Maailman suloisin pyramidi, jonka meidän lapset tekivät. Meidän erottamaton kolmikko, jotka ovat päivä päivältä vaan tiivimmin yhdessä. Tässä hetkessä raikasi nauru ja rakkaus kuului siitä naurusta. Mikään, ei mikään tässä maailmassa ole ihanampaa kuunneltavaa kuin se, kuinka omat lapset nauravat ja rakastavat keskenään jokaisella solullaan. Heidän ilo ja nauru on niin aitoa ja tarttuvaa. Rakastan heidän omia hömppiä juttuja joita he keksivät kolmestaan. Vihaan sitä, että mun on pakko sanoa tähän perään, että ”kyllä, kyllä he myös nahistelevat keskenään joskus”. Jos en sano, sitä kommentoidaan heti, että eivätkö he muka koskaan tee niin.

Ihan kuin se, että olisi paljon iloa ja naurua ja rakkautta, tarkoittaisi, että ei koskaan kinastele, jos ei sitä erikseen sano. Inhoan, että iloon ja rakkauteen on pakko tuoda mukaan se, että kyllä hekin joskus ovat eri mieltä asioista. Itselleni on aivan itsestäänselvää, että asioista ollaan joskus eri mieltä, joskus kaksi haluaa yhtäaikaa saman lelun tai joskus jonkun mielestä joku asia on epäreilua. Ja että näitä asioita selvitellään, niistä keskustellaan, niitä ratkomalla opitaan tärkeitä taitoja. Ja niistä myös päästään eteenpäin. Nauretaan, iloitaan, rakastetaan.

Jos pikkukinoja miettii jälkeenpäin, voin miettiä, miten hienosti erimielisyydet ratkaistiin. Tai sitten voin keskittyä muistelemaan niitä iloisia ja ihania hetkiä niiden kinojen ympärillä. Molempi parempi. Se, missä itse en näe mitään järkeä omalla kohdallani, olisi miettiä päivän jälkeen, että ”Olipa ärsyttävää kun lapset huusivat tänään. Olipa tosi raskasta kun ne kinastelivat siitä värityskirjasta. Vitsi että ketutti taas siivota magneetteja, leikkiruokia, pompuloita ja leikkirahoja olkkarista”. Ei vaan hyödytä mitään, nuo on just sellaisia juttuja, jotka mä unohdan saman tien kun ne on ohi.  Paljon mieluummin keskityn miettimään kaikkea sitä hyvää, mitä meillä yhdessä on. Mutta se onkin vain mun tapa, jollekin toiselle toimii toinen tapa.

Kun mä mietin tuotakin kuvassa näkyvää pyramidi-hetkeä, muistan sen, miten hellästi lapset katsovat toisiaan. Miten innokkaasti isommat opastivat pikkusiskoaan, kun tämä kiipesi heidän selkäänsä. Kuinka hän ensin meni makaamaan mahalleen siskojen selkien päälle ja isot kärsivällisesti neuvoivat, että ei sitä pyramidia ihan sillä tavalla tehdä. Sen riemun, kun hän vihdoinkin onnistuneesti kiipesi kontalleen isosiskojen päälle ja katseli sieltä korkeuksista meitä vanhempia. Kun hän lopulta kapusi alas pyramidin päältä, kaikki kolme nauraa rätkättivät ja halasivat toisiaan. Nuo on niitä hetkiä, joita mä purkitan mun muistoihin ja joihin mä palaan aina uudelleen ja uudelleen. Niitä hetkiä, joista olen ihan valtavan kiitollinen.

Nyt, kun koronaviruksen takia varmasti moni viettää enemmän aikaa perheen kanssa kuin yleensä, saattavat hermot kiristyä. Veikkaan, että meillä ainakin lapsilla tulee jossain vaiheessa olemaan tavallista enemmän kinastelua keskenään, jos kovin pitkään eristäydytään kotiin/ollaan vain perheen kesken. Silloin on entistäkin tärkeämpää koittaa unohtaa ne pienet ärsyttävät hetket ja keskittyä niihin iloisiin ja ihaniin hetkiin yhdessä. <3