Viikon arkikuva 17/52

13.06.2020

Arkikuvassa pitäisi olla vain yksi kuva, mutta tässä on nyt monta, koska nämä olivat kaikki niin söpöjä, että en osannut valita lempparia. Viime aikoina iso osa arkea on ollut meidän piha, puutarha ja hyötykasvien kasvattaminen. Se tunne, kun lapset aamulla avaavat terassin oven ja kirmaavat ensimmäisenä tsekkaamaan ovatko taimet kasvaneet lisää ja montako mansikan alkua tänään löytyy. Me tutkitaan kaikkia pieniä öttiäisiä, hämmennytään linnun munasta ja kurkitaan pihalle pomppivia rusakoita.

Yhtenä aamuna kaksi oravaa leikki varmaan puoli tuntia meidän vajan katolla ja me ihmeteltiin heidän hassua hippaa lasten kanssa. Make-kimalainen on lakannut käymästä pihalla, mutta sen sijaan samasta kolosta pihalle tulee nykyisin puolet pienempi kimalainen. Ollaan pohdittu, että onkohan se Maken jälkeläinen? Kenties.

Tällä viikolla pesimme koko terassin ja kaikki pihakalusteet siitepölystä juuri ennen lämpimämpien säiden alkua. 3-vuotias kiljui riemusta, kun sai suihkuttaa vettä puutarhaletkusta tuoleihin. Hänestä oli aivan hulvattoman hauskaa, kun pestiin kaikki pihalelut. 

On niin ihanaa yhteistä ja rentouttavaa tekemistä puuhastella pihalla. Lapset auttavat mielellään kasvien kastelussa ja kaikessa muussakin, mitä laatikkoviljelyyn liittyy. Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla ei ole ollut mitään ongelmaa pitää kasveja hengissä. Tätä jaksan hämmästellä viikosta toiseen. Päin vastoin, kaikki meidän kasvit elävät ja kukat puskevat uutta kukkaa toisensa perään. Olen aina ajatellut, että puutarhanhoito on jotain rakettitiedettä, jossa mulla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta onnistua. Olin niin väärässä. Ei se ole sen kummoisempaa kuin, että vähän ottaa selvää asioista, seuraa fiksumpien ohjeita ja oikeasti huolehtii kasveista säännöllisesti. 

Ostin pihalle vain muutamia kukkia juuri siksi, koska pelkäsin, että ne kuitenkin kuolevat pian ja kukkiin käytetty raha menee hukkaan. Mutta ehkä nyt kun meidän hortensiat, orvokit, neilikat ja pelargonit ovat edelleen elossa, uskallan ostaa vielä muutaman kukan lisää? Kukat tekevät niin paljon! Ne näyttävät niin kauniilta ja värikkäältä ja rauhoittavalta pihalla. Vaikka meidän piha on muutenkin todella vehreä, niin kukat tuovat siihen vielä oman ihanan lisän. Olen miettinyt, että pihalle voisi rakentaa vaikkapa lapsille vielä oman kukkapenkin tai ison kukkalaatikon, johon jokainen heistä saisi valita vaikka kolme mieleistään kukkaa. Nyt saa siis suositella vielä helppohoitoisia ja pitkään kukkivia kukkia, jotka viihtyisivät yhdessä lasten omassa kukkapenkissä!


Viikon arkikuva 16/52

06.06.2020

Tässä arkikuvassa Otto lukee kirjaa meidän kuopukselle sadepäivänä. Ollaan viime kuukausina koko perhe luettu vielä enemmän kuin koskaan ennen. Kun on ollut niin paljon kotona ja kaikki ei-pakolliset menot ovat karsiutuneet pois, on aikaa lukemiselle jäänyt yllinkyllin. Asetin itselleni tälle vuodelle 52 kirjan vuositavoitteen, jonka uskon saavuttavani ensimmäistä kertaa sitten teinivuosien. Tähän mennessä on tullut luettua n. 20 kirjaa (eli parilla kirjalla jäljessä kirja/viikko -tavoitteesta), mutta uskoisin ottavani kiinni tätä tahtia kunhan vietän kesälomaa viikon tai kaksi.

Meillä 2/3 lukee itse pitkiä lasten ja nuortenkirjoja ja on enää yksi pikkuinen, jolle lukea kuvakirjoja päivittäin. Toki me luetaan välillä yhdessä kaikille kolmellekin, mutta isommilla lapsilla tulee aika paljon lueskeltua itsenäisesti, koska silloin tarinaan pääsee uppoutumaan ihan eri tavalla kuin kuunnellessa. Isommat saavat näin kesälomalla iltaisin lukea sängyssä puolesta tunnista tuntiin ja monesti myös lukevat aamuisin kirjaa kun heräävät ennen muita. Esikoinen aloitti toukokuun puolivälissä lukemaan Harry Pottereita ja nyt hän on  jo Liekehtivän pikarin loppupuolella. Kuopukselle luetaan joka päivä vähintään yksi iltasatu, mutta usein paljon enemmän. Hän on ihan kirjafani ja yleensä hän haluaa yhden ”ison iltasadun” ja yhden ”pikku-iltasadun”. Eli yhden pitkän kirjan ja yhden lyhyemmän kuvakirjan.

Hän on myös tarkkana siitä, että joka toinen päivä iltasadun lukee isi ja koka toinen päivä äiti. Päivisin sen sijaan saa lukea kuka vaan ehtii ja haluaa. Me luetaan Oton kanssa sekaisin suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Arjessa on tärkeää, että kumpikin vanhempi puhuu sitä omaa kieltään lapselle, mutta esim. varhaiskasvatuksessa kannustettiin kaikkia vanhempia siihen, että kaksikielisessä perheessä kumpikin vanhempi voi lukea kummallakin kielellä ja se on lapselle ihan hauskaakin, kun vanhempi lukee ”väärällä” kielellä. Joten kirjojen kanssa ei oteta kielestä stressiä, koska 3-vuotias muutenkin yleensä valitsee ihan oman mielensä mukaan kirjan, eikä kielen ja vanhemman mukaan. Englanniksi luetaan myös joskus esimerkiksi New Yorkista tuliaisiksi tuotuja kirjoja.

Olen iloinen siitä, että lukemisen ilo on tarttunut lapsiin niin vahvasti ja he haluavat itse viettää aikaa kirjojen parissa. Mä koen, että parhaiten kirjojen pariin kannustaa vanhempien esimerkki (he näkevät mun lukevan lähes joka päivä aamuisin kirjaa), sekä se, että kirjoja on paljon esillä. Paljon erilaisia kirjoja: lyhyitä kirjoja, pitkiä kirjoja, kuvakirjoja ja pidempiä kirjoja. Sanakirjoja, tietokirjoja, eläinkirjoja ja kirjoja, jotka kertovat erilaisista ihmisistä. Kirjoista voi oppia niin paljon!

Iloinen olen myös siitä, että lasten myötä Ottokin löysi tiensä takaisin kirjojen pariin ja hänkin lukee tosi mielellään lapsille. Musta on ihanaa kuunnella, kuinka hän eläytyy kirjan hahmoihin ja kuinka lapset kikattavat kun hän lukee ihan hassusti. Sen lisäksi, että on ihanaa lukea yhdessä, rakastan sitä, kun välillä löydän jonkun lapsista keskellä päivää kääriytyneenä peittoon mukavasti lukemassa jotain kirjaa. Kuopuskin tekee monesti niin, että hän ottaa peiton ja pinon kirjoja ja menee sohvalle katselemaan kirjoista kuvia ihan itsekseen. Toivottavasti tämä into lukemista kohtaan säilyy aina, tai tulee ainakin takaisin, jos se jossain vaiheessa katoaisikin, kuten mulle kävi.

Multa toivottiin myös ”kirjainventaario” -postausta meidän lastenkirjoista, jossa kävisin läpi kuinka paljon meidän lastenkirjahyllyssä näkyy yhdenvertaisuutta ja erilaisia ihmisiä (kuten leikki leikkinä -blogissa oli tällä viikolla). Olisiko teillä kiinnostusta sellaiselle postaukselle ja jos on, niin haluatteko, että nostan esiin vain suomenkielisiä kirjoja vai saako olla kaikilla kielillä (suomi, ruotsi, englanti)? Mun mielestä tämä idea oli niin mahtava ja ajankohtainen ja tärkeä, että itse haluaisin hirveästi tämän toteuttaa, joten voipi olla, että teen vaikka se ei hurjaa kannatusta saisikaan!


Viikon arkikuva 15/52

23.05.2020

Tässä kuvassa maalaan kankaalle akryyliväreillä ekaa kertaa 13 vuoteen. Vitsi mikä fiilis! Olen ehkä joskus täällä maininnutkin, että kuvataide on ollut joskus valtava osa mun elämää. Olen käynyt kuvisluokalla yläkoulun ja harrastin myös taidekoulua ja öljy- ja akryylivärimaalausta koko lapsuuteni ajan. Piirsin ja maalasin lähes joka päivä siihen asti, että menin lukioon. Suunnittelin vaatteita, maalasin muotokuvia ja tein sisustussuunnitelmia.  Mun huoneessa oli maalausteline, jossa oli aina joku maalaus kesken. Lukiossa kuvataideharrastus vaan jäi koulun pakollisia tunteja luukun ottamatta ja sen jälkeen olen vaan satunnaisesti piirtänyt tai askarrellut lasten kanssa.

Maalaaminen oli mulle tosi tärkeä tapa ilmaista itseäni aina ennen. Osittain se on ehkä korvautunut tällä kirjoittamisella ja valokuvaamisella – en mä täysin ole luopunut itseni ilmaisusta. Mutta en ole edes tajunnut miten paljon olen kaivannut maalaamista! Miten paljon olen kaivannut sitä tunnetta, että saa vaan sekoitella värejä ja kokeilla erilaisia tekstuureja ja vaan maalata kankaalle mitä mieleen tulee. 

Me maalattiin lasten kanssa tällä viikolla parinakin iltana. Ostin maaleja ja canvas-pohjia, koska halusin harjoitella vähän pienemmällä pohjalla ennen kuin maalaan meidän olkkariin ison taulun. Levitettiin kaikki meidän kodinhoitohuoneen lattialle ja alettiin maalaamaan. Se oli niin rentouttavaa, siinä vierähti pari iltaa aivan huomaamatta kun näitä tehtiin. Oli ihanaa katsoa sitä, miten lapset innostuivat kokeilemaan erilaisia tekniikoita ja värejä. Miten paljon he tykkäsivät maalata! Tuli ihan se oma lapsuuden into mieleen, taisin kyllä olla itse nytkin vähintään yhtä intona kuin silloinkin. 

Mun mielestä yksi hyvä keino, jos haluaa saada esim. yhtenäisen taulukollaasin, jonka tekemiseen jokainen saa osallistua, on se, että sopii yhdessä esim. 3-4 eri väriä, joita jokainen käyttää. Kun pitäytyy näissä tietyissä väreissä, maalaukset sopivat yhteen, vaikka on neljä eri maalaria ja neljä eri tyyliä. Näin me tehtiin ja lopputuloksesta tuli mun mielestä aivan ihana! Nyt pitää vaan keksiä mihin ripustamme tämän kollaasin.

Sain 30×40 kokoista maalausta tehdessäni kyllä huomattavasti lisää luottoa itseeni. Mä osaan edelleen maalata sellaista jälkeä, mikä miellyttää mun omaa silmää. Ja oman kodin seinälle maalatessa sehän on tärkeintä, että itse tykkää. Seuraavaksi aionkin ostaa 150cm leveän kankaan ja maalata ison maalauksen meidän olkkarin seinälle. Aion kokeilla erilaisia tekstuureja ja valita värit meidän sisustuksesta. Taulusta tulee abstrakti. Nuorempana maalasin enemmän esittäviä maalauksia, muotokuvia ja asetelmia. Nyt olen aivan hulluna siihen, että saan vaan kokeilla mitä tapahtuu ja sekoitella ja sotkea sydämeni kyllyydestä. 

Äidillä on edelleen tallessa Oulussa mun vanha maalausteline ja hän lupasi lähettää sen mulle. Ihanaa palata vanhan rakkaan harrastuksen pariin. En tiedä kuinka kauan tämä innostus kestää, mutta nautin tästä ihan valtavasti. En halua enää koskaan unohtaa maalaamista niin pitkäksi aikaa kun nyt unohdin! Se on niin rentouttavaa ja ihanaa, siinä voi unohtaa kaiken muun ja keskittyä vaan tekemään erilaisia kuvioita ja värejä. 

Lapset tykkäsivät maalaamisesta niin paljon, että he jo kyselivät koska ostetaan lisää canvas-pohjia ja pidetään maalaustalkoot. Seuraavaksi pitäisi kuulemma maalata safari-teemaisia maalauksia koululaisten huoneeseen ja sitten pinkkiä satumaailmaa 3-vuotiaan huoneeseen. En malta odottaa! 

Onko siellä muita, jotka tykkäävät maalata? Tai muita, joilla harrastus on ollut iso osa elämää ja sitten vaan jäänyt ihan kokonaan jostain syystä?


Viikon arkikuva 14/52

09.05.2020

Kirsikkapuisto

Tämä kuva on otettu tällä viikolla Roihuvuoren japanilaistyylisessä puutarhassa, kun oltiin ihastelemassa kirsikkapuiden mieletöntä kukkaloistoa. Alunperin tarkoituksena oli mennä Roihuvuoren kirsikkapuistoon, mutta siellä oli niin paljon ihmisiä, että ei uskallettu mennä ja ajettiin vaan autolla siitä ohi. Onneksi me ihan ekalla kerralla vuosia sitten mentiin vahingossa tuonne puutarhalle (vaikka oltiin menossa kirsikkapuistoon), niin muistettiin sen olemassaolo ja mentiinkin kuvaamaan sinne. Siellä on aina paljon vähemmän ihmisiä, mutta silti ihan riittävästi upeita kirsikkapuita. 

Blogin ja somen myötä elämään on tullut yksi asia, joka ei ennen tosiaankaan ollut mun elämässä niin suuressa roolissa. Se on eri kasvien kukinta-aikojen seuraaminen. Kymmenen vuotta sitten mulla ei ollut hajuakaan koska kirsikat kukkivat, missä sijaitsee upea Alppiruusupuisto tai milloin on paras aika ihastella omenapuiden kukintoja. Vaikka syy näiden asioiden oppimiseen onkin ehkä pinnallinen alunperin – kivojen kuvien ottaminen kauniiden kukkien edessä, lopputulos on mun mielestä ihan mahtava. 

On niin siistiä, että meidän lapset oppivat jo pienestä asti mitä ja milloin on hanami ja mikä on sakura, tunnistavat alppiruusut ja omenankukat. Keskustassa kasvaneena city-lapsena mulla ei oikeasti ollut pienenä hajuakaan mistään luonnon ilmiöistä. En tosiaankaan sano etteikö jollakin voisi olla, vaikka kasvaisikin keskustassa, mutta mulla itselläni ei ollut. Toki mä tunnistin ne kasvit mitä koulussa opeteltiin ja tykkäsin samoilla äidin kanssa metsässä ja käydä syksyisin poimimassa kantarelleja ja suppiksia. Mutta sellainen luonnon vuosikello ei ollut mulle yhtään tuttu. 

Nykyisin on, ainakin paljon enemmän kuin ennen. Osaan nauttia upeista kukista ja odotan niitä joka vuosi. Ja ihan parasta on kuulla, kun pieni lapsi itse kertoo mummulle, että “me käytiin äidin kanssa katsomassa kirsikkapuita ja siellä oli niin kaunista ja pinkkiä!”.  Rakastan seurata luonnon jatkuvaa muutosta vuoden aikana ja ikuistaa sitä niin kuviin kuin muistoihinkin. Ottoa naurattaa, kun huomaan jokaisen vastaan tulevan kirsikkapuun ja ihmettelen kaikki valkovuokot ja ihastelen lintujen laulua joka päivä. Mutta mun mielestä on jotenkin niin ihanaa pysähtyä ihmettelemään kaikkea sitä kauneutta, mitä meidän ympärillä on. 

Jotenkin meidän muuton myötä nämä ajatukset ja pienten asioiden huomaaminen on korostunut entisestään. Mulle on tullut vieläkin tärkeämmäksi se, että opetan meidän lapset huomaamaan kaikki luonnon ihmeet ympärillä ja kunnioittamaan ja suojelemaan niitä. Luonnosta saa sellaista rauhaa ja iloa, mitä mä itse ainakin huomaan tarvitsevani arjessa. Se on niin hyvää vastapainoa näytöille, sähköpostirumballe ja tehtävälistoille ja ajatustulvalle, joka päässä usein pyörii. 

Se antaa mulle ihan hirveästi, kun saan ripustaa pyykit kuivumaan niin, että samalla kuuntelen lintujen juttelua keskenään. Sekin mua hämmästyttää, että esimerkiksi oman pihan kasveja miettiessä olen ottanut huomioon sen, että haluan meidän pihalle lisää pörriäisiä pölyttämään. Täällä luonnon keskellä tuntuu siltä, että haluan auttaa niitä ja laittaa pihalle hyönteishotellinkin niitä varten. Siellä tiilen ja betonin keskellä, missä ei ollut kukkiakaan, pörriäiset tuntuivat vaan vihaisilta ja pelottavilta. Hyönteishotellin sijaan meidän vanhalla terassilla oli keinopesä, jotta ampiaiset eivät tulisi sinne pistämään meitä. Nyt on ihan toinen ääni kellossa. 

Haluan oppia lisää ja pitää niin hyvää huolta ympäröivästä luonnosta kun vain voin. Meidän lapset ovat innokkaita oppimaan ja osallistumaan ja uskon, että mitä pidempään me täällä asutaan ja pyöritään ulkona, sitä enemmän me yhdessä opitaan. Se on aivan ihanaa!

Ihanaa lauantaita kaikille <3


Viikon arkikuva 13/52

25.04.2020

Viikon arkikuva on ollut hetken aikaa tauolla meidän remppapuuhien ajan, mutta nyt palataan takaisin ja vuorossa on viikon arkikuva nro. 13! Paljon on puhuttu siitä, että koronan aikana pitää olla itselleen armollisempi ja sitä olen yrittänyt olla minäkin. En ole ottanut stressiä siitä, että tuotanko juuri oikeaan aikaan uuden arkikuvan, vaan olen mennyt fiilispohjalta. Tässä nyt oli kuitenkin loistava paikka viikon arkikuvalle, sillä tämä kuva on otettu juuri tänään ja se kuvastaa hyvin yhtä meidän tämänhetkisen arjen lempipuuhista: mun ja meidän 7- ja 8-vuotiaiden yhteisiä juoksu-pyörälenkkejä. Tämä kuva on otettu kun oltiin juuri lähdössä lenkille tänään iltapäivällä. Lapset pyöräilevät ja minä juoksen. 

Ja voi pojat, että juoksenkin! Lapset pyöräilevät kovaa, eivätkä kauheasti himmaile, joten mä saan pinkoa ihan kunnolla heidän perässä tai rinnalla. Sen jälkeen kun muutettiin tänne, on tullut käytyä lasten kanssa tällä tavalla lenkillä montakin kertaa. On niin mukavaa nauttia valoisista illoista ja kevään merkeistä. Käydään sellaisia 4-5km lenkkejä, mitä olen yksinkin juossut ja se on niin mukavaa. Lasten kanssa juostessa mun lenkkien keskivauhti on ollut yleensä 9,9km/h, mikä on jopa vähän nopeampi kuin mulla on yksin juostessa. 

Ollaan bongailtu erilaisia kukkia ja on ihana seurata yhdessä lasten kanssa miten pikkuhljaa kevät etenee. Vielä viikko sitten pensaissa ja puissa oli vain pienen pieniä silmuja. Nyt jo ruohikot vihertävät, monet pensaat ovat kasvattaneet vihreät lehdet ja joidenkin talojen edustalla on oikea kukkameri. Voikukkiakin on jo vaikka kuinka paljon! Ja on ihana muutenkin tutustua lähiympäristöön ja nähdä erilaisia paikkoja. Me aina vähän vaihdellaan reittejä tai juostaan sama reitti toiseen suuntaan, niin saa ihan erilaisia maisemia. 

Varmasti tämä vuodenaika vaikuttaa: on vaan niin paljon kivempi lähteä ulos juoksemaan, kun riittää, että laittaa kengät jalkaan ja juoksutakin päälle, eikä tarvitse kerrospukeutua. Olen kyllä silti ylpeä ja iloinen, että onnistuin pitämään juoksuharrastuksesta kiinni juuri sen kaikkein “vaikeimman” ajan. Aloitin syyskuun loppupuolella ja siitä päivät vaan pimenivät ja viilenivät. Nyt ollaan todellakin jo voiton puolella ja musta tuntuu, että mun juoksuinto vain yltyy säiden lämmetessä.

Muutenkin tuntuu, että tällä hetkellä tekee mieli liikkua tosi paljon. Aamuisin käyn yleensä pomppimassa trampoliinilla vartin, siinä tulee niin hyvä fiilis. Rakastan vaan kuunnella lintujen laulua pihalla ja fiilistellä aurinkoa. Ja lisäksi ollaan käyty paljon myös hitaammilla lenkeillä koko perhe niin, että meidän perheen potkupyöräilijä pysyy mukana hyvin. Hänkin on jo aika nopea potkuttelija, mutta matkalla tulee aina vähän ihania ylimääräisiä stoppeja kun pysähdytään ihmettelemään hienoja kukkia, tien toisella puolella olevaa koiraa tai jännittävää rakennusta. Ja mä rakastan niitä pysähdyksiä ja niistä heränneitä keskusteluita. Siksi kuitenkin ne varsinaiset juoksulenkit on edelleen mielekkäämpää hoitaa joko yksin tai isompien kanssa, niin voi keskittyä olennaiseen silloin. 

Vaikka mulla on vähän ikävä mun ja Oton kahdenkeskisiä juoksulenkkejä, joihin on tullut pitkä tauko, niin nautin kyllä näistäkin lenkeistä ihan hirmuisesti. Ja kyllä me ehditään taas kahdestaankin lenkille sitten, kun arki joskus palautuu ihan normaaliksi. Siihen asti nautitaan täysillä niistä jutuista, mistä juuri nyt voidaan. 

Meillä on muuten edessä uuden pyörän hankinta meidän esikoiselle, sillä tämä on jäänyt pieneksi (ja samalla keskimmäinen saa tämän esikoisen nykyisen pyörän). Nyt vaan juuri mietityttää, että minkähän kokoinen olisi hyvä ja joko pitäisi laittaa sellainen pyörä, jossa on vaihteetkin. Kertokaa ihmeessä millaisia pyöriä teidän koululaisilla on? Mä en muista yhtään millainen mulla itsellä oli tuossa iässä. Ihanaa viikonlopun jatkoa kaikille <3

PS: Tuli mieleen, että tauolla on myös mulle rakas Ihanat erilaiset perheet -sarja, jonka perään on kyselty. Mulla oli tosiaan seuraava haastattelu silloin sovittuna juuri sille viikolle, kun koronarajoitukset asetettiin maaliskuussa ja jouduttiin lykkäämään sitä eteenpäin. Mulle sarjan tekemisessä kyse on nimenomaan perheiden tapaamisesta henkilökohtaisesti, eikä se ole juuri nyt mahdollista. Koko se perheen tarina syntyy nimenomaan siitä keskustelusta ja tapaamisesta ja tunnelmasta. Mutta Ihanat erilaiset perheet palaa heti kun se taas on mahdollista ja en malta odottaa, että pääsen tapaamaan seuraavan perheen!