Toimin vuoden 2017 ajan Liberon Ambassadorina, ja tämä postaus on osa Liberon ja Lifien kaupallista kampanjaa. Kirjoitin viimeksi Libero Ambassador -postaussarjassa Libero Baby Buzz -rannekkeesta ja siitä miten itse uskon puolison kokevan raskausajan, mutta tänään on aika päästää ihan oikeasti Otto ääneen. Otto sai kirjoittaa ylös omia ajatuksiaan koskien sitä miten hän on kokenut nämä meidän kolme yhteistä vauvanodotusaikaamme.

Otto: ”Näin miehenä on minun tunnustettava että vaimoni raskaudet ovat olleet minulle kovin hämmentäviä aikoja. Olen aina ollut täysin perillä siitä että vaimoni sisällä tapahtuu muutoksia ja että jos kaikki menee hyvin kasvaa perheemme väkiluku taas yhdellä. Mutta siihenhän se jäi, tietoisuuteen. Varsinkin raskauden alkuvaiheilla kun vaimoni aivan varmasti tuntemat potkut saattoivat minun näkökulmastani olla myös voimakkaita suolistoliikkeitä, oli konkreettisin indikaattori lähestyvästä lapsesta alati lisääntyvät, minun alusvaatteitanikin pienemmät bodyt. Siinä on paljon mihin sopeutua. Eikä sopeutumista auttanut se että siinä missä synnyttäneet ja odottavat äidit usein päätyivät puhumaan tuntemuksistaan, oli meidän miesten keskeinen jutustelu tasolla ”höhö kakkavaippoja”.

Siitäkin huolimatta koen että niin aikoinaan tulevana kuin nykyisenäkin isänä on roolini aina ollut selkeä. Puolisoni, eli äidin tukeminen kaikilla mahdollisilla tavoilla. Oli kyse sitten vesilasin hakemisesta liikkumista hankaloittavan vatsan takia tai koko arjen pyörittämisestä lääkärin määräämän vuodelevon takia, on miehen tehtävä mitä miehen on tehtävä. Siinäkin vaiheessa kun vatsamme kasvoivat kilpaa, toisella lähestyvän uuden elämän synnyttämisen johdosta, toisella lähinnä epäterveellisen mutustamisen takia, en minä kertaakaan kokenut että olisin hukannut tieni tai edes välttämättä tehnyt tarpeeksi. Vaikka vähän välillä väsyttikin, oli minulla tehtäväni.

Tunnustan kuitenkin olevani jossain määrin puolueellinen. Esikoisemme kun aloittaa tänä keväänä jo eskarin, on täysin mahdollista että katselen ensimmäistä odotusaikaa vaaleanpunaisin lasein. Ensimmäisen raskauden yhteydessä ei minulla edes käynyt mielessä että minä olisin ehkä voinut jäädä vanhempainvapaalle, toisin kuin nyt kolmannen kohdalla. Vaikka koen että roolini isänä on aina ollut selkeä, on myös erittäin todennäköistä että siihen sopeutuminen oli ensimmäisellä kerralla hieman rankempaa kuin nyt näin vanhana konkarina.

Yksi asia on kuitenkin varma, ja koskee niin minua kuin muitakin tuntemiani synnytyksessä mukana olleita isejä. Oma jälkikasvu konkretisoituu hyvin nopeasti kun sen pienen rakkauden täyteisen nyytin saa ensimmäistä kertaa syliinsä. Kun oikeasti tuntee ne liikkeet ensimmäistä kertaa.”

Sellaisia ajatuksia Otolla raskausajoista, eli aika hyvin taisin itsekin olla perillä siitä mitä mieheni on tuntenut. Puolison on kovin vaikea olla raskaudessa yhtä mukana kuin äiti on, koska kaikki muutokset tapahtuvat äidin kehossa. Joku toinen puoliso saattaa tietysti tuntea aivan eri tavalla, mutta näin meillä. Ja mä ymmärrän sen paremmin kuin hyvin.

Libero haluaa auttaa puolisoita olemaan mukana raskaudessa, ja siksi Libero on kehittänyt Baby Buzz -rannekkeen, jolla äiti voi lähettää puolisolleen viestin, pienen värinän eli ”buzzin” aina kun vauva liikkuu. Tästä aiheesta nousi viimeksi todella hyvää keskustelua kun kirjoitin Libero Baby Buzz -rannekkeesta ensimmäistä kertaa. Toiset äidit kokivat sen aivan höpöhöpönä, toiset taas olivat sitä mieltä että se on aivan loistava väline joka tuo ajatukset vauvasta puolison arkipäiviin helposti ja hauskasti mukaan.

Rannekkeen ei ole millään tavalla tarkoitus simuloida sitä miltä vauvan liike tuntuu, vaan ainoastaan tuoda ajatus vauvasta puolison mieleen ja muistuttaa siitä että tuleva pikkutyyppi siellä elämöi ja voi hyvin. Tämä auttaa luomaan mielikuvia tulevasta vauvasta ja helpottaa mahdollisesti valmistautumista tulevaan vanhemman pestiin. Jos olet hieman skeptinen mutta idea kuulostaa hauskalta: kokeile ihmeessä, sillä rannekkeen käyttöön ottaminen ei maksa sinulle tai puolisollesi senttiäkään.

Libero Baby Buzzin voi lainata Liberolta ilmaiseksi (kyllä, luit ihan oikein) sinulle ja puolisollesi. Rannekkeen voi tilata aina raskausviikolle 35 asti, ja siinä on n. kahden viikon toimitusaika. Libero Baby Buzz toimii Applen puhelimissa, joissa on käyttöjärjestelmäiOs 9 tai uudempi, sekä bluetooth -yhteys. App storessa on saatavilla Baby Buzz-sovellus jonka avulla rannekkeet toimivat, ja appi on ladattavissa iPhone 4S-mallista eteenpäin. Mene osoitteeseen libero.fi/babybuzz ja tilaa ranneke ilmaiseksi lainaan!

Miten teidän puolisot ovat kokeneet vauvan odotuksen? Onko siinä ollut helppoa olla mukana?

Toimin vuoden 2017 ajan Liberon Ambassadorina, ja tämä postaus on osa Liberon ja Lifien kaupallista kampanjaa. Mun raskausajasta on pian kaksi kuukautta, tämä aika sen jälkeen on lentänyt kuin siivillä. Raskausaika sen sijaan tuntui välillä aivan tuskastuttavan pitkältä. Siinä missä nämä kaksi kuukautta raskauden jälkeen tuntuvat yhdeltä silmänräpäykseltä, oli yhdeksän kuukauden raskausaika ainakin seitsemän vuotta pitkä. Vaikka vauvanodotus on aivan ihanaa aikaa, on se omalta osaltaan myös hermoja raastavaa pelkoa siitä että onko vauvalla kaikki hyvin, sekä ainakin mulla erilaisia oireita oireiden perään.

Parasta raskaudessa ovat vauvan liikkeet, jotka kertovat siitä että vauva on elossa ja voi hyvin, sekä luovat kuvaa siitä millainen tyyppi tuleva pikkuinen on. Monesti vauvat ovat jo mahassa sellaisia kun tulevat sitten olemaan synnyttyäänkin, eloisia tai rauhallisempia. Mulle mielikuvien muodostaminen tulevasta vauvasta helpottui ainakin huomattavasti sen myötä kun hän alkoi liikkumaan, se teki raskaudesta paljon todentuntuisempaa. Ja näin jälkeenpäin voin sanoa että ainakin toistaiseksi hän vaikuttaa juuri sellaiselta kuin oli mahassakin, tosi aktiivinen ja kova liikkumaan, mutta nukkuessaan ihan rauhallinen.

Äiti on tietenkin kokoajan perillä omasta raskaudestaan ja vauvan menoista mahassa, mutta entäs sitten puoliso? Hän vain kulkee vierellä ja yrittää omalta osaltaan osallistua odotukseen. Otto on tukenut mua jokaisessa raskaudessa alusta loppuun asti ihan täysillä ja ollut niin mukana kun on voinut. Hän on kokeillut mahaa kerta toisensa jälkeen kun olen huutanut että ”tuu äkkiä kokeilemaan vauva riehuu!”, ja hän on hieronut selkää ja paijannut masua.

Hän on myös rehellisesti kertonut jokaisen raskauden jälkeen, miten paljon todellisempaa siitä tuli vasta sitten kun vauva syntyi. Ainakin mä olen saanut sellaisen fiiliksen että minun miehelleni raskaus ja vauva on aikamoisen absurdi asia siihen asti että lapsen voi oikeasti nähdä mahan ulkopuolella. Puolisolle raskaus on tietysti iloinen asia, mutta koska hän ei voi itse tuntea kaikkea sitä mitä äiti tuntee, raskausaika saattaa olla myös kovan stressin ja huolen aikaa, huolen siitä onko kaikki hyvin.

Kaikki muutokset tapahtuvat äidin kehossa, ja ne valmistavat häntä kokoajan vauvan tuloon, mutta puoliso ei saa samanlaista luonnon apua muutokseen. Libero on ottanut tehtäväkseen tuoda raskausaikaa lähemmäs myös toista tulevaa vanhempaa, ja siksi Libero on kehittänyt Baby Buzz-rannekkeen, jolla hänkin pysyy mukana vauvan liikkeissä. Ranneketta kevyesti painamalla äiti voi lähettää puolisolleen viestin, ”buzzin”, kun vauva liikkuu, ja näin hänkin tuntee liikkeen vaikka ei olisikaan mahasta kosketusetäisyydellä. Baby Buzz-rannekkeen saa Liberolta ilmaiseksi lainaan raskauden ajaksi, ihan uskoamattoman hienoa eikö?

Uskon että ainakin meille tämä olisi ollut mahtava lisä varsinkin ensimmäisessä raskaudessa, kun kumpikaan meistä ei tiennyt vielä vanhemmuudesta mitään. Toki tämä olisi ollut hauska tokalla ja kolmannellakin kerralla, mutta uskon että etenkin esikoisen odottajille ranneke voisi olla todella hieno lisä odotusaikaan.

Jos olet raskaana ja haluaisit ottaa puolisosi rannekkeen avulla odotukseen mukaan, mene osoitteeseen libero.fi/babybuzz ja tilaa rannekkeet ilmaiseksi lainaan sinulle ja puolisollesi. Mun mielestä on uskomattoman hienoa että Libero tarjoaa tämän mahdollisuuden maksuttomasti! Baby Buzz-ranneke ja sovellus toimivat Applen puhelimilla joissa on käytössä iOs 9 tai uudempi, sekä bluetooth -yhteys. App storessa on saatavilla Baby Buzz-sovellus jonka avulla rannekkeet toimivat, ja appi on ladattavissa iPhone 4S-mallista eteenpäin. Rannekkeen voi tilata lainaan raskausviikolle 35 asti, ja siinä on n. kahden viikon toimitusaika.

Yhteistyössä Libero.

Kokeilkaa te ihmeessä miten tämä toimii, mua ainakin harmittaa että en kerennyt itse kokeilemaan kun raskaus päättyi vain pari kuukautta liian aikaisin tämän kannalta, hah!

Moni on toivonut postausta siitä kuinka sujuu palautuminen kolmannen raskauden jälkeen. Synnytyksestä on kulunut nyt 12 päivää ja palautuminen on päässyt hyvin käyntiin. Maha on lähtenyt yllättävän hyvin tälläkin kertaa, vaikka kolmannella kerralla ajattelin että saattaisi kestää hieman kauemmin kuin aikaisemmissa raskauksissa. Mahdun jo omiin farkkuihini (kiitos superstretch!), mutta hirvittävän mukavalta ne eivät tunnu jalassa ja niiden yläpuolelle puristuu kyllä mukavasti nahkaa. Mutta kaikki aikanaan, ei mulla tässä mikään kiire ole minnekään.

Sain nyt kolmannella kerralla muutaman arven mahaan lisää ja niissä varmasti kestää hetki haaleta, mutta aika vähällä pääsin tälläkin kertaa niiden suhteen. Täytyy ehdottomasti olla kiitollinen omaa kroppaa kohtaan ja sitä miten hyvin se on kestänyt kaikki kolme raskautta ja synnytystä. Tiedän että ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys että esimerkiksi synnytyksestä selviää ilman tikkejä tai komplikaatioita. On ollut mukavaa aloitella vauva-arkea kun oma vointi on ollut hyvä ja melko ”normaali”.

Maha synnytyspäivänä

Maha viikko synnytyksestä

Mulla tuli aluksi jäätävät turvotukset synnytyksen jälkeen, en meinannut saada sormuksiakaan pois sormista, mutta nyt nesteet ovat lähteneet pois ja sormuksetkin taas liikkuvat nätisti. Raskauskiloja mulla on varmasti vielä jäljellä, mikä on ihan hyvä imetystä ajatellen. Edessä on kuitenkin pitkä imetystaival ja vauvalla pitää olla vähän ruokavarastoa mistä kehittää maitoa. Onneksi maitokin on tosiaan noussut hyvin ja imetys sujuu mukavasti. En kuitenkaan tiedä montako raskauskiloa mulla on vielä jäljellä koska en omista vaakaa, eikä mua oikeastaan kiinnostakaan sitä vielä tietää. Katsellaan sitten joskus jälkitarkastuksessa kun paino pitää neuvolan puolesta tsekata.

Kymmenen päivää synnytyksestä

En ole vielä liikkunut hirveästi koska näin talviaikaan vauvoja ei suositella vietäväksi ulos ennen kahden viikon ikää. Mutta ensi viikolla ajatuksissa on aloittaa varovasti vaunulenkkeily pikkutyypin kanssa, enkä malttaisi odottaa että pääsen työntelemään meidän vaunuja ja neitokaista niissä. Ulkona on ollut ihan mielettömän kauniita aurinkoisia päiviä, toivottavasti niitä aurinkopäiviä on luvassa ensi viikollakin.

12 päivää synnytyksestä

Mulla on tosi hyvä mieli palautumisen suhteen ja toivon että vointi jatkuu hyvänä tulevinakin viikkoina. Neuvolan hoitaja muistutti ottamaan myös iisisti välillä ja aina imettäessä rentoutumaan kunnolla ja pötköttelemään, vaikka vointi hyvä onkin. Ja olen ottanut neuvosta vaarin ja viettänyt hyvällä omallatunnolla vauvelin kanssa imetyshetkiä sohvalla tai sängyllä pötkötellen.

Kirjoitin vähän kattavammin ajatuksia palautumisesta ylipäätään Zeldan odotusajan jälkeen. Postauksesta voi käydä myös kurkkimassa miten palauduiin kahdella aiemmalla kerralla.

Keväämmällä tarkoituksena on harrastaa liikuntaa taas säännöllisemmin, koska haluan voida hyvin ja olla hyvässä kunnossa. Mutta siitä projektista lisää sitten kun se on ajankohtaisempi, juuri nyt on hyvä juuri näin.

Ihanaa lauantai-iltaa tyypit <3

Tästä tekstistä tulee pitkä, mutta en usko että voisin itse pätkiä tätä kertomusta osiin. Mä haluan kertoa sen kokonaisuudessaan juuri sellaisena kuin se oli. Tässä tulee mun kolmas synnytyskertomus.

Maanantaina 6.2. oli ihan tavallinen maanantai, Otto oli etäpäivällä ja pidin tytötkin kotona. Aamulla pesin useamman koneellisen pyykkiä, leikittiin lasten kanssa legoilla ja rakennettiin niistä metsä ja meri ja prinsessalinna ja vaikka mitä. Siis niin tavallinen maanantai kuin olla ja voi. Mua ei hirveästi supistellut, ei säännöllisesti eikä epäsäännöllisesti ja en ajatellut että synnytys olisi mitenkään erityisen lähellä.

Kokattiin Oton kanssa iltaruuaksi lasagnette uuniin siinä vähän viiden jälkeen samalla kun tytöt katselivat Pikku kakkosta. Siinä kokatessa mä tirautin perus hormoni-itkut jostain ja Otto lohdutti mua. Kun ruoka oli saatu uuniin, me käperryttiin hetkeksi kainalokkain sohvalle katsomaan Pikku kakkosta tyttöjen kanssa. Vauva möyrysi mahassa ihanasti ja Otto piti kättä siinä ja tunnusteli miten pikkutyyppi liikkuu. Siinä Oton kainalossa pötkötellessä, Oton käsi mun mahalla, mä tunsin kuinka mun mahassa napsahti kovaa. Kalvot olivat napsuneet aikaisemminkin mutta tämä oli ihan selkeästi kovempi napsaus. Ja sitten mulle tuli se tunne, se selittämätön tunne että vaan tiesin että nyt tapahtuu.

Sanoin vaan Otolle hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi että ”Mä nousen nyt.” ja käppäilin niin äkkiä kuin sillä jättimahalla pääsin sohvalta maton poikki vessan oven eteen. Sitten alkoi valua lapsivedet vauhdilla, kello oli 17.30. Huusin Otolle olkkariin että multa meni lapsivedet, ja sitten mua alkoi ensin naurattaa ja sitten itkettää. Nauratti se että niin määrätietoisesti äkkiä tulin pois uuden maton päältä ettei se mennyt sotkuun, ja vielä onnistuin. Ja sitten viikkojen malttamaton odotus vaihtui jännitykseksi ja vähän alkoi pelottaakin että miten nopeasti tämä kaikki nyt tästä etenee ja onko vauvalla kaikki hyvin ja ääk apua mun pitää oikeasti synnyttää se vauva ulos.

Mua ei supistellut vielä tässä vaiheessa ja ekana alettiin miettimään toimintasuunnitelmaa. Ruuassa oli paistoaikaa enää kymmenen minuuttia, ja mä ajattelin että kerran mua ei vielä supistele niin syödään nyt ainakin ensin. Otto soitti isälleen, että pääseekö hän tyttöjen kaveriksi tänne meille, ja mä soitin Naistenklinikan synnytysosastolle ja kysyin mitä mun pitäisi tehdä. Sieltä sanottiin että voi seurata kotona siihen asti että tulee säännöllisiä supistuksia, ja siinä puhelun lopuksi, n. klo 17.50 mulla tuli sitten ensimmäinen supistus.

Kauhoin vauhdilla ruokaa naamariin, pakkailin viimeisiä kamppeita ja nappasin vielä mahakuvatkin nopeasti siinä samalla kun seisoskelin pyyhkeen päällä valuttamassa lapsivettä. Oton isä oli soittaessa 20min ajomatkan päässä meiltä ja lähti heti tulemaan. Saatiin kaikki valmiiksi, pusuteltiin vielä tyttöjä ja sitten kun heille saapui hoitaja, tehtiin ovella läpsystä vaihto ja me lähdettiin autolle. Tässä vaiheessa mua supisteli kolmen minuutin välein, mutta ei mitenkään kauhean kipeästi.

Autossa Otto totesi että tankki on melko tyhjä, ja kysyi että ehdittäisiinkö tankata nopeasti kun on tulossa kovat pakkaset ja ei ole hyvä seisottaa autoa pakkasessa melkein tyhjällä tankilla. Mä sanoin että tottakai että ei tässä vielä mitään. Kello oli silloin n. 18.30 kun pysähdyttiin huoltoasemalla. Oton tankatessa mulla tuli ensimmäinen vähän kipeämpi supistus, sellainen jonka kyllä kesti ihan hyvin mutta vähän sai keskittyä hengittelemään.

Jatkettiin matkaa ja kellottelin edelleen supistuksia jotka tulivat n. kahden minuutin välein ja olivat kestoltaan puolitoista minuuttia. Suunnilleen joka toinen supistus oli sellainen että sai hengitellä ja jokatoinen sellainen että pystyi ihan helposti juttelemaan. Oltiin sairaalassa vähän ennen seitsemää, ja ilmoittauduttiin siinä. Meille tuli kiva kätilö joka laittoi mut käyrille ja totesi että kohdsunsuu on vasta 2cm auki. Supistuksia piirtyi käyrillä tiuhaan ja päästiinkin siitä sitten joskus varttia vaille kahdeksan synnytyssaliin. Salissa alkoikin tapahtua nopeaa.

Mä tunsin ekat niin kipeät supistukset että hengittelykään ei tuntunut auttavan mitään, ja siinä tilanteessa pyörsin kaikki aiemmat suunnitelmani luomusta. Kätilö totesi että olen avautunut vasta kolmeen senttiin, ja että spinaalipuudutusta ei kannata laittaa kun se auttaa vaan reilun tunnin verran, että laitetaan mieluummin epiduraali. Kerkesin siinä myös kertoa kahdesta aiemmsta kokemuksestani epiduraalin kanssa, kuinka se ei ehtinyt auttaa ollenkaan. Kahdeksalta oli myös kätilön vaihto, ja ensimmäinen kätilö kertasi siinä nopeasti yövuoroon tulleelle kätilölle mikä meidän tilanne on. Sain epiduraalin vähän jälkeen kahdeksan, ja se kerkesi auttaa hienosti kahden supistuksen ajan.

Kymmentä yli kahdeksan mä sanoin että mua sattuu ihan hirveästi pakaraan. Ja sainkin sitten luvan ponnistaa, sillä kohdunsuu oli täydet kymmenen senttiä auki. Eli jälleen kerran epiduraali toimi mulla niin että se rentoutti kohdunsuun heti ja sai sen avautumaan todella nopeasti. Vaikka itselle tuli hetkeksi sellainen ”ei taas, enkö saa tälläkään kertaa sitä hetken lepoa ennen ponnistusvaihetta”, niin toisaalta hyvähän se vain oli että synnytys ei pitkittynyt enempää vaan päästiin tositoimiin.

Mulla ponnistuksentarve tuntuu aina sellaiselta jäätävältä lihaskrampilta pakarassa eikä miltään kakkahädältä niinkuin moni muu sitä kuvailee. Ajattelin että oman synnytyssuunnitelmani mukaisesti kokeilen ponnistaa nelinkontin ensin. Vauva ei ollut ihan täysin laskeutunut oikeaan asentoon, ja siinä konttausasennossa sitten vauva ensin käänsi itseään oikein päin. Musta tuntui kuitenkin että en osaa ponnistaa oikein siinä asennossa ja että kaikki mun voimat kului siihen että yritin pitää itseäni pystyssä, vaikka ne olisi pitänyt käyttää ponnistamiseen.

Vaihdoin vartin venkslaamisen jälkeen tuttuun ja turvalliseen puoli-istuvaan asentoon, jossa olin ponnistanut maailmaan jo kaksi ihanaa pientä tyttöä. Yövuoroon tullut kätilö oli aivan ihana, hän kannusti mua ja kehui ja kertoi kokoajan miten tukka jo näkyi. Hän myös antoi mun kokeilla ihan mitä halusin itse ja sanoi että mä itse tiedän parhaiten mikä asento on mulle hyvä. Se valoi muhun kyllä todellakin uskoa itseeni. Asennon vaihdon yhteydessä vauva oli vihdoin kierähtänyt oikeaan kulmaan ja ponnistaminen alkoi oikeasti tuntua siltä että jotain tapahtuu.

Loppuvaiheessa en saanut ponnistaa kunnolla, vaan mun piti jarrutella, sillä vauvalla oli napanuora kahdesti kiertyneenä kaulan ympäri. Viimeiset kymmenen minuuttia vaan odottelin ja sain ponnistaa ihan pieniä ponnistuksia, jotta napanuora ei päässyt kiristymään kaulan ympärille kuristavaksi. Kello 20.51 meidän pikkuinen tyttö viimein syntyi, ja hän oli täydellinen. Hän alkoi heti itkemään, ja niin alettiin myös minä ja Otto. Otto itki sillä tavalla coolisti, pyyhki vähän kyyneltä silmäkulmasta – mä ulisin ihan täysillä. Kaikki tunteet vaan purkautuivat kerralla ja en pystynyt rauhoittumaan, olin vaan niin helpottunut että vauvalla oli kaikki hyvin ja hän oli vihdoin siinä ja hän oli meidän ja hän oli ihana.

Sain vauvan rinnalle ja hän oli niin pieni ja rakas ja kaunis. Siinä me killiteltiin toisiamme, vauva oli aivan virkeä ja tuijotti meitä suurilla silmillään heti. Otto sai leikata vauvan napanuoran ja vauva oli ihokontaktissa ensimmäiset neljä tuntia salissa. Hän osasi heti syödä ja viettikin pitkän tovin rinnalla. Mä kävin suihkussa ja sillä aikaa vauvaa putsattiin ja mitattiin ja punnittiin. Neidin mitat olivat 3570g ja 49cm, päänympärys oli 35cm.

Mä en saanut synnytyksessä yhtään repeämää enkä tarvinnut tikkejä, enkä myöskään menettänyt kovin paljoa verta, ja olo oli hyvä ja virkeä heti koko homman jälkeen. Istukka ja kalvot tulivat itsestään ulos kokonaisina, ja ilman oksitosiinitippaa. Aiemmin olen saanut heti vauvan tultua ulos oksitosiinia että nekin tulevat, mutta tällä kätilöllä ei ollut mikään kiire niiden kanssa vaan ne saivat aivan rauhassa tulla itsekseen ulos ilman mitään lisälääkkeitä. Ja täytyy sanoa että tällä kertaa tuo ikävä vaihe meni ensimmäistä kertaa kolmesta niin omalla painollaan että en sitä edes melkein huomannut, ennenkuin kätilö sitten esitteli meille hienoa istukkaa.

Siellä salissa me hengailtiin vauvan kanssa ja syötiin iltapalaa ja kirjattiin kätilön kanssa synnytyksen kulkua ylös. Hän ei ollut kerennyt täyttää meistä edes esitietoja valmiiksi kun joutui heti vuoroon tultuaan tositoimiin.

Mun täytyy oikeasti vielä kerran kehua kätilöä, hän oli vaan ihan huippu tyyppi ja koko synnytyksen ajan säilyi sellainen rento ja rauhallinen tunnelma vaikka napanuora kaulan ympärillä olisi voinut aiheuttaa ties mitä ongelmia. Hän todella tiesi mitä teki ja sai mutkin uskomaan itseeni. Vaikka 40min ponnistusvaihe oli huomattavasti pidempi kuin mun kaksi aiempaa (17min ja 12min) niin ei mulle jäänyt siitä mitään traumoja koska kokoajan mut pidettiin kärryillä siitä mitä tapahtuu ja sain liikkua ja tehdä niinkuin musta tuntui parhaalta.

Lisäksi on pakko kehua Ottoa, koska hänkin pysyi niin rauhallisena koko synnytyksen ajan ja oli jotenkin ihan konkari jo, ei yhtään jännitellyt tai ainakaan näyttänyt sitä. Hän antoi mun puristaa kättään ihan täysillä ja se oli juuri se mitä mä siinä kaipasin. Ja se rakkauden määrä joka synnytyssalin täytti meidän vauvan tultua maailmaan oli vaan jotain ihan uskomatonta.

Koko synnytyksestä jäi tosi hyvä fiilis, joskin hämmentynyt, kun kaikki meni niin hurjan nopeasti jälleen kerran. Kolmessa tunnissa Pikkukakkosen katselusta siihen että vauva oli jo sylissä. Ihana kokemus kaikin puolin, ja kyllä mä vaan vieläkin olisin valmis synnyttämään vaikka sata vauvaa, vaikka meillä ei sellaista tässä olekaan suunnitelmissa. Synnyttäminen on ihanaa, eikä mikään muu mitä olen elämässäni kokenut vedä vertoja sille hetkelle kun saa oman lapsen syliin ensimmäistä kertaa.

Me päästiin osastolle yöllä joskus yhden aikaan, ja saatiin tosiaan perhehuone. Alettiin siinä sitten nukkumaan, tosin itse nukahdin vasta aamuneljän maissa ja unta riitti hurjan tunnin verran, pikkuisen taisi olla hormoneilla ja adrenaliinilla sormensa pelissä. Eihän sitä vaan voinut nukkua kun piti tuijottaa pientä rakasta koko yö. Onneksi Otto sai vähän nukuttua, niin hän jaksoi heti aamulla kasin maissa käydä hakemassa tytöt katsomaan omaa tuoretta pikkusiskoaan.

Tytöt olivat aivan ihmeissään ja onnesta soikeana ihanasta pikkusiskosta, ja viettivät meidän kanssa koko päivän sairaalassa. Illaksi ja yöksi tytöt menivät Oton perheen luokse, sillä ei päästy vielä ekana päivänä kotiin. Vauvalla kuului vielä sydämestä minimaalinen sivuääni kun hän oli niin nuori (13h lääkärintarkistuksen aikaan) että sydämen ductus ei ollut vielä kerennyt mennä umpeen. Siksi siis vietimme vielä toisen yön osastolla, ja seuraavan aamun lääkärintarkistuksessa ääntä ei enää kuulunut ja saimme lähteä kotiin. Kotiuduimme vauvan ollessa 38 tuntia vanha.

Nyt takana on jo viisi päivää kotona, ja tämä on ollut yksi elämäni ihanimpia viikkoja. Nämä ensimmäiset hetket ovat ainutlaatuisia ja ihania ja niin täynnä rakkautta tuota pientä ihmettä ja koko omaa perhettä kohtaan. Ollaan maailman onnekkaimpia <3

Ja hän on ihana <3 Meidän perheen kuopus, ihana pieni tytär, syntyi maanantai-iltana 6.2.2017 klo 20.51 mitoin 3570g & 49cm. Päästiin tänään mun ja Oton kolmannen hääpäivän kunniaksi kotiin aamulla koko perhe ja ollaan maailman onnellisimpia. Nautitaan vauvakuplasta nyt aivan täysillä ja palaan kertomaan enemmän sitten kun siltä tuntuu. Vauva ja minä voidaan tosi hyvin, ja hän on niin pieni ja rakas ja ihanin tyyppi juuri meidän perheeseen. Tuoreet isosiskot ovat myös ottaneet tulokkaan hienosti vastaan ja ovat hänestä niin ylpeitä, niinkuin mekin heistä kaikista kolmesta neidistä. Kiitos hurjasti kaikille onnitteluista ja tsempistä ja tuesta mitä ollaan teiltä saatu <3 Ihanaa iltaa tyypit, mä uppoudun takaisin vauvantuoksuun <3