Vuoden alun kuulumisia

13.02.2023

Moikka ihanat! Ajattelin kirjoittaa vähän kuulumisia ihan tänne blogin puolelle, kun viime aikoina ei ole tullut sitä tehtyä. Tämä vuoden alku on ollut rankempi kuin osasin odottaa, mutta pikkuhiljaa mieli alkaa olla valoisampi ja alan palata takaisin niille raiteille, joilla vielä toiveikkaana vuoden ensimmäisenä päivänä olin. Kyllä tällä vuodella voi olla mulle vielä paljon hyvääkin annettavaa. Pitää vain avata sydän uusille mahdollisuuksille ja ihanille asioille ja olla valmiina vastaanottamaan niitä. Vuosi on vasta ihan alussa, ja sen, että se alkoi surullisissa merkeissä ei tarvitse määritellä koko loppuvuoden suuntaa.

Ja oikeastaan musta tuntuu, että nyt kun hautajaiset ovat olleet ja ollaan saatu käsitellä surua yhdessä läheisten kanssa ja jättää jäähyväiset, on mieli kevyempi ja huomaan helpommin taas niitä hyviä juttuja. Vaikka suru ja ikävä ei koskaan poistu täysin, nyt on taas tilaa myös ilolle ja ihanille asioille. Jo heti eilen sain hyviä uutisia, joilla voi kenties olla suurikin vaikutus tämän vuoden tekemisiin. Kerron siitä lisää vielä myöhemmin.

Tänään meillä oli kuopuksen 1,5-vuotisneuvola ja hän oli kasvanut niin hienosti! Neuvolan vastaanotolla hän piirteli innoissaan paperin täyteen ja sai kehuja ilmiömäisestä kynäotteestaan. Kuopukselle kuuluu oikein hyvää. Hän on alkanut puhumaan pikkuhiljaa sellaisia kahden sanan lauseita ja yöunetkin ovat sujuneet hieman paremmin viime aikoina. Katkonaisille unille tammikuussa löytyi selitykseksi se, että hampaita tuli todella rivakassa tahdissa monta lisää.

Kolmonen täytti viime viikolla jo kuusi vuotta ja hyväksyttiin hänelle eskaripaikka. Niin jännittävää! Odotan kyllä eskaria innolla, sillä meillä ainakin koululaiset tykkäsivät tosi paljon olla eskarissa aikanaan ja se oli jotenkin sellainen tosi kiva elämänvaihe. Mutta en kyllä silti kestä, että ensi vuonna meidän kolmas vauva menee muka jo kouluun, miten! No, ei pidä hötkyillä, ensin tässä on vielä tämä dagiskevät ja sitten pitkän kesäloman jälkeen eskarivuosi. Mutta kokemuksesta tiedän, että se menee hurjan nopeasti ja kohta sitten odotellaan jo sitä koulun alkua.

Oton kanssa vietimme viime viikolla yhdeksättä hääpäivää ja 12. vuosipäivää. Otto antoi mulle hääpäivälahjaksi Soda Streamin ja sen kanssa ikuisen ylläpidon – hän kuulemma pitää aina huolen, että mulla on tuoretta hiiliihapotettua vettä saatavilla ja pullot puhtaana! Voin kertoa, että tämä käytännöllinen lahja yhdessä ylläpitopalvelun kanssa oli ehkä yksi romanttisimmista jutuista, mitä oon ikinä saanut. Otto tietää tasan mitä kaipaan ja on valmis huolehtimaan, että saan sen. Ihana! Mäkin annoin Otolle hääpäivälahjan, mutta se jääköön meidän kahden väliseksi. Oli tyytyväinen lahjaansa hänkin. Käytiin myös kahdestaan syömässä ravintola Hugossa Oulussa ja oli kyllä herkullista ruokaa.

Tällä viikolla mulla on ihan täysi työviikko, mutta ensi viikolla lapset ovat hiihtolomalla ja suunnitelmissa on itsekin tehdä vähän lyhyempää päivää. Ajateltiin käydä ainakin laskettelemassa koko perhe tässä Helsingin lähellä jonain päivänä. Muuten ollaan varmaankin aika paljon kotona ja ulkoillaan ja rentoudutaan. Kaksi Oulun reissua ajomatkoineen tälle vuodelle on jo tehty, joten nyt tekee hyvää olla ihan vaan kotiympäristössä, eikä matkustella minnekään. Ihanaa kun hiihtolomalla meidän isotkin ovat enemmän kotona, kun ei ole koulua ja harrastuksia. Aiotaan käydä myös meidän toisen koululaisen kanssa katsomassa Titanic leffassa, kun siitä ilmestyy se 25-vuotisjuhlaversio! Siitä tulee varmasti ihanaa. Ollaan molemmat nähty se leffa varmaan ainakin kymmenen kertaa, mutta koskaan siihen ei kyllästy.

Meillä on paljon kivoja suunnitelmia tälle vuodelle ja tässä vuoden alussa on aina jännittävä fiilis, kun ei vielä tiedä mitkä kaikki niistä tulevat toteutumaan tai mitä muuta uutta ja jännää universumi heittää meidän tielle. Mutta olen varma, että tästä vuodesta tulee vielä hyvä vuosi. Olen toiveikas ja olen kiitollinen niin paljosta. Ihanaa huomista ystävänpäivää kaikille ja valtavan suuri kiitos vielä kaikista lämpimistä ajatuksista ja kauniista sanoista, joita olette lähettäneet. <3


Luukku 11: Kirje jouluaatoksi 2031

11.12.2021

Kirjoitin tällaisen samanlaisen kirjeen meidän perheelle 4-vuotiaan vauvavuonna 2017. En ole vielä lukenut sitä uudelleen sen jälkeen, sillä se on tarkoitettu vuodelle 2027. Vielä on siis aika monta joulua ennen kuin sen avaan. Mutta muistelisin, että silloin en ainakaan kuvitellut, että jo monta vuotta ennen kirjeen avauspäivää meitä olisikin kolmen sijaan neljä. Näin pääsi kuitenkin käymään. On hauskaa kuvitella omaa elämää kymmenen vuoden päähän, joten siksi halusin tehdä sen myös tällä kertaa.

Moikka Hyttiset vuonna 2031!

Uskomatonta, mutta tänä vuonna meidän perheessä on jo kaksi aikuista lasta! Mitähän heille kuuluu, ovatkohan he joulun kotona, vai kenties vaihto-oppilaana jossain päin maailmaa, niinkuin on joskus vähän haaveiltu? Nuorimmainenkin on jo täyttänyt kymmenen vuotta ja toisiksi nuorin on 14-vuotias. Onkohan meitä vielä kuusi, vai ollaanko taas jossain vaiheessa päätetty, että ”näin on hyvä” onkin ”ehkä vielä yksi?”?

Asuvatkohan isot vielä kotona, vai ovatko jo lähteneet omilleen? Jos asuvat kotona, niin meillä on varmaan isompi talo kuin nyt. Se on varmasti kuitenkin Helsingissä, sillä en osaa kuvitella, että muutettaisi täältä pois. Toisaalta, voihan se olla, että ollaan keksitty rempata uudenlainen pohjaratkaisu nykyiseen kotiin ja pysytty tässä. Tämä on hyvä koti, jossa on hyvä olla. Toivon, että meidän kotona on 2031 yhtä lämmin joulutunnelma kuin nyt. Ja että lapset edelleen haluavat koristella kuusen yhdessä, vaikka olisivatkin isoja. Jos joku on jo muuttanut pois kotoa, kuusesta puuttuvat hänen valitsemansa koristeet. Ne koristavat sitten mahdollista kuusta hänen kotonaan, aika ihanaa.

Sitä mukaa kun lapset aikuistuvat, he varmaankin alkavat myös luoda omia jouluperinteitä. Ehkä löytävät puolisot, jolloin joulunviettoon tulee muitakin määrittäviä tekijöitä kuin se, mitä me vanhempina joululta halutaan. Ehkä jatkossa meidän joulunviettoon liittyy lisää uusia ihmisiä, tai sitten lapset valitsevat olla vuorojouluin omien vanhempiensa tai appivanhempien luona. Toisaalta voihan olla, että lapsia ei mitkään puolisot kiinnostele ollenkaan, vaan he haluavat viettää joulua vaikka ystävien kanssa, tai ulkomailla. Yhtä kaikki, meidän ovet on jouluna aina auki. Lapsille, lasten ystäville, erityisille ystäville tai vaikka isolle jengille. Jos lapset eivät ole kotona, niin ehkä he ovat mukana meidän joulunvietossa jonain hologrammeina, apua!

Toivon, että me edelleen pidetään kiinni siitä perinteestä, että Oton kanssa kokataan yhdessä kaikki ruuat, tietenkin mummun joulureseptejä mukana. Ehkä mukaan on tullut jotain uusia tosi jänniä variaatioita. Ehkä meidän joulupöytä kymmenen vuoden kuluttua on täysin vegaaninen? Jos miettii miten paljon meidän arkiruokavalio ylipäätään on muuttunut kasvispainotteisempaan esimerkiksi kuluneen viiden vuoden aikana, niin olen melko varma, että 10 vuotta tekee joulupöytäänkin valtavia muutoksia. Ehkä kymmenen vuoden päästä graavilohtakin saa vegaanisena, jostain mikrobeista kasvatettuna versiona, eikä kukaan enää puhu porkkalasta. Me ollaan varmasti avoimia uusille vaihtoehdoille ja kokeillaan niitä mielellään.

Luulen, että vuosi vuodelta avattavien joulupakettien määrä vähenee ja lahjat ovat joka joulu enemmän ja enemmän aineetonta sorttia. Kenties elämys- ja palvelupainotteisia, kuten meillä toki nytkin ovat olleet jo pitkään aikuisten lahjat. Jos mietin tästä 10 vuotta taaksepäin, niin ei oltu koskaan käyty tramppapuistossa, kiipeilypuistossa tai kuultu rentoutuskellunnasta. Mitähän kaikkia mahtavia paikkoja on keksitty ja perustettu Suomeen vuoteen 2031 mennessä?

Onkohan mulla vielä 10 vuoden kuluttua sama joulumekko ehjänä käytössä, jota olen käyttänyt jo ainakin neljänä jouluna? Toivottavasti, koska en haluaisi ikinä laittaa päälle mitään muuta mekkoa jouluna. Se on niin ihanan rento, ihan kuin yöpaita mutta vaan kaunis satiininen kietaisumekko. Se on kevyt päällä, eikä purista mistään, niin voi rauhassa syödä ja santsata ilman, että pitäisi miettiä jotain housujen löysäämistä. Mekko ei ole mikään maailman laadukkain ja ohut satiinikangas on jo nyt hieman hiutunut joistain kohdista. Mutta yritän kohdella sitä rakkaudella ja huolehtia siitä niin hyvin kuin mahdollista, jotta sillä olisi mahdollisimman monta joulua vielä edessä.

Toivon, että myös 10 vuoden kuluttua meidän ympärillä on aina jouluna iso porukka. Kaikki rakkaat ja tärkeät läheiset, mukaan lukien mun äiti ja Armas-koira sekä Oton perheenjäsenet. Toivon, että käydään edelleen perinteisesti haudoilla, ja syödään aina riisipuuroa lounaaksi. En tiedä käykö meillä 10 vuoden päästä enää joulupukki, se riippunee siitä kuinka monta pikkuruista joulun viettäjää meidän joulussa on mukana. 10-vuotias kuopus ei välttämättä pukkia enää kaipaa, vaikka itsestäni ajatus pukista luopumisesta haikealta tuntuukin. Ehkä lapset ovat saaneet pieniä serkkuja, jotka vielä haluavat pukin aatoksi.

Toivon, että myös 10 vuoden päästä me pelataan aattona lautapelejä porukalla myöhälle yöhön, nauru raikaa ja juodaan ehkä Oton itse tekemää vaaleaa glögiä. Toivon, että ollaan kaikki terveitä ja hyvinvoivia kuten nyt. Ja että vaikka mitä tahansa vaikeuksia matkalle olisikaan tullut, oltaisiin siinä yhdessä, täynnä rakkautta, viettämässä yhteistä joulua kaikkien rakaiden kanssa. Toivon meille voimaa, iloa ja onnea tuleviin vuosiin.

Olipa haikeaa ja hauskaa kirjoittaa tämä <3 Loppuun haluan vielä kertoa muutaman pienen muiston talteen juuri tästä hetkestä.

Vuonna 2031 haluan muistaa..

..kuinka meidän neljän kuukauden ikäinen vauva n rakasti vauvauinnissa mummo kanasensa -laulua ja oli jatkuvasti äänessä kotona jokelteluineen ja päristelyineen. Kuinka hän piti kiinni äidistä tai äidin paidasta ja katsoi ihanasti silmiin syödessään.

.. kuinka me joka ilta juteltiin päivän tapahtumista ja kiitollisuuden aiheista yhdessä iltapalalla ja miten tärkeää se oli meille kaikille.

..kuinka täynnä onnea ja rakkautta me oltiin juuri tässä hetkessä. Otto vanhempainvapaalla, lapset juuri joululoman kynnyksellä, vauva ihanassa iässä ja kaikki juuri niin hyvin juuri nyt. Haluan vaalia ja rakastaa tätä hetkeä.

Ihanaa joulua Hyttiset 2031!

T. Iina vuonna 2021


Mitä tekisin jos en pelkäisi?

15.05.2020

Siinä on kysymys, jonka mun ystävä käski mun kysyä itseltäni, kun soitin hänelle sinä päivänä, kun oltiin löydetty tämä asunto, eikä tiedetty mitä tehdä. Oltiin innoissamme ja samaan aikaan niin suuren päätöksen tekeminen pelotti. Mitä tekisin, jos en pelkäisi? ”Tekisin ostotarjouksen heti”, vastasin. Ja hän kehotti meitä tekemään sen ja neuvoi sen tekemisessä kädestä pitäen. Se kysymys jäi mun mieleen. Ystäväni kertoi sen olevan hänelle tärkeä kysymys, jota hän aina kysyy itseltään suurten päätösten äärellä. Ja kun mä pohdin kuinka pitkälle hän on päässyt elämässä, mä todella näen sen kysymyksen merkityksen. Ei niin pitkälle päästä pelkäämällä ja kyseenalaistamalla omaa itseä.

Olen ikuisesti kiitollinen tuosta hyvin ytimekkäästä ja yksinkertaisesta kysymyksestä ystävälleni, koska se toi meidät tänne missä nyt olemme. Kotiin. Soitettuani ystävälleni, kysyin sen kysymyksen Otolta: ”Mitä me tehtäis, jos ei pelättäis?”.  Ja niin me tehtiin tarjous. Ja te tiedätte kyllä miten se päättyi. (Yhdessä-podin jaksossa kerromme tarkemmin tästä ostoprosessista, jos et ole vielä kuunnellut ja haluat kuulla siitä lisää). 

En tiedä oltaisiinko me uskallettu tehdä tätä päätöstä kahdestaan ilman mitään rohkaisua. Vai oltaisiinko vaan jääty jahkailemaan ja menetetty meidän mahdollisuus, koska asunnosta oli niin paljon kiinnostuneita? Ken tietää (barbie ei). Luulen, että ei oltaisi uskallettu, ainakaan riittävän nopeasti. Ehkä oltaisiin päästy tähän päätökseen muutaman päivän jahkailun jälkeen, mutta sitten olisi voinut olla jo myöhäistä.

Siksi on niin uskomattoman tärkeää, että itsensä ympäröi ihmisillä, jotka rohkaisevat ja nostavat ylöspäin sen sijaan, että epäilisivät ja lannistaisivat. Niiden ihmisten merkitys on ihan valtavan suuri, jotka meihin uskovat. Yksikin rohkaiseva tyyppi, joka sanoo oikeat sanat oikealla hetkellä, voi jättää lähtemättömän positiivisen jäljen meidän elämään. Olen ihan älyttömän kiitollinen meidän ystävistä ja läheisistä. Meillä on ympärillä suuri joukko ihania ja kannustavia ihmisiä, joihin voi luottaa.

Vaikka rohkaisevilla ihmisillä on positiivinen vaikutus ja olen heistä kiitollinen, elämää ei kuitenkaan voi rakentaa muiden rohkaisun varaan. Siksi päätin napata saman kysymyksen itselleni ohjenuoraksi elämän tärkeisiin päätöksiin. Pelko on toki hyväkin asia – pelko estää meitä tekemästä oikeasti typeriä ja hengenvaarallisia asioita. Epäonnistumisen pelko on kuitenkin sellainen pelko, josta en ainakaan itse koe olevan mitään hyötyä. Päin vastoin. Se estää tekemästä niitä asioita, joilla voi olla ratkaiseva positiivinen vaikutus elämään.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka olen kyllä rohkea silloin kun on pakko. Perustin esimerkiksi yrityksen raskausaikana tultuani juuri irtisanotuksi, vailla mitään hajua siitä, tulisiko siitä yrityksestä edes mitään. Mulla ei kuitenkaan ollut mitään muutakaan vaihtoehtoa tai varasuunnitelmaa, joten uskalsin perustaa yrityksen. Se oli mun paras oljenkorsi päästä elämässä eteenpäin ja se kannatti. Mutta haluan olla yhtä rohkea myös silloin, kun vaihtoehtona olisi pysyä omalla mukavuusalueella. Jos olen rohkea myös silloin kun ei olisi pakko, uskallan tarttua useampiin mahdollisuuksiin. Usein vaan tuntuu turvallisemmalta pitää kiinni vanhasta ja jättää se mahdollisuus käyttämättä, vaikka niinhän se ei aina ole.

Mitä tekisin, jos en pelkäisi? Tätä kysymystä olen kysynyt itseltäni muuton jälkeen jo muutaman kerran, kun eteen on tullut valinnan paikkoja esimerkiksi työasioissa. Olen kokenut tämän kysymyksen juuri nyt erityisen tärkeäksi, kun tulevaisuus edelleen tuntuu kovin epävarmalta, kun ei tiedä miten talousasiat Suomessa ja maailmalla etenevät. Samaan aikaan kun mua pelottaa, pitää kyetä ideoimaan uutta ja näkemään kauemmas. Samaan aikaan kun haluan olla varovainen, säästäväinen ja harkitseva, pitää olla myös innovatiivinen ja kyetä nopeisiinkin päätöksiin. Pitää uskaltaa myös sijoittaa tulevaisuuteen.

Olen uskaltanut tehdä uusia asioita, ottaa yhteyttä uusiin ihmisiin, sanoa suoraan mitä haluan, tarttua uusiin tarjouksiin jotka tuntuvat pelottavalta, mutta kutkuttavalta. Toivon, että pelkojen voittaminen on kannattavaa.

Harjoittelen tätä rohkeutta joka päivä. Samalla kun harjoittelen olemaan rohkea, yritän myös kehittää itseni, jotta voisin rohkeuden lisäksi olla myös taitavampi. Yksi aika merkittävä juttu mulle tänä keväänä oli se, kun kävin kaupallisen yhteistyön yhteydessä yhden kokonaisen kurssin avoimessa ammattikorkeakoulussa. Sain kurssista viisi opintopistettä ja arvosanaksi vitosen, eli parhaan mahdollisen arvosanan. Työskentelin täysin itsenäisesti ja kurssi liittyi olennaisesti myös omaan työhöni ja yrittäjyyteen. Siitä tuli sellainen fiilis, että hitto, kyllähän mä nyt osaan tän. Se rohkaisi mua tosi paljon. Tämä oli ensimmäinen kerta kun opiskelin (pidempään kuin parin päivän koulutuksen) kymmeneen vuoteen. Sain siitä tosi paljon uskoa itseeni ja omiin kykyihini.

Opinnoista puheen ollen, mulla unohtui koko tämän kevään yhteishaku – silloin kun hakuaika oli, lapset olivat juuri jääneet kotiin ja lisäksi oltiin juuri löydetty tämä uusi koti ja siinä oli paljon puuhaa parille viikolle. Nyt olen kuitenkin helpottunut, etten hakenut kouluun vielä. Kaiken muun päälle se olisi ollut ensi syksylle liikaa, koska mun täytyy pystyä tekemään nyt täysillä töitä, kun Otto on vielä opintovapaalla. Jouluna Otto valmistuu omasta koulustaan, mikäli kaikki menee kuten olemme suunnitelleet ja sen jälkeen ainakaan näillä näkymin mikään ei estä meitä vaihtamasta rooleja. Mua keskittymästä kouluun ja Ottoa työntekoon. Hullua, miten nopeasti tämä Oton opiskeluaikakin on mennyt. Vastahan hän haki – ja nyt puolen vuoden päästä jo valmistuu.

Mitä tekisin, jos en pelkäisi? Julkaisisin tämän postauksen. Jos en pelkäisi, mitä joku sanoo, kun en hakenutkaan nyt kouluun, vaikka aiemmin keväällä olin vielä sitä mieltä, että nyt voisi olla hyvä hetki hakea. Jos tietäisin, että mulla on aina oikeus muuttaa mieltä, eikä mun tarvitse perustella mun henkilökohtaisia valintoja kenellekään. *julkaise* 

Mitä sä tekisit, jos et pelkäisi?


Uuden vuoden unelmakartta

03.01.2019

Me askarreltiin lasten kanssa unelmakartat vuoden aluksi, sillä se oli juuri sopivaa tekemistä myrskyisään talvipäivään, jolloin ei tehnyt mieli mennä ulos. Tähän sain inspiraation ihanalta lukijaltani, joka kertoi omasta unelmakartastaan mulle instassa DM:llä. Lasten unelmakartoista tuli upeat, ja mun omasta tuli sellainen, joka inspiroi mua.

Tänä vuonna meillä on suurena haaveena meidän unelmien koti. Me otettiin pieni mietintätuokio asian suhteen tässä talvella teidän neuvojen jälkeen. Pikkuhiljaa on alkanut kirkastua ainakin alue missä halutaan asua, sekä ne tärkeimmät asiat, joita uudesta kodista pitäisi löytyä. Ollaan keskusteltu ystävien kanssa, jotka ovat vasta ostaneet asuntoja ja kuunneltu heidän kokemuksiaan ja neuvojaan. Ollaan käyty katselemassa erilaisia alueita, ihan vaan katselemassa, että millainen meininki missäkin on, ja missä mitkäkin kadut ja tiet sijaitsevat. Ollaan kyselty kokemuksia ja seurattu myynti-ilmoituksia. Ollaan katsottu google mapsista etäisyyksiä kouluista ja ollaan rajattu meidän toiveita. Enää ajatukset eivät harhaile täysin päinvastaisissa vaihtoehdoissa alueiden ja talojen suhteen, vaan on alkanut muodostua sellainen ”meidän talo” -fiilis.

Olen jo vuosien ajan ollut säännöllinen rahastosijoittaja, ja haluan jatkaa samalla tiellä edelleen. Haluan kuitenkin sijoittaa entistä vastuullisemmin, ja opetella uutta tänäkin vuonna. Mulle tuo ihan mielettömän suurta mielenrauhaa ja turvaa se, että tiedän, että rahaa on säästössä ja sijoitettuna sekä pitkällä tähtäimellä että lyhyemmän aikavälin mahdollisiin tarpeisiin tai yllätyksiin. Haluan jatkuvasti kasvattaa sitä summaa joka me kuukausittain säästetään, ja se on tavoitteena myös tänä vuonna.

Mä haaveilen, että tänä vuonna pystyn toteuttamaan niitä unelmia ja suunnitelmia joita mulla on ollut tämän blogin ja muiden somekanavien suhteen jo jonkin aikaa, mutta jotka ovat olleet ajanpuutteen vuoksi hieman ”jäissä”. Kun Otto jää opintovapaalle ja meidän taapero aloittaa osa-aikaisen päivähoidon, mä pääsen viimein tekemään mun töitä päivällä. Kun on säännöllisesti varattu tarpeeksi aikaa työnteolle, se antaa täysin erilaisia mahdollisuuksia kuin se, että työt yrittää vain sumplia kaikille liikeneville illan ja yön tunneille.

Toki nämä vuodet ovat opettaneet myös organisointikykyä, josta tulee olemaan paljon hyötyä. Kun tiedän, että pystyn selviytymään mun töistä ilman niille varattua työaikaa arjessa, tiedän myös, että kun mulla on paljon töille varattua aikaa, pystyn paljon enempään kuin siihen, mitä olen viimeiset pari vuotta tehnyt. Se tuntuu kutkuttavan jännittävältä. Siksi Master your to do list löytyy tuolta.

Haluaisin myös voida fyysisesti vielä paremmin. Toivon, että käytettävän ajan lisääntyessä mä pystyisin palauttamaan liikunnan säännöllisemmäksi osaksi arkea, kuin mitä se nyt on. Olen ollut jo useamman kerran hyvällä tiellä liikunnan suhteen, mutta kun jostain on pitänyt luopua, olen luopunut siitä säännöllisyydestä. Vaikka se säännöllinen liikkuminenhan on juuri se, mistä saisi lisää energiaa. Onneksi pian ei tarvitse enää miettiä, mistä saisi niitä tunteja vuorokauteen, vaan voi tehdä kaikkia niitä asioita mitä haluaa. Ja onneksi lapset ovat pitäneet mut päivittäin liikkeessä silloinkin, kun säännöllistä liikuntaa ei muuten ole ollut. Lisäksi haluan pitää kiinni terveellisestä, värikkäästä ja monipuolisesta ruokavaliosta. Mulla taisi olla nälkä kun askarreltiin, ja siksi karttaan päätyi jopa kaksi ruokakuvaa.

Tärkein leike jonka liimasin mun karttaan oli lause: All Force. No Fear. Sen mä haluan muistaa tänä vuonna ja kaikkina tulevina vuosina. Kun keskittää kaiken sen voiman, mikä kuluisi sen pelkäämiseen, että entä jos jokin menee pieleen, siihen, että tavoittelee määrätietoisesti unelmiaan, saa paljon enemmän aikaan. Siksi All Force. No Fear. Kun laittaa silmät kiinni ja oikein makustelee tuota lausetta päässä, voi tuntea sen voiman, minkä niistä sanoista saa.

Mitään ei sinulta puutu oli myös sellainen lause, jonka halusin lisätä mun karttaan. Vaikka mulla on 95% sellainen tunne, että multa ei tosiaankaan puutu mitään, mä haluaisin päästä siihen tilaan, jossa se 5% on paikallaan myös. Siihen tilaan, jossa ei tarvitse jahkailla, että haluaisiko sittenkin vielä lisää lapsia tai koiran tai ”jotain”. Haluaisin saavuttaa sen tilan, jossa kaikki tuntuu kokonaiselta. Ehkä tähän myös vaikuttaa se, että me ollaan niin nuoria vielä, ja meidän ympärillä monet ystävät elävät vasta juuri nyt niitä elämän merkittävimpiä hetkiä: häitä, esikoisvauvoja tai koiria. Siinä tulee helposti se tunne, että meidänkin elämään pitäisi vielä saada joku huippuhetki, kun ”kaikilla muillakin on”. Mutta ei tarvitse. Jos joskus meidän elämässä tapahtuu vielä jotain yhtä isoa, mä haluan, että se halu ja tarve siihen on sisäsyntyistä, eikä johdu siitä, että kaikki muutkin tekevät niin.

Muutaman matkakuvankin mahdutin unelmakarttaan, sillä tänä vuonna on tarkoitus matkustaa ainakin yhdelle pidemmälle reissulle lasten kanssa nyt keväällä. Mahdollisesti tehdään myös vuoden aikana Oton kanssa kahdenkeskinen reissu ekaa kertaa sitten vuoden 2015. Sille ei olla mietitty vielä minkäänlaista aikataulua tai edes matkakohdetta, mutta joku pienempi reissu, sillä kovin montaa yötä en vieläkään ole valmis olemaan erossa meidän taaperosta.

Konkreettisten lomareissujen lisäksi unelmoin siitä, että muistaisin aina välillä nostaa ne jalat ylös ja vaan olla. Siksi unelmakartassa on kuva ihanista villasukista ja sana ”Lepääminen”. En löytänyt lehdistä sopivaa kuvaa kuvastamaan perheen kanssa yhdessä olemista, joka on tämän vuoden tärkein unelma ja suunnitelma. Siksi tyydyin vain kirjoittamaan tuohon sanan ”Yhdessä”. Yhdessä perheen ja läheisten kanssa oleminen on tärkeintä, mitä mun jokaisessa vuodessa voi olla. Siksi tuossa on myös tuo kuva upeista kaunottarista, jotka näyttävät tiiviiltä ystäväporukalta. Haluan viettää paljon aikaa ystävien kanssa ja olla se, joka muistaa kysyä mitä kuuluu ja ehdottaa extempore -treffejä.

Mun mielestä tämän vuoden unelmat ja suunnitelmat kuulostavat aika hyvältä. Entäs te? Mistä te haaveilette tänä vuonna? Mitkä ovat teidän suurimpia tavoitteita tai toiveita tälle vuodelle?


Otto jää keväällä opintovapaalle

22.11.2018

Helmikuussa meidän arki muuttuu jälleen, sillä Otto aloittaa opintovapaan. Ja me ei enää maltettaisi odottaa sitä! Siitä tulee niin ihanaa, kun saadaan olla joka päivä yhdessä. Tämä syksy on ollut todella intensiivinen meidän kahden kokopäivätyön, yhden koulun ja yhden kotihoidossa vielä olevan taaperon kanssa, mutta sumplimalla ollaan selvitty hyvin. Vielä on pari intensiivistä kuukautta jäljellä, ja keväällä helpottaa oikein kunnolla.

Alunperihän me oltiin sillä ajatuksella, kun Otto aloitti monimuoto-opiskelut ammattikorkeassa tänä syksynä päivätyön ohella, että katsotaan miten tämä syksy menee, ja miten me jaksetaan. Toistaiseksi ollaan jaksettu hyvin ja molemmat olemme saaneet hoidettua kaiken mitä pitää. Mutta koska vaihtoehtona on myös, että Otto heittäytyy täysillä opintoihin ja suorittaa ne tiiviimmässä tahdissa, hän päätti itse, että haluaa jäädä opintovapaalle. Samalla meidän arjesta tulee rennompaa, ja se ei haittaa ollenkaan.

Hänellä on mennyt koulussa todella hyvin, ja ala on sellainen, joka häntä on aina kiinnostanut. Musta on ollut ihan mieletöntä seurata Oton opintoja, koska hänestä huokuu kilometrin päähän se, miten innoissaan hän on kaikesta, ja miten kotoisa olo hänellä on juuri noiden opintojen parissa. Olen ihan älyttömän ylpeä Otosta.

Muutama viikko sen jälkeen kun Otto jää opintovapaalle, taapero aloittaa osa-aikaisesti päivähoidossa. Näin me saadaan arkeen paljon enemmän perheaikaa ja paljon vähemmän sumplimista. Taapero aloittaa päivähoidon kolme päivää viikossa, jolloin mulle jää kolme kokonaista työpäivää viikkoon ja Otolle kolme kokonaista päivää opintoihin. Ja loput tunnit saa helposti sumplittua pariin iltaan tai yhteen päivään viikonloppuna, siinä missä tähän asti ollaan kumpikin tehty töitä ja/tai opiskeltu lähes joka ilta ja/tai yö ja viikonlopun molempina päivinä vuorotellen Oton päivätyön lisäksi. Monimuoto-opiskelu on luonteeltaan samanlaista kuin mun työtkin, eli helposti itse aikataulutettavissa.

Otto on näillä näkymin opintovapaalla ainakin 1,5 vuotta, joten meillä on edessä aika ihanat yhteiset ajat. Mä nautin tälläkin hetkellä kaikkein eniten Oton etäpäivistä ja siitä, että saadaan olla yhdessä, vaikka Otto tekeekin töitä. Nautin myös ihan hurjasti Oton puolen vuoden vanhempainvapaasta, jolloin myös saatiin olla yhdessä, vaikka mä teinkin töitä. Nyt edessä on jopa 1,5 vuotta yhteisiä työpäiviä, yhteisiä lounaita, ehkä yhteisiä aamulenkkejä ja arjen askareiden hoitamista yhdessä. Voidaan viedä ja hakea lapsia yhdessä, hoitaa kaikki arjen velvollisuudet yhdessä ja höpötellä yhdessä siinä työnteon ja Oton opiskelun lomassa. Ja lisäksi meillä on pienempien kanssa vielä yhteisiä extra-vapaapäiviäkin, eikä heillä edelleenkään tule olemaan pitkiä hoitopäiviä, kuten ei tähänkään asti ole ollut. Koululainenkin voi halutessaan tulla koulusta kotiin suoraan, eikä mennä iltapäiväkerhoon. Tosin hän itse yleensä haluaa aina mennä sinne.

Opintovapaan voi toki keskeyttää, jos tilanne muuttuukin suuntaan tai toiseen ja Otto haluaakin vaikka palata töihin. Eihän sitä ikinä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, ja on hyvä pitää kaikki ovet avoinna. Mutta jos kaikki menee kuten on suunniteltu, niin meillä on edessä yhteiset ihanat 1,5 vuotta. Vapautta ja yhteistä aikaa. Vähemmän aikatauluja, enemmän yhdessäoloa.

Mä ymmärrän hyvin, että kaikille ei sovi sellainen, että tehdään puolison kanssa kaikki yhdessä ja työskennelläänkin kotoa käsin yhdessä, mutta meille se sopii. Jotkut tarvitsevat omaa aikaa enemmän ja toiset vähemmän, ja sehän on jokaisen parin oma asia. Me ollaan juuri niitä ihmisiä, jotka haluavat katsella toistensa naamoja vaikka 24/7 kyllästymättä. Vaikka ollaan yhdessä paljon, osataan myös antaa toisillemme omaa tilaa. Me osataan olla ”yhdessä yksin” eli keskittyä rauhassa kummatkin omiin juttuihimme, silti siitä nauttien, että välillä voi heittää toiselle tyhmää läppää tai käydä halaamassa. Ja kummatkin kaikkein mieluiten halutaan työskennellä yhdessä.

Tuleva vuosi on ajatuksena jo niin ihana, että se melkein pelottaa. Voiko niin ihanaa ollakaan? Mutta uskon että voi olla. Aiotaan ottaa ilo irti jokaisesta päivästä ja nauttia täysillä. Tämä on vähän niinkuin Oton vanhempainvapaa 2.0, mutta nyt yhteisen perheajan lisäksi molemmat saavat kaivattua rauhallista työaikaa arkipäiviin ja niihin päivän valoisiin tunteihin iltojen ja öiden sijaan. Ja iltaisin ei tarvitse enää vuorotella, että kumpi touhuaa lasten kanssa ja kumpi tekee töitä, kun se riittää, että tekee hommia hoitopäivinä ja lasten nukkumaanmenon jälkeen. Siitä tulee mahtavaa.

Odotan innolla sitä, että pystyn toivottavasti viemään blogiani ja kaikkia muitakin kanaviani eteenpäin entisestään, kun aikaa on enemmän. Mulla on niin paljon haaveita ja suunnitelmia, jotka ovat vain odottaneet sitä oikeaa hetkeä. Ehkä ensi keväänä on se oikea hetki? Se kuulostaa hyvältä.

Ihanaa iltaa kaikille<3