Asioita, jotka aion saavuttaa ennen kuin olen 30

18.07.2019

Mun mieheni täytti reilu kuukausi sitten 29 vuotta, mikä havahdutti mutkin ajattelemaan, että ne omat pyöreät kolkuttelevat jo jossain ei-ihan-niin-kaukana. Tarkalleen ottaen omiin kolmekymppisiini on vielä reilut kaksi vuotta aikaa, minä kun juhlin synttäreitäni syyskuussa. Mulla ei ole ikäkriisiä. Mulla ei ole sellaista fiilistä, että ”apua, en ole saanut vielä mitään järkevää aikaiseksi ja täytän kohta 30”. Olen ylpeä niistä asioista, joita olen saavuttanut elämässäni tähän mennessä. Osaan nauttia siitä, mitä meillä on.

Tavoitteita on kuitenkin hyvä olla ja niin mulla onkin. Kun kirjoitin pari viikkoa sitten siitä, miten olen löytänyt taas motivaation tavoitella unelmiani, sain muutamia kysymyksiä siitä, mitä tavoitteita mulla on. Mä en kokenut niitä relevanteiksi siinä pohdiskelevassa postauksessa, koska siinä halusin keskittyä niihin fiiliksiin, joita kävin läpi ja joiden takia junnasin paikoillani. Mutta erillinen postaus tavoitteista? Okei, voin hyvinkin tehdä.

Tässä niitä siis tulee, mun tavoitteita seuraavien parin vuoden ajalle. Ja kun mä nyt sanon ne ääneen, saan siitä boostia itselleni – joku muukin tietää näistä, haluan siis entistä kovemmin saada tulosta aikaan. Tässä ei ole kaikkia mun tavoitteita, on myös sellaisia juttuja, jotka haluan pitää vielä itselläni. Mutta tässä on muutama tavoite, joiden eteen tälläkin hetkellä teen kovasti töitä.

1. Aion omistaa oman asunnon Oton kanssa.

Se vaatii paljon ajatustyötä edelleen, koska ei vieläkään olla 100% varmoja mitä me halutaan. Jos jossittelussa olisi jotain järkeä, toteaisin tähän vaan, että jos oltaisiin voitu ostaa kämppä mun vuokra-asunnon kulmilta silloin 19- ja 20-vuotiaana ennen vauvan syntymää, kaikki olisi ollut asumisen suhteen niin paljon helpompaa. Tai jos meillä olisi ollut edes varaa vuokrata siltä alueelta perheasunto ja alkaa rakentaa elämää sinne. Ei tarvitsisi tässä vaiheessa enää miettiä, mihin halutaan asettua ja halutaanko lähteä rakentamaan elämä ihan toiseen paikkaan, kuin mihin nyt ollaan se rakennettu. Tulevan kodin sijainti on varmaan vaikein päätös, mitä koskaan olen elämässäni joutunut tekemään. Mutta jos ei sitä ole tehty siihenkään mennessä kun mä olen 30, niin muutan jonnekin yksinäiselle saarelle.

2. Aion omistaa sijoitusasunnon Oton kanssa.

Tämä kohta naurattaa mua tuon edellisen jälkeen. Miten me voidaan ikinä saada aikaiseksi hankkia sijoitusasunto, kun ei osata päättää edes oman asunnon kanssa. Mutta koen, että tämä on noin 47466439 kertaa helpompi ostopäätös, kun ei tarvitse miettiä minne itse asettuu. Mä pidän tämän toteuttamista paljon todennäköisempänä ennen 30v ikää kuin tuon edellisen. Mutta ensiasunnon ostajina meille on vaan järkevämpää ostaa ensin oma asunto ja sitten vasta ryhtyä asuntosijoittamaan, joten ykkösen on pakko toteutua ennen kakkosta.

3. Aion sijoittaa suoriin osakkeisiin.

Tähän mennessä olen sijoittanut erilaisiin rahastoihin jo vuosien ajan, mutta seuraavaksi mua kiinnostaisi sijoittaa myös osakkeisiin. Olen perehtynyt asiaan parin viime vuoden aikana paljon, mutta en ole ostanut vielä. Mä olen rahan suhteen vieläkin liian safe player, en uskalla ottaa riskejä. Pystyn ottamaan elämässä isojakin riskejä, mutta sitten kun ne rahat on tilillä – mun rohkeus katoaa jonnekin taivaan tuuliin ja tekee mieli pitää joka pennosesta kiinni kynsin hampain. Mutta niin kuin elämässä, myös rahankäytössä tarvitaan riskejä, jotta voi tehdä isompia tuloksia.

4. Aion löytää liikuntamuodon, joka mua oikeasti kiinnostaa ja innostaa niin paljon, että saan siitä itselleni pysyvän osan elämää, josta en halua tai tarvitse taukoja, ainakaan pitkiä.

Pidän tätä ehkä vieläkin haasteellisempana kuin kohtaa yksi, mutta yritän olla tsemppiasenteella ja kokeilla kaikkea erilaista. Otto on löytänyt itselleen sellaisen liikuntamuodon tämän vuoden aikana, ja hän on mua vanhempi ja lähempänä jo kolmeakymppiä. Ehkä mullakin käy siis hyvä harrastusflaksi vielä ennen kolmattakymmentä ikävuotta. On mieletöntä seurata toisen intoa ja hyvää fiilistä, mäkin haluun!

5. Aion kasvattaa mun yrityksen tulosta ainakin 50% siihen mennessä kuin olen 30.

Se on kova tavoite, mutta uskon, että kovalla työllä se voi vaikka onnistuakin. Mitään en ainakaan menetä jos pyrin siihen.

6. Aion matkustaa toiselle mantereelle.

Mä en ole koskaan ikinä käynyt Euroopan ulkopuolella, mutta haluan ehdottomasti käydä. Ajattelen myös, että jos ei lähiaikoina, niin milloin sitten? Just nyt meidän elämä on työ- ja opintoaikataulujen puolesta niin joustavaa, että ei tule äkkiseltään mieleen tulevaisuudesta elämänvaihetta, jolloin reissu 12h lennon päähän onnistuisi helpommin kuin seuraavien parin vuoden aikana. Tämä matka on vain järjestelykysymys. Lisäksi täytyy myös vakuuttaa mun pihi omatunto siitä, että mä haluan tätä matkaa niin paljon, että olen valmis käyttämään siihen merkittävän suuren summan rahaa. Mun pihiys ja syyllisyydentunne on ainoa este tämän reissun tiellä. Pitäisi keksiä tarpeeksi hyvät perustelut, kun se ei tunnu riittävän itselleni, että olen haaveillut tästä lapsesta asti.

7. Aion ryhtyä kouluttamaan ja mentoroimaan enemmän somen ja vaikuttajamarkkinoinnin saralla.

Olen tehnyt sitä jo satunnaisesti ja tiedän, että se on jotain sellaista, mistä mä todella nautin. Toivon, että ennen kuin mä olen 30, mun kalenterissa siintää mun pitämiä koulutuksia pitkälle tulevaisuuteen. Tämä vaatii kuitenkin itseltäni priorisointia. Mun täytyy pistää tämän asian eteen ensin paljon tunteja ennen kuin tulosta alkaa syntyä. Tähän mennessä mahdollisuudet päästä kouluttamaan ovat olleet sellaisia low hanging fruiteja, joihin olen vaan tarttunut. Koska haluan tehdä sitä säännöllisesti ja tuloksellisesti, mun täytyy panostaa siihen enemmän.

8. Aion omistaa ajokortin.

Ehkä kaikkein pelottavin mun tavoitteista? Mutta näin on päässyt käymään, että siitä on tullut mulle tavoite pahimman pelon sijaan (tai lisäksi). Olen sekä innoissani että kauhuissani. Mutta hyvä siitä tulee. Aloitan opettelun tämän vuoden puolella, enkä ole liian kunnianhimoinen tämän suhteen, vaan armollisesti tavoitteena on päästä inssistä läpi siihen mennessä, kun olen 30, hah.

Sellaisia tavoitteita mulla just nyt. Nämä eivät suinkaan ole mun ainoita tavoitteita, mulla on paljon muitakin haaveita ja sellaisia pienempiä asioita, joita aion saavuttaa. Osa jutuista on vielä niin epävarmoja, että en voi listata niitä tavoitteiksi seuraavalle parille vuodelle ennen kuin tiedän, miten kaikki muut asiat elämässä menevät. Nämä kaikki ovat kuitenkin niitä asioita, jotka mulla on kristallinkirkkana mielessä silloin, kun muuten kyseenalaistaisin itseäni.

Multa kysyttiin myös, mitä tavoitteita olen saavuttanut tänä vuonna, joita mulla on ollut. Ainakin oma podcast on yksi iso tavoite, josta haaveilin pitkään ja joka on nyt toteutunut. Toinen iso juttu on kävijämäärien kasvattaminen, sekä ne koulutukset, joita olen tänä vuonna päässyt pitämään. Lisäksi olen halunnut olla vieläkin enemmän mukana vaikuttajamarkkinoinnin toisella puolella, osallistua ja päättää enemmän. Sitä olen päässyt myös tekemään.

Tänä vuonna saavutetut asiat ovat niitä pienempiä välietappeja matkalla kohti suurempia päämääriä. Mä nautin tästä matkasta, nautin siitä, että tiedän mitä haluan. Musta on myös aika hiton siistiä, että en ole vielä saavuttanut näitä juttuja. On ihanaa, kun on jotain, mitä kohti pyrkiä ja jonka aikana voi oppia ja löytää myös uusia tavoitteita ja puolia itsestään.

Mitä tavoitteita teillä on juuri nyt?


Näin olen muuttunut äitinä kahdeksassa vuodessa

04.06.2019

Syksyllä tulee kuluneeksi kahdeksan vuotta ensimmäisestä synnytyksestäni, mutta matkalla äidiksi olin jo ennen sitä. Mä koen, että ne ensimmäiset äitiyden hippuset alkoivat muodostumaan sillä hetkellä kun siitä vatsassa olevasta vauvasta tuli konkreettinen ajatus. Siinä hetkessä kun tajusi, että meille on oikeasti tulossa ihan oikea ihminen. En muista ehkä sellaista tarkkaa hetkeä milloin se mulle konkretisoitui, se saattoi olla jotain niinkin geneeristä kuin neuvolan antaman oppaan selaamista ja siitä sen katselua, minkä kokoinen jalkapohja mahavauvalla oli juuri sillä hetkellä.

Vauva konkretisoitui yhteisissä puheissa Oton kanssa, kodin vauvavalmiiksi laittamisessa ja mahatyypin liikkeissä. Eniten ajastus vauvasta tuntui todelliselta silloin kun pelkäsi. Kun pelkäsi, että äkillinen verenvuoto 3 kuukautta ennen laskettua aikaa tarkoitti jotain hirveää (ei onneksi), tai kun supistukset alkoivat kipeinä ja säännöllisinä aivan liian aikaisin ja meille puhuttiin sairaalassa elämästä keskosen kanssa. Niissä hetkissä tunsin ensimmäistä kertaa sitä valtavaa vanhemman rakkautta ja huolta, joka näiden vuosien aikana on tullut tutuksi. Silloin kun pelkäsin menettäväni vauvan, tunsin ensimmäistä kertaa niin voimakkaita tunteita, joita äidinrakkaus itsessäni synnyttää.

Kun sain vauvan ensimmäistä kertaa käsivarsilleni, mun eka ajatus oli, että ”ottakaa se pois mä pudotan sen!”. Me huutoitkettiin Oton kanssa kovempaa kuin vastasyntynyt vauva, se tilanne oli niin valtava tunteiden ja onnellisuuden räjähdys. Ensimmäinen viikko vauvan kanssa oli ehkä mun äidillisen epävarmuuden huipentuma: koskaan ennen sitä tai sen jälkeen en ole ollut niin epävarma omista taidoistani äitinä. Vauvan paino vaan laski ja laski, eikä mun imetys onnistunut. Oltiin viikko pienessä sairaalan eristyshuoneessa, josta meille tehtiin perhehuone, kun tavallisia perhehuoneita ei ollut vapaana. Ne seinät kaatuivat päälle voimalla. Kun meidän esikoinen kuukauden iässä viimein saavutti syntymäpainonsa uudelleen, epävarmuus alkoi helpottaa.

Siihen mennessä oltiin jo huomattu, että kyllä me pärjätään. Vauva kasvaa, nukkuu ja syö ja on tyytyväinen. ”Opetettiin vauva nukkumaan yksin omassa sängyssä”(eli siis laitettiin hänet omaan sänkyyn nukahtamaan yksin ja hän nukahti sinne.), otin omaa aikaa ja vaunulenkkeilin.  Luettiin kirjoja, syötettiin korviketta ja purkkisoseita ja naurettiin paljon. Meillä meni perheenä hienosti ja alun hitaasta kasvusta huolimatta esikoinen oli älyttömän tyytyväinen ja hyvin nukkuva vauva. Hän päästi meidät helpolla. Alun jälkeen hän alkoi myös kasvaa vauhdilla. Oli helppoa nuoruuden vankkumattomalla itseluottamuksella ryhtyä ajattelemaan, että nyt olen hyvä äiti ja juuri minä teen kaiken äitinä oikein, koska minun vauvani on tyytyväinen. Aika noloa, mutta niin mä oikeasti joskus ajattelin.

Oli siis äitiyteni ja ihmisyyteni kannalta suuri onni, että saatiin meidän keskimmäinen. Maailman ihanin ja rakkain vauva, jolla kuitenkin oli alkuun vatsavaivoja ja joka ensimmäisten viikkojen jälkeen lakkasi nukkumasta öisin hyvin ja alkoi heräilemään jatkuvasti. Moni sanoo, että tokan lapsen kanssa voi sitten ottaa rennommin, kun on käsitellyt kaikki omat epävarmuudet jo ensimmäisen lapsen kanssa. Mulle kävi juuri toisin päin. Samalla kun vauva oli aivan toista maata ensimmäisen kanssa, kyseenalaistin kaikki omat periaatteet ja ajatukset, joita mulla oli äitinä ollut. Aloin pyrkiä kohti yhteiskunnan ja muiden äitien paineita ja ihanteita, juuri niitä, joille aiemmin olin naureskellut. Luin paljon kiintymyssuhteesta ja aloin jopa miettiä, olenko toiminut ensimmäisen lapseni kanssa väärin. Imetyksen onnistumisesta oli tullut mulle oman äitiyteni mittari.

Vasta kolmannen vauvan kanssa uskalsin olla rennosti alusta asti juuri sellainen äiti, kuin oikeasti olen. Olin löytänyt oman äitiyteni. Olin saanut nähdä, että aivan erilaisista vauvavuosista huolimatta, molemmista meidän isommista lapsista oli tullut jo ihan mahtavia tyyppejä. Se oli huojentavaa. Kumpikaan ei ollut mennyt rikki siitä, millainen äiti olin. Sillä ei oikeasti ollutkaan mitään väliä, missä vauva nukkui tai mistä hänen ruokansa tuli, vaan sillä kaikella muulla siinä ympärillä.

Ja siinä kaikessa muussa koen olleeni pohjimmiltaan samanlainen jo alusta asti. Olen ollut läsnä. Olen kannustanut ja kehunut lapsia, pitänyt paljon lähellä ja sylissä, halunnut tehdä ja mennä yhdessä. Olen leikkinyt legoilla, autoilla, palloilla ja barbeilla, niin esikoisen, keskimmäisen kuin kuopuksenkin kanssa. Ollaan luettu kirjoja, tanssittu, laulettu ja loruteltu yhdessä ja oltu rennolla meinigillä. Ollaan viety lapsia harrastuksiin ja kannustettu löytämään omat vahvuudet. Ollaan tavattu paljon ihmisiä, rakennettu ympärille tukiverkkoa ja rakastettu täysillä. Ollaan ajateltu, että lapset eivät ole este eivätkä edes hidaste, vaan ihan samanlainen osa elämää kuin me itsekin ollaan. Osa, joka otetaan kaikessa huomioon, mutta joka ei estä meitä elämästä sellaista elämää kuin halutaan.

Vaikka koen olleeni pohjimmiltaan samanlainen äitinä alusta asti, olen kuitenkin ihmisenä muuttunut ja kasvanut paljon. Se on toki vaikuttanut myös äitiyteeni. Itsevarmuuteni äitinä ja itsevarmuuteni ihmisenä eivät aina ole menneet käsi kädessä. Ehkä yksi merkityksellisimpiä asioita äitinä on ollut se, että olen vuosien aikana tajunnut, kuinka suuri merkitys sillä on lapsiin, miten kohtelen itse itseäni. Miten puhun itsestäni tai itselleni. Se ei riitä, että puhun lapsille kauniisti, jos katson itseäni peilistä ja sanon ääneen olevani ruma tai läski. Se ei riitä, että kehun lapsiani onnistumisesta, jos samaan aikaan valitan ääneen Otolle olevani itse surkea ja epäonnistuvani aina. Se ei riitä, että kannustan lapsia tavoittelemaan unelmiaan, jos itse katkeroidun epäonnistumisen pelossa enkä tavoittele omia unelmiani.

Oman ulkonäön arvostelun lasten kuullen lopetin jo kauan sitten, varmaan silloin kun luin keskimmäisen raskausaikana hillittömän määrän kirjallisuutta ja artikkeleita vanhemmuuteen liittyen. Silloin jo törmäsin ajatukseen siitä, että lasten kuullen ei saisi arvostella omaa vartaloa tai ulkonäköä. Onneksi esikoinen oli vasta 1-vuotias silloin, en ehtinyt istuttaa hänen päähänsä ajatusta siitä, että ulkonäössä voisi olla jotain vikaa. Vaikka olen vielä viime vuosina käynyt läpi itseinhoa ja ahdistusta vartalostani, en ole antanut sen välittyä enää lapsille. Mutta se muu itsevarmuus on tullut vasta ajan myötä, tässä vuosien aikana. Kului pitkä aika niin, että en edes ajatellut koko asiaa. Olen aina ollut pääosin positiivinen, mutta kyllä rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että  nuorempana sellainen turha valittaminen asioista ääneen tai itsensä vähätteleminen ei ollut mullekaan vierasta.

Lasten kasvaessa yhdeksi tärkeimmistä kasvatuksen teemoista on kuitenkin muodostunut se, millainen esimerkki itse haluan olla omille lapsille. Sillä on vähintään yhtä paljon väliä kuin arkisella läsnäololla. Haluan olla esimerkki vahvasta tyypistä, joka ei lannistu, ei katkeroidu, ei vähättele eikä unohda itseään. Haluan muistaa olla armollinen itselleni, jotta hekin oppivat olemaan itselleen armollisia. Haluan omalla esimerkilläni antaa heille avaimet kunnioittaa ja rakastaa itseään, saavuttaa omat unelmansa ja löytää onnen arjesta.

Miten sinä olet muuttunut äitinä? Oletko uskaltanut olla alusta asti sellainen äiti kuin olet halunnut? Oletko kokenut paineita ulkopuolelta toimia tietyllä tavalla?