Eilen illalla mua alkoi supistelemaan ruuanlaiton lomassa, ja yhtäkkiä huomasin kellottelevani säännöllisiä alle 3min välein tulevia supistuksia. Se oli sellainen herätys todellisuuteen. Lapset olivat juuri menneet nukkumaan kun oikeasti sisäistin, että näitähän tulee ihan säännöllisesti ja tajusin ladata supistuslaskurisovelluksen. Otin panadolia ja kuumavesipullon ja parkkeerasin sohvalle. Supistukset eivät olleet kipeitä, mutta tosi napakoita kuitenkin, selkeästi erilaisia kuin tähän asti tulleet satunnaiset harjoitussupistukset. Ja kun kokemuksesta tiedän että mun supistukset eivät ole kipeitä kun vasta juuri ennen ponnistusvaihetta, meni vähän pasmat sekaisin ja aloin miettimään että ei hitto syntyykö se nyt oikeasti tänään.

Siinä me sitten hetken Oton kanssa panikoituamme pakkasimme sairaalakassin lennosta, kirjoitimme synnytyssuunnitelman ja rupesimme miettimään miten organisoimme tyttöjen hoitoon viemisen jos lähtö tulee. Kun mä tuijotin kelloa, niitä vaan tuli ja tuli ja tuli kokoajan parin tunnin ajan. Kokemuksesta kuitenkin tiedän myös, että mulla saattaa jatkua tätä vaihetta useamman viikon vaikka joka päivä, ennen kuin vauva oikeasti syntyy. Ja siksi mä päätin että nyt yritän vaan rentoutua, laitoin puhelimen pois enkä tuijottanut vaihtuvia minuutteja, ja niin ne sitten rauhoittuivat pikkuhiljaa siinä.

Kun väli piteni kolmesta minuutista kahteenkymmeneen minuuttiin, uskalsin oikeasti rauhoittua ja alettiin katsomaan Vikingsiä niinkuin ollaan tehty monena iltana muutenkin. Ei vielä ollut lähdön aika, onneksi. Päästiin nukkumaan ja taas yksi päivä raskautta eteenpäin. Viikot on toki jo ihan hyvät, mutta kyllä vauva saisi vielä pari viikkoa pysytellä kasvamassa ennen kuin tulee ulos, niin alku on hänelle helpompi.

Siinä kun mä pötkötin sohvalla kuumavesipullon kanssa supistellen ja katselin sairaalakassia pakkaavaa miestäni, mut valtasi kuitenkin paniikin sijaan levollinen mieli. Vaikka mitä tapahtuu, vaikka milloin tapahtuu, mulla on tuo ihana aviomieheni tässä tukena. Hän tietää mitä tekee, hän ottaa ohjat käsiinsä ja pysyy rauhallisena. Hän osaa kyllä. Ja yhdessä me selvitään tästäkin synnytyksestä.

Otto on ollut mulle jo kahdessa aiemmassa synnytyksessä maailman suurin tsemppari ja tuki ja se joka mut pitää rauhallisena, ja olen varma että niin tulee olemaan tälläkin kerralla. Hän ei anna paniikille valtaa, eikä jätä mua yksin vaan on läsnä siinä kokoajan. Hän kannustaa, ja hän kuuntelee ja tarkkailee mun vointia. Ja jos mä en tiedä mitä pitää tehdä, hän tietää kyllä.

Eilisillan jälkeen mua on supistellut säännöllisen epäsäännöllisesti, ja olen ottanut tosi rauhassa. Yritän nyt saada viimeiset pakolliset työjutut hoidettua alta täältä sohvan pohjalta käsin, niin voin sitten rauhoittua senkin osalta.

Nyt ne viimeiset epätietoiset hetket on sitten alkaneet. Tämä vaihe raskaudesta on aina se kaikkein kuluttavin henkisesti, kun kokoajan pitää olla valmiudessa ja ei ikinä tiedä että milloin se tilanne oikeasti on päällä. Onneksi tätä ei kestä montaa viikkoa vaikka loppuun asti menisikin. Jotenkin en vaan osannut yhtään varautua tähän, kun viimeiset viikot on olleet niin oireettomia. Toisaalta, tällä tavalla puskista se tuli Tiarankin odotusaikana, supistukset vaan alkoivat ihan yhtäkkiä viikolla 34+3 ja kestivät sinne synnytykseen asti, viikolle 35+6. Eilen mulla oli 34+2 ja tänään siis 34+3, ehkä tämä tyyppi ottaa siskostaan mallia, tai sitten ei.

Mutta joo, jännityksellä nyt odotellaan täällä ja seurataan mitä tapahtuu, ja lähdetään käymään tarkistamassa tilanne jos alkaa tuntua siltä että se on tarpeellista. Oli se sitten tänään, ensi viikolla tai kolmen viikon päästä. IIK!

Ihanaa sunnuntaipäivää kaikille <3