Meillä on kaksi ihanaa ja rakasta tyttöä, jotka ovat molemmat tasan ja tismalleen yhtä rakkaita meille molemmille vanhemmille. Mulle se on itsestäänselvyys, että vanhemman kuuluu kohdella molempia lapsia tasapuolisesti, osoittaa rakkautta yhtä paljon ja olla aina oikeudenmukainen molempia kohtaan. Mulla ei ole suosikkia, enkä osaa samaistua kumpaankaan toista enempää. Molemmilla on piirteitä meiltä molemmilta vanhemmilta, mikä on aika hauskaa. Samasta neidistä voi sanoa että hän on aivan kuin isänsä JA että hän on aivan kuin äitinsä, tilanteesta riippuen. Monissa asioissa he myös muistuttavat paljon toisiaan, toisissa taas ovat aivan toistensa vastakohtia. Selkeät esikoisen ja kuopuksen roolitkin on havaittavissa.
Tasapuolisuus on aihe, josta mun on pitänyt kirjoittaa jo pitkään, koska tämä on sellainen asia josta itse otan kasvatuksessa ehkä eniten paineita. Mä en ikinä halua että kumpikaan tytöistä ajattelisi, että on jotenkin vähemmän tärkeä tai rakas vanhemmilleen kuin toinen. Ehkä tämä huolenaihe kumpuaa sieltä, että itse olen ainoa lapsi. Mun ei koskaan ole tarvinnut jakaa äidin huomiota, äidin rakkautta tai edes leluja kenenkään kanssa, kun on ollut vain minä ja äiti. En tarkoita, että olisi helpompaa tai parempaa olla ainut lapsi, mulla ei vaan ole itselläni kokemusta siitä että olisi sisarus ja siksi mietin paljon näitä asioita. Siitä mulla on kokemusta, että olen saanut nähdä kuinka suuri rikkaus sisarukset ovat toisilleen, ja miten upeaa on seurata kuinka läheisiä he ovat toisilleen. En kuitenkaan tiedä kuinka yleistä on tuntea olevansa vähemmän tärkeä kuin sisarus, enkä tiedä kuinka pienistä tai isoista asioista sellainen tunne voi kummuta.
Olennaista mun mielestä tasapuolisesti kohtelussa on sen hyväksyminen että lapset ovat yksilöitä, ja kaipaavat joskus huomiota aivan eri tavalla. Siinä missä toinen tykkää makoilla kainalossa pitkiäkin aikoja höpötellen ja puristaa tiukasti kaulasta halatessa, toinen viihtyy paremmin yhteisen tekemisen parissa ja antaa pikaisen halin siinä lomassa. Mulle on ollut tärkeää juuri se, että opin tuntemaan meidän lapset sellaisina kuin he itse ovat, ja kohtelemaan heitä tasapuolisesti, kyllä, mutta myös sillä tavalla mikä on heille mukavinta ja luontevinta, tarkoittaen sitä että joskus kohtelen heitä myös eri tavalla.
En mä täällä laske excel-taulukkoon että olenko nyt sanonut molemmille yhtä monta kertaa päivän aikana että rakastan, tai että annan pusut tismalleen samaan kohtaan poskea. Pyrin kuitenkin aina kohtelemaan heitä tasavertaisesti, antamaan yhtä paljon kahdenkeskistä aikaa mun kanssa ja kutittamaan molempia jos he ovat sillä tuulella. Yleisesti ottaen tasapuolisuuden toteuttaminen on mun mielestä arjessa suhteellisen helppoa, ainakin silloin kun molemmat ovat ihan tyytyväisiä ja leikkivät nätisti joko yksin tai yhdessä tai vanhempien kanssa. Hankalaksi se menee mun mielestä niissä tilanteissa, kun heille tulee keskenään riitaa tai kilpailua.
En lähde erittelemään että kumpi, mutta useimmiten meillä se on aina yksi ja sama tyyppi joka yrittää ottaa toiselta kädestä tai haluaa tehdä tismalleen samaa kuin toinenkin juuri samalla hetkellä. Tämä tekee tasapuolisuudesta hankalaa. Väistämättä toista tulee kiellettyä enemmän, ja hän saa enemmän negatiivista huomiota osakseen kuin toinen, koska en mä nyt lähde päätäkään taputtelemaan jos tyyppi ottaa toiselta lelun kädestä. Meillä ei huudeta tai räyhätä, eikä käytetä jäähyä, mutta ilmaistaan selkeästi että nyt on toimittu väärin ja on syytä pyytää anteeksi. Jos näitä tilanteita tulee useampi päivän aikana, mulle tulee aina huono omatunto siitä, että toinen on saanut enemmän toruja kuin toinen. Vaikka eihän se edes ole mun vika!
Pyrin ristiriitatilanteissa keskustelemaan tilanteen auki lapsen kanssa, ja aina kun on pyydetty anteeksi ja ymmärretty missä meni pieleen, on tilanne sillä kuitattu. En tuo vanhoja mokia esiin uusissa tilanteissa, enkä kiukuttele lapselle koko päivää jos hän on ollut aamulla hankala. Silloin kun joku tällainen tilanne on ollut päällä, yritän sen jälkeen kiinnittää entistä enemmän huomiota lapsen tekemisiin, ja antaa kehuja pienimmistäkin onnistumisista. Olen huomannut että meillä se toimii. Silloin lapsi taas muistaa, kuinka paljon mukavampaa on tehdä toiselle jotain kivaa, kuin jotain ikävää.
Ehkä tiivistäisinkin tämän niin, että rakkauden suhteen pitää olla tasapuolinen, mutta ristiriidoissa pitää olla oikeudenmukainen. Eihän se niin toimiskaan, että pitää tukkimiehenkirjanpitoa ja jättää torumatta jos toinen on menossa toisen ohi päivän toilailuissa, ettei vaan olisi epätasapuolinen. Eikai se ole epätasapuolisuutta, että toimii ristiriitatilanteissa oikeudenmukaisesti.
Uskon että tulevien vuosien aikana nämä osat tulevat vaihtumaan vielä moneen kertaan, että kumpi ärsyttää kumpaa enemmän ja kumpi koettelee enemmän vanhempien hermoja. Leikki-ikäisten kanssa tasapuolisuus ja kasvatus on ylipäätäänkin mun mielestä vielä aika helppoa. Teini-iässä tämä tasapuolisuuden toteuttaminen voi olla vaikeampaa, varsinkin kun monet sanovat esimerkiksi että kuopus pääsee aina esikoista helpommalla rajojen ja vanhempien suostuttelun suhteen, ja saa esimerkiksi myöhäisemmän kotiintuloajan nuorempana kuin esikoinen sai. Mun ei tarvitse onneksi niin pitkälle vielä pähkäillä, riittää kun olen hetkessä läsnä nyt ja olen oikeudenmukainen.
Tämä on musta aiheena tosi mielenkiintoinen, ja mua kiinnostaa hirveästi kuulla muiden kokemuksia ja ajatuksia, etenkin omasta lapsuudesta, koska multa itseltäni kaikki kokemus sisaruksista puuttuu omasta lapsuudesta.
Miten te toteutatte tasapuolisuutta arjessa? Otatteko tasapuolisuudesta paineita? Jos otatte, niin missä tilanteissa? Koitteko itse lapsuudessa, että vanhemmat kohtelivat teitä sisaruksia aina tasapuolisesti? Olitko kuopus, keskimmäinen vai esikoinen?
