Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Coolstuffin kanssa.

Mä lähdin mukaan tähän Coolstuffin yhteistyökamppikseen jo alkukeväästä, ja koko vuoden Otto odotti, että milloin päästään tekemään tätä. Hän oli jo katsonut pidempään mahtavaa kuularataa, jonka hän halusi päästä rakentamaan. Miehelläni on insinöörigeenit, ja niinpä hän jo pitkään oli haaveillut tästä vempeleestä, jollainen kuulemma olisi ollut ihan paras jo lapsena, mutta hän ei koskaan saanut sellaista.

No nyt sai. Hän sai itselleen SpaceRail -kuularadan, jota hän rakkaudella ja pieteetillä rakensi monen monta iltaa vähän kerrallaan kouluhommien ja töiden ohella, yhdessä meidän lasten kanssa. Ja kun rata vihdoin oli valmis, lapset (ja Otto) olivat aivan fiiliksissä. Onhan se kyllä hauska rata, vaikka ei ehkä ihan ensimmäinen asia, jota lähtisin ostamaan, jos saisin yksin päättää kaiken meidän kodin sisällöstä. Mutta Otto ja lapset ovat viihtyneet sen parissa jo nyt niin monta tuntia, että oli se kyllä sen arvoinen.

Mahtavaa yhteistä tekemistä aikuiselle ja jo vähän isommille lapsille, vaikka sen rakentaminen onkin haastavampaa kuin esim. isojen lasten legosettejen. Kuularata saa kuulemma pysyvän paikan sitten Oton tulevasta ”man cavesta” jota hän innolla suunnittelee, vaikka meillä ei vielä ole sitä uutta kotia. Mutta sinne tämä pääsee sitten paraatipaikalle, kuten niin monet muutkin asiat, joita itse en laittaisi keskelle olohuonetta tai esim. seinälle.

Lisäksi Otto valitsi Coolstuffilta itselleen Wallet Ninjan, eli pienen luottokortin kokoisen ja muotoisen metallisen multityökalun, joka korvaa 18 tavallista työkalua, ja kulkee helposti mukana lompakossa. Siitä saa ruuvarin vaikka kuinka monen kokoiseen eri ruuviin, mutterin kiristimen kuuteen eri kokoiseen mutteriin, älypuhelinständin, pullon avaajan, tölkin avaajan, pakkausveitsen, kirjeveitsen, hedelmänkuorijan ja viivottimen sekä tuumille että senteille. Otto on kokeillut sitä kaikkiin em. tarkoituksiin ja arvatkaa mitä – toimii. Kapistuksen nimi on erittäin kuvaava, se nimittäin tekee jokaisesta omistajastaan oman elämänsä ninjan,tai vähintäänkin MacGyverin. Meistä kumpikaan ei ole mikään kovin taitava remonttireiska, eikä meillä ole hirveän suurta työkaluvarastoa, joten tämä on oikeasti hyödyllinen pieni kapistus.

Kuularadan ja minikokoisen supertyökalun lisäksi Otto halusi itselleen Fidget cuben. Fidget cubessa on tsiljoona nappulaa, rullaa ja nippulaa joita voi naksutella ja räpeltää samalla kun keskittyy johonkin. Yleensä huomaan Oton ottaneen stressikuution käteensä samalla kun hän katselee jotain koulun videoluentoa. Ne ovat usein kuudelta illalla, eli silloin kun me kaikki olemme kotona ja puuhastelemme ja leikimme. Se auttaa Ottoa keskittymään luentoon ja kuuntelemaan, vaikka täällä kotona välillä on muuten hälinää ja häppeninkiä.

Meidän yhteinen valinta kaupasta oli Zenkuru-niskahierontalaite. Kevyt laite on yllättävän tehokas ja miellyttävä hieroja. Syy miksi mä ajattelin kokeilla sitä on, että en tällä hetkellä löydä arjestani aikaa lähteäkseni säännöllisesti hierontaan. Aiemmin Otto pystyi hieromaan mun niskaa tarvittaessa (vaikka ei hänkään ammattilainen ole). Viime vuonna Oton peukaloon tulleen rasitusvamman jälkeen sen voimat ei ole palautunut vieläkään täysin, ja mikäli hän haluaa olla työkykyinen peukalon kanssa, ei sillä kannata ainakaan säännöllisesti hieroa voimalla vaimon hartioita tai niskaa tai mitään muutakaan.

Laite sopii meille molemmille, ja sitä voi niskan ja hartioiden lisäksi käyttää myös esim. selkää ja kaikkia suuria lihasryhmiä. Siinä on erilaisia hierontatoimintoja sekä lämmitys, joka tuntuu aika ihanalta illalla väsyneenä. Meillä on molemmilla aika ajoin niska- ja hartiajumeja, kun molemmat ollaan töiden puolesta paljon koneella.

 

Me saatiin valita muutamia tuotteita Coolstuffin joululahja-valikoimasta, ja viimeinen valintamme oli Fujifilm instax Mini -polaroid-kameran filmit. Coolstuffissa filmipakkaus on muuten melko edullinen, sillä olen suorittanut hintavertailua tässä parin vuoden aikana filmiä aina välillä ostaessani. Polaroid-kuvat on meillä niitä arkikuvia, joita otetaan ihan milloin vaan kuvausolosuhteista välittämättä. Rakastan niitä, niistä tulee mieleen oman lapsuuden paperikuvat. Coolstuffista saa muuten polaroid-filmiä instax Mineihin myös mustavalkoisena, oi!

Coolstuff on kauppa, josta löytyy paljon kaikenlaista. Siellä on monia tuotteita ruuanlaittoon, arjen helpottamiseen ja hauskanpitoon. Coolstuffista löytyy siistejä lautapelejä, tavaroiden gprs-paikantimia (Miksi me ei tilattu sellaisia, Otto?) ja Polaroid-kameroita. Sieltä löytää joululahjan niin äidille, lapsille kuin lemmikillekin, ja vaikka siellä on paljon kaikkea hassua ja yllättävää, siellä on paljon myös kaikkea oikeasti hyödyllistä. Kuten vaikkapa työkaluja, yrttiensäilytysruukku tai langaton latausalusta puhelimelle.

ARVONTA: VOITA COOLSTUFF.FI -LAHJAKORTTI!

Mitä tilaisit joululahjaksi kaverille/perheenjäsenelle/puolisolle tai vaikka itsellesi Coolstuffista? Voit voittaa 30 euron lahjakortin Coolstuffille linkittämällä vastauksesi Coolstuffin sivuilta tämän postauksen kommenttiboksiin, ja jättämällä sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään. Osallistumisaikaa on 5.12.2018 asti ja tarkemmat säännöt löydät TÄÄLTÄ.

Onnea arvontaan kaikille!

Tämä viikko on alkanut jotenkin poikkeuksellisen hektisesti, varsinkin kun vielä eilen meinasin unohtaa yhden sovitun palaverin, ja ehdin sinne vain nippa nappa, mutta ehdin kuitenkin, onneksi. Tuntuu, että nämä kaksi päivää on ollut yhtä paikasta toiseen hösäämistä ja aikatauluja, ja en ole ehtinyt ”tehdä mitään” vaikka koko ajanhan olen siis tehnyt kaikkea. Onneksi eilen sentään otettiin kuopuksen kanssa ennen sitä palaveria ihanan rauhallinen tunnin lenkki ohuen ensilumen peittämällä metsätiellä. Se olikin varmaan alkuviikon rauhallisin hetki, kun ihmeteltiin vaan käpyjä ja keppejä ja lumen peittämää maata.

Tänään illalla ennen lasten nukkumaanmenoa yksi tytöistä kysyi, että voidaanko ennen nukkumaanmenoa tehdä perhekasa. Perhekasa tarkoittaa sitä, että ollaan kaikki toistemme kainalossa ja halitaan ja jutellaan. Kello oli jo yli tavallisen nukkumaanmenoajan tämän päivän poikkeusmenosta johtuen, mutta mä sanoin, että tietenkin voidaan. Onneksi huomenna on myöhäinen aamu. Perhekasa on just best. Se oli juuri se, mitä me tarvittiin tähän iltaan. Pysähtymisen hetki yhdessä, missä oltiin täysillä läsnä kaikki viisi.

Perhekasassa voi jutella kaikesta, mitä mielen päällä on. Tänään me juteltiin päivän aikana tapahtuneista kivoista asioista. Jokainen sai sanoa kaksi päivän aikana tapahtunutta kivaa asiaa. Yksi kertoi siitä, miten hienoa oli ollut opetella laulamaan Vårt Land, Vårt Landia, ja kuinka hän oli laulanut kaikista kovimmalla äänellä koko porukasta. Yksi kertoi, että oli iloinen siitä, kun oli siivonnut oma-aloitteisesti ihan yksin taaperon yksin levittämän lautapelin ja vienyt sen paikoilleen, ja kuinka hän oli nähnyt ja kuullut miten iloiseksi minä tulin siitä. Kuulemma oli ihanaa ilahduttaa omaa rakasta äitiä. Taapero kertoi, että parasta päivässä oli ollut ”Samppa ja Kaja”. Tietäjät tietää. Meidän aikuisten mielestä kaikkein parasta oli juuri se perhekasa.

Kuinka onnellinen voikaan olla siitä, että omat lapset haluavat tulla kainaloon ja haluavat jutella meidän kanssa ja halia ja olla yhdessä. Ja miten ylpeä olen niistä asioista, jotka heidän mielestään olivat olleet kivoja. Hauskinta oli, että toinen isoista tytöistä oli aivan kriisin partaalla, kun hän ”sai valita vain kaksi kivaa asiaa”, kun kuulemma olisi ollut niin hurjan monta muutakin kivaa asiaa, ja oli vaikeaa päättää mitkä sanoo. Totesimme yhdessä, että sehän on aivan ideaalitilanne, että on niin paljon kivoja asioita päivässä, että ei tiedä minkä valitsisi. Se ei haittaa jos ei osaa päättää.

Aina silloin kun meinaa tuntua, että arjen velvollisuudet ottavat ylivallan ja minä vain juoksen mukana, on hyvä pysähtyä oikeasti hetkeksi niiden tärkeiden asioiden äärelle. Silloin voi antaa lasten palauttaa takaisin siihen, mikä oikeasti on tärkeää ja merkityksellistä. Lapset. Otto. Meidän perhe. Rakkaus. Läsnäolo. Jutteleminen. Haliminen. Kuulluksi tuleminen.

Ja tänäkin iltana voin sanoa olevani onnellinen ja iloinen tästä kuluneesta päivästä. Kiitos näiden rakkaiden, joista olen ihan älyttömän kiitollinen elämäni jokaisena päivänä.

Me oltiin eilen koko porukalla katsomassa joulukadun avajaisia. Aluksi luulin, että ei päästä paikalle esikoisen kaverisynttäreiden vuoksi tänä(kään) vuonna. Sitten huomasin, että synttärithän loppuivatkin juuri ennen tapahtuman alkua. Päästiin kuin päästiinkin siis joulukadun avajaisiin muutaman vuoden tauon jälkeen. 2016 mä olin niin loppumetreillä raskaana, että en viitsinyt lähteä silloin väentungokseen. Viime vuonna taas ei haluttu lähteä sinne, kun kuopus oli vielä sen verran pieni. Me mietittiin silloinkin, että väentungoksessa vauvan kanssa ei ole kivaa. Tänä vuonna olin jo ihan varautunut siihen, että ei mennä nytkään, mutta onneksi Otto oli paremmin perillä meidän kalenterista kuin minä.

Nyt kun kuopuskin ymmärtää jo joulupukista, joulusta ja joulukoristeista jotain, oli ihana lähteä sinne yhdessä. Jo aamupäivällä fiilisteltiin tulevia avajaisia lasten kanssa, ihania valoja, joulukoiria ja muita jännittäviä asioita, joita varmasti nähtäisiin. Me oltiin perillä Aleksanterinkadulla vasta siinä klo 16.15, eli vuosien 2012-2015 kokemukseen perustuen juuri sopivaan aikaan. Paraati kun ei koskaan ole Aleksin loppupäässä (vai alku-) ennen sitä. Tultiin paikalle n. viitisen minuuttia ennen paraatin alkua.

Me löydettiin juuri sellainen viiden hengen mentävä aukko eturivistä oikein hyvästä kohdasta katua, ja ihan ensimmäistä kertaa ikinä koskaan meidän eteen ei tunkenut ketään, ja lapset näkivät koko kulkueen. Ihmisiä tuntui olevan yhtä paljon kuin aina ennenkin, mutta jostain syystä me löydettiin joku taikaspotti, jossa kukaan ei käyttänyt kyynärpäitä ja kaikille oli tarpeeksi tilaa. Ihan mieletön kokemus! Tällaisena mä haluaisin kokea joulukadun avajaiset joka vuosi.

Meidän kulkuetta kovasti odottanut kuopus oli nukkunut ensin automatkan ajan, ja sitten hän nukkui koko paraatin alun. Siinä vaiheessa hän kuitenkin heräsi kun mahtavat hevoset kopsuttelivat meidän eteen. Hän heräsi oikein hyvällä tuulella, kun heti ekana sai nähdä hevosia. Se minkä vuoksi mä missasin itse joulupukin kokonaan, enkä saanut hänestä kuvaa, oli kuopuksen haltioitunut ilme hänen nähdessään joulupukin, ilmielävänä ensimmäistä kertaa niin, että hän tajusi siitä jotain.

Hän katsoi joulupukkia niin häkeltyneen innoissaan ettei saanut sanaa suustaan. Ja niinpä mä vain seisoin täysin päinvastaiseen suuntaan tuijottaen kuin kaikki muut: en saanut silmiäni irti meidän ihanasta tyypistä, joka isin sylistä ihaili joulupukkia. Molemmat näyttivät niin onnelliselta ja tyytyväiseltä, että mulla tuli tippa linssiin. Hetki kesti vain muutaman sekunnin, mutta kun mä käännyin takaisin, oli joulupukki rekineen jo kaukana mun silmien tavoittamattomissa.

Mutta oli todellakin sen arvoista. Joulupukkiahan mä voin katsella vaikka jonkun toisen vuoden kuvista, kun se on se just sama tyyppi (heh), ja istuskelee siellä reessä vilkuttamassa ihan samalla tavalla joka vuosi. Mutta tuo hetki tapahtui vain kerran, ja mä näin sen ja sain kokea sen. Uskon, että tämä kuva on mulle tuhat kertaa arvokkaampi muisto kuin mahdollinen heilahtanut kuva joulupukista.

Isommatkin lapset olivat innoissaan kulkueesta, pukista ja joulun tunnelmasta. Ollaan jo monta kertaa ihailtu yhdessä keskustassa jouluvaloja ja jouluikkunoita. He tuntevat sen saman ihanan lämpimän fiiliksen jonka mäkin, kun näen kauniita valoja. Maailman siisteintä odottaa joulua yhdessä heidän (ja meidän minin ja Oton) kanssa. Vasta pukin mentyä jo kauas, taapero sai sanottua ”MINÄ NÄIN SEN! SE OLI LOULU-PUKKI!”

Olitteko te katsomassa joulukadun avajaisia Aleksanterinkadulla, tai omassa kaupungissanne?

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Fisher-Pricen kanssa.

Meidän taaperolla on ollut tosi tarinallisia leikkejä jo pitkään. Hän nimesi oman nukkensa jo keväällä ollessaan vain karvan yli vuoden ikäinen, ja jo pitkään hänen leikeissään on ollut juoni ja selkeä kulku miten ne etenevät. Sitä on ollut uskomatonta seurata, ja on ihanaa olla leikeissä myös mukana. Selvää on, että hän on oppinut varmasti hyviä leikkitaitoja isosiskojen esimerkkiä seuraamalla. Toki me leikitään paljon myös yhdessä koko perhe.

Hän selostaa aina leikkejään ääneen, ja siten me vanhemmatkin pysytään kärryillä niiden juonesta. Usein leikeissä toistuvat taaperon omat kokemukset ja muistot, tai sitten jokin mitä hän on nähnyt vaikka lastenohjelmissa. Kaikilla hahmoilla pitää aina olla nimi, oli kyse mistä lelusta tahansa. Hän antaa nimen vaikka aamupalaleivälle, jos onnistuu sen puraisemaan vahingossa niin, että se muistuttaa hänen mielestään jotain eläintä tai muuta hahmoa.

Yksi hänen viime aikojen lempileluistaan on ollut Fisher-Pricen Little People Travel Together Airplane -lentokone. Meillä on saman sarjan leluja jo isosiskojen jäljiltä, ja ne ovat olleet myös hänen suosikkejaan. Tämä suloinen uusi lentokone muistuttaa häntä meidän viime kesän Kreikan matkasta, ja lentokoneen Kurt-lentokapteeni ja Emma-matkustaja lentävätkin aina Kreikkaan ja takaisin. Lentokoneesta kuuluu kivoja lauluja, kuulutuksia ja lentokoneelle tyypillisiä ääniä. Laulut ovat niin hyviä, että taaperomme käy usein laittamassa lentokoneesta musiikkia, ja tanssii sitten sen tahdissa ihanasti.

Kaupallinen yhteistyö: Fisher-Price Little People Travel Together Airplane -lentokone from Iina Hyttinen on Vimeo.

Mä tykkään lelussa erityisesti siitä, että kun nappia painaa, laulu tulee kokonaan kerralla, eikä sitä voi ”rämpätä”. Se on nimittäin mun mielestä tosi ärsyttävää, jos lelun nappulaa jatkuvasti painamalla yksikään ääni ei kuulu loppuun asti, vaan kuuluu pelkkää älämölöä. Meidän taapero ainakin yrittää monesti painella uudelleen ja uudelleen, mutta hän on huomannut, että tässä se ei toimi. Mä tykkään siitä, että Fisher-Pricen leluissa lauluihin on oikeasti panostettu, ja ne ovat hauskoja. Tosin ne ovat myös sellaisia, että jäävät ainakin mun päähän korvamatona soimaan, ja laulelen niitä jopa yksin kotona ollessani, haha.

 

Yhdessä leikkiminen on ihan mahtava tapa tutustua paremmin lapsen maailmaan ja ajatuksiin, ja saada edes pieni ikkuna siihen, mitä tuollaisen ihanan 1,5-vuotiaan päässä liikkuu. Samalla lapsi oppii monia uusia asioita. Huomaan usein, että kun ollaan kerran leikitty jotain tiettyä leikkiä yhdessä ja tehty siinä jotain yhdessä, hän toistaa samaa leikkiessään itsekseen myöhemmin. Esimerkiksi hän laittaa aina matkalaukun sille varattuun paikkaan, ja pitää samanlaista ääntä kun lentokone ”laskeutuu”, jollaisen minä tein kun laskeuduin kerran lentokoneella. Matkiminenhan on aivan loistava keino oppia.

Fisher-Price Little People -lentokoneessa on paljon kivoja ääniä ja valoja, ja lapsi oppii, että painamalla tietystä napista tai laittamalla lentäjän paikallaan, tapahtuu tiettyjä asioita. Tämä on hyvä keino oppia siis esimerkiksi syy-seuraussuhteita. ”Kun minä painan tästä, kuuluu tällainen ääni ja syttyy tuollainen valo”. Ihanan monipuolinen, kehittävä ja tietysti myös turvallinen lelu.

VOITA OMA Fisher-Pricen Little People Travel Together Airplane -lentokone!

Mikä on sinun lempileikki lapsesi, sisaruksesi, hoito- tai vaikka kummilapsesi kanssa? Kommentoi vastauksesi tämän postauksen kommenttiboksiin ja osallistut Fisher-Price Little People Travel Together Airplane -lentokoneen arvontaan! Arvontaan voi osallistua 2.12.2018 klo 23.59 asti. Muista jättää sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään, sillä voittajaan ollaan henkilökohtaisesti yhteydessä. Arvonnan tarkemmat säännöt näet TÄÄLTÄ.

Onnea arvontaan kaikille! 

Kuten edellisestä postauksesta kävi ilmi, olen tällä viikolla juhlinut useammin kuin muutaman viime kuukauden aikana yhteensä, heh. Keskiviikon lukijailtaan menin viime keväisessä paljettimekossa, mutta pikkujouluja ja eilistä luokkakokousta varten mä ostin yhden uuden vaatteen: mustan haalarin. Haalari on ohutta kangasta, ja se näyttää aivan minimekolta, mutta onkin haalari. Mä tykkään siitä tosi paljon, ja se sopii mun vartalolle mun mielestä hyvin. Se korostaa mun pitkiä jalkoja, ja luo mulle jonkinlaisen lantion vyötäröltä alaspäin levenevällä helmalla, mä kun olen muuten aika suoran mallinen vartaloltani.

Haalari on mahtava vaate siinäkin mielessä, että se menee hyvin myös keväällä tai kesäpäivänäkin, mikäli vaan viitsii pukeutua mustaan väriin (ja pitkiin hihoihin) silloin. Pliseerattu helma on musta ihana, ja haalarissa on myös röyhelökoristeet hihoissa. Mun piti kuvata haalari ilman takkiakin ulkona, mutta piru vie, että eilen oli k-y-l-m-ä! Ja tänään aamulla vielä kylmempi: kuusi astetta pakkasta. Sieltä se talvi tulla tupsuttaa, vielä kun tulisi luntakin. Mutta joo, siksi jäi haalari kuvaamatta paremmin valitettavasti. Mutta eiköhän se tule olemaan mun päällä vielä monen monta kertaa, niin ehdin sen näyttää paremmin täällä. Näiden kahden tilaisuuden lisäksi olen pukenut sen päälle jo meidän joulukorttikuviin jouluneuleen kaveriksi, ja tämä kaikki neljän päivän sisään. Monikäyttöinen siis on!

Kuviin puin päälle kultaisen toppatakin, jonka ostin vuosi sitten syksyllä Monkista. Takki on ihan kreisi, ja rakastan sitä. Olin kuitenkin onnistunut hukkaamaan sen pakatessani sen keväällä kesän ajaksi piiloon. Se oli mennyt vahingossa yhden ihan eri kassin mukana varastoon, ja löysin sen kun käytiin hakemassa joulukoristeet sieltä! Onneksi se pilkisti vähän kassin reunasta. Olin nimittäin etsinyt täällä kotona sitä jo kissojen ja koirien kanssa ja ihan luopunut toivosta. Ilahduin ihan tosi paljon, kun kultainen pinta näkyi kassin reunasta ”voiko se olla se, voiko se olla se, JES!”.

Kulta ja musta sopivat hyvin yhteen, ja koska takki on niin älytön, tykkään pitää asut sen kanssa muuten simppelinä. Toki vaihtoehtoisesti voisi mennä ihan all in ja yhdistää siihen kirkkaita värejä ja jänniä tekstuureja. Tällä kertaa kuitenkin vähän hillitymmin.

Luokkakokoukseen lähtiessä oli pakko vaihtaa takkia, sillä pakkanen alkoi kiristymään siinä määrin, että mun koivet olisivat jäätyneet aivan kalikoiksi. Vaihdoin siis rakkaaseen makuupussitakkiini, eikä tullut kylmä, vaikka alla oli vain ohuet sukkahousut ja ohut haalari. Siinä takissa ei vaan voi tulla kylmä.

Pakko sanoa  vielä luokkakokouksesta sen verran, että oli kyllä aivan älyttömän siistiä nähdä ihmisiä, joiden kanssa joskus tuli oltua ihan joka päivä, ja nyt osaa ei ollut nähnyt yli 13 vuoteen. Muisteltiin mun viimeistä koulupäivää Helsingissä, ja samalla tulvahti ihan jäätävä määrä muitakin ihania muistoja yläkoulun ekoista vuosista. Miten pieni sitä on silloin ollutkaan! Oon aivan häkeltynyt siitä, miten tuntui ihan kuin ei näitä kaikkia vuosia olisikaan ollut tässä välissä. Toivottavasti enää ei tule yhtä pitkiä taukoja näkemisessä. Oletteko te olleet luokkakokouksissa? Millaisia kokemuksia ne ovat olleet? 

Takki Monki | Haalari Zara | Sukkahousut Norlyn | Kengät Zara | Laukku Gucci

Sellainen juhlientäyteinen viikko takana, ja nyt onneksi huomattavasti arkisempi viikko edessä. Ja ensi viikolla alkaa JOULUKUU! Kuinka moni jo odottaa innolla? Hihkaiskaa HEP!