Tässä kuvassa me ollaan just tulossa dagiksesta. Meidän taaperolla on tapana raahata aina mahdollisimman iso pehmolelu mukaan sinne. Joskus se on valtava kirahvi, tällä viikolla se on ollut isosiskon ikivanha vähän pienempi löllö koirapehmolelu, jonka nimi on Armas, kuten mummun koirankin. Kysyin häneltä, että saanko minä kantaa koirapehmolelua, mutta hän ehdottomasti halusi kantaa sen itse. Tässä ollaan pysähdytty korjaamaan koiran asentoa n. kymmenettä kertaa 200m matkalla.

Se tunne kun taapero näkee mut dagiksella päivän jälkeen on niin maaginen. Yleensä hän juoksee syliin niin kovaa kun pienistä jaloistaan pääsee ja kiljuu innostuksesta. Siinä hetkessä on niin paljon tunteita puolin ja toisin. Kyllä se on mulle päivän paras hetki kun näen taas lapset, vaikka kovasti rauhallisesta työajasta nautinkin. Otto hakee meillä useammin lapset, koska mä saan yleensä tehtyä sen aikaa vielä hyvin töitä ja sitten lapset voi hakea aiemmin.

Mutta aina jos olen muutenkin liikkeellä sopivaan aikaan, olen mukana hakemassa. Joskus haen myös yksin kaikki lapset bussilla, kuten tällä viikolla Oton ollessa koulussa. Mä olen ehkä vähän pönttö, mutta lähes aina kun haen taaperoa, mä juoksen bussipysäkiltä tai autosta päiväkodin portille, että pääsen mahdollisimman nopeasti. Ajallisesti eroa on ehkä puoli minuuttia, mutta jotenkin löydän itseni aina ottamasta juoksuaskelia. Jos ollaan yhdessä hakemassa, niin Otto aina huutelee perästä, että voisinko vähän odottaa. Tai sitten otetaan kisa ja hän juoksee mun ohi portille loppumetreillä, hitsi vie. Mutta joku päivä mä vielä voitan!

Päiväkotipäivän päätteeksi taapero yleensä kertoo vuolaasti omasta päivästään kaikenlaista aina syödystä lounaasta leikkeihin kavereiden kanssa. Toki me aina kysellään myös päiväkodin henkilökunnalta päivän kuulumiset. Usein kotiin tulee mukaan joku hieno uusi piirustus tai askartelujuttu, jotka pitää heti kotona laittaa magneetilla kiinni jääkaapin oveen.

Taaperolla on viikossa neljä dagis-päivää ja kolmen päivän viikonloppu.  Taaperon vapaat perjantait on kyllä ihana juttu, josta aion pitää kiinni eskariin asti, kuten tehtiin isompienkin kanssa. Se on niin luksusta, kun perjantaina saa aloittaa aamut rauhassa taaperon kanssa leikkien, vaikka itsellä olisikin työpäivä sitten. Tänään tein puolikkaan työpäivän ja Otto leikki ja touhusi meidän kuopuksen kanssa sillä aikaa. Silti tämä päivä tuntui jo viikonlopulta ja vapaapäivältä aamusta asti.

Taaperolla on päiväkotiarkea takana pian 11 kuukautta (miinus kesäloma) ja se on sujunut pääosin hyvin. Helsingin seudulla ruotsinkielisessä päivähoidossa on tällä hetkellä niin paha henkilökuntavaje, että tammikuussa 50% ruotsinkielisistä päiväkotipaikan hakijoista on tarjottu suomenkielistä päiväkotipaikkaa, kun ruotsinkielisiä paikkoja ei ole saatavilla riittävästi. (lähde hs.fi). Tosi kurjaa, että perheet eivät saa päivähoitoa omalla äidinkielellä. Meillä on käynyt todella hyvä tuuri, kun paikat aikanaan järjestyivät helposti kaikille ja vielä juuri siitä samasta tutusta päiväkodista, jossa meidän lapset aloittivat jo keväällä 2015.

Ei voi kuin olla äärettömän kiitollinen ihanille tutuille ja uusille hoitajille ja opettajille, jotka ovat aina tehneet parasta mahdollista työtä, vaikka henkilökuntavaje on välillä hetkellisesti vaivannut meidänkin päiväkodissa. Toivon niin kovasti, että tulevaisuudessa varhaiskasvatukseen satsattaisiin aidosti niin paljon kuin oikeasti pitäisi, koulutusväyliä monipuolistettaisiin houkuttelevammiksi ja löytyisi tarpeeksi ihmisiä, jotka haluavat alalle ja kokevat sen oikeasti mielekkääksi, jotta missään päiväkodissa ei tarvitsisi käydä läpi monen kuukauden henkilökuntapulaa tai sijaisrumbaa.

Me ollaan tosi kiitollisia siitä, että meillä on pysynyt sama päiväkoti ja lähes sama henkilökunta jo viiden vuoden ajan. Se on ihan valtavan iso voimavara, että on sellainen päiväkoti ja henkilökunta, joihin voi luottaa ihan 100% ja tietää, että lapsi saa aina parasta mahdollista hoitoa ja läheisyyttä aina kun sitä tarvitsee. Lapselle päiväkoti on kuin toinen koti ja mulle on ehdottoman tärkeää, että hänellä on siellä turvallinen ja hyvä olla.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3

Meidän keskimmäinen aloitti tänään eskarin ja se sujui kyllä niin mainiosti että! Aamulla fiilis oli innokas ja lapset olivat kuulemma kaikki kolme nukkuneet oikein hyvin. Laitettiin edellisenä iltana ihan kaikki valmiiksi vaatteita myöten, joten arkeen sujahtaminen sujui aika näppärästi. Ajeltiin aamulla koko porukalla kohti eskaria (ja koulua) ja sinne meidän 6v jäi eskariin tuttujen kavereiden kanssa, tuttuun paikkaan, jossa opettajatkin olivat jo tulleet vähän tutuksi tutustumiskäynneillä ja isosiskon ollessa vielä eskarilainen.

Yritin siinä rohkaisevasti sanoa, että ”katso, tuolla on toi kiva kotileikki-tila”. Vastaukseksi sain painokkaan ”kyl mä äiti tiedän jo, oon leikkinyt tuolla jo kotileikkiä ainakin kaks kertaa!”. Tämä selvä. Sinä olet nyt iso eskarilainen ja pärjäät ihan mahtavasti. Meitä vanhempia ei siis varsinaisesti kaivattu sinne pööpöilemään, joten lähdettiin ulos, sanottiin koululaiselle heipat kun hän jäi kavereiden kanssa pihalle odottamaan koulun alkua ja lähdettiin viemään kuopusta dagikseen. Se kuopuksen dagikseen jääminen mua jännitti oikeastaan kaikkein eniten, kun hän kuitenkin oli ensimmäistä kertaa jäämässä aivan yksin ilman isosiskon tukea sinne.

Mutta sekin sujui hyvin, hän jäi reippaasti istumaan ulos penkille kavereiden kanssa ja jäi odottamaan, että he pääsevät aloittamaan leikit ulkona. Antoi halit ja vilkutti vaan reippaasti heipat meille, eikä edes katsonut perään kun me lähdettiin. Olin suorastaan häkeltynyt. Näinkö helppoa tämä oli? Ihan kuin ei olisi ollutkaan 10 viikon kesälomaa välissä. Kaikki meni niin näppärästi ja rutiinilla. Onko meidän lapset oikeesti jo näin isoja! Kai ne on. Varmasti voi tulla vielä niitäkin aamuja, että hoitoon ei huvittaisi mennä tai kaikki varusteet on hukassa yhtäaikaa ja hikikarpalot nousee otsalle. Mutta tämä oli hyvä alku, nyt arki tuntuu taas paljon mukavammalta ajatukselta.

Eskaripäivän jälkeen meidän tuore eskarilainen kertoi päivästä kuin olisi ollut eskarissa jo ainakin puoli vuotta. Itsevarmana, tyytyväisenä ja iloisena. Ihanaa, että hänen eskarivuotensa alkoi näin kivasti. Päivä oli sujunut myös esikoisella ja kuopuksella yhtä hyvin kuin se alkoikin.

Koulun ja varhaiskasvatuksen jälkeen kaikilla kolmella oli vielä harrastus tänään, kun käytiin kokeilemassa uutta harrastusta. Kolme harrastusta samana iltapäivänä eri puolilla Helsinkiä vaati hieman sumplimista, mutta selvittiin. Harrastusten jälkeen mentiin koko porukalla arjen alkamisen kunniaksi syömään Naughty Brgriin. Ai että oli hyvää!

Ja vähän siinä kyllä valmistauduttiin siihenkin, että tämä äiti ei varmaan ainakaan seuraavaan pariin päivään syö mitään kovin herkullista, haastavaa tai lämmintä ruokaa. Huomenna vihdoin koittaa nimittäin mun jännittämä viisaudenhampaan poisto, mutta ompahan sitten ainakin ohi. Mä olen valmistautunut siihen protskujuomilla, jääkahveilla, kolmella eri jäätelöllä, smoothieilla ja jäädytetyillä kylmäpakkauksilla. Loppuviikolle on luvassa sosekeittoja. En jaksa pelätä pahinta (olen sen jo kerran kokenut) enkä myöskään toivo liikoja. Valmistautumiseni voi olla hieman ylimitoitettua, tai sitten ei. Katsellaan.

Tästä on tosi hyvä jatkaa kohti syksyä. Mulla on hyvät fiilikset siitä, että tästä syksystä tulee tosi työntäyteinen, mielenkiintoinen ja hauska. Vaikka oli ihan parasta olla koko kesä yhdessä, nyt on ihan parasta keskittyä taas täysillä päivisin töihin ja sitten iltaisin ihan täysillä perheeseen. Mahtavaa vaihtelua ja mahtavinta siitä tekee se, että lapset ovat myös arjesta ja kavereista ja rutiineista fiiliksissä.

Nyt saa hei vinkata leffa- tai sarjasuosikkeja, huomenna aion olla hampaan poiston jälkeen sohvalla peittoon kääriytyneenä, kylmäpakkaus poskella loppupäivän! Me just katsottiin yhdessä loppuun Euphoria, mitäs mä voisin katsoa päivällä yksin?

Vähän samaan tapaan kuin lapsiperheistä muutenkin luodaan jatkuvasti negatiivista kuvaa mediassa, tällä hetkellä päiväkoteja koskien mediassa korostuvat kaikki huonot puolet ja hirveät yksittäistapaukset. Viime päivinä on tullut oikein tavallistakin enemmän ikäviä uutisia eri päiväkodeista, jotka ovat tietysti kaikki tosi surullisia ja ikäviä juttuja. Se ei kuitenkaan ole koko totuus varhaiskasvatuksesta.

Milloin olette viimeksi lukeneet positiivisen ja ylistävän kirjoituksen varhaiskasvatuksen tilasta? Niinpä. On ihan totta, että varhaiskasvatuksessa voi olla ongelmia, suuria ja pienempiä. Henkilökuntapula vaivaa varsinkin näin pahimpaan flunssa- ja vatsatautiaikaan, ryhmäkoot voivat olla liian suuria ja joissakin paikoissa varhaiskasvatuksen työntekijät eivät varmasti pysty tekemään työtään aina niin hyvin kuin itse toivoisivat. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki päiväkodit olisivat mätiä omenoita ja kukaan varhaiskasvattaja ei välittäisi hoitolapsistaan.

Oma neljän vuoden kokemukseni meidän lasten varhaiskasvatuksesta kahdessa eri paikassa on täysin erilainen kuin se median luoma kuva. Mun kokemus on, että silloinkin kun sijaista ei aina saa poissaolijan tilalle, jokainen opettaja ja hoitaja tekee parhaansa. Kaikki puhaltavat yhteen hiileen ja joustoa otetaan sieltä mistä voi. Pienille löytyy syliä aina tarvittaessa ja lapsia kuunnellaan. Lapsia kohdellaan ihan yhtä tärkeinä tyyppeinä kuin aikuisiakin, eikä ikinä ole ollut mitään ”lasten päiväsäilytys” -meininkiä. Ne aktiviteetit järjestetään mitä pystytään, ja jos joskus viikottainen metsäretki peruuntuu henkilökuntavajeen vuoksi, voi järjestää hauskan eväspiknikin vaikka jumppasalissa.

Silloinkin kun mulle kertomassa lapseni päivästä on vieras ihminen, joka on ekaa päivää juuri siinä päiväkodissa sijaistamassa, hän tulee rohkeasti esittäytymään ja kertoo lapseni päivästä sen mitä tietää. Ja jos joskus sijaisen ja muiden henkilökemiat eivät ole kohdanneet, se ei koskaan ole välittynyt minulle asti.

Koskaan en ole ollut näiden neljän vuoden aikana tilanteessa, että kukaan ei olisi osannut kertoa mitä lapseni on päivän aikana tehnyt. Koskaan ei ole ollut tilannetta, että henkilökunta ei olisi tiennyt, missä lapseni on kun tulen häntä hakemaan. Koskaan ei ole ollut tilannetta, että mulle ei olisi osattu kertoa, onko lapseni syönyt tai nukkunut päiväunia. Yleensä kertomusta päivän kulusta höystää vielä jokin hoitajan tai opettajan merkille laittama hetki, jossa lapseni on toiminut erityisen mukavasti tai josta hän on tykännyt erityisen paljon. Meidän koko perheellä on ihan alusta asti ollut sellainen tunne, että lapsista välitetään niin päiväkodissa kuin eskarissakin aidosti.

Jos lapselleni on sattunut hoitopäivän aikana jokin pieni vahinko, haaveri tai konflikti, siitä on kerrottu heti ensimmäisenä. Näitä tilanteita on neljän vuoden aikana ollut maksimissaan yhden käden sormilla laskettava määrä kahdella eri lapsella yhteensä. Ei siis mitenkään hurjan usein. Aina on osattu hyvin kertoa mitä on tapahtunut ja miksi ja miten tilanne on selvinnyt. Ja kaikki on ollut hyvin.

Varhaiskasvatuskeskusteluissa meidän lapsista on aina osattu kertoa hurjan paljon asioita. Henkilökunta on laittanut merkille monia sellaisia pieniä kivoja juttuja, joita omista lapsista on ihana kuulla. Hauskoja hetkiä, joita heillä on ollut tai jotain mitä he ovat sanoneet, mikä on jäänyt mieleen. Sitä on ollut ihana kuunnella. On ollut mahtavaa huomata, että varhaiskasvatuksen henkilökunta tuntee ja tietää heidät ihan samalla tavalla kuin mekin.

Nyt kun kuopus on aloittamassa päivähoitoa ja ollaan oltu itse päiväkodin arjessa mukana useampana päivänä, olen saanut ihaillen seurata vierestä, miten hienosti kaikki toimii. Joku kyyninen sanoisi tähänkin, että ei se päiväkodin arki ole samanlaista silloin kun vanhemmat eivät ole paikalla. Mutta mä uskon, että on. Mä uskon, että näen meidän lapsista, miten kovasti he ovat hoitopaikoistaan tykänneet, silloinkin kun äiti tai isi ei ole paikalla. Näen, miten he luottavat aikuisiin ja tukeutuvat heihin. Olen nähnyt miten he pikkuisena ovat kiivenneet heidän syliin meidän lähtiessä ja hakeneet heistä turvaa. Olen kuunnellut, miten he ovat innostuneesti kertoneet päivistään. Olen saanut nähdä, miten hienosti lapset saavat toteuttaa itseään, ja miten varhaiskasvatussuunnitelmaa toteutetaan käytännössä.

Mä haluan ainakin esittää suuren kiitoksen sekä meidän päiväkodin henkilökunnalle että esikoisen vanhan eskarin, tulevan keskimmäisen eskarin henkilökunnalle. Kiitos, että olette hoitaneet ja kasvattaneet meidän lapsia niin hienosti nämä vuodet. Kiitos syleistä, silityksistä ja hoivasta. Kiitos vaihdetuista kuulumisista ja tarjotuista elämyksistä. Kiitos hyvistä pöytätavoista ja uusista kaverisuhteista, joiden syntymisessä olette olleet apuna.

Kiitos siitä, että lapset osaavat käyttää saksia ja tietävät kaikki lastenlaulut ruotsiksi, joita minä en tiennyt. Kiitos tunnekasvatuksesta ja piparinleipomispäivistä isovanhempien kanssa. Kiitos iloisesti pulppuavista keskusteluista mielenkiintoisista aiheista lasten kanssa ja elämyksistä joita olette tarjonneet. Kiitos, että eskarin uimakoulun myötä meidän lapset ovat innostaneet koko perheen uimaan. Kiitos, kun olette se turvallinen paikka päivästä  ja vuodesta toiseen, jonne voin viedä lapset tietäen, että heillä on yhtä hyvä olla kuin kotona tai isovanhemmilla. Kiitos, että pidätte huolta meidän elämän kaikkein tärkeimmistä asioista.

Mä toivon, että tämä teksti tavoittaa mahdollisimman monet vanhemmat, jotka tällä hetkellä miettivät uskaltavatko laittaa lastaan päiväkotiin ollenkaan. Mä toivon, että tämä tavoittaa mahdollisimman monta päiväkodin työntekijää, joka ei ole saanut tarpeeksi arvostusta työstään. Mä toivon myös, että tämä teksti tavoittaa mahdollisimman monta päivähoitoon tyytyväistä vanhempaa, joka haluaisi jakaa kiitokset päiväkodin henkilökunnalle.

Nyt haluan haastaa jokaisen päivähoitoon tyytyväisen vanhemman jakamaan omat kiitokset joko tähän kommenttiboksiin, tai sitten somessa hashtagilla #kiitospäiväkodille. Someakin tärkeämpää on sanoa kiitos ihan kasvotusten. Siksi mä aion, jälleen kerran, maanantaina päiväkodille mennessäni sanoa ääneen henkilökunnalle, miten kiitollinen olen heidän hyvästä työstä. Monesti olen jo sanonut, mutta sitä ei koskaan voi sanoa liikaa.

PS: Tähän postaukseen en julkaise kauhutarina-kommentteja, niille on omat fooruminsa ja oikea paikka ottaa yhteyttä varhaiskasvatuksen ongelmiin liittyen on oma päiväkoti tai oman kunnan varhaiskasvatuksesta vastaava taho. Tämän postauksen tarkoitus on tuoda esiin niitä ihania työntekijöitä ja paikkoja, joita ihan varmasti tästä maasta löytyy hurjasti! 

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Ensi viikolla meidän pienestä eskarilaisesta tulee ekaluokkalainen, ja tänään juhlistettiin jo viisivuotiaan kevätjuhlaa. Syksyllä hänkin siirtyy viisivuotiaiden ryhmään, jossa esikoinen vasta mun mielestä oli! Käytiin aamulla vielä tapaamassa keskimmäisen opettajaa, kun kevään keskustelu-aika meni näin pitkälle.

Suomeksi se taitaa olla vasu-keskustelu, mutta meillä se on vain ”möte”. Tuntui hienolta kuulla hyvää palautetta, ja edelleen jaksan vaan ihailla sitä, miten yksityiskohtaisesti he osaavat kertoa lapsen luonteesta, puuhista, lempiasioista päiväkodissa ja mieleen jääneistä tilanteista. Sitä on ilo kuunnella, ja kiitinkin tänään jälleen kerran keskimmäisen ryhmää loistavasta työstä ja näistä ihanista vuosista, jotka hän sai tässä leikki-ikäisten ryhmässä viettää.

On ollut niin hienoa, että lapset ovat voineet olla koko päiväkoti-uransa samassa päiväkodissa (eskariin asti), samojen tuttujen ja turvallisten aikuisten kanssa alusta asti. Vaikka keskimmäinen syksyllä siirtyykin viisivuotiaiden ryhmään, ovat senkin ryhmän aikuiset jo tuttuja monen vuoden ajalta, ja ryhmään tulee kaikki nykyisen ryhmän viisivuotiaat kaverit. Ja onneksi hän näkee myös niitä tuttuja aikuisia pikkuisten ryhmästä ja tuosta leikki-ikäisten ryhmästä edelleen pihalla päivittäin. Olen ymmärtänyt että henkilökunnan pysyvyys ei ole mitenkään itsestäänselvää nykyisin päiväkodeissa, joten saadaan kyllä olla todella kiitollisia siitä, että näiden reilun kolmen vuoden aikana koko päiväkodissa on vaihtunut vain yksi aikuinen, ja tunnetaan kaikki nimeltä, ja he meidät.

Silloin kun keskimmäinen aloitti päiväkodissa 1v10kk iässä, hän ei tainnut puhua kuin muutaman hassun sanan ruotsia. Ja jo ensimmäisen puolen vuoden aikana hän oppi kommunikoimaan ruotsiksi, ja viimeisten kolmen vuoden aikana hän on kehittynyt ihan hurjasti, ja puhuu nykyisin ruotsia paremmin kuin suomea, kuten myös esikoinen. Molemmat kielet ovat molemmilla vahvoja, mutta kielioppi on ruotsiksi vahvempi. Onneksi koulussa alkavat sitten suomen tunnit, niin saa siihenkin tasoitusta, ja kotona tietysti tuetaan molempia kieliä parhaamme mukaan.

Me ollaan oltu ihan uskomattoman tyytyväisiä tuohon päiväkotiin, sen kodikkuuteen ja sen henkilökuntaan. Se on sellainen helmi, että ei voisi parempaa olla, vaikka ei kyllä eskarilaisen eskarissakaan ole mitään valittamista ollut, ja yhtä ihana henkilökunta sielläkin on. Lämmin, osaava ja lapsista välittävä henkilökunta on kyllä kaikkein tärkeintä mun mielestä, ja meillä on käynyt sen kanssa todella hyvä tuuri.

On ollut mahtavaa, että me ollaan voitu pitää lapsilla aina viikossa se ylimääräinen vapaapäivä eskariin asti, ja se jatkuu edelleen keskimmäisellä vielä tämän seuraavan päiväkotivuoden ajan. Nautitaan siitä täysillä. Se yksi päivä viikossa on ihanaa luksusta sekä lapselle itselleen, että sille joka hänen kanssaan on kulloinkin ollut kotona. Nyt kun se olen minä, se on sitä mulle, ja Oton vanhempainvapaan aikana se oli sitä Otolle.

Niin kuin keskimmäisen opettaja tänään tapaamisessa sanoikin, me ollaan aina voitu ottaa päiväkodista ja varhaiskasvatuksesta irti ne parhaat puolet, ja samaan aikaan nauttia myös kotona olemisesta ja kiireettömyydestä lasten kanssa. Meillä on ollut hyvä balanssi siinä, ja saadaan olla siitä kyllä tosi kiitollisia, että ei ole tarvinnut koskaan pitää lapsia päiväkodissa hurjan pitkiä päiviä, ja ollaan saatu pitää se vapaapäivä joka viikko, ja aina muulloinkin vapaata silloin kun on siltä tuntunut.

Lapset ovat saaneet aina pitkät joulu- , syys-, hiihto- ja kesälomat, sekä kuopuksen syntyessä saivat olla monta viikkoa kotona ”vauvalomalla”. Aina jos lapsi on itse sanonut, että ei jaksaisi mennä päiväkotiin, niin ollaan annettu pitää vapaapäivä jos se vain suinkin on ollut mahdollista, ja yleensä on. Usein sitä ei ole tapahtunut, että näin olisi sanottu, mutta joskus on ollut sellaisiakin aamuja. Sitten ollaan jääty kotiin kaikessa rauhassa, kun se on kerran ollut mahdollista. Yleensä kuitenkin lapset ovat menneet päiväkotiin riemusta kiljuen, ja kotiin hakiessa sanoneet, että olisivat vielä voineet vähän aikaa jatkaa kivaa leikkiä.

Eskarissa ja koulussa ei olekaan ihan niin vapaata enää, eikä voi olla pois silloin kun huvittaa. Siksi ollaan niin kiitollisia ja onnellisia siitä, että saadaan vielä vuoden ajan nauttia keskimmäisen kanssa tästä. Ja sitten kun koittaa kuopuksen aika mennä päiväkotiin( eli luultavasti sitten, kun hän ei enää nuku kunnon päiväunia, enkä saa mitenkään tehtyä töitäni), me aiotaan jatkaa samalla tavalla hänen kanssaan. Ainakin se yksi kokonainen vapaapäivä viikossa, ja mahdollisimman lyhyet päivät. Hän oli tänäänkin aamulla tapaamisesta tullessa lähdössä pienten ryhmän mukaan ulos, ja meni sinne muiden taaperoiden sekaan ihmettelemään ja osoittelemaan toisia ”vauva, vauva”. Uskon että hän sopeutuu päiväkotiin sitten hurjan hyvin, kun on niin menevä tyyppi ja paikkakin on enemmän kuin tuttu, kun ollaan sieltä niin monesti lapsia haettu ja viety.

Mutta nyt ei mietitä enempää näitä kuvioita, sillä puolentoista viikon päästä lapsilla alkaa kymmenen viikon kesäloma, ja Otto seuraa pian perässä. Saadaan nauttia vielä viimeinen pitkä ja vapaa kesä lasten kanssa, ennen kuin kuopuskin täyttää kaksi ja isyyslomapäivät on käytetty loppuun.

Ihanaa iltaa kaikille <3

PS: Eskarilaisen kuulumisia on toivottu, ja niitä on luvassa ensi viikolla kun hän on päättänyt eskarin. 

Vihdoin alkaa tuntua että ollaan takaisin elävien kirjoissa koko perhe. Tänään ulkoiltiin jo aamupäivällä lasten kanssa omalla pihalla ja kävelyn merkeissä, ja huomennakin aiotaan ulkoilla omalla pihalla, ja viettää ihan normipäivää kotona askarrellen, tanssien ja leffaa katsoen. Vaikka lapset ovat olleet tänään ihan virkeitä, ja voivat hyvin, ei olisi tullut mieleenkään viedä heitä vielä eskariin tai päivähoitoon, ja huomennakin he saavat varmuuden vuoksi vielä olla kotona. Syy on se, että mä en todellakaan halua olla se, jonka lasten takia tauti leviää eteenpäin edelleen.

Monissa eskari- ja päiväkotikavereiden perheissä on tällä hetkellä vielä meidän kuopustakin pienempiä tyyppejä, ja muistan itse miten en viime vuonna vastasyntyneen kanssa uskaltanut viedä lapsia viikkokausiin päiväkotiin (vaikka he olisivat halunneet mennä) vatsataudin pelossa, ja melkein heti kun lapset menivät, se tauti sitten tuli. Silloin meidän kuopus oli kuusi viikkoa vanha, ja onneksi selvisi kokonaan ilman rajua tautia, joka iski mulle ja Otolle silloin yhtä aikaa. Se oli ihan karmea kokemus, jota ilman oltaisiin mieluusti oltu. Onneksi sentään kuopus ei sairastunut.

Milloin päiväkotiin vatsataudin jälkeen?

Mun mielestä se on ihan uskomatonta, että vanhempia täytyy hoidossa erikseen muistuttaa siitä, että lasta ei saa viedä vatsataudin jälkeen hoitoon, ennen kuin on ollut vähintään yksi kokonaan oireeton päivä (noroviruksessa kaksi). Ja vielä uskomattomampaa on se, että muistutuksesta huolimatta jotkut vanhemmat ajattelevat, että ”no ei se mitään jos kaikki muut lapset sairastuvat ja heidän perheensä sairastuvat” ja vievät lapsen hoitoon heti kun oireet loppuvat. Eihän noin välinpitämätön voi kertakaikkiaan olla! Vatsatauti voi olla pienelle vauvalle hengenvaarallinen, puhumattakaan siitä, mitä se voi aiheuttaa jos päiväkotikaverin perheessä on vaikkapa joku vakavasti sairas, jolle vatsatauti tarttuu.

Vaikka työt tai muut menot olisivat kuinka tärkeitä, ja parin päivän poissaolo aiheuttaisi lisätyötä tai hankaluutta, on se silti pienempi paha kuin se, että tartuttaisi jollekin riskiryhmään kuuluvalle vakavan taudin eteenpäin. Taudin, joka pahimmassa tapauksessa aiheuttaisi hengenvaaran jollekin. Ne pari päivää sisällä voivat oikeasti pelastaa jonkun hengen, sillä vaikka vatsatauti itselle olisi ihan normipöpö, jollekin toiselle se voi olla jotain ihan muuta.  Ja vaikka tietäisi, että ei omassa lähipiirissä tai päiväkotikavereiden lähipiirissä ole pikkuvauvoja tai vakavasti sairaita, ei silti vaan ole reilua levittää inhottavaa sairautta eteenpäin, kun sen kierteen voi helposti katkaista pysymällä pari päivää kotona.

Ihan sama koskee kaikkia muitakin paikkoja kuin päiväkotia. Vasta sairastaneen lapsen kanssa ei lähdetä synttäreille, sisäleikkipuistoon tai kaverille kylään. Sen sijaan jos tuntuu että kotona seinät kaatuvat päälle, voi lähteä kävelylle tai ulkoilla vaikka omalla pihalla tai puhallella saippuakuplia parvekkeella, sekin on lasten mielestä huippu hauskaa sisällä hengailun jälkeen. Ja sisälläkin voi keksiä vaikka mitä tekemistä, kirjojen lukemista, muovailuvahaa, taikahiekkaa tai vaikka askarrella itse lasten lempparia eri limaa.

Mun mielestä tämä on tosi tärkeä juttu, ja toivon että jokainen vanhempi ottaisi huomioon ne muutkin lapset ja perheet kun miettii, onko oma lapsi jo tarpeeksi terve menemään takaisin päiväkotiin. Jos kaikki kipeiden lasten vanhemmat pitäisivät lapset kotona tarpeeksi pitkään, epidemiaa ei välttämättä edes pääsisi syntymään. Toki kotona olemisen lisäksi siihen vaikuttaa myös hyvä käsihygienia ja yleinen vastustuskyky, mutta silti. Meidän perheellä on ainakin vielä reilut kuusi vuotta päiväkoti-uraa jäljellä, sillä niin pitkään on siihen että kuopus menee kouluun. Ehkä jonakin niistä kuudesta vuodesta selvitään yksi kevät ilman vatsatautia? Se vasta olisi hienoa.

Tsemppiä kaikille joilla ikävä vatsatauti tai joku muu kevään tauti jyllää juuri nyt! <3