Viime päivinä on jälleen ollut paljon esillä vanhempien läsnäolo lapselle. Luin aamulla uutisen, kuinka Suomessa yhä useammat lapset joutuvat puhumattomuuden vuoksi 3-vuotiaana puheterapiaan, koska vanhemmat eivät enää osaa jutustella ja puhella lapsille. Yhtenä syynä tälle on se, että vanhemmat istuvat naama kiinni näytössä silloinkin kun pitäisi olla lapselle läsnä. Tämähän on ajatuksena ihan hirveä! Puhuminen, kyky ilmaista itseään, kuuluu lapsen perusoikeuksiin.

Tulee vaan sellainen olo että kuinka paljon sitä luuria oikein täytyy tuijottaa että lapsi ei opi sanomaan edes tavallisia perusasioita? Voiko olla että koska vanhemmat ovat vähentäneet puhumista lapselle somen takia, he eivät enää muutenkaan osaa vain höpötellä lapselle, silloinkaan kun eivät selaa kännykkää?  Sen sijaan että he voisivat jutella oman lapsen kanssa, he lukevat netin hauskimmista jonkun toisen lapsen suusta kuultuja juttuja, ja eivät edes naura kun ovat niin puutuneita siihen että on jatkuva tarve lukea jotain hauskaa.

Mä olen bloggaaja, ja käytän päivittäin somea sen vuoksi. Mulle ne ovat kuitenkin pieniä hetkiä, lisään maksimissaan pari kuvaa päivässä, tai jaan blogipostauksen facebookiin. Nämä pienet hetket vievät yhteensä päivän aikana ehkä vartin. Bloggaaminen on asia erikseen, se todella vie aikaa, mutta sen ajan mä pyrin parhaani mukaan ottamaan muualta kuin lapsilta. Usein myös päivitän somea samalla kun teen muutenkin blogihommia, iltaisin tai aikaisin aamulla. Mä en osaa tai edes halua hengata fb-ryhmissä, en koskaan ole osannut aktiivisesti jutella whatsappin ryhmäkeskusteluissa ja harvoin laitan viestiä kenellekään jos mulla ei ole mitään asiaa.

En koe että näissä harrastuksissa on mitään pahaa, en suinkaan, jos ne tapahtuvat silloin kun sitä läsnäoloa ei tarvita muualla. Mulla varmasti vaikuttaa tähän kaikkein eniten ajanpuute, jos mulla olisi joka ilta vaikka kaksi tuntia ylimääräistä aikaa niin voisin hyvinkin hengata somessa niinkuin moni muu. Iltaisin lasten mentyä nukkumaan, päiväuniaikaan, yksin bussimatkalla ja vaikka siellä vessassa on täysin ookoo selata fb-kirppiksiä, katsoa hauskoja videoita ja höpöttää Whatsappissa. Mä en missään nimessä paheksu somea tai heitä jotka siellä tykkäävät viettää omaa aikaansa, kuten sanottua itsekin varmasti tekisin niin enemmän jos mulla olisi aikaa. Töissä tai koulussa ja etenkin lasten kanssa ollessa se huomio pitäisi kuitenkin suunnata jonnekin ihan muualle.

Eihän omia  lapsia voi edes oppia tuntemaan, jos ei heidän kanssaan vietä aidosti aikaa. Lapsille kaikki on uutta ja ihmeellistä, mutta he eivät saa siitä uudesta tai ihmeellisestä mitään irti jos ei kukaan kerro heille miten.

Sen pitäisi olla niinpäin että some unohtuu, kun oma elämä on niin mukaansatempaavaa, eikä toisinpäin.

Eilen me kuunneltiin Robinia ja Antti Tuiskua ja harjoiteltiin tanssisarjaa lasten kanssa varmaan tunnin verran. Saatiin hyvä hiki pintaan ja naurettiin ja toinen oppi jo melkein täydellisen spagaatin. Sen jälkeen me istuttiin ringissä, höpöteltiin ja heiteltiin palloa. Nauraa rätkätettiin niin että kyyneleet valui. Mulla oli ihan mielettömän hauskaa, aidosti hauskaa. En muista milloin viimeksi olisin nauranut tuolla tavalla selatessani nettiä. En varmaan koskaan.

Kuten Ylen uutisessakin todettiin, lasten kanssa ei tarvitse tehdä mitään ihmeellistä tai järjestää huvipuistoreissuja ja mandariinikiinan oppitunteja joka päivä, se ihan tavallinen arkinen läsnäolo riittää.  Yhdessä kokkaaminen, bussimatkalla nähtävien asioiden huomioiminen ja niistä keskustelu, kuulumisten vaihtaminen työ- ja tarhapäivän jälkeen, kysymyksiin vastaaminen ja niiden esittäminen, ja iltasatu. Normaaleja arjen asioita, jotka ovat hurjan tärkeitä. Lapset nauttivat yllättävän yksinkertaisista jutuista. Meidän yhteistä hupia on lukea päivän mainokset ja katsoa mitä niissä näkyy, tuolla on porkkana ja tuolla on Frozen-reppu, ja kato äiti me nähtiin toi tollanen paita viimeksi kun käytiin Itiksessä, se on aika kiva.

Lapset eivät ole taakka joka pitää saada iPadilla ja karkilla hiljaiseksi että voi itse selata feissarimokia. Lapset ovat maailman siisteimpiä tyyppejä, joista tulee isona vielä siistimpiä tyyppejä kunhan antaa siihen mahdollisuuden.

Kukkuluuruu! Eilen meitä suosi ihana auringonpaiste ja lähdettiinkin iltapäiväksi vähän kauemmaksi puistoon. Matkalla bongattiin graffitein peitetty seinä, joka oli täynnä pikkuruisia etanoita ja pysähdyttiin siihen sekä ottamaan kuvia että laskemaan niitä etanoita. Niitä oli siis kymmeniä, lapset olivat aivan haltioissaan. Lopulta löydettiin vielä aivan megaiso hämähäkki, sellainen parin sentin kokoinen. Siitäkin lapset ja Otto innostuivat, tämä äiti ei niinkään. Mulla on nimittäin kerran murtunut jopa jalka hämähäkin takia, kun mökillä säikähdin niskassani ollutta hämähäkkiä niin että lähdin juoksemaan korkeat ja kapeat portaat alas äidin luo ja tipahdinkin sitten. Tällöin olin siis ala-asteiässä, olisinkohan ollut kahdeksanvuotias. Enää en ehkä säikähdä niitä ihan yhtä paljon, mutta joo, hauska opetustarina kerrottavaksi lapsille ainakin, että ei kannata hätiköidä ja mennä paniikkiin.

Oltiin puistossa koko iltapäivä ja leikittiin lasten kanssa piilosta ja kiipeiltiin. Pyörittiin A-keinussa ja tehtiin vaikka mitä hauskaa. Löydettiin myös oravia ja vaikka mitä. Ihanan rentoa ja kivaa, ja lapsetkin nauttivat. Puiston jälkeen käytiin vielä kaupassa ja tehtiin ruuaksi pitkästä aikaa avokadopastaa. En muistanut enää koko herkun olemassaoloa, mutta Otto sitten kysyi että tehtäisiinkö sitä ja olihan se taas hyvää. Aika ihanaa syödä kaikkea pehmeää ja kermaista (vaikka siinä ei kermaa olekaan, avokadon koostumus vain on sellainen) nyt kun on viileämmät ilmat.

Mun asu: Takki Sheinside* / Sweatshirt Sweet SKBTS* / Farkut Cubus / Kengät Nike / Paita Zara / Laukku Marc by Marc Jacobs

Oton asu: Takki H&M / Ruutupaita Sweet SKBTS* / T-paita H&M / Farkut Topman / Kengät Björn Borg* / Lippis Sweet SKBTS*

Tiaran asu: Pipo Sweet SKBTS* / Takki Villervalla / Paita Gugguu / Farkut Zara / Kengät Zara

Zeldan asu: Pipo Asos / Haalari Mini Rodini / Kengät Zara / *saatu blogin kautta.

Mä olen käyttänyt aikaa Lontoon reittien ja kohteiden miettimiseen ja teidän vinkeistä olen saanut hyvän pohjan meidän suunnitelmille. Alkavalla viikolla kirjoittelen siis vielä Lontoon shoppailuista ja ravintoloista ennenkuin sitten lähdetään. Matkakuume on kova ja ei tässä meinaa pysyä enää housuissaan kun olen niin innoissani. Käytin jopa sanaa intsinä kun puhuin Otolle reissusta, se tarkoittaa että tässä on kyllä todellinen innostus meneillään, apua. Ehkä on noloa näin bloggaajana hehkuttaa tavallista parin päivän kaupunkireissua näin, kun monelle sellaiset ovat ihan arkipäivää ja no big deal, mutta mulle tämä on ainakin iso juttu ja en aio sitä peitellä.

Mennään tänään tyttöjen kanssa moikkaamaan tyttöjen pikkupikkuserkkua ja vietetään rento sunnuntai. Lapset ovat leikkineet pukuleikkiä koko aamun ja koti on vähän sen näköinen. Mutta ehtii sitä siivoilla illallakin, ei jaksa kuumottaa kun tärkeintä on että on hauskaa.

Ihanaa sunnuntaipäivää kaikille <3

”Voidaanko tänään olla koko päivä kotona, kun mä haluaisin vaan lukea kirjoja ja katsoa possuvideoita iPadilla ja tehdä palapelejä?”. ”Ollaan vaan”. ”Miten pottu kiwjoitetaan?” ”P-O-S-S-U, possu.”

No tänään ollaan sitten vaan oltu. Letitetty hiuksia, katsottu niitä possuvideoita youtubesta ja luettu kirjoja, Tarinoita Arendelista ja Lilla spöket Labania. Räkätetty Rohmu krokotiilille ja tehty Frozen-palapelejä ainakin kaksi tuntia. Rakennettiin me talokin pikkulegoista ja arvailtiin millä kirjaimella mitkäkin sanat alkavat, laskettiin jopa paljonko on viisi plus kaksi. Ihasteltiin vesisadetta ikkunasta, syötiin välipalaksi omppuja ja banaaneja ja kirjoiteltiin kirjainmagneeteilla höpöjä juttuja. Meiltä puuttuu monta tärkeää kirjainta magneettikokoelmasta, mutta niillä saa hyvin kirjoitettua esimerkiksi BOSS HÖPÖT.

Niin ihana päivä, näitä rauhallisia torstaipäiviä mä odotan joka viikko. Vaikka on kiva mennä ja tehdä, niin paras torstai on kyllä kotihousutorstai, sellainen torstai että ei tarvitse edes kammata tukkaa jos ei huvita. Näillä vapaapäivillä on hurjan suuri merkitys jaksamisen kannalta. Mä olen oppinut aikatauluttamaan, ja yleensä puristan viikon ensimmäisten kolmen päivän aikana itsestäni irti niin paljon kuin vaan pystyn, herään aikaisin aamulla ennen lasten heräämistä kirjoittamaan, muokkaamaan kuvia ja vastaamaan sähköposteihin, käyn päivän töissä ja jatkan blogijuttuja lasten mentyä nukkumaan tehden niitä yleensä iltayhteentoista asti vähintään. Siten voin ottaa torstain ja perjantain rennommin, tehdä blogijuttuja vain osan illasta ja muuten vain olla lasten ja Oton kanssa.

Olen myös oppinut sanomaan ei ja kuuntelemaan omaa jaksamistani. Vaikka joka päivä voisi juosta kymmeneen eri paikkaan, ei se ole tarpeen. Tarpeen on nauttia hetkestä ja avata silmät kaikelle sille siistille mitä tapahtuu kotona kahdeksan aikaan aamupuuron äärellä. Sieltä voi löytyä ihan mielettömiä ajatuksenjuoksuja ja loistavia keskusteluita.

En ole avannut konetta koko päivänä ennenkuin istahdin tähän sohvalle lasten mentyä nukkumaan. Ja vaikka avasin sen, unohduin hetkeksi katsomaan Antti Holma showta enkä muistanut koko koneen olevan sylissä ennenkuin huomasin että reisiä vähän kuumottaa.

Ihanaa torstai-iltaa kaikille, ja mahtavaa alkanutta lokakuuta!

Lontoon matka lähestyy hyvää vauhtia, kauan sitä on tässä odotettukin! Matkakuume alkaa olla sietämätön ja huomaan miettiväni matkaa aina kun on hetki ylimääräistä miettimisaikaa. Eilenkin lasten mentyä nukkumaan mietin kuumeisesti paikkoja, joissa ehdottomasti haluan käydä reissun aikana. Tänään saattekin siis nauraa mun vuoden 2008 valokuvaustaidoille (ja ulkomuodolle), ja antaa vinkkejä. Te lukijoista löytyvät Lontoon tuntijat saatte ehdottaa omia must visit -paikkoja jos haluatte, koska vaikka olenkin käynyt Lontoossa jo kerran, siellä on vielä loputtomasti paikkoja näkemättä.

Muutaman päivän matkan aikana on pakko valita vain ne parhaat ettei aikaa mene hukkaan, ja että ehtii myös nauttia siitä kaupungin tunnelmasta eikä vaan ravata paikasta toiseen. Viimeinen asia mitä haluan on muuttaa kahdenkeskinen kuherrusloma hirveäksi minuuttiaikatauluksi ja nähtävyyksien ahnehtimiseksi, ja siksi haluan tietää teidän kokemuksianne, jotta osataan valita ne kirsikat kakun päältä ja aikaa jää muuhunkin.

Viimeksi Lontoossa käydessäni tsekkasin lähinnä nähtävyyksiä jotka kuuluivat kouluretken ohjelmaan, kuten Shakespearen teatterin. Lontoossa me keskityttiin enemmän lähinnä shoppailuun, ja muissa kaupungeissa sitten niihin nähtävyyksiin. Stonehengekin on tullut nähtyä. Kävimme ystäväni kanssa kahdestaan myös katsomassa Big Benin, Tate Modernin, Portobello marketin ja Harrodsin joka nyt ei varsinaisesti ole nähtävyys, mutta elämys kuitenkin. Monta ikonista paikkaa mulla on kuitenkin näkemättä. Kirjoitin ylös muutaman paikan ja saatte nyt äänestää yay ja nay, että kannattaako käydä vai ei, ja miksi/miksi ei! Mä kaipaan kovasti vinkkejä ja neuvoja. Myös omia suosikkipaikkoja saa ehdottaa jos niitä ei ole tässä!

Madame Tussaud’sin vahakabinetti kiinnostaa mua, koska kaikki on käynyt siellä mutta mä en! Muistan aina ihastelleeni lapsena äidin valokuvia sieltä, ne olivat niin hassuja. Toisaalta taas en tiedä onko se nyt mikään huikea elämys käydä katsomassa vahanukkeja, voihan se olla? Kertokaa te jotka olette käyneet, kannattaako mennä?

Viimeksi ihastelin London Eyea, tai siis Coca-Cola London Eyea kauempaa, mutta olisi kyllä aika huippua käydä siellä ihan oikeasti ja nähdä koko kaunis kaupunki yläilmoista. Oletteko käyneet London Eyessa, ja onko se käymisen arvoinen?

British Museum kiinnostaa mua todella paljon, koska mä rakastan historiaa ja olen haaveillut kovasti käynnistä siellä. Sinne mä varmaankin raahaan Oton, koska se voisi olla huippu kohde. Tower of Londonissa ovat upeat kruununjalokivet, ja se taitaa olla yksi maailman tunnetuimpia nähtävyyksiä myös, mutta jos näistä kahdesta pitää valita niin ainakin nyt tuntuu että British Museum, mitä mieltä te olette?

Kensington Palace ja Hyde Park ovat kävelyetäisyydellä meidän hotellista, ja Hyde Parkiin olisi ainakin ihana mennä hengailemaan.

Lontoossa nyt on miljoona muutakin kohdetta, Buckinghamin palatsi vahdinvaihtoineen ja kaikkia museoita. Sitten on Kings Cross ja Harry Potterin laituri, Tower Bridge, Piccadilly Circus, Millennium Bridge jonka olen tsekannutkin ja jonne haluan viedä myös Oton ja kaikki miljoonat kaupat, joista aion kirjoittaa vielä oman postauksensa vinkkipyyntöineen ennen lähtöä. Nähtävyyksiäkin on jo niin paljon että jos tähän samaan sotkee vielä kaupat niin tulee vaan kauhea sekasotku enkä pysy itsekään laskuissa, haha!

Kertokaa oikeasti, teidän lempparinähtävyydet ja jos on joku paikka, mitä ette missään nimessä suosittele niin kertokaa siitä myös. Koin tällaisen postauksen tekemisen superhyödylliseksi viime vuonna ennen Berliinin reissua, me ei nimittäin oikeasti tehty siellä mitään turhaa vaan kaikki nähtävyydet olivat elämyksiä ja mahtavia kokemuksia. Kiitos siitä siis teille <3

No joo, varmasti muutama teistä huomasi yhtäkkiä kasvaneen kuontaloni. Iskin päähäni pitkästä aikaa pidennykset*, jotka yli puoli vuotta sitten sain Chloe’s -verkkokaupasta testattavaksi. Keväällä kokeilin niitä kerran, mutta ne olivat niin hullun pitkät että en saanut niitä laitettua oikein mitenkään ja en sitten myöskään jaksanut alkaa niitä leikkelemäänkään omin päin. Niinpä ne jäivät laatikkoon, puoleksi vuodeksi. Loppuviikosta mulla tuli sellainen totaalikyllästyminen tähän puolitoista vuotta ylläpitämääni long bobiin. Olen nyt varmaan vuoden selannut netistä megapitkiä ja tuuheita, hopeita, hiuksia ja ihastellut. Sellaiset mäkin haluaisin.

Alun perin otin pidennykset pois kasvattaakseni omat hiukseni pitkäksi ja tuuheaksi ja hyväkuntoiseksi. No eihän se ihan niin mennyt. Tässä on nyt puolitoista vuotta kasvatettu tukkaa, tehohoitojen, biotiinin, hiustenvärjäyslakon ja vaikka minkä voimalla. Ei ne kasva. Biotiini auttaa kyllä, hiukset eivät ole katkenneet niin lyhyeksi mitä aikaisemmin, mutta edelleenkään ne eivät kasva niin pitkäksi kuin toivoisin, enkä jaksa enää odotella ihmettä.

Pidennyksissä on hommaa. Clip-onit ovat toisaalta helpot, niitä ei tarvitse pitää kotona tai nukkuessa, joten ne säilyvät hyväkuntoisina pidempään ja jos ne vaikka kihartaa maanantaina niin voi pitää laineita vaikka loppuviikon, eivät ne mihinkään katoa. Mutta sitten taas toisaalta, ne painavat ja niitä kiinnityskohtia saa piilotella ja omaa tukkaa pitää tupeerata jotta clipsit saa pysymään hyvin päässä ja piilossa. Ennen Long bobia mä olin käyttänyt pidennyksiä vuodesta 2007 asti melkein non-stop.

Mulla on ollut ompelupidennykset, teipit ja sinetit clip-onejen lisäksi. Ompelupidennykset eli se lettisysteemi johon hiusnauha ommellaan, olivat kaikkein huomaamattomimmat ja helpommat arjessa. Mutta ne taas pilasivat mun oman tukan sitten, kun kerran venähti huoltoväli liian pitkäksi. Teippien kanssa tukka on sitten täynnä niitä teippiklönttejä ja niitäkin saa piilotella. Sinetit on ehkä kivoimmat, mutta mitä mieltä te olette? Mikä kiinnitystapa on helpoin, kestävin ja hellävaraisin?

*hiukset saatu blogin kautta.

Mä kaipaan vaihtelua, long bob on nähty jo ja nyt on jonkin uuden vuoro. Miksi tyytyä hiuksissa ajattelemaan että sitten joskus, kun se ei kuulu mun tapoihin muutenkaan. Jos mä tunnen itse oloni parhaaksi pitkien hiusten kanssa, niin ei sillä ole väliä jos jonkun toisen mielestä lyhyt sopii paremmin tai pidennykset eivät ole äitien juttu, eikö vaan?

Mä en ole käynyt kampaajalla taas vuoteen, ellei lasketa sitä kertaa kun viime keväänä Lorealin kamppiksen yhteydessä mun hiukset leikattiin ja värjättiin. Eli mulla ei ole mitään luottokampaajaa, ja täällä Helsingissä kampaamoja on niin paljon että ei voi mitenkään tietää minkä niistä valitsisi. Nyt saa siis suositella myös omaa luottokampaajaa, jos haluaa sen paljastaa! Missä te käytte laittamassa hiustenpidennyksiä, ja saamassa sellaiset hiukset mistä olette haaveilleet?

Ihanaa maanantaipäivää kaikille <3