Tällä viikolla tuli kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun ryhdyin yrittäjäksi. Se tuntuu hullulta. Neljä vuotta sitten yrittäjäksi ryhtyminen oli ainoa keino pystyä tekemään mun työtä päätoimisesti, se ei ollut mulle itsestäänselvä valinta tai koskaan edes tavoite. En ollut koskaan haaveillut yrittäjyydestä, se tuntui ihan hiton pelottavalta ja vaikealta. En tuntenut läheisesti ketään yrittäjää, enkä tiennyt yrittäjän arjesta juuri mitään. Olin  silloin raskaana, mikä teki kaikesta vielä hurjempaa. Mietin silloin, että miten ihmeessä osaisin ikinä pitää huolen kaikista langoista yrittäjänä, kun en osannut viimeisinä vuosina edes käydä koulua. 

Mutta vaihtoehtoja ei ollut, enkä ensin osannutkaan. Työt hoidin tietenkin aina ajallaan, mutta kaikessa muussa oli oma opettelunsa. Alkuun piti osata arvioida veroja varten koko seuraavan tilikauden tulot etukäteen. No en todellakaan osannut – eihän mulla ollut mitään käsitystä siitä, paljonko voisin yrittäjänä tienata. Tokana vuonna onnistui jo paremmin ja kolmantena vuonna meni jo aivan nappiin. Hyvä kirjanpitäjä auttoi onneksi selviämään jokaisesta vuodesta kunnialla, vaikka oli paljon selvitettävää ja uusia asioita. 

Sama lomien kanssa. Ensimmäisenä vuonna tulin äidiksi kolmannen kerran ja pyöritin samalla yritystä tauotta. Toisena vuonna pidin viikon vapaata, kun menetin mun mummon. Kolmantena vuonna tein viikon reissun Mallorcalle, sillä tajusin, että lomailu on helpointa silloin kun ottaa kunnolla etäisyyttä. Tänä vuonna onnistuin pitämään kokonaisen viikon loman ihan kotimaassa ja toisen puoliloman, jolloin en laittanut sähköpostiin lomavastaajaa, mutta otin kuitenkin rennommin. Henkilökohtainen ennätykseni: 1,5 lomaviikkoa.

Tämä neljäs vuosi on ollut lomista huolimatta ehkä epävarmin ja yrittäjämäisin vuosi tässä mun yrittäjän uralla, kiitos koronan. Vuoden vaihtuessa oli mielessä vain asunnon etsintä, sopivasti pullisteleva työkalenteri ja helmikuun tuleva New Yorkin reissu. Ei todellakaan se, että työt tulisivat olemaan hiuskarvan varassa jo parin kuukauden päästä. Mutta niin siinä kävi.

Korona sekoitti alkuun mun pasmat. Olen siitä onnekas, että kalenteri ei tyhjentynyt kokonaan missään vaiheessa. Moni projekti kuitenkin siirtyi ja suuria muutoksia tapahtui muutenkin. Kaikki tämä vain viikkoa sen jälkeen kun olimme tehneet sitovan ostotarjouksen tästä asunnosta. 

Yksi meidän elämän suurimmista haaveista toteutui, mutta samaan aikaan huoli toimeentulosta kasvoi koronan myötä. Muistatteko sen viikon, kun me maalattiin täällä seiniä ja valmisteltiin kaikkea ennen muuttoa sisään? Monena iltana mä revin tapetteja ja samalla kyyneleet valui, kun mietin, että kauankohan me ehditään nauttia tästä kodista, jos kaikki työt menee alta. Silloin poikkeusaika oli vasta alkanut, eikä kukaan tiennyt miten tässä tulisi käymään. 

Olin niin onnellinen, että meinasin haljeta, mutta samalla menettämisen pelko oli aivan valtava. Yritin ajatella positiivisesti, mutta huijarisyndrooma vaivasi pahasti. Mietin, että me haukattiinkohan me nyt ihan liian iso pala kakkua. 

Pikkuhiljaa aloin kuitenkin tajuta sen, että yrittäjänä ne kaikki langat tosiaan on mun omissa käsissä ja palaset alkoivat loksahdella paikalleen. Ymmärsin, että mun ei tarvitse jäädä tuleen makaamaan, vaan voin itse vaikuttaa siihen, millainen tästä vuodesta muodostuu. Mun ei tarvitse vaan seisoa ja odottaa, mitkä työt peruuntuvat ja mitkä säilyvät – voin auttaa luomaan niitä töitä itselleni lisää. Ja niin olen tehnyt. 

Voin kertoa, että tänä vuonna olen ollut kiitollisempi yrittäjyydestä, kuin koskaan aiemmin. Tapettia repiessä itketyt itkut eivät todellakaan olleet varmasti viimeiset, joita tulen yrittäjänä itkemään. Yrittäjänä mun täytyy aina hyväksyä mahdollinen taloudellinen epävarmuus ja se, että isot maailman tapahtumat voivat aina vaikuttaa jollain tavalla mun työtilanteeseen. Samalla mulla on kuitenkin se valtava onni ja mahdollisuus, että mun ei koskaan tarvitse olla vain yhden tulonlähteen varassa. Mulla on aina mahdollisuus kääntää kelkka vaikka seuraavana päivänä ja alkaa tehdä jotain uutta. Olenhan teoriassa tiennyt sen aina ennenkin, mutta en ehkä ole sisäistänyt ja hyödyntänyt sitä niin paljon ennen tätä vuotta. 

Kun ymmärsin sen, mun on ollut paljon helpompi hengittää ja nukkua. Vaikka tämä vuosi on ollut epävarmuutta ja pelkoa täynnä koronan vuoksi, tämä on ollut hyvä työvuosi. Sekä töiden määrän että oppimisen puolesta. Tämä vuosi on opettanut mulle paljon ihan kaikista työn osa-alueista. Se on opettanut neuvottelemaan, pitämään puoleni ja luomaan uutta. Se  on opettanut asettamaan rajoja ja sietämään alati muuttuvia olosuhteita. 

Isoin muutos on ollut muutos asenteessa. Aiemmin luotin tasaiseen tilanteeseen, jota suuret muutokset sitten pääsivät horjuttamaan. Opin kuitenkin, että sen sijaan, että muutosten edessä pelkäisin mitä seuraava kuukausi voi tuoda tullessaan, voin olla toiveikas. Mitä kaikkea ihanaa seuraava kuukausi voikaan tuoda tullessaan. Vaikka tilanne näyttäisi miten huonolta tahansa, on aina mahdollista, että seuraavana päivänä tapahtuukin jotain merkittävää ja hyvää, joka vie kaiken aivan uusiin, mahtaviin sfääreihin.

Ja tähän asenteeseen mä päätän luottaa jatkossakin. En aio tuudittautua tasaisuuteen ja turvallisuudentunteeseen, mutta en liioin pelkää tulevaa. Uskon ja luotan, että selviän mistä tahansa mullistuksista, kunhan hengitän syvään, kohtaan tilanteet realistisesti sellaisina kuin ne ovat, enkä lamaannu. 

Niin ja se huijarisyndrooma, se oli jälleen kerran ihan turha. Täällähän sitä ollaan edelleen, hyvissä voimissa, innokkaana viidennestä vuodesta yrittäjänä. Uskon, että seuraava vuosi tulee pitämään sisällään paljon hyviä opetuksia ja kiinnostavia projekteja, tapahtui mitä tapahtui maailmalla.