Juuri nyt haaveilen

26.01.2021

Halusin listata mun haaveita, jotka ovat osa ihan realistisia ja osa ei-ollenkaan-realistisia. Usein tulee listattua tavoitteita ja samalla asetettua itselle myös painetta niiden saavuttamiseen. Mutta jos ihan vaan puhtaasta haaveilemisen ilosta listaa omia haaveita, niin ei ole myöskään mitään paineita, ei aikatauluja, ei mitään. Joskus on inspiroivampaa listata haaveita ilman, että alkaa heti miettiä miten niitä voisi saavuttaa, tai voiko edes. Silloin uskaltaa ehkä ajatella laajemmin ja avarammin kuin silloin, jos on koko ajan läsnä mielessä se, että ”no miten saavutan tämän tavoitteen?”.

 

Juuri nyt haaveilen:

– Paljusta meidän pihalle. Tämä on ollut haaveena jo pitkään, mutta ei olla sitä vielä ostettu. Ensin pitäisi suunnitella, että mitä me meidän pihalle oikein tehdään ja myös selvittää paljon muita asioita paljuun liittyen. Mutta joskus sen sinne haluaisin. Ollaan mietitty myös ulkoporeallasta, mutta palju vaikuttaa kustannustehokkaammalta ratkaisulta.

– Joulun odotuksesta New Yorkissa. Tämä on varmaan mun utopistisin haave, mutta hei, miksipä ei? Ollaan puhuttu tästä yhdessä lasten kanssa myös, että vielä joskus me matkustetaan New Yorkiin koko perhe juuri ennen joulua ja fiilistellään joulun aikaa siellä. Käydään katsomassa kaikki upeat joulukuuset ja jouluikkunat, tehdään jouluostoksia, koetaan se taianomainen New Yorkin joulunaika, joka aina välittyy kaikista leffoistakin. Ja tähän pakko lisätä, että oikeasti uskon, että se taika voi olla totta. Koska New York OLI juuri niinkuin leffoissa ja paljon enemmän. Kerrankin asia, jossa leffat eivät lupaile liikoja. Saa nähdä milloin maailma on taas avoin ja matkustaminen turvallista, mutta vielä joskus me toteutetaan tämä.

– Siitä, että vielä joku päivä tiedän 100% varmasti mitä haluan tehdä isona. Minulla on niin paljon erilaisia kiinnostuksen kohteita, haaveita ja ideoita uraan liittyen, että on vaikea tietää mikä se lopullinen haaveammatti edes on. Mutta joskus sen vielä selvitän. Olen onnekkaassa asemassa, kun jo nyt saan tehdä työkseni sellaista, mistä nautin.

– Kirjan kirjoittamisesta, edelleen. Kirjan, jonka aloitin viime kesänä ja jota olen kirjoittanut jo kymmeniä sivuja. Mutta joka on silti vielä aivan alkutekijöissään. Haaveilen siitä, että saan sen kirjoitettua loppuun ja haaveilen toisenkin kirjan kirjoittamisesta. Toiseenkin kirjaan mulla on selkeä idea ja uskon, että se olisi tätä ensimmäistä jopa paljon helpompi toteuttaa. Mutta silti tuntuisi tavallaan väärältä aloittaa se toinen, kun ensimmäinenkin on vielä kesken. Hassuja rajoitteita, joita itselleni asetan. Ei järjestyksellä pitäisi olla mitään väliä.

– Uudesta matosta olohuoneeseen. Haluaisin panostaa laadukkaaseen ja aikaa kestävään mattoon, jossa olisi myös mun lempivärejä ja iloa ja ilmettä meidän muuten niin vaaleaan olohuoneeseen. Tällä hetkellä kiinnostavat kuviot ja kauniit pastellivärit kuten laventeli ja vaaleanpunainen. Meidän keittiö ja ruokailutila on ihan valmiit, mutta olohuone sen sijaan aivan kesken ja olisi ihanaa saada se vastaamaan unelmia.

– Kesästä. Vuosikelloni on varmasti vähän sekaisin, mutta ottaisin juuri nyt niin hitsin mielelläni kesäiset lämpimät illat, valon, auringon, lintujen laulun, kaiken sen ihanan väriloiston ja rauhan, jonka kesä tuo mukanaan. Myöhäiset uintireissut, extempore-retket ja pihalla hengailun. Rakastan joulun aikaa ja nautin siitä, kun saatiin upea lumipeite Helsinkiin, mutta nyt alkaa jo riittää. Mutta vielä pitää jaksaa talvea pari kuukautta, ennen kuin ollaan edes keväässä. Onneksi kevättalvella ja keväälläkin tapahtuu paljon kaikkea ihanaa, kuten meidän hääpäivä, kuopuksen ja keskimmäisen synttärit, pääsiäinen, vappu ja muut kivat jutut.  Kyllä se kesä sieltä vielä tulee.

Sellaisia haaveita tähän hetkeen. Huomaan edelleen, että kun on kotona arjessa niin paljon, se vaikuttaa siihen, että tekee mieli jatkuvasti tehdä jotain pieniä muutoksia täällä. Käydä tavaraa läpi tai sisustaa tai remontoida. Tehdä DIY-projekteja tai maalata. Jotain edes! Mutta hiljaa hyvä tulee. En halua tehdä liian hätiköityjä muutoksia, pikkuhiljaa yksi pieni unelma kerrallaan tehdään tästä enemmän ja enemmän meidän koti. Olipa ihana uppoutua hetkeksi haaveiden maailmaan. Siitä tuli hyvä mieli. Sitten takaisin arkeen ja arjen puhteisiin, kohta tulee ensimmäinen lapsi koulusta ja vielä pitäisi tehdä pari kirjanpitohommaa ennen sitä! Ihanaa viikon jatkoa kaikille <3 


Aloin kirjoittamaan kirjaa

21.07.2020

Olen puhunut ennenkin halustani kirjoittaa oma kirja. Siitä on varmaan jo kaksi vuotta, kun mainitsin siitä ensimmäisen kerran, mutta halu on ollut olemassa jo kauan ennen sitä. Olen oikeastaan aina ajatellut, että haluan tehdä oman kirjan vielä joskus. Toki rakastan kirjoittaa blogiakin, mutta kirja on jotain pysyvää. Joku sellainen pysyvä jälki maailmassa, jotain konkreettista ja käsin kosketeltavaa, joka jää tänne senkin jälkeen kuin mua ei enää ole. Vaikka siitä ei mitään valtavaa menestystä tulisikaan, se olisi kuitenkin olemassa. Mun ajatuksia painettuna paperille. 

Mulla on paljon erilaisia kirja-ideoita, jotka ovat pyörineet päässä vuosien varrella. Yhtä niistä olen alkanut kirjoittamaankin jo, joskus viime kesänä. Taisin kirjoittaa sitä kymmenen sivua ja olin varma, että tämä on nyt se, jonka teen valmiiksi asti. Kirjoitin toisetkin kymmenen sivua, mutta se oli vähän takkuisempaa kuin niiden ensimmäisten kirjoittaminen. Jossain vaiheessa kaikki koko kirjassa alkoi tuntua typerältä. Epäilin itseäni ja otin etäisyyttä kirjoittamiseen. Olin todella kriittinen ja päästin ehkä liikaa valloilleen ne ilkeät epäilevät äänet, jotka sanovat, että en osaa enkä tiedä tarpeeksi. Ajattelin, että ehkä mun on vain parempi keskittyä tähän blogiin ja muihin somehommiin. 

Kirja-ajatus on kuitenkin kytenyt mielessä ja olen jossain määrin tuntenut itseni epäonnistuneeksi, kun en ole saanut sitä edistettyä lainkaan. Jos olisin rohkeampi kuin olen, olisin listannut sen yhdeksi niistä tavoitteista, jotka haluan saavuttaa ennen kuin olen 30. Sillä viime vuoden idealla en kuitenkaan olisi ehkä saavuttanut tavoitetta, tajuan sen nyt. Se olisi ollut väärä idea siihen. Mutta ehkä senkin idean aika on sitten joskus, kun olen rauhassa saanut makustella sitä ja jalostanut sitä lisää. Ehkä sitten, kun minulla on vieläkin enemmän elämänkokemusta ja uskon viimein tietäväni tarpeeksi. Sain kuitenkin erään toisen idean, joka ei vaadi enempää tietoa tai kokemusta yhtään mistään. 

Tänä keväänä mä yhtenä aamuna heräsin ja kuin salama kirkkaalta taivaalta, yhtäkkiä mun päässä oli lause, jolla aloittaisin mun ensimmäisen kirjan. Mä tiesin, että tässä se idea nyt on, tämä lause, tämä tarina mun on pakko saada kertoa. En kuitenkaan kirjoittanut sitä lausetta heti ylös, mutta se pyöri mun ajatuksissa viikkojen ajan. 

Kesäkuun alkupuolella tapasin yhdessä työtapaamisessa muissa merkeissä erään kustantamon edustajaa, jolle juttelin ideastani. Hän oli ensimmäinen tyyppi, jolle sanoin juuri tämän kirja-ajatuksen ääneen ja hän kannusti jatkamaan. Hänen mielestään idea kuulosti omaperäiseltä ja siltä, että sellaiselle teokselle voisi olla tilausta hyvinkin. Juteltiin yhdessä siitä, että tällaista juuri saman tyyppistä kirjaa ei vielä Suomesta löydy. 

Innostuin aivan valtavasti ja sain tosi paljon lisää itsevarmuutta. Tapaamisen jälkeen kirja pyöri ajatuksissa lähes päivittäin, mutta juhannus, remontti ja työt veivät mennessään, enkä löytänyt aikaa istahtaa alas vaan kirjoittamaan. Sanoin Otollekin ääneen, että hitsi haluaisin sulkeutua viikoksi mökkiin niinkuin se yksi nainen siinä yhdessä kauhuleffassa (mutta ilman niitä kauhuelementtejä) ja kirjoittaa vaan aamusta iltaan. Otto lupasi, että etsitään yhdessä mulle aikaa kirjoittaa.

Tavallaan kuitenkin tiesin, etten itse saa kyllä aikaiseksi sulkeutua viikoksi mökkiin, vaan jos mä sen kirjan teen, tulen tekemään ainakin ensimmäisen version siinä kaiken muun ohessa, keskellä arkea. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kesälomalla mä heräsin yhtenä aamuna seitsemän jälkeen (ja muu perhe nukkui kymmeneen) ja kolmessa tunnissa olin kirjoittanut yhdeksän liuskaa. Ja mikään teksti koskaan ei ollut tuntunut yhtä omalta kuin se juuri silloin. Siitä se sitten lähti ja nyt mä kirjoitan tekstiä sellaiselle mallille, että voin lähettää ensimmäisen version kustantamoille ja katsoa mitä tapahtuu. Ja nyt mulla ei takkua, vaan tekstiä pulppuaa. 

Suomalaiseen tapaan mua pelottaa, että nyt kun sanon tämän ääneen, niin kuitenkin jotain menee pieleen, enkä ikinä saakaan julkaistua tätä kirjaa. Kukaan ei kiinnostukaan mun ideasta, eikä tästä koskaan tule mitään muuta kuin tämä postaus. Mutta totuus on se, että tämä kirjoitusprojekti on mulle itselleni niin valtavan tärkeä, jotenkin myös sellainen kasvamisprosessi, että vaikka sitä ei koskaan lukisi mun itseni lisäksi kukaan muu, uskon, että se kannattaa viedä loppuun asti. Ja kenties, jos kukaan ei sitä haluakaan julkaista, mä länttään sen jatkokertomuksena tänne blogiin. Mutta ei mennä vielä asioiden edelle, nyt mä ensin haluan kirjoittaa ensimmäisen version loppuun asti.

Olen innoissani ja tämä kaikki tuntuu kovin puhdistavalta ja tarpeelliselta.