Luukku 11: Kirje jouluaatoksi 2031

11.12.2021

Kirjoitin tällaisen samanlaisen kirjeen meidän perheelle 4-vuotiaan vauvavuonna 2017. En ole vielä lukenut sitä uudelleen sen jälkeen, sillä se on tarkoitettu vuodelle 2027. Vielä on siis aika monta joulua ennen kuin sen avaan. Mutta muistelisin, että silloin en ainakaan kuvitellut, että jo monta vuotta ennen kirjeen avauspäivää meitä olisikin kolmen sijaan neljä. Näin pääsi kuitenkin käymään. On hauskaa kuvitella omaa elämää kymmenen vuoden päähän, joten siksi halusin tehdä sen myös tällä kertaa.

Moikka Hyttiset vuonna 2031!

Uskomatonta, mutta tänä vuonna meidän perheessä on jo kaksi aikuista lasta! Mitähän heille kuuluu, ovatkohan he joulun kotona, vai kenties vaihto-oppilaana jossain päin maailmaa, niinkuin on joskus vähän haaveiltu? Nuorimmainenkin on jo täyttänyt kymmenen vuotta ja toisiksi nuorin on 14-vuotias. Onkohan meitä vielä kuusi, vai ollaanko taas jossain vaiheessa päätetty, että ”näin on hyvä” onkin ”ehkä vielä yksi?”?

Asuvatkohan isot vielä kotona, vai ovatko jo lähteneet omilleen? Jos asuvat kotona, niin meillä on varmaan isompi talo kuin nyt. Se on varmasti kuitenkin Helsingissä, sillä en osaa kuvitella, että muutettaisi täältä pois. Toisaalta, voihan se olla, että ollaan keksitty rempata uudenlainen pohjaratkaisu nykyiseen kotiin ja pysytty tässä. Tämä on hyvä koti, jossa on hyvä olla. Toivon, että meidän kotona on 2031 yhtä lämmin joulutunnelma kuin nyt. Ja että lapset edelleen haluavat koristella kuusen yhdessä, vaikka olisivatkin isoja. Jos joku on jo muuttanut pois kotoa, kuusesta puuttuvat hänen valitsemansa koristeet. Ne koristavat sitten mahdollista kuusta hänen kotonaan, aika ihanaa.

Sitä mukaa kun lapset aikuistuvat, he varmaankin alkavat myös luoda omia jouluperinteitä. Ehkä löytävät puolisot, jolloin joulunviettoon tulee muitakin määrittäviä tekijöitä kuin se, mitä me vanhempina joululta halutaan. Ehkä jatkossa meidän joulunviettoon liittyy lisää uusia ihmisiä, tai sitten lapset valitsevat olla vuorojouluin omien vanhempiensa tai appivanhempien luona. Toisaalta voihan olla, että lapsia ei mitkään puolisot kiinnostele ollenkaan, vaan he haluavat viettää joulua vaikka ystävien kanssa, tai ulkomailla. Yhtä kaikki, meidän ovet on jouluna aina auki. Lapsille, lasten ystäville, erityisille ystäville tai vaikka isolle jengille. Jos lapset eivät ole kotona, niin ehkä he ovat mukana meidän joulunvietossa jonain hologrammeina, apua!

Toivon, että me edelleen pidetään kiinni siitä perinteestä, että Oton kanssa kokataan yhdessä kaikki ruuat, tietenkin mummun joulureseptejä mukana. Ehkä mukaan on tullut jotain uusia tosi jänniä variaatioita. Ehkä meidän joulupöytä kymmenen vuoden kuluttua on täysin vegaaninen? Jos miettii miten paljon meidän arkiruokavalio ylipäätään on muuttunut kasvispainotteisempaan esimerkiksi kuluneen viiden vuoden aikana, niin olen melko varma, että 10 vuotta tekee joulupöytäänkin valtavia muutoksia. Ehkä kymmenen vuoden päästä graavilohtakin saa vegaanisena, jostain mikrobeista kasvatettuna versiona, eikä kukaan enää puhu porkkalasta. Me ollaan varmasti avoimia uusille vaihtoehdoille ja kokeillaan niitä mielellään.

Luulen, että vuosi vuodelta avattavien joulupakettien määrä vähenee ja lahjat ovat joka joulu enemmän ja enemmän aineetonta sorttia. Kenties elämys- ja palvelupainotteisia, kuten meillä toki nytkin ovat olleet jo pitkään aikuisten lahjat. Jos mietin tästä 10 vuotta taaksepäin, niin ei oltu koskaan käyty tramppapuistossa, kiipeilypuistossa tai kuultu rentoutuskellunnasta. Mitähän kaikkia mahtavia paikkoja on keksitty ja perustettu Suomeen vuoteen 2031 mennessä?

Onkohan mulla vielä 10 vuoden kuluttua sama joulumekko ehjänä käytössä, jota olen käyttänyt jo ainakin neljänä jouluna? Toivottavasti, koska en haluaisi ikinä laittaa päälle mitään muuta mekkoa jouluna. Se on niin ihanan rento, ihan kuin yöpaita mutta vaan kaunis satiininen kietaisumekko. Se on kevyt päällä, eikä purista mistään, niin voi rauhassa syödä ja santsata ilman, että pitäisi miettiä jotain housujen löysäämistä. Mekko ei ole mikään maailman laadukkain ja ohut satiinikangas on jo nyt hieman hiutunut joistain kohdista. Mutta yritän kohdella sitä rakkaudella ja huolehtia siitä niin hyvin kuin mahdollista, jotta sillä olisi mahdollisimman monta joulua vielä edessä.

Toivon, että myös 10 vuoden kuluttua meidän ympärillä on aina jouluna iso porukka. Kaikki rakkaat ja tärkeät läheiset, mukaan lukien mun äiti ja Armas-koira sekä Oton perheenjäsenet. Toivon, että käydään edelleen perinteisesti haudoilla, ja syödään aina riisipuuroa lounaaksi. En tiedä käykö meillä 10 vuoden päästä enää joulupukki, se riippunee siitä kuinka monta pikkuruista joulun viettäjää meidän joulussa on mukana. 10-vuotias kuopus ei välttämättä pukkia enää kaipaa, vaikka itsestäni ajatus pukista luopumisesta haikealta tuntuukin. Ehkä lapset ovat saaneet pieniä serkkuja, jotka vielä haluavat pukin aatoksi.

Toivon, että myös 10 vuoden päästä me pelataan aattona lautapelejä porukalla myöhälle yöhön, nauru raikaa ja juodaan ehkä Oton itse tekemää vaaleaa glögiä. Toivon, että ollaan kaikki terveitä ja hyvinvoivia kuten nyt. Ja että vaikka mitä tahansa vaikeuksia matkalle olisikaan tullut, oltaisiin siinä yhdessä, täynnä rakkautta, viettämässä yhteistä joulua kaikkien rakaiden kanssa. Toivon meille voimaa, iloa ja onnea tuleviin vuosiin.

Olipa haikeaa ja hauskaa kirjoittaa tämä <3 Loppuun haluan vielä kertoa muutaman pienen muiston talteen juuri tästä hetkestä.

Vuonna 2031 haluan muistaa..

..kuinka meidän neljän kuukauden ikäinen vauva n rakasti vauvauinnissa mummo kanasensa -laulua ja oli jatkuvasti äänessä kotona jokelteluineen ja päristelyineen. Kuinka hän piti kiinni äidistä tai äidin paidasta ja katsoi ihanasti silmiin syödessään.

.. kuinka me joka ilta juteltiin päivän tapahtumista ja kiitollisuuden aiheista yhdessä iltapalalla ja miten tärkeää se oli meille kaikille.

..kuinka täynnä onnea ja rakkautta me oltiin juuri tässä hetkessä. Otto vanhempainvapaalla, lapset juuri joululoman kynnyksellä, vauva ihanassa iässä ja kaikki juuri niin hyvin juuri nyt. Haluan vaalia ja rakastaa tätä hetkeä.

Ihanaa joulua Hyttiset 2031!

T. Iina vuonna 2021


Mitä tekisin jos en pelkäisi?

15.05.2020

Siinä on kysymys, jonka mun ystävä käski mun kysyä itseltäni, kun soitin hänelle sinä päivänä, kun oltiin löydetty tämä asunto, eikä tiedetty mitä tehdä. Oltiin innoissamme ja samaan aikaan niin suuren päätöksen tekeminen pelotti. Mitä tekisin, jos en pelkäisi? ”Tekisin ostotarjouksen heti”, vastasin. Ja hän kehotti meitä tekemään sen ja neuvoi sen tekemisessä kädestä pitäen. Se kysymys jäi mun mieleen. Ystäväni kertoi sen olevan hänelle tärkeä kysymys, jota hän aina kysyy itseltään suurten päätösten äärellä. Ja kun mä pohdin kuinka pitkälle hän on päässyt elämässä, mä todella näen sen kysymyksen merkityksen. Ei niin pitkälle päästä pelkäämällä ja kyseenalaistamalla omaa itseä.

Olen ikuisesti kiitollinen tuosta hyvin ytimekkäästä ja yksinkertaisesta kysymyksestä ystävälleni, koska se toi meidät tänne missä nyt olemme. Kotiin. Soitettuani ystävälleni, kysyin sen kysymyksen Otolta: ”Mitä me tehtäis, jos ei pelättäis?”.  Ja niin me tehtiin tarjous. Ja te tiedätte kyllä miten se päättyi. (Yhdessä-podin jaksossa kerromme tarkemmin tästä ostoprosessista, jos et ole vielä kuunnellut ja haluat kuulla siitä lisää). 

En tiedä oltaisiinko me uskallettu tehdä tätä päätöstä kahdestaan ilman mitään rohkaisua. Vai oltaisiinko vaan jääty jahkailemaan ja menetetty meidän mahdollisuus, koska asunnosta oli niin paljon kiinnostuneita? Ken tietää (barbie ei). Luulen, että ei oltaisi uskallettu, ainakaan riittävän nopeasti. Ehkä oltaisiin päästy tähän päätökseen muutaman päivän jahkailun jälkeen, mutta sitten olisi voinut olla jo myöhäistä.

Siksi on niin uskomattoman tärkeää, että itsensä ympäröi ihmisillä, jotka rohkaisevat ja nostavat ylöspäin sen sijaan, että epäilisivät ja lannistaisivat. Niiden ihmisten merkitys on ihan valtavan suuri, jotka meihin uskovat. Yksikin rohkaiseva tyyppi, joka sanoo oikeat sanat oikealla hetkellä, voi jättää lähtemättömän positiivisen jäljen meidän elämään. Olen ihan älyttömän kiitollinen meidän ystävistä ja läheisistä. Meillä on ympärillä suuri joukko ihania ja kannustavia ihmisiä, joihin voi luottaa.

Vaikka rohkaisevilla ihmisillä on positiivinen vaikutus ja olen heistä kiitollinen, elämää ei kuitenkaan voi rakentaa muiden rohkaisun varaan. Siksi päätin napata saman kysymyksen itselleni ohjenuoraksi elämän tärkeisiin päätöksiin. Pelko on toki hyväkin asia – pelko estää meitä tekemästä oikeasti typeriä ja hengenvaarallisia asioita. Epäonnistumisen pelko on kuitenkin sellainen pelko, josta en ainakaan itse koe olevan mitään hyötyä. Päin vastoin. Se estää tekemästä niitä asioita, joilla voi olla ratkaiseva positiivinen vaikutus elämään.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka olen kyllä rohkea silloin kun on pakko. Perustin esimerkiksi yrityksen raskausaikana tultuani juuri irtisanotuksi, vailla mitään hajua siitä, tulisiko siitä yrityksestä edes mitään. Mulla ei kuitenkaan ollut mitään muutakaan vaihtoehtoa tai varasuunnitelmaa, joten uskalsin perustaa yrityksen. Se oli mun paras oljenkorsi päästä elämässä eteenpäin ja se kannatti. Mutta haluan olla yhtä rohkea myös silloin, kun vaihtoehtona olisi pysyä omalla mukavuusalueella. Jos olen rohkea myös silloin kun ei olisi pakko, uskallan tarttua useampiin mahdollisuuksiin. Usein vaan tuntuu turvallisemmalta pitää kiinni vanhasta ja jättää se mahdollisuus käyttämättä, vaikka niinhän se ei aina ole.

Mitä tekisin, jos en pelkäisi? Tätä kysymystä olen kysynyt itseltäni muuton jälkeen jo muutaman kerran, kun eteen on tullut valinnan paikkoja esimerkiksi työasioissa. Olen kokenut tämän kysymyksen juuri nyt erityisen tärkeäksi, kun tulevaisuus edelleen tuntuu kovin epävarmalta, kun ei tiedä miten talousasiat Suomessa ja maailmalla etenevät. Samaan aikaan kun mua pelottaa, pitää kyetä ideoimaan uutta ja näkemään kauemmas. Samaan aikaan kun haluan olla varovainen, säästäväinen ja harkitseva, pitää olla myös innovatiivinen ja kyetä nopeisiinkin päätöksiin. Pitää uskaltaa myös sijoittaa tulevaisuuteen.

Olen uskaltanut tehdä uusia asioita, ottaa yhteyttä uusiin ihmisiin, sanoa suoraan mitä haluan, tarttua uusiin tarjouksiin jotka tuntuvat pelottavalta, mutta kutkuttavalta. Toivon, että pelkojen voittaminen on kannattavaa.

Harjoittelen tätä rohkeutta joka päivä. Samalla kun harjoittelen olemaan rohkea, yritän myös kehittää itseni, jotta voisin rohkeuden lisäksi olla myös taitavampi. Yksi aika merkittävä juttu mulle tänä keväänä oli se, kun kävin kaupallisen yhteistyön yhteydessä yhden kokonaisen kurssin avoimessa ammattikorkeakoulussa. Sain kurssista viisi opintopistettä ja arvosanaksi vitosen, eli parhaan mahdollisen arvosanan. Työskentelin täysin itsenäisesti ja kurssi liittyi olennaisesti myös omaan työhöni ja yrittäjyyteen. Siitä tuli sellainen fiilis, että hitto, kyllähän mä nyt osaan tän. Se rohkaisi mua tosi paljon. Tämä oli ensimmäinen kerta kun opiskelin (pidempään kuin parin päivän koulutuksen) kymmeneen vuoteen. Sain siitä tosi paljon uskoa itseeni ja omiin kykyihini.

Opinnoista puheen ollen, mulla unohtui koko tämän kevään yhteishaku – silloin kun hakuaika oli, lapset olivat juuri jääneet kotiin ja lisäksi oltiin juuri löydetty tämä uusi koti ja siinä oli paljon puuhaa parille viikolle. Nyt olen kuitenkin helpottunut, etten hakenut kouluun vielä. Kaiken muun päälle se olisi ollut ensi syksylle liikaa, koska mun täytyy pystyä tekemään nyt täysillä töitä, kun Otto on vielä opintovapaalla. Jouluna Otto valmistuu omasta koulustaan, mikäli kaikki menee kuten olemme suunnitelleet ja sen jälkeen ainakaan näillä näkymin mikään ei estä meitä vaihtamasta rooleja. Mua keskittymästä kouluun ja Ottoa työntekoon. Hullua, miten nopeasti tämä Oton opiskeluaikakin on mennyt. Vastahan hän haki – ja nyt puolen vuoden päästä jo valmistuu.

Mitä tekisin, jos en pelkäisi? Julkaisisin tämän postauksen. Jos en pelkäisi, mitä joku sanoo, kun en hakenutkaan nyt kouluun, vaikka aiemmin keväällä olin vielä sitä mieltä, että nyt voisi olla hyvä hetki hakea. Jos tietäisin, että mulla on aina oikeus muuttaa mieltä, eikä mun tarvitse perustella mun henkilökohtaisia valintoja kenellekään. *julkaise* 

Mitä sä tekisit, jos et pelkäisi?