Näin olen muuttunut äitinä kahdeksassa vuodessa

04.06.2019

Syksyllä tulee kuluneeksi kahdeksan vuotta ensimmäisestä synnytyksestäni, mutta matkalla äidiksi olin jo ennen sitä. Mä koen, että ne ensimmäiset äitiyden hippuset alkoivat muodostumaan sillä hetkellä kun siitä vatsassa olevasta vauvasta tuli konkreettinen ajatus. Siinä hetkessä kun tajusi, että meille on oikeasti tulossa ihan oikea ihminen. En muista ehkä sellaista tarkkaa hetkeä milloin se mulle konkretisoitui, se saattoi olla jotain niinkin geneeristä kuin neuvolan antaman oppaan selaamista ja siitä sen katselua, minkä kokoinen jalkapohja mahavauvalla oli juuri sillä hetkellä.

Vauva konkretisoitui yhteisissä puheissa Oton kanssa, kodin vauvavalmiiksi laittamisessa ja mahatyypin liikkeissä. Eniten ajastus vauvasta tuntui todelliselta silloin kun pelkäsi. Kun pelkäsi, että äkillinen verenvuoto 3 kuukautta ennen laskettua aikaa tarkoitti jotain hirveää (ei onneksi), tai kun supistukset alkoivat kipeinä ja säännöllisinä aivan liian aikaisin ja meille puhuttiin sairaalassa elämästä keskosen kanssa. Niissä hetkissä tunsin ensimmäistä kertaa sitä valtavaa vanhemman rakkautta ja huolta, joka näiden vuosien aikana on tullut tutuksi. Silloin kun pelkäsin menettäväni vauvan, tunsin ensimmäistä kertaa niin voimakkaita tunteita, joita äidinrakkaus itsessäni synnyttää.

Kun sain vauvan ensimmäistä kertaa käsivarsilleni, mun eka ajatus oli, että ”ottakaa se pois mä pudotan sen!”. Me huutoitkettiin Oton kanssa kovempaa kuin vastasyntynyt vauva, se tilanne oli niin valtava tunteiden ja onnellisuuden räjähdys. Ensimmäinen viikko vauvan kanssa oli ehkä mun äidillisen epävarmuuden huipentuma: koskaan ennen sitä tai sen jälkeen en ole ollut niin epävarma omista taidoistani äitinä. Vauvan paino vaan laski ja laski, eikä mun imetys onnistunut. Oltiin viikko pienessä sairaalan eristyshuoneessa, josta meille tehtiin perhehuone, kun tavallisia perhehuoneita ei ollut vapaana. Ne seinät kaatuivat päälle voimalla. Kun meidän esikoinen kuukauden iässä viimein saavutti syntymäpainonsa uudelleen, epävarmuus alkoi helpottaa.

Siihen mennessä oltiin jo huomattu, että kyllä me pärjätään. Vauva kasvaa, nukkuu ja syö ja on tyytyväinen. ”Opetettiin vauva nukkumaan yksin omassa sängyssä”(eli siis laitettiin hänet omaan sänkyyn nukahtamaan yksin ja hän nukahti sinne.), otin omaa aikaa ja vaunulenkkeilin.  Luettiin kirjoja, syötettiin korviketta ja purkkisoseita ja naurettiin paljon. Meillä meni perheenä hienosti ja alun hitaasta kasvusta huolimatta esikoinen oli älyttömän tyytyväinen ja hyvin nukkuva vauva. Hän päästi meidät helpolla. Alun jälkeen hän alkoi myös kasvaa vauhdilla. Oli helppoa nuoruuden vankkumattomalla itseluottamuksella ryhtyä ajattelemaan, että nyt olen hyvä äiti ja juuri minä teen kaiken äitinä oikein, koska minun vauvani on tyytyväinen. Aika noloa, mutta niin mä oikeasti joskus ajattelin.

Oli siis äitiyteni ja ihmisyyteni kannalta suuri onni, että saatiin meidän keskimmäinen. Maailman ihanin ja rakkain vauva, jolla kuitenkin oli alkuun vatsavaivoja ja joka ensimmäisten viikkojen jälkeen lakkasi nukkumasta öisin hyvin ja alkoi heräilemään jatkuvasti. Moni sanoo, että tokan lapsen kanssa voi sitten ottaa rennommin, kun on käsitellyt kaikki omat epävarmuudet jo ensimmäisen lapsen kanssa. Mulle kävi juuri toisin päin. Samalla kun vauva oli aivan toista maata ensimmäisen kanssa, kyseenalaistin kaikki omat periaatteet ja ajatukset, joita mulla oli äitinä ollut. Aloin pyrkiä kohti yhteiskunnan ja muiden äitien paineita ja ihanteita, juuri niitä, joille aiemmin olin naureskellut. Luin paljon kiintymyssuhteesta ja aloin jopa miettiä, olenko toiminut ensimmäisen lapseni kanssa väärin. Imetyksen onnistumisesta oli tullut mulle oman äitiyteni mittari.

Vasta kolmannen vauvan kanssa uskalsin olla rennosti alusta asti juuri sellainen äiti, kuin oikeasti olen. Olin löytänyt oman äitiyteni. Olin saanut nähdä, että aivan erilaisista vauvavuosista huolimatta, molemmista meidän isommista lapsista oli tullut jo ihan mahtavia tyyppejä. Se oli huojentavaa. Kumpikaan ei ollut mennyt rikki siitä, millainen äiti olin. Sillä ei oikeasti ollutkaan mitään väliä, missä vauva nukkui tai mistä hänen ruokansa tuli, vaan sillä kaikella muulla siinä ympärillä.

Ja siinä kaikessa muussa koen olleeni pohjimmiltaan samanlainen jo alusta asti. Olen ollut läsnä. Olen kannustanut ja kehunut lapsia, pitänyt paljon lähellä ja sylissä, halunnut tehdä ja mennä yhdessä. Olen leikkinyt legoilla, autoilla, palloilla ja barbeilla, niin esikoisen, keskimmäisen kuin kuopuksenkin kanssa. Ollaan luettu kirjoja, tanssittu, laulettu ja loruteltu yhdessä ja oltu rennolla meinigillä. Ollaan viety lapsia harrastuksiin ja kannustettu löytämään omat vahvuudet. Ollaan tavattu paljon ihmisiä, rakennettu ympärille tukiverkkoa ja rakastettu täysillä. Ollaan ajateltu, että lapset eivät ole este eivätkä edes hidaste, vaan ihan samanlainen osa elämää kuin me itsekin ollaan. Osa, joka otetaan kaikessa huomioon, mutta joka ei estä meitä elämästä sellaista elämää kuin halutaan.

Vaikka koen olleeni pohjimmiltaan samanlainen äitinä alusta asti, olen kuitenkin ihmisenä muuttunut ja kasvanut paljon. Se on toki vaikuttanut myös äitiyteeni. Itsevarmuuteni äitinä ja itsevarmuuteni ihmisenä eivät aina ole menneet käsi kädessä. Ehkä yksi merkityksellisimpiä asioita äitinä on ollut se, että olen vuosien aikana tajunnut, kuinka suuri merkitys sillä on lapsiin, miten kohtelen itse itseäni. Miten puhun itsestäni tai itselleni. Se ei riitä, että puhun lapsille kauniisti, jos katson itseäni peilistä ja sanon ääneen olevani ruma tai läski. Se ei riitä, että kehun lapsiani onnistumisesta, jos samaan aikaan valitan ääneen Otolle olevani itse surkea ja epäonnistuvani aina. Se ei riitä, että kannustan lapsia tavoittelemaan unelmiaan, jos itse katkeroidun epäonnistumisen pelossa enkä tavoittele omia unelmiani.

Oman ulkonäön arvostelun lasten kuullen lopetin jo kauan sitten, varmaan silloin kun luin keskimmäisen raskausaikana hillittömän määrän kirjallisuutta ja artikkeleita vanhemmuuteen liittyen. Silloin jo törmäsin ajatukseen siitä, että lasten kuullen ei saisi arvostella omaa vartaloa tai ulkonäköä. Onneksi esikoinen oli vasta 1-vuotias silloin, en ehtinyt istuttaa hänen päähänsä ajatusta siitä, että ulkonäössä voisi olla jotain vikaa. Vaikka olen vielä viime vuosina käynyt läpi itseinhoa ja ahdistusta vartalostani, en ole antanut sen välittyä enää lapsille. Mutta se muu itsevarmuus on tullut vasta ajan myötä, tässä vuosien aikana. Kului pitkä aika niin, että en edes ajatellut koko asiaa. Olen aina ollut pääosin positiivinen, mutta kyllä rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että  nuorempana sellainen turha valittaminen asioista ääneen tai itsensä vähätteleminen ei ollut mullekaan vierasta.

Lasten kasvaessa yhdeksi tärkeimmistä kasvatuksen teemoista on kuitenkin muodostunut se, millainen esimerkki itse haluan olla omille lapsille. Sillä on vähintään yhtä paljon väliä kuin arkisella läsnäololla. Haluan olla esimerkki vahvasta tyypistä, joka ei lannistu, ei katkeroidu, ei vähättele eikä unohda itseään. Haluan muistaa olla armollinen itselleni, jotta hekin oppivat olemaan itselleen armollisia. Haluan omalla esimerkilläni antaa heille avaimet kunnioittaa ja rakastaa itseään, saavuttaa omat unelmansa ja löytää onnen arjesta.

Miten sinä olet muuttunut äitinä? Oletko uskaltanut olla alusta asti sellainen äiti kuin olet halunnut? Oletko kokenut paineita ulkopuolelta toimia tietyllä tavalla?


9 Responses to “Näin olen muuttunut äitinä kahdeksassa vuodessa”

  1. Avatar SiruH sanoo:

    Kiitos Iina, olipa tosi ihana kirjoitus, joka herätti paljon tunteita. Mä oon kahden tyttären äiti, joilla on pitkä ikäero. Koen muuttuneeni äitinä ihan valtavasti näiden vuosien aikana. Osa siitä johtuu varmaan siitä, että olen tullut iän myötä myös itse varmemmaksi omista arvoistani, toiveistani ja ajatuksistani. Nuorena hain paljon hyväksyntää äitiydelleni ulkopuolelta, eli neuvolasta, sukulaisilta, ystäviltä jne. Varsinkin esikoisen vakava sairaus opetti viimeistäänkin pitämään kiinni siitä, mitä itse uskon olevan mun lapsilleni parasta, vaikka joku ehkä olisikin toista mieltä. Samoin yllätyn vieläkin siitä, miten oman lapsen hyvinvoinnin eteen on valmis tekemään ihan kaikkensa, ei mitään rajaa siinä, ketä tai mitä vastaan pitäisi taistella. Mun kuvataiteita harrastava tytär onkin piirtänyt kuvan, josta tulee jonain päivänä tatuointi mun selkään. Siinä on susiemo kahden pentunsa kanssa. ❤️

  2. Avatar Sonja sanoo:

    Hyvä kirjoitus Iina! Jossain määrin helpottavaa luettavaa, täällä nyt 1 vuotiaan pojan 24v. Äiti. Noita ajatuksia kun pyörittelee päässään tämän tästä. Hyvä me äitit 😁

  3. Olipa hyvin kirjoitettu :)!
    Oon kyllä kasvanut äitinä ja ihmisenä tässä 5-vuoden aikana aika paljon. Monesta asiasta ajattelin ja toimin eri lailla esikoisen vauva-aikana kuin nyt toisen lapsen kohdalla. Ajattelin liian mustavalkoisesti monesta asiasta. Esim. esikoinen nukkui aina omassa sängyssä ja lopetin imetyksen vuoden iässä. Toinen lapsi nukkui pitkään vieressä ja nytkin samassa huoneessa, imetän vieläkin ja hän vajaa 2-vuotias.

    Nykyisin rennommin monen asian suhteen :)

  4. Avatar Nimetön sanoo:

    Esikoinen oli ensimmäinen lapsi kummankaan suvussa vuosikausiin. Ensimmäinen lapsenlapsi kenellekään isovanhemmista. Neljä isovanhempaa etsi omaa tyyliään olla, samoin me vanhemmat omia roolejamme. Oli periaatteista, haaveita ja näkemyksiä, oli kotien perinteitä yhteen sovitettavaksi. Se, jos mikä, teki esikoisen varhaisvuosista erityisen raskaita.

    Toki asetin itse itselleni sen korkeimman riman. Oli periatteita, joista en halunnut tinkiä (esimerkiksi juuri tuo omassa sängyssä nukuttaminen) ja lopulta poltin itseni ihan loppuun niiden kaikkien kanssa. Kun siihen vielä lisättiin ke ympäristön paineet (tuore isoäiti saattoi puhelimessa sanoa, että ”ette kai te nyt taas kauppaan sen kanssa” tyylisiä kommentteja), olin valmis syyllistymään mistä vain.
    Kun yhtälöön vielä lisätään sairas, kipeä ja huonosti nukkuva vauva, koko perheen univaje, on näin jälkeenpäin pieni ihme, miten me siitä kaikesta kuitenkin selvittiin.
    Nyt talossa on useampi lapsi – isoja jo – ja isovanhemmilla muutakin elämää ihmeteltävänään, kuin vain meidän jälkikasvu.

    Huomaan, että teini-iässä on jotain samaa kuin vauvavuosissa. Vanhemmuus kaikkine periaatteineen on rakennettava taas uudelleen, kyseenalaistettava ja muutettava mittakaavaa. Vanhemmuuden rooli on taas vuosien jälkeen ristiaallokossa, ihan vain kasvaakseen uuteen muotoonsa.

  5. Avatar ida ihana sanoo:

    Hieno teksti taas Iina ja olet niin ihana, rakastava ja viisas äiti!<3 Työssäni päiväkodissa olen huomannut, että niin monenlainen äiti voi olla hyvä äiti.

    On tosi hyvä ihan kaikille vanhemmille, että välillä tietoisesti pysähtyy näin miettimään, miksi toimii oman/omien lastensa kanssa niin kuin toimii. Kun on miettinyt, mikä itselle on vanhemmuudessa, siihen liittyvissä arvoissa ja suhteessa lapsiin tärkeää, on helpompi myös toimia niin tai tarkastella ja muuttaa omaa toimintaansa siihen suuntaan. Ammattikasvattajille se on välttämätöntä.

    Vanhempien on aina myös hyvä yhdessä puhua puolison ja lasten toisen vanhemman kanssa. Teistä välittyy vahvasti Oton kanssa se kuva, että puhallatte yheen hiileen lasten kasvatuksessa ja teillä on sen suhteen yhteiset arvot ja periaatteet. Se on hienoa!!

    Tässä minun ajatuksiani, joita heräsi postauksestasi.
    Ihania kesäpäiviä teille ja kiitos vielä eilisestä illasta ja tapaamisesta!<3
    Ida
    http://www.lily.fi/blogit/kotona-kaupungissa

  6. Avatar Sara sanoo:

    Tosi hyvä teksti Iina! Hienoa lukea miten olet ajatellut äitiydestä ja miten se on muuttunut. 19-vuotiaana nuorena äitinä ajattelee varmasti asioista eri tavalla kuin nyt pakostakin, sitähän on itsekin niin nuori eikä omat aivotkaan ole kehittyneet aikuisen tasolle (itse ainakin huomaan nyt 26-vuotiaana kuinka paljon paremmin pystyy mm. suunnittelemaan tulevaisuutta nyt kuin muutama vuosi sitten). Kumminkin olet varmasti koko äitiyden ajan ollut juuri sopiva äiti omille lapsillesi. En tiedä toista tuntematonta josta minulle olisi tullut tällainen olo että ihanaa että teidän lapsilla on juuri teidät. Vaikutat niin osallistuvalta ja lämpimältä äidiltä. Ja hyvä pointti tuo että jos esikoinen on helppo vauva, sitä ajattelee että näinhän tämä homma toimii ja sitten seuraava lapsi tuo yllätyksiä :D Olen kuullut tuon niin monelta, joku luonnonlaki!

    Oli myös vähän surullista lukea että olet kokenut itseinhoa vartalostasi vielä viime vuosina. Toivottavasti et koe enää, olet todella kaunis ja hyvä esikuva tytöillesi. <3

  7. Avatar V sanoo:

    Mielenkiintoista oli lukea miten oot muuttunut äitinä, mä oon sun ikäinen ja odotan nyt ensimmäistä 😍

  8. Avatar J sanoo:

    Tämä teksti kosketti mua tosi paljon, meillä parin viikon ikäinen esikoinen jolla myös syömisen ja painon kanssa ongelmaa. Äidin huoli ja rakkaus heräsi kyllä välittömästi ja huoli tuntuu näin alkutaipaleella tosi raskaalta kantaa.. josko joka päivä olisi askel parempaan ja pilkunen voimistuisi<3

  9. Avatar Saimi sanoo:

    Huh, tässähän oli kuin omia ajatuksia lukisi. Mä en ole vielä äiti, enkä tiedä, olenkokaan koskaan. Mutta jos meitä lapsilla siunataan, haluaisin olla äitinä juuri tuollainen, kuin mitä kuvaat itse olevasi nyt.

Kommentoi