustantamoille ja katsoa mitä tapahtuu. Ja nyt mulla ei takkua, vaan tekstiä pulppuaa. 

Suomalaiseen tapaan mua pelottaa, että nyt kun sanon tämän ääneen, niin kuitenkin jotain menee pieleen, enkä ikinä saakaan julkaistua tätä kirjaa. Kukaan ei kiinnostukaan mun ideasta, eikä tästä koskaan tule mitään muuta kuin tämä postaus. Mutta totuus on se, että tämä kirjoitusprojekti on mulle itselleni niin valtavan tärkeä, jotenkin myös sellainen kasvamisprosessi, että vaikka sitä ei koskaan lukisi mun itseni lisäksi kukaan muu, uskon, että se kannattaa viedä loppuun asti. Ja kenties, jos kukaan ei sitä haluakaan julkaista, mä länttään sen jatkokertomuksena tänne blogiin. Mutta ei mennä vielä asioiden edelle, nyt mä ensin haluan kirjoittaa ensimmäisen version loppuun asti.

Olen innoissani ja tämä kaikki tuntuu kovin puhdistavalta ja tarpeelliselta.


Asioita, jotka aion saavuttaa ennen kuin olen 30, missä mennään nyt?

05.05.2020

Listasin viime vuoden heinäkuussa kahdeksan asiaa, jotka haluan saavuttaa ennen kuin täytän 30 vuotta (syyskuussa 2021). Vielä on siis vajaat 1,5 vuotta aikaa saavuttaa tavoitteet. Nyt ajattelin tehdä pienen katsauksen siihen, että missä mennään juuri nyt. Alkuperäiset ajatukseni tavoitteiden takana löytyvät tuosta viime vuoden postauksesta, eli ne voi lukea sieltä. Tässä postauksessa teen katsauksen siihen, mitkä asiat ovat toteutuneet, mitkä muuttuneet ja mitkä tavoitteet on vielä saavutettavana. 

1. Aion omistaa oman asunnon Oton kanssa.

Check! Viime kesänä haave tuntui vielä tosi kaukaiselta, mutta nyt se on totta. Me tehtiin se. Ja voin kertoa, että tämän haaveen toteutuminen oli yksi isoimmista itsevarmuusbuusteista ikinä. Jos me meidän lähtökohdista ja meidän tarpeilla pystyttiin tähän, niin me pystytään kyllä paljon muuhunkin vielä. 

2. Aion omistaa sijoitusasunnon Oton kanssa.

Tämä ei ole vielä toteutunut ja tulevaisuus on koronan takia vielä auki. Miltä talous näyttää syksyllä? Entä ensi vuonna? Joudummeko turvautumaan säästöihin elämisessä jossain kohtaa, vai pystymmekö kerryttämään sijoitusasunnon käsirahaa? Nämä ovat vielä avoimia kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Sen näkee sitten, kun tietää mihin tämä tilanne tästä kehittyy. Jos kaikki menee hyvin, en näe mitään estettä miksi emme voisi ostaa sijoitusasuntoa esimerkiksi ensi vuonna. 

3. Aion sijoittaa suoriin osakkeisiin.

Check! Asunnon oston yhteydessä meillä tuli kuvioihin myös uusi pankki ja uudessa pankissa mun uudet sijoitukset ovat 80% osakepainotteisia. Niiden rinnalla mulla on edelleen paljon matalariskisempiä rahastoja, joita en tässä tilanteessa lähtenyt myymään.  Hyvä hajauttaminen niin ajallisesti kuin kohteiden osalta, sekä pitkä sijoitusaika, ovat mun strategia osakkeiden kanssa. 

4. Aion löytää liikuntamuodon, joka mua oikeasti kiinnostaa ja innostaa niin paljon, että saan siitä itselleni pysyvän osan elämää, josta en halua tai tarvitse taukoja, ainakaan pitkiä.

Check! Syyskuun puolivälistä tänne toukokuun alkuun olen lenkkeillyt. Räntäsateessa, pakkaslumessa, auringonpaisteessa ja vesisateessa. Pisin tauko on ollut muutama päivä talvella, kun mulla oli parin päivän flunssa. Tämä on pisin aika, minkä olen koskaan onnistunut pitämään kiinni mistään säännöllisestä liikunnasta aikuisiällä. Ja mun into vain yltyy. Lenkille on ihana mennä. En malta odottaa sitä, että on kesä ja lenkkeily on vieläkin helpompaa ja mukavampaa koko ajan. 

5. Aion kasvattaa mun yrityksen tulosta ainakin 50% siihen mennessä kuin olen 30.

Tähän kyllä nyt sama vastaus kuin sijoitusasuntoonkin. Eli vain aika näyttää mitä tapahtuu. Alkuvuosi on tähän asti mennyt todella hienosti, mutta vielä ei voi tietää mitä tapahtuu kesällä tai syksyllä. Voin vain toivoa parasta ja tarttua sopiviin työtilaisuuksiin, sekä pyrkiä luomaan niitä myös itse sopivissa kohdissa. Tässäkin tilanteessa pidän tärkeänä sitä, että säilytän mun oman äänen ja arvot. Korona ei mielestäni ole esimerkiksi syy tarttua sellaisiin työjuttuihin, joihin en normaalistikaan suostuisi (kuten mainostamaan esimerkiksi lihaa tai pikavippejä). Onneksi mulla on aikaa hyvin myös ensi vuonna ja näen tämän tilanteen myös mahdollisuutena kehittää uutta mielenkiintoista liiketoimintaa. 

6. Aion matkustaa toiselle mantereelle.

Check! Ja se oli yksi järisyttävimmistä kokemuksista ikinä, jos ei niitä ilmiselviä lasten syntymiä, naimisiinmenoja ja kodin ostoja lasketa. Olen niin valtavan kiitollinen meidän New Yorkin reissusta ja sen ajoituksesta, että sitä tulee mietittyä vieläkin lähes päivittäin. Se kaupunki teki muhun lähtemättömän vaikutuksen.

7. Aion ryhtyä kouluttamaan ja mentoroimaan enemmän somen ja vaikuttajamarkkinoinnin saralla.

Tämä on toteutuksessa, mutta tosi kesken! Olen edistynyt sen verran, että mulla oli tälle keväälle suunnitteilla livekoulutus, johon oli jo lähes kaikki paikat täynnä (vaikka en ollut mainostanut sitä missään). Se kuitenkin peruuntui koronan vuoksi. Sen jälkeen päätin, että teen verkkokurssin ja/tai etäkoulutuksen ja aloin valmistella niitä. Niihinkin oli mukavasti jo kiinnostusta. Sitten tuli meidän muutto ja etäkoulu ja kaikki muu ja olen antanut itselleni armoa. Mutta jos esimerkiksi nyt kesää kohti muuten työrintamalla on hiljaisempaa, jää enemmän aikaa ja aion saada sitten verkkokurssin valmiiksi. 

8. Aion omistaa ajokortin.

Kesken tämäkin, mutta tapahtuu toivottavasti lähitulevaisuudessa ja varmasti ennen kuin täytän 30. Sen verran ollaan edistytty jo nyt, että Otolla on jo ajo-opetuslupa takataskussa ja se on voimassa kaksi vuotta. Nyt kuitenkin ongelmana on ollut se, että koronan takia meillä ei ole ollut lapsenvahtia sen jälkeen, kun opetuslupa saapui vihdoin postissa. Niin rohkea en ole, että ajaisin ekat ajotunnit lapset kyydissä. Tämä tavoite siis odottaa sitä hetkeä, kun viranomaiset kertovat, että on ihan ok tavata sukulaisia ja viedä lapset sukulaisille hoitoon. 

Miten jatkossa?

Aikaa on 30-vuotissynttäreihin vielä yksi vuosi ja viisi kuukautta ja listan tavoitteista neljä kahdeksasta on täysin saavutettu. Loput ovat joko epävarmoja minusta riippumattoman tekijän vuoksi (korona) tai matkalla kohti toteutumista ja hyvin toteutettavissa ennen synttäreitä. Koen siis olevani aika hyvässä vaiheessa näiden tavoitteiden kanssa. Tulee hyvä mieli, kun saavuttaa omia unelmia ja tulee hyvä mieli, kun huomaa, että ne ovat oikeasti saavutettavissa.

En ole ottanut näistä mun tavoitteista stressiä (paitsi se asunnon etsintä turhautti, koska oltiin niin innoissamme muuttamassa). Kaikki on mennyt omalla painollaan, mutta koen, että näiden asioiden listaaminen on auttanut pitämään ne tavoitteet mielessä. Vaikka en ole orjallisesti tätä listaa tuijottanut, on todellakin tehnyt hyvää, että olen pohtinut perin pohjin mitä minä haluan. Ja kun ne asiat sanoo ääneen, niistä tulee konkreettisempia. 

On ihanaa, että mulla on edelleen tavoitteita joita kohti pyrkiä. Ei viisivuotissuunnitelmaa, sitä en varmasti tule ikinä tekemään, koska elämä muuttuu jo vuodessakin (tai viikossa, kuten tänä keväänä) niin paljon. Mutta tavoitteita, jotka saavat mut puskemaan eteenpäin ja haastamaan itseäni. Tavoitteet eivät tarkoita sitä, ettenkö olisi tyytyväinen ja osaisi nauttia hetkestä ja siitä mitä meillä on jo nyt. Tai sitä, että tekisin hampaat irvessä 24/7 töitä vain niiden eteen. Ei suinkaan. Mun onni rakentuu niistä perusasioista, joiden äärelle pysähdyn joka päivä. Mutta tavoitteet tarkoittavat, että mulla on päämääriä joita kohti pyrkiä, suuntaviivoja, joiden avulla arvioida omaa työtäni ja kehitystäni. Mä rakastan tavoitteita. 

Viimeksi kirjoittaessani näistä tavoitteista sain myös kritiikkiä siitä, että listalla oli niin monta (kolme) vaurastumiseen liittyvää tavoitetta. Samalla sain syyllistystä siitä, että (huom. tavoite-listalla – ei elämäni tärkeimmät asiat -listalla) ei ollut lapsia ja perhettä ja onnellisia läheisiä, joiden pitäisi olla tärkeimpiä. Mulla on jo kolme ihanaa ja upeaa lasta ja perhe ja hyvät ihmissuhteet, joita vaalin ja arvostan ja joista olen kiitollinen joka päivä. En koe niitä enää itselleni tavoitteina, mulla on jo ne, nyt niistä vain huolehditaan hyvin ja rakastetaan paljon. Silloin (ja varsinkin nyt uudelleen postausta ja kommentteja lukiessani) jäin vaan miettimään, että kuinka moni mies saisi saman tyyppisistä tavoitteista syyllistystä? En usko, että kukaan. Meitä naisia vaan yritetään ahtaa siihen muottiin EDELLEEN, jossa emme voisi olla uran ja talouden suhteen kunnianhimoisia yhtäaikaa kun pidämme perhettä tärkeänä.

Mun mielestä se on väärin. Kenenkään ei tarvitse valita uran ja perheen väliltä, ne voi molemmat saavuttaa. Voi olla aivan hiton kova bisnesnainen ja aivan super ihana äiti (enkä puhu nyt itsestäni vaan yleisesti). Tai ihan mitä vaan muuta. Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla äiti tai tehdä uraa, tärkeintä on löytää oma tapa.