Yksi päivä tässä kesällä mä makasin keittiön lattialla taaperon kanssa varmaan puoli tuntia ja keskusteltiin siitä, miten kaikki on ihan väärin päin. Häntä nauratti kovasti ja mua myös, käytiin juurta jaksaen läpi kaikki mieleen tulevat asiat, jotka olivat väärinpäin siksi, että katsoimme lattialta kattoa kohti. Lamput ja pöydät, tuolit ja lelut. Isin tietokone, roskapönttö ja ja jakkarat. Imurikin oli väärinpäin. Niin ihmeellistä! Ei mulle tulisi mieleenkään mennä lattialle makaamaan ihan muuten vaan keskellä päivää. Mutta taaperon viereen kävin ja olen siitä iloinen. Välillä on niin siistiä heittäytyä taaperon maailmaan ja keskittyä kaikkiin pieniin juttuihin, jotka hänelle voivat olla niin suuria ja merkityksellisiä.

Oikeastihan mun piti laittaa ruokaa, mutta oli kuuma ja jotenkin koko ajatus kyllästytti. Pieni tovi lattialla makoillen ja oikeasti aivot narikkaan laittaen teki hyvää. Sitten jaksoi taas ihan uudella innolla tarttua kauhan varteen. Se oli tärkeä huomio. Silloin kun ei oikeasti ole ihan tulipalokiire ja joku asia ei vaan huvita, miksi ei ottaisi pientä taukoa ja keskittyisi johonkin rentouttavaan ja itselle merkitykselliseen? Sen jälkeen jaksaa niitä välillä puuduttavia rutiinihommiakin paljon helpommin. Jos ei kotona ole taaperoa kannustamassa heittäytymään, ainahan voi vaikka tarttua hetkeksi kirjaan, ottaa pikku nokoset tai katsoa yhden 20min jakson hyvää komediasarjaa.

Tällä hetkellä meidän 2v miettii tosi paljon syy-seuraussuhteita ja ongelman ratkaisua. Hän keksii hurjasti erilaisia ratkaisuja ja jos esimerkiksi joskus sanon, että jokin hänen pyytämänsä asia ei juuri nyt onnistu, hän miettii kaikki mieleen tulevat mahdolliset ja mahdottomat ratkaisuehdotukset ja käy ne läpi, että jos se asia kuitenkin onnistuisi jollain tapaa. Ihailtavaa päämäärätietoisuutta ja periksiantamattomuutta. Jos joku niin hän opettaa kykyä ajatella laatikon ulkopuolelta.

Joskus käy niin, että kun hän niin hienosti keksii erilaisia ratkaisuja jonkun asian toteuttamiseksi, mä lopulta annan hänen sittenkin tehdä sen. Nämä on just niitä tilanteita, missä itsensä saa kiinni siitä, että on sanonut johonkin asiaan ei, koska ei juuri nyt jaksaisi a) sotkua tai b) vaivautua tekemään jotain. Eli on sanonut vaan ei, koska se on itselle helpompaa. Sitä mä yritän parhaani mukaan välttää arjessa, mutta joskus niin käy silti. Uskoisin sen olevan ihan inhimillistä. Taaperon ratkaisuehdotukset on kuitenkin loistavia reality checkejä aikuisille.  Mä en halua sanoa turhaan ei, mä haluan sanoa aina joo kun se on mahdollista.

Meidän isommat leikkivät niin paljon kavereiden kanssa, että he eivät enää kovin usein pyydä mua mukaan barbieleikkiin tai mihinkään muuhunkaan. Silloin kyllä leikin mielellään jos pyydetään. Taaperon kanssa sen sijaan tulee leikittyä usein: kauppaa, legoilla rakentelua, kotileikkiä, muovailuvaha- ja taikahiekkaleikkejä. Mä koen yhteisen leikin myös loistavana tilaisuutena opettaa esimerkiksi hyviä käytöstapoja tai muita tärkeitä asioita siinä leikin lomassa.

Kauppaleikissä taapero muistaa tervehdykset, kiitokset ja lopuksi toivottaa mukavaa päivän jatkoa. Sama toimii kun käydään oikeasti kaupassa, sielläkin hän muistaa välillä huikata myyjälle mukavaa päivänjatkoa ja piristää siinä samalla toivottavasti ainakin jonkun päivää. Kun joku autoilija päästää meidät suojatien yli, lapset heilauttavat kaikki kättä kiitokseksi. Lasten hyvät tavat kannustavat myös meitä aikuisia muistamaan nämä hyvät käytöstavat aina, myös sinä huonona päivänä kun kaikki on mennyt aamusta asti vähän pieleen. Miksi ne olisivatkaan yhtään vähemmän tärkeitä muistaa sinä harmaana maanantaina? Ei sitä omaa harmaata fiilistä kannata muille siirtää, päin vastoin.

Koen, että lasten kanssa leikkiminen on yksi niistä asioista, jotka opettaa just mulle kaikkein eniten heittäytymisestä ja elämästä. Olen tosi kiitollinen siitä, että saan leikkiä. Alkuun leikkiminen tuntui jopa vaikealta, silloin back in the day kun meidän esikoinen oli taapero, enkä ollut leikkinyt _sataan vuoteen_. Mutta tässä vuosien varrella siihen on oppinut ja siitä on oppinut jopa nauttimaan.

On aivan parasta viettää joskus puoli tuntia kontaten lattialla taaperon Timo-koirana, joka syö ruuaksi duploja, käy koirapuistossa ja nukkuu lattiatyynyllä mytyssä. Paitsi housun polvet joutuu koville, mutta se taitaa olla pieni haitta siihen verrattuna, mitä leikki antaa henkisesti. Täydellisen rentoutumisen, pääkopan tyhjentymisen ja kaupan päälle tyytyväisen taaperon, joka jaksaa sitten sen jälkeen leikkiä vähän aikaa itsekseen tai tehdä palapelejä, että aikuinen saa rauhassa laittaa ruokaa tai siivota. Leikkiminen on best, eikä se oikeasti ole niin vaikeaa, kunhan leikin ajaksi muistaa lakata yrittämästä olla looginen tai aikuinen.

Tykkäättekö te leikkiä lasten kanssa? Mikä on teidän lempi leikki? Mitä leikkiä itse leikitte lapsena vanhempien kanssa, vai leikkivätkö vanhemmat ollenkaan?