Tämä aihe on pyörinyt mielessä siitä asti, kun luin joululomalla keltaisen lehdistön nettisivuilta kasvatusaiheista artikkelia. Itse artikkeli käsitteli muistaakseni jotain ihan perus kasvatusvinkkejä, näitä joita iltapäivälehdet julkaisevat kerran viikkoon vanhemmuuden kantavana voimana. Kommentit olivat ne jotka saivat mun sapen kiehumaan. Siellä joku hirmustunut Erkki-Marjukka jakeli vinkkejään: ”Nykyään lasten kanssa keskustellaan ihan liikaa. Ei lapselta kysytä kaupassa, mitä tänään syötäisiin!!” Miksi ei? Miksi lapsi ei saisi oppia pienestä asti, että hänenkin mielipiteillään ja toiveillaan on merkitystä, ja hän on tasavertainen perheenjäsen?
Viime aikoina on ollut lehdissä ja keskustelupalstoilla useammankin kerran juttua lasten kanssa kaupassa käymisestä. Huutava lapsi on häirinnyt siinä määrin, että häntä ja vanhempaa on pyydetty poistumaan kaupasta. Mun mielestä se on oikein, ei muita kaupassakäyjiä saa häiritä kohtuuttomasti, vaikka lapsen normaali kiukuttelu kaupassa, tai missä tilanteessa tahansa kuuluukin elämään, niin lapsen kuin kaikkien muidenkin. Siinä missä on keskitytty miettimään, onko kaupasta poistaminen oikein vai väärin, olisi ennemmin voinut miettiä, miten sellaisen tilanteen syntymisen olisi voinut ehkäistä.
Mun mielestä avain kaikkien hyvään fiilikseen perheessä, on keskustelu. Parisuhteesta ja sen ongelmista puhuttaessa aina painotetaan, että puhuminen on kaikkein tärkeintä. Ja niin se onkin. Mutta miksi se ei olisi sitä myös kasvatuksessa? Tietenkin keskustelu pitää aina toteuttaa keskustelukumppanin ikään sopivalla tavalla, eikä lähteä kyselemään yksivuotiaalta, että mitä tämä olisi mieltä ulkomaanmatkasta tai muutosta toiseen kaupunkiin. Mutta yksivuotiaankin kanssa voi ja kannattaa keskustella, mitä enemmän, sen parempi.
Tunteiden sanoittaminen on tärkeää, koska se auttaa lasta ymmärtämään miksi joskus itkettää, joskus naurattaa ja joskus suututtaa. Kun lapsi itse ymmärtää että aijaa, nyt mua harmittaa, hän osaa kertoa harmista, ja ehkä lähteä helpommin miettimään yhdessä aikuisen kanssa, että mikä nyt harmittaa. Ja kun syy on selvillä, sille on helpompi keksiä ratkaisu, miten harmitus saataisiin pois. Tämä toimii myös siellä kaupassa, ja on pienten lasten kanssa vielä oikein helppoa. ”Äiti ymmärtää että sua harmittaa, että just nyt ei osteta tuota lelua. Mutta sä tiedät että sait juuri paljon joululahjoja, etkä tarvitse nyt uutta lelua. Mitä jos tehtäis niin että leikitään kotona sun uusilla joululahjaleluilla, ja nyt mennään valitsemaan mitä hedelmiä ostetaan tälle viikolle” toimii paljon paremmin kuin ”ME EI NYT OSTETA MITÄÄN. OLE HILJAA!” ”MUTTA MINÄ HALUAN!! BYÄÄÄÄÄÄÄÄ!” ”EI!!” ”BYÄÄÄÄÄÄÄ”
Sekin on varmasti totta, että pienelle lapselle ei saa antaa liikaa päätösvaltaa, tai liikaa valinnanvaraa ettei lapsi hämmenny, ei kolmevuotiaalta lähdetä etsimään vastauksia elämän suuriin päätöksiin. Mutta ketä se oikeasti vahingoittaa jos lapsi saa valita haluaako punaiset vai siniset sukat, tai päättää mitä syödään ruuaksi maanantaina. Meillä lapset ovat pienestä asti olleet mukana päätöksen teossa, sitä on hyvä harjoitella. Joku ehkä ajattelisi että jos lapsi saa päättää mitä syödään, sieltä tulisi automaattisesti aina ”nakkeja ja ranskalaisia” tai ”hampparia”, mutta ei. Meillä eniten toivottu ruoka taitaa olla avokadopasta, kuopuksella tosin tuttavallisemmin akakooi eli makaroni, kaikki pastaruuat siis kelpaavat. Ja jos sieltä joskus tulisikin se nakit ja ranskalaiset, mä valmistaisin ja söisin mukisematta. Kyllä lapsetkin maistaa kiltisti kaikkia mun uusia kokkauksia.
Keskustelu, se on myös paljon muuta kuin päätöksiä. Se on toisen huomioimista, sitä että kuuntelee lasta silloin kun hänellä on asiaa. Eikä vain silloin, vaan tarjoaa myös hetkiä niille ajatuksille joita lapselle putkahtaa mieleen, eikä kuittaa lapsen sanomisia hajamielisellä ”Joo”:lla. Mä olen käynyt elämäni parhaimpia, tunteikkaimpia ja hauskimpia keskusteluja meidän tyttöjen kanssa – joka päivä, viimeksi tänään. Juteltiin siitä, mikä on parasta isissä, mikä Tiarassa, mikä Zeldassa ja mikä äidissä. Äidissä parasta on kuulemma ”Se että sinä olet minun seurana aina”.
Ei tietenkään sovi unohtaa myöskään lasten kanssa keskustelemisen huumoriarvoa. Usein lapsilta tulee ne kaikkein hauskimmat läpät ja ajatuksia herättävimmät kysymykset. ”Olenko minä äiti 100-vuotiaana aikuinen?” ”No ihan varmasti olet!” ”No hyvä. Voinko minä sitten hypätä kattoon asti?”. ”No ihan varmasti voit!”. Mun vastaus tuli suoraan sydämestä, koska siitä ei ole epäilystäkään etteikö tuo pieni apina hyppisi vielä satavuotiaanakin kattoon.
Keskusteletteko te lastenne kanssa? Onko lapsella oikeus osallistua arkipäivien päätöksentekoon? Hauskinta tai ihaninta mitä lapsenne on sanonut?