Riitely meidän perheessä – onko sitä?

15.01.2019

”Kuten kaikki tietävät ei arki ole aina ruusuilla tanssimista niin olis kiva kuulla miten teidän perheessä ratkotaan ristiriitatilanteita ja miten te vanhemmat riitelette lasten läsnä ollessa”

Tällaisen postaustoiveen vastaanotin tällä viikolla, ja päätin heti tarttua siihen, koska aihe on ihan älyttömän kiinnostava. Mulle ristiriitojen ratkaiseminen ja riitely eivät ole synonyymejä, vaan ne ovat tavallaan vastakohtia. Vaikka toki molemmissa tavoissa ne ristiriidat usein ratkeavat, eli lopputulos voi olla sama, mutta ratkaisutapa on eri.

Mulle riitely ajatuksena tuntuu inhottavalta, riitely sellaisena kuin mä sen käsitän. Se tuntuu tarpeettomalta, ja sellaiselta, mitä en ideaalitilanteessa halua omaan elämääni tai omaan parisuhteeseeni. Ristiriidat ja ristiriitatilanteet taas kuuluvat elämään. Niitä tulee väistämättä jokaiselle eteen, vaikka kuinka on onnellinen ja rakastava elämäntilanne. Mä haluan uskoa, että aina ei ole pakko riidellä, jos molemmat osaa ja/tai haluaa ratkaista ristiriitatilanteita muilla keinoilla. Yleensä pyrin ratkaisemaan ristiriidat muuten kuin riitelemällä. Toisille taas riitely on keino ”puhdistaa ilmaa” ja siinä ei ole mun mielestä mitään pahaa. Jokaisella parilla on omat keinot ratkaista ristiriitatilanteet, ja niin sen pitää ollakin.

Mun ei koskaan tee mieli huutaa Otolle tai loukata Ottoa, enkä koe olevani riidanhaluinen. Oton ei koskaan tee mieli huutaa mulle tai loukata mua, eikä hänkään ole riidanhaluinen. Jos ollaan jostain asiasta eri mieltä en ajattele, että Otto on tyhmä, Otto on ärsyttävä tai Otto on väärässä. Mä haluan ymmärtää Ottoa, mä haluan ymmärtää miksi me ollaan eri mieltä, ja miten me voidaan ratkaista ristiriita mielipiteiden välillä, jos se on joku asia, joka on pakko ratkaista. Haluan myös hyväksyä sen, että joistain asioista me vaan satutaan olemaan eri mieltä, ja sekin on aivan ok. Ei kaikessa tarvitse olla samaa mieltä, kunhan ne tärkeimmät asiat ovat sellaisia, joista ollaan samaa mieltä. Ja meillä ne ovat. Me jaetaan samat arvot ja ollaan samoilla linjoilla kaikista isoista asioista, kuten rahasta, kasvatuksesta, asumisesta, töistä, koulutuksesta, tasa-arvosta ja muista.

Me ollaan oltu kohta kahdeksan vuotta yhdessä. Vaikka se on aivan super lyhyt aika jos vertaa vaikka mun isovanhempien 59-vuotiseen avioliittoon ennen mun mummun kuolemaa, se on kuitenkin sen verran pitkä aika, että ollaan opittu tuntemaan toisemme aika hemmetin hyvin.

Me tiedetään mikä saa toisen herkästi ärsyyntymään tai pahoittamaan mielensä ja osataan myös ennakoida. Tiettyyn aikaan kuukaudesta mä olen herkempi ja alakuloisempi. Aamuisin taas Otolle ei kannata puhua mitään sen tärkeämpää ennen kuin hän on juonut aamukahvinsa, sillä luultavasti hän ei jaksa keskittyä vielä. Töiden jälkeen me molemmat halutaan, että toinen tervehtii ja kysyy miten päivä on mennyt, ennen kuin alkaa papattamaan arjen asioista. Pieniä juttuja, mutta isoja juttuja, jotka ehkäisevät riitojen syntymistä. Kumpikin pyrkii olemaan tuomatta ristiriitoja esille juuri näissä hetkissä, ellei se ole aivan välttämätöntä, mitä se harvoin on.

Me ei myöskään aleta käymään ristiriitoja läpi silloin, kun on kiire jonnekin tapaamiseen, ollaan keskellä lasten pukemisrumbaa päiväkodissa tai kun kaikilla on hirveä nälkä. Hyvin yksinkertaisia periaatteita, mutta oikeasti ehkäisevät todella paljon sellaista turhaa kinastelua. Sen sijaan me keskustellaan rauhassa pitkään iltaisin, kun saadaan olla kahdestaan. Tai keskustellaan kun ollaan lasten kanssa kävelyllä: isot lapset pyöräilevät edellä hirveää vauhtia, taapero nukkuu rattaissa ja me kävellään perässä ja puhua pälpätetään. Autossa me jutellaan tosi paljon, autossa on hyvä keskustella. Yleensä me keskustellaan ihan kaikesta maan ja taivaan välillä, eikä mistään ristiriidoista, mutta jos sellaisia tulee, nämä ovat niitä hyviä hetkiä niistä(kin) keskustelemiseen.

Mistä asioista meillä sitten tulee tai on tullut ristiriitoja?

1. Matkustelusta. Tämä on vuosien aikana ollut ehkä meidän suurimpia ristiriitoja, sillä mä olen aina halunnut matkustaa enemmän ja kauemmas ja pidemmäksi aikaa kuin Otto. Mutta vuosien saatossa meidän toiveet ja tarpeet ovat hioutuneet lähemmäs toisiaan. Ollaan puhuttu juurta jaksaen siitä, miksi kumpikin haluaa tehdä tai olla tekemättä mitäkin, ja hyväksytty ne syyt ja mielipiteet. Ollaan etsitty kompromissi, kultainen keskitie, jossa toisesta ei tunnu, että ei pääse ikinä mihinkään ja toisesta ei tunnu, että rampataan liikaa tai jätetään koti liian pitkäksi aikaa. Mä olen hyväksynyt sen, että niitä matkahaaveita ehtii toteuttaa hitaamminkin, eikä tarvitse heti muuttaa puoleksi vuodeksi ulkomaille. Otto on hyväksynyt sen, että mäkin haluan nähdä maailmaa, koska olen matkustanut omassa lapsuudessani niin vähän, enkä vieläkään ole käynyt Euroopan ulkopuolella ikinä, toisin kuin hän moneen kertaan.

2. Kalenterista ja menoista. Mä olin pitkään aivan todella huono merkkaamaan menoja kalenteriin ylös. Sitten saattoi käydä niin, että koko viikko oli aivan täynnä tekemistä ja jotkut menot olivat päällekkäin. Se oli kuormittavaa ja ihan pyllystä. Otto taas ei ennen ollut kauhean spontaani. Hän halusi olla mahdollisimman paljon kotona, eikä tykännyt tehdä asioita niin ex tempore kuin minä. Meidän kompromissi on ollut se, että mä olen opetellut kalenterin ja Otto on opetellut spontaaniutta. Nykyään Ottokin ehdottelee yhteistä spontaania tekemistä sunnuntaipäivänä, ja lähtee innostuneena mukaan jos ehdotan jotain puolen tunnin varoitusajalla. Mä taas olen itsekin fiiliksissä siitä, että pidän kalenterista nykyisin huolen, koska se on mulle itsellenikin paljon helpompaa. Silloin on myös helpompaa olla spontaani, kun tietää millloin on oikeasti vapaata.

3. Pikkuasioista. Juuri niistä ärsyttävistä pikkuasioista, joista tulee herkästi kinasteltua nälkäisenä tai väsyneenä tai PMS-oireisena tai huonosti nukutun yön jälkeen. Juuri niistä asioista, jotka kumpikin yrittää parhaansa mukaan ignoorata silloin kun on huono hetki. Klassikko: meidän ensimmäinen ”riita” vuonna 2011, jota en koskaan unohda. Tapeltiin S-marketissa siitä, ostetaanko tavallisia katkarapuja vai jättikatkarapuja. Meille oli syntynyt vauva hyvin lyhyen seurustelun jälkeen ja oltiin edetty aivan älytöntä tahtia muutenkin, ja meidän ensimmäinen riita oli katkaravuista vähän esikoisen syntymän jälkeen. Siihen kuului myös mökötystä ja muuta mukavaa, mutta taidettiin kuitenkin leppyä nopeasti. Jos me siis satutaan joskus kinastelemaan jostain, koska nälkä tai väsy tai PMS vie järjestä voiton, kyse on yleensä juurikin jostain yhtä tärkeästä kuin ne katkaravut. Nykyään ei tosin harrasteta enää mököttämistä. Enemmänkin se on sitten vaan kiivaampaa keskustelua.

Kohdat 1 ja 2 on juuri sellaisia, joista on hyvin voitu vuosien varrella keskustella silloin kun sille on ollut rauhassa aikaa. Kohta 3 on sellainen, mikä joskus harvoin kantautuu lastenkin korviin: turha kinastelu pikkuasioista. Vaikka sitä pyrkii välttämään viimeiseen asti, joskus sitä vaan tulee kinasteltua. Ja joskus lastenkin kuullen. Silloin lapset kuulevat kinastelun lisäksi sanat ”Anteeksi, mä rakastan sua, ei kinastella turhasta.” Ja se kai on tärkeintä. Oli riitelyä sitten vähän tai paljon, lasten kuullen tai ei, huutaen tai kuiskaten, tärkeintä on pyytää anteeksi ja muistaa kertoa se, miksi rakastaa toista. Ja jos on riidelty lasten kuullen, ne ihanat sanat on tärkeää myös sanoa lasten kuullen.

Vastauksena alkuperäiseen kysymykseen: meillä ratkotaan ristiriitatilanteita keskustelemalla, mutta joskus harvoin sorrutaan myös kinastelemaan turhista asioista. Silloin muistetaan pyytää anteeksi ja kertoa, että rakastetaan. 


8 Responses to “Riitely meidän perheessä – onko sitä?”

  1. Avatar Nimetön sanoo:

    Samaistun tähän tapaan välttää riitatilanteita. En halua riidellä tai olla riidoissa. Mun mies on samalainen ja onneksi hyvin hyvin hyvin harvoin meillä edes tulee sellaista kinasteluun verrattavaa ”riitaa”.
    Sekin paikkaantuu sillä, että syödään ensin ja jatketaan sitten täydellä vatsalla keskustelua. Mieheni on joskus jopa todennut, että kuinkahan monta riitaa maailmassa olisi voitu välttää sillä, että otetaan tauko ja syödään ensin. En tiedä, varmaan aika monta.

    Nälkä ja/tai väsymys on usein se suurin taustasyy omalle ärsyyntymiselle ja silloin on ihan ok ottaa se aikalisä ja jatkaa keskustelua aamulla / ruokailun jälkeen. (Ellei tietty ole kyse, jostain vakavasta mikä ei voi odottaa).

    Tämä oli kiva postaus. En osaa tätä ehkä muotoilla nyt, oikein, mutta tässä oli sitä hyvää vastapainoa sille kaikelle ”ihanuudelle”, josta saat varmasti paljon kyseenalaistavia kommentteja, että eikö teillä ikinä riidellä ja eikö teidän lapset koskaan riehu jne. Hyvin kuitenkin kiteytetty. Kaikki eivät riitele vaikka erimielisyyksiä tulee joskus.

    Myös viisaita sanoja tässä postauksen lopussa ja ne saisi kyllä itse kukin ottaa talteen riitatilanteiden käsittelyyn.

  2. Avatar Laura sanoo:

    On toisaalta mielenkiintoista mutta toisaalta kamalaa lukea näitä teidän parisuhdepostauksia, kun oma parisuhde ei todellakaan ole näin tasapainoinen :D Ei meilläkään riidellä, mutta minä mökötän aika usein, kun taas poikaystävä ei ikinä näytä mitään loukkaantumisen tunteita. Molemmilla ois opittavaa tässä asiassa! Mutta millä ihmeellä saa muutettua jo lapsuudessa opittuja toimintatapoja. Vaikka kuinka teen päätöksiä ja lupauksia itselleni, että tuon mielipiteeni rauhallisesti mutta jämäkästi julki, niin kaikki päättäväisyyden rippeet katoavat kun tilanne on päällä.

  3. Avatar - sanoo:

    Samoilla tavoilla ratkotaan ”riidat” täällä. En voisi kuvitellakkaan huutavani toiselle, haukkuvani toista tai pitäväni mykkäkoulua. Ristiriidat ratkotaan puhumalla. Onneksi mies on tästä täysin samaa mieltä. Koitetaan ymmärtää toistemme näkökannat ja selittää omat niin että toinen ymmärtää. Ainut minkä meidän ristiriitatilanteista muuttaisin on se, että itken – AINA – kun harmittaa/on joku erimielisyys. Eli näitä keskusteluja sävyttää usein mun pillitys, mikä on tavattoman rasittavaa. Miestä ei niinkään haittaa, on tottunut ja olen sanonut hänelle että ei sen takia tarvitse alkaa säälimään/myöntymään mun tahtoon. Mutta itseä ärsyttää, kun itkee vaikkei itketä :D

  4. Avatar Nimetön sanoo:

    Mieheni tulee mykkäkoulu perheestä, jossa mökötetään viikkoja ja katkerana muistellaan 10 vuotta vanhoja riitoja, ei pyydetä anteeksi vaan tilanne vain haalistuu ajan kanssa. Minun perheeni riitelymalli on taas ollut huuto/itku, eli huudetaan kaikki mahdolliset törkeydet niin että naapuritkin kuulee, sitten itketään ja pyydetään anteeksi. Eli siis just sellaista ilmanpuhdistus riitelyä. Mutta molemmat tavat on yhtä toimimattomia ja otetaan kumpikin enemmän kipinää toisen tavasta. Itseä tietenkin ärsyttää ettei asiaa voida ”keskustella” nyt heti loppuun ja mies haluaisi vain olla pari tuntia itsekseen ja ahdistuu äänen korottamisesta. Itseä ärsyttää kun ei muista mitään vääryyksiä mitä toinen on tehnyt ja mies muistaa aina kaiken vuosienkin jälkeen.
    Onneksi olemme jo paljon hioutuneet ensimmäisistä riidoista ja pystymme säilyttämään yleensä keskusteluyhteyden. Minä tiedän että mies tarvitsee hetken paussin ja mies ymmärtää kuinka tärkeää minulle on anteeksipyyntö.
    Lapsuudella on niin iso vaikutus kaikkeen, lapsenne oppivat varmasti noilla tavoilla järkevät tavat toimia ristiriidoissa. Kaikkea ei tarvitse piilottaa lapsilta, on normaalia kinastella mutta tärkeintä on osata lopettaa ja pyytää ja antaa anteeksi. :) kiitos vielä aina niin laadukkaista, hyvin pohdiskelevista teksteistäsi!

  5. Avatar Riidaton sanoo:

    Ihanaa lukea tästä aiheesta. Mä oon yli 7 vuotta kestäneessä suhteessa ja mekään ei vaan koskaa ole oikein osattu riidellä. Molemmat vaan vihataan riitelyä yli kaiken ja ollaan molemmat vaan äärimmäisen rationaalisia ja rauhallisia ristiriitatilanteissa.

    Mä en yksinkertaisesti osaa huutaa toiselle ihmiselle. Samoin mun pasmat menee täysin sekaisin mikäli joku tekee niin minulle. Saan sydämentykytyksiä jo pelkästään siitä että kuulen toisen pariskunnan ärähtelevän toisilleen. En vain osaa kommunikoida siten enkä koe sellaista kommunikointia millään tasolla hyödylliseksi.

    Olen opetellut itse tekemään niin, että jos joskus pahoitan mieleni ja tekisi mieli ärähtää toiselle, en tee sitä, vaan mietin asian ensin omassa päässäni mahdollisimman pitkälle. Yleensä tämän jälkeen huomaan että eihän tässä ollutkaan mitään syytä ottaa kierroksia. Ja tällöin turhat sanat toiselle jäävät sanomatta. Jos taas tulen lopputulokseen että asiasta täytyy sanoa, voin itse rakentaa rauhallisen hetken ja tavan siitä asiasta toiselle kertoa.

    Osalle tää tuntuu olevan täysin utopiaa, ja jos kertoo jollekin, ettei omassa parisuhteessa käytännössä riidellä juuri ollenkaan, syytetään lähes aina valehtelusta. Eihän sellaista parisuhdetta voi olla, ja jos on niin se ei ainakaan ole aito parisuhde. Tätä saa oikeasti kuulla ihan älyttömän paljon ja mulla tulee siitä aina paha mieli – jopa lehtiartikkelit käsittelevät aihetta usein niin, että riitely kuuluu parisuhteeseen, muuten siinä on jotain vialla…

  6. Avatar Kaisla sanoo:

    Ihan super hyvä kirjoitus ja lähes juuri kuin meidän parisuhteesta! Meilläkään ei tulisi mieleen tahallaan loukata toista tai hakemalla hakea riitaa. Ennemmin vältellään ja järkeillään mahdollisimman pitkälle.

    Lapsiin liittyen en usko, että kinastelun näkeminen on mitenkään haitallista vaan varmaan ihan opettavaista sekin. Uskon, että kinastelusta ja sopimisesta jää kokonaisuudessaan kuva lapsille, että välillä saa olla erimieltä (myös niistä lapsellisista ja turhista asioista, kuten katkaravuista), mutta suhde ja perhe ei kaadu pieneen kinaan. Meillä vanhemmat eivät KOSKAAN kotona riidelleet tai kinastelleet, mikä oli toisaalta kiva, mutta toisaalta kyllä lapsena aisti sen pinnan alla olevan huonon fiiliksen. Omassa parisuhteessa piti siis opetella luottamaan siihen, että huonolla hetkellä on ihan ok välillä kinata katkaravuista, ja silti sopimisen jälkeen huomata, ettei koko kinalla ole mitään merkitystä. Ja yritetään näyttää 10kk vanhalle pojallemme, että erimielisyyksistä, turhistakin, saa sanoa (välillä väärässä kohtaa ja väärään aikaan), kunhan ne sitten sopii. Ja että hyvä parisuhde ja perhe ei niihin hajoa.

  7. Avatar T sanoo:

    Juurikin, on riitelyä ja erimielisyyksiä. Mutta meillä ne ovat kaksi ihan eri asiaa.

    Kinastella voidaan joskus vaikka kiivaastikin jos ollaan erimieltä asioista, mutta ei sen tarvitse johtaa sen kummemmin mihinkään. Kunhan kerrotaan oma mielipide vähän kärkkäästi ja ei tajuta miksi toinen ajattelee sen eri tavalla. Mutta ei se ole meillä riitelyä.

    Joskus toki riidelläänkin, mutta sekin kuuluu elämään. Vaikka ääni vähän nousisikin, niin meillä ei huudeta eikä haukuta ketään, riidellä voi järkevästikin.

    On leppoisia luonteita ja on vähän kiivaampia luonteita, se varmaan aika paljon vaikuttaa siihen miten asiat esitetään toiselle.

  8. Moikka!

    Tosi tärkeä aihe, josta puhutaan liian vähän (tai sitten mä olen missannut keskustelut). Vaikutatte aika yhteenhitsaantuneelta pariskunnalta, joka käsittelee asioita suhteellisen rauhallisesti. Jännä myös, että teillä matkustelu aiheuttaa eniten riidanjyviä. En ole koskaan miettinyt, että se olisi näin omassa parisuhteessani, mutta tuossa on kyllä perää. Olen itse tosi armoton tyyppi ja lähden kuitenkin reissuun, sanoi kumppani mitä tahansa. Tämäkin on vähän huono näkökanta olla parisuhteessa, mutta toisaalta ehkä kumppani on väärä jos ei ymmärrä reissujeni päälle?

    yst. Pinja Mitrovitch // http://www.pinaycoco.fi

Kommentoi