Maailman suloisin pyramidi, jonka meidän lapset tekivät. Meidän erottamaton kolmikko, jotka ovat päivä päivältä vaan tiivimmin yhdessä. Tässä hetkessä raikasi nauru ja rakkaus kuului siitä naurusta. Mikään, ei mikään tässä maailmassa ole ihanampaa kuunneltavaa kuin se, kuinka omat lapset nauravat ja rakastavat keskenään jokaisella solullaan. Heidän ilo ja nauru on niin aitoa ja tarttuvaa. Rakastan heidän omia hömppiä juttuja joita he keksivät kolmestaan. Vihaan sitä, että mun on pakko sanoa tähän perään, että ”kyllä, kyllä he myös nahistelevat keskenään joskus”. Jos en sano, sitä kommentoidaan heti, että eivätkö he muka koskaan tee niin.

Ihan kuin se, että olisi paljon iloa ja naurua ja rakkautta, tarkoittaisi, että ei koskaan kinastele, jos ei sitä erikseen sano. Inhoan, että iloon ja rakkauteen on pakko tuoda mukaan se, että kyllä hekin joskus ovat eri mieltä asioista. Itselleni on aivan itsestäänselvää, että asioista ollaan joskus eri mieltä, joskus kaksi haluaa yhtäaikaa saman lelun tai joskus jonkun mielestä joku asia on epäreilua. Ja että näitä asioita selvitellään, niistä keskustellaan, niitä ratkomalla opitaan tärkeitä taitoja. Ja niistä myös päästään eteenpäin. Nauretaan, iloitaan, rakastetaan.

Jos pikkukinoja miettii jälkeenpäin, voin miettiä, miten hienosti erimielisyydet ratkaistiin. Tai sitten voin keskittyä muistelemaan niitä iloisia ja ihania hetkiä niiden kinojen ympärillä. Molempi parempi. Se, missä itse en näe mitään järkeä omalla kohdallani, olisi miettiä päivän jälkeen, että ”Olipa ärsyttävää kun lapset huusivat tänään. Olipa tosi raskasta kun ne kinastelivat siitä värityskirjasta. Vitsi että ketutti taas siivota magneetteja, leikkiruokia, pompuloita ja leikkirahoja olkkarista”. Ei vaan hyödytä mitään, nuo on just sellaisia juttuja, jotka mä unohdan saman tien kun ne on ohi.  Paljon mieluummin keskityn miettimään kaikkea sitä hyvää, mitä meillä yhdessä on. Mutta se onkin vain mun tapa, jollekin toiselle toimii toinen tapa.

Kun mä mietin tuotakin kuvassa näkyvää pyramidi-hetkeä, muistan sen, miten hellästi lapset katsovat toisiaan. Miten innokkaasti isommat opastivat pikkusiskoaan, kun tämä kiipesi heidän selkäänsä. Kuinka hän ensin meni makaamaan mahalleen siskojen selkien päälle ja isot kärsivällisesti neuvoivat, että ei sitä pyramidia ihan sillä tavalla tehdä. Sen riemun, kun hän vihdoinkin onnistuneesti kiipesi kontalleen isosiskojen päälle ja katseli sieltä korkeuksista meitä vanhempia. Kun hän lopulta kapusi alas pyramidin päältä, kaikki kolme nauraa rätkättivät ja halasivat toisiaan. Nuo on niitä hetkiä, joita mä purkitan mun muistoihin ja joihin mä palaan aina uudelleen ja uudelleen. Niitä hetkiä, joista olen ihan valtavan kiitollinen.

Nyt, kun koronaviruksen takia varmasti moni viettää enemmän aikaa perheen kanssa kuin yleensä, saattavat hermot kiristyä. Veikkaan, että meillä ainakin lapsilla tulee jossain vaiheessa olemaan tavallista enemmän kinastelua keskenään, jos kovin pitkään eristäydytään kotiin/ollaan vain perheen kesken. Silloin on entistäkin tärkeämpää koittaa unohtaa ne pienet ärsyttävät hetket ja keskittyä niihin iloisiin ja ihaniin hetkiin yhdessä. <3

Eteinen, meidän murheenkryyni. Se on aina sotkussa. Vaikka laittaisi kaikki maailman naulakot, henkarit, korit, hyllyt ja kenkätelineet ja nimeäisi jokaiselle perheenjäsenelle erikseen omat lokerot, se on aina sotkussa. Vaikka järjestelisi kaikki kengät paikoilleen, laittaisi kaikki asusteet oikeisiin koreihin, ruuvaisi seinään oman koukun jokaiselle takille, haalarille ja housuille ja muistuttaisi näistä 300 kertaa päivässä, se on vaan aina sotkussa. Kuka samaistuu?

Mun yksi suuri toive tulevan uuden kodin suhteen on se, että eteisessä olisi järkevät vaatesäilytysratkaisut ja riittävästi tilaa kaikelle. Parashan olisi se, kun olisi erikseen arkieteinen ja normieteinen, mutta se ei varmasti meillä tule toteutumaan. Mutta aion panostaa eteiseen todellakin, sen pitää olla mahdollisimman helppo. Voiko eteisestä sanoa helppo? Mun mielestä voi. Tarkoitan sitä, että kaikkien tavaroiden paikoilleen laittaminen olisi jopa 3-vuotiaalle niin helppoa, että hän suoriutuisi siitä automaattisesti ihan joka kerta.

Tunnustan kyllä, että en siis ole itsekään tässä yhtään parempi. Monesti kun tullaan kotiin, on jollakin esim. jo hirveä vessahätä. Sitten riisun nopeasti omat kengät keskelle lattiaa, autan äkkiä lasta riisumaan haalarin ja juoksemaan vessaan, sitten olen purkamassa ostoksia jääkaappiin ja alan tyyliin laittamaan ruokaa. Ja ne mun kengät saattaa vaikka jäädä siihen keskelle lattiaa.  Tiedän, hyi minua! Miten lapsi voi oppia laittamaan tavarat aina omalle paikoilleen jos aikuinen ei näytä tässä hyvää esimerkkiä johdonmukaisesti? Niinpä. Minulla on tässä vielä opeteltavaa.

Ja aamuisin ihan sama homma, mutta käänteisesti. Kun tavarat eivät ole tasan omilla paikoillaan, vaan vähän sinne päin, niitä saa etsiä joka aamu. Ja kun etsii aamulla kiireessä esim. hanskoja, saattavat pipot, huivit ja villasukat lennellä joka suuntaan, eikä niitä ole kiireessä välttämättä aikaa järjestellä oikeille paikoille. Ja näin se ympyrä pyörii. Sotkun takia ei jaksa laittaa kaikkea oikeille paikoille –> tavarat on hukassa –> etsiessä tulee lisää sotkua –> tuntuu turhalta edes yrittää pitää siistinä. Silti siivoan eteisen ihan tiptop ainakin kerran viikkoon. Mutta arkisin se näyttää vähintäänkin tältä, kuin tässä arkikuvassa.

Meidän liian pieni ja ei-yhtään-toimiva eteinen on yksi meidän arjen keskeisimpiä paikkoja. Siellä tapahtuu paljon ja usein. Aamuisin siellä huikataan ”Hyvää koulupäivää, mä rakastan sua, nähdään iltapäivällä!”. Iltapäivisin siellä kuulee innostunutta selitystä siitä, miten uimakoulu meni, mitä tapahtui musiikin tunnilla tai kenen kanssa on tänään tehty hiekkalaatikolla hyvät kakut. Siellä soi ovikello, kun kaverit tulee hakemaan ulos. Siellä annetaan tärkeitä lappuja repusta, muistutetaan jumppakamoista ja annetaan pusuja dagis-päivän jälkeen.

Ehkä siksi siellä myöskin on sitä sotkua. Se sotku tuntuu niin toissijaiselta, kun on niin paljon tärkeämpiä juttuja mielessä. Sekä lapsilla että meillä aikuisilla. Rakastan sitä innostunutta höpötystä, kun lapset kertovat päivästään ja kiirehtivät kaivamaan repusta esiin hienot mandala-kuvat joita on väritetty perjantain rentoutushetkessä tai sen matikan kokeen, josta ovat ylpeitä.

Vaikka joskus nolottaa meidän eteinen kun ovikello soi ja kaikki se sotku näkyy, niin lopulta sillä ei kyllä ole mitään merkitystä. Paljon tärkeämpää on se, mitä siellä eteisessä sanotaan ja tehdään. Sotkulle on ihan sama, kunhan eteinen on täynnä rakkautta. Näin ainakin mun mielestä. Joillain onnistuu hyvin molemmat: siisti eteinen ja rakkauden täyteinen eteinen, mutta me ei taideta olla niitä tyyppejä, heh. Mutta toki vielä on toivoa, katsotaan miten käy sitten joskus kun muutetaan. Ehkä vielä joskus meilläkin voi olla siisti eteinen pidempään kuin tunnin?

Tämän kuvan on napannut meidän 3-vuotias minusta ja isästään. Hän rakastaa valokuvaamista ja onkin varmaan meidän perheen ahkerin kuvaaja. Meidän lapset on myös just niitä tyyppejä, jotka saa Otosta noin leveän hymyn tallennettua kameran muistikortille. Ei hän hymyile kenellekään toiselle niinkuin meidän lapsille. Mä rakastan tuota hymyä Oton kasvoilla, kun hän katsoo meidän minejä. Se on niin täynnä rakkautta ja lämpöä, se hymy huokuu kaikkea sitä, mitä Otto on isänä.

Kuvassa me laitetaan meidän olohuoneen sohvaan uusia päällisiä, mikä ei ollutkaan ihan niin pieni ja helppo homma kuin muistelin etukäteen. Piti irrottaa ainakin miljoona mutteria ja osasta toisistaan ja sitten kasata koko homma takaisin. Tässä kuvassa me oltiin vasta päästy alkuun ja suurin osa työstä oli vielä edessä. Mutta oli kyllä todellakin vaivan arvoista, kun saatiin sitten niin kivan näköinen olkkari.

Me rakastetaan kasata huonekaluja Oton kanssa ja laittaa kotia muutenkin. Se on kivaa yhteistä tekemistä. Tavallaan voihan se olla, että me tykättäisiin myös vaikkapa remontoida, jos meillä olisi siitä kokemusta yhtä paljon kuin Ikea-huonekalujen kasaamisesta. Ehkä me tykättäisiinkin ostaa joku vanha talo, jota laitettaisiin pikkuhiljaa yhdessä? Ei voi tietää kun ei ole kokeiltu. Tietty huonekalujen kasaaminen on pikkuisen helpompaa kuin se remppaaminen, että ei niitä oikein voi verrata toisiinsa. Mutta noin niinkuin yleisesti niin yhdessä kotihommissa puuhastelu sopii meille. Ainakin pintaremontointi on sellaista kivaa hommaa, mitä me jopa osataan tehdä.

Keskusteltiin yksi ilta Oton kanssa perustavanlaatuisesti ajatuksista muuttamiseen nähden. Todettiin molemmat, että ei jakseta enää olla koko ajan sellaisessa ”no me muutetaan tästä kuitenkin kohta pois” -moodissa, missä ollaan oltu yli vuosi. Yli vuoden ajan ollaan ajateltu, että ei tehdä muutoksia kotona, ei sisusteta ei mitään, koska kuitenkin ollaan lähdössä. Samalla monet asiat kotona on alkanut pikkuhiljaa ärsyttääkin. Päätettiin, että kyllä me jotain pieniä muutoksia voidaan ihan hyvin tehdä, kuten vaihtaa sohvan päälliset tai verhot. Kunhan nyt ei investoida mihinkään tuhansien eurojen design-huonekaluihin ennen kuin ollaan muutettu ja tiedetään, että ne sopivat myös uuteen kotiin.

Tekstiilejä ja sisustusjuttuja voi aivan hyvin päivittää vanhassakin kodissa, sehän vain lisää viihtyvyyttä. Ja harvoin tekstiilit ovat sopimattomia johonkin toiseen kotiin. Violetin liman, koiran oksennuksen ja tämän keskustelun turvin sitten päädyttiin päivittämään olohuonetta ja lopputuloksen näette tästä postauksesta, jos ette ole vielä nähneet. Nyt kotona on paljon parempi ilme ja se tuntuu taas sellaiselta raikkaalta ja oman näköiseltä. Ehkä nyt on helpompi etsiä uutta kotiakin, kun ei ärsytä olla vanhassa niin paljon? Hyvä kotihan se on edelleen, jota rakastetaan ja joka joskus tuntui ihan unelmakodilta. Sen on vaan unohtunut, kun on niin kova kiire päästä kokonaan omaan kotiin.

Ihanaa viikonloppua kaikille!