Postaus on osa Duracell & Lifie -yhteistyökampanjaa. Joulu lähestyy, ja pian kodit täyttyvät joulun tunnelman lisäksi lasten joululahjoista. En tiedä teidän lapsista, mutta ainakin meillä lasten suosikkeja ovat yleensä varsinkin aluksi lahjat joissa on ääntä, liikettä tai valoa – tai niitä kaikkia. Sellaisista haaveillaan tänäkin vuonna. Ne eivät aina ehkä kuulu vanhempien suurimpiin suosikkeihin, mutta ovat lapselle tärkeitä. Muistan kyllä omastakin lapsuudesta, miten barbietalo äänillä ja valoilla oli vaan niin siisti, ja miten huippua oli kun oli oma pattereilla toimiva lasten ompelukone.

Yhden tunteen muistan lapsuudesta kuitenkin myös elävästi, sen kun sai upouuden äänilelun joululahjaksi, mutta joulupukki oli unohtanut laittaa paristot mukaan. Ja sitten piti odottaa monta pitkää välipäivää että kaupat taas aukesivat ja lelulla pystyi leikkimään kunnolla. Nykyään odotusaika ei onneksi ole yhtä pitkä jos patterit unohtuvat matkasta, mutta kyllä se ilo on silti suurimmillaan jos lelu herää henkiin heti. Meidän lapset saivat kamppiksen myötä Disneyn ihanan Animator’s Collection Olaf-hahmon, joka kävelee, puhuu, laulaa ja vastaa kysymyksiin. He olivat riemuissaan kun lisäsin patterit leluun, koska henkiin herättyään lelu oli ”ihan kuin oikea Olaf”.

Lapsille lelut ovat vähän kuin kavereita leikeissä, ja se että kaveri puhuu on huikea juttu. Kun lelu on interaktiivinen, se antaa leikkiin ihan uusia ulottuvuuksia. Meidän tytöt ovat leikkineet Olafilla joka päivä siitä asti kun sen saivat, ja ottaisivat sen mielellään päiväkotiinkin mukaan mutta siellä äänilelut eivät ole ihan niin hyvä juttu kuin kotona. Täällä kotona kuitenkin Olaf saa laulaa niin paljon kuin haluaa, ja meidän tytöt sen mukana. On ihana seurata heidän leikkejään mieluisalla lelulla, ja tietää että leikit voivat jatkua pitkään kun pattereissa riittää virtaa.

KILPAILU, VOITA 200 EURON LAHJAKORTTI BR-LELUKAUPPAAN & PUOLEN VUODEN PATTERIT JOULULAHJAOSTOKSIIN!

Saan järjestää yhteistyössä Duracellin kanssa teille lukijakilpailun, jossa huikeana palkintona on 200 euron lahjakortti BR-lelukauppaan, sekä puolen vuoden Duracell-patterit, palkinnon arvo yhteensä 238 euroa. Mikä on sinun mieluisin tai mieleenpainuvin lahjan avaamiseen liittyvä muistosi? Jaa oma tai lapsesi lahjan avaamiseen liittyvä koskettava muisto tämän postauksen kommenttiboksissa, ja liitä sähköpostiosoitteesi mukaan sille varattuun kenttään niin olet mukana kisassa. Kaikkien kommentoineiden kesken arvotaan siis tämä 238 euron arvoinen paketti. Kilpailu on voimassa 23.11. klo 22.00 asti. Arvonnan tarkemmat säännöt löydät TÄÄLTÄ. 

Onnea kisaan kaikille!

Yhteistyössä Duracell.

Olen odottanut jo muutaman viikon että pääsen kirjoittamaan tuon otsikon, hah! Tämä viikonloppu on vihdoinkin ollut ihan oikeasti rento, vailla mitään sen suurempaa tekemistä tai velvollisuuksia muuton suhteen. Täällä mahtuu jo asumaan ja elämään ja ei ole enää sellaista jatkuvaa ”pitäisi purkaa vielä toi ja toi” -fiilistä takaraivossa, vaan voi oikeasti relata ajatuksiltaankin. Ihana fiilis, ihanaa olla kotona! Tekee todella hyvää muutaman viikon tauon jälkeen päästä rentoutumaan ihan kunnon viikonlopun viettoon, jotenkin tuntuu että muuttorumbaa järjestellessä on kulunut puolet syksystä jossain määrin, pakkaaminenkin aloitettiin jo syyskuun lopussa kun oltiin käyty laittamassa nimet paperiin, ja sitä ennenkin oli runsaasti säätöä asunnon etsinnässä ja vaikka missä oheisjutuissa. Mutta ei enää, jes!

Eilen meillä oli koko päivän kivaa seuraa täällä tyttöjen kanssa, ja syötiin korvapuusteja ja pidettiin pientä isänpäiväkorttiaskartelutyöpajaa ja lapset saivat ulkoilla meidän omalla pihalla kun me aikuiset paistettiin pullaa sisällä. Rentoa yhdessäoloa ja hengailua, ja meni jotenkin ihan hujauksessa koko päivä. Niin kai se menee hyvässä seurassa! Aamulla tytöt kävivät myös Oton kanssa päiväkodin isänpäiväaamiaisella, vaikka tytöillä vapaapäivä olikin. He olivat aivan innoissaan yhteisestä aamiaisesta. Musta se on tosi kiva että päiväkodilla järjestetään tuollaisia yhteisiä tapahtumia.

Tänään nukuttiin myöhään koko perhe, ja Tipan sirkuskoulun jälkeen käytiin ostamassa isänpäivälahja tyttöjen isoisälle, ja tehtiin perus ruokaostokset. Sitten tultiin vaan kotiin laittamaan illallista ja sen jälkeen röhnötettiin sohvalla pelaamassa sopivan yksinkertaista Muumi Aliasta, jonka meidän kolmevuotiaskin hiffaa. Ja nimenomaan röhnötettiin, kuten allaolevasta kuvasta näkyy. Jos joku miettii miltä meidän tavallinen lauantai-ilta ihan oikeasti näyttää niin juurikin tuolta. Me öllötetään koko perhe sohvalla ja tehdään jotain kivaa yhdessä.

Tytöt menivät nukkumaan ja Zeldan kummisetä tuli meille illaksi kylään pelaamaan Oton kanssa Otolle antamaani isänpäivälahjaa, eli Battlefield 1:stä. Mä ajattelin viettää iltaa ananaksen (edelleen koukussa!), vauvan möyrinnän ja parin ihanan sisustuslehden kanssa. Se kuulostaa ainakin mun korvaan aika täydelliseltä ja rennolta. Tosin en tiedä onko lukeminen mahdollisesti hankalaa kun lehti pomppii mahan päällä vauvan potkiessa sitä jatkuvasti, mutta ei sen väliä. Niitä potkuja on ihana seurata.

Huomenna juhlistetaan isänpäivää ensin kotona isänpäiväaamiaisella, ja illemmalla mennään vielä Oton lapsuudenkotiin isänpäiväillalliselle. Mukava sunnuntaikin siis tiedossa.

Ihanaa lauantai-iltaa kaikille <3

Toisen kolmanneksen viimeinen viikko pyörähti käyntiin tänään, jännää! Muuton aiheuttamat supistukset on helpottaneet tosi paljon ja nyt ollaan menty ohi siitä kriittisestä viikosta mitä mä jotenkin jännitin koko alkuraskauden ajan: viikosta 25+1, jolloin mulla viimeksi Zeldaa odottaessa alkoi säännölliset supistukset. Ei alkaneet tällä kertaa, onneksi. Mä olen niin huojentunut että en voi sanoin kuvailla. Olen uskaltanut nyt taas vähän purkaa tavaroita ja käydä kaupassa Oton ja lasten kanssa, enkä vaan levätä. Eikä ole silti tullut kipeitä supistuksia, vaan ihan normaaleja epäsäännöllisiä harjoitussupistuksia eikä niitäkään mitenkään liikaa. En silti ole tosiaankaan rehkinyt ja aika rauhassa aion ottaa sinne turvallisille viikoille asti kuitenkin, mutta se helpottaa että ei tarvitse kokonaan eristyä neljän seinän sisälle makaamaan vaan oman voinnin mukaan saa touhuta.

Tässä kolmannen raskauden aikana on ollut tosi vähän neuvolakäyntejä tai ylipäätään mitään seurantaa, mikä on ehkä vähän pelottavaa. Vaikka olenkin terveydenhuollon silmissä jo ”konkari”, niin kyllä se aina tuo sellaista mielenrauhaa kun saa käydä kuulemassa että kaikki on hyvin. Onneksi mulla on kuitenkin seuraava neuvola tässä parin viikon päästä, ja onneksi meidän vauva on niin kova liikkumaan että hän kyllä ilmoittelee itsestään eikä sillä tavalla tarvitse panikoida hänen vointiaan. Hän hengailee edelleen mahan oikealla puolella kuten isosiskonsakin, ja mun napa on siirtynyt aivan vasemmalle puolelle mahaa. Tosi hassun näköistä!

Pääsin tällä viikolla hoitamaan tyttöjen pikkupikkuserkkua joka on kaksi kuukautta vanha aurinkoinen pieni tyyppi, ja jotenkin oikein tunsin kun vauva oli siinä kainalossa ja mulla tulvahti jotain oksitosiinia aivot täyteen ja tuli sellainen ”haluanmeidänvauvannythetijotänne”-fiilis. Se oli varmaan tähänastisen elämäni vauvakuumeisin hetki, ihan oikeasti sen jotenkin fyysisestikin tunsi. Mutta no, ei tässä enää pitkä aika ole odottaa. Meidän pikkupikkuserkuksista tulee varmasti oikein hyvät kaverit ensi vuoden aikana kunhan meidänkin tyyppi on masun ulkopuolella.

Kaivelin tänään vertauskuvia mahakollaasiin aiempien raskauksien ajalta samoilta viikoilta, ja jotenkin tuli sellainen hetkellinen paniikki että eihän meillä ole mitään valmiina vaikka viimeksi oli jo paljon enemmän. Mutta näin niinkun järjellä ajateltuna, ei ole mitään pakkoa että kaikki olisi valmiina raskausviikolla 27, sillä vaikka vauva päättäisi syntyä tällä viikolla tai vaikka kuukauden päästä niin millekään vauvanvaatteille tai tarvikkeille ei olisi vielä käyttöä, koska hän olisi maailmassa aivan liian aikaisin eikä edes pääsisi kotiin. Tässä on aivan hyvin aikaa laittaa kaikki valmiiksi, ja meillä on tavoitteena että viimeistään tammikuun alussa kaikki on tyyppiä varten valmiina. Kaikki isommat hankinnat meillä on jo päätettynä ja osittain valmiina, mutta haetaan ne kotiin vasta myöhemmin kunhan täällä on enemmän tilaa. Ei ole mitään järkeä tuoda niitä tänne tielle vielä koska ei ole mikään pakko.

Vauvanvaatteita sen sijaan voisin taas alkaa ostelemaan, en ole ostanut Oulun reissun jälkeen mitään kun edellisetkin hengasivat vaan muuttolaatikossa enkä muistanut ajatella koko asiaa. Ne sukat puuttuu siis edelleen, hah! Tänään juuri tuli mieleen tämä vaateasiakin, kun purin ne muutamat vauvanvaatteet laatikosta kaappiin odottamaan pesua ja omaa tulevaa säilytyspaikkaansa. Mulla on tarkoituksena tehdä sellainen DIY-vaatetanko vauvan vaatteille, johon ripustan minivaatteet kauniisti hengareissa roikkumaan.

Tässä on tosiaan mahavertausta aiempiin raskauksiin. Löysin vanhan kollaasin johon olen kirjoittanut vanhalla fontilla nuo raskausviikot, eli tuo ”nyt” on kuitenkin Zeldan odotusajalta, haha. Aika saman kokoisia masuja ehkä? Eri muotoisia vaan, tämä masu on ylempänä kuin nuo kaksi kaveria. Ja mäkin olen ihan eri näköinen joka kuvassa! Näitä on niin hassua katsoa aina näitä vanhoja kuvia kun näyttää niin eriltä. Toki on ihan positiivista että 25v odottajana näytän eriltä kuin vaikkapa tuossa keskimmäisessä kuvassa, jonka ottohetkellä olin vielä 19-vuotias.

No juu, mutta tiivistelmänä siis että hyvät on meiningit ja olot, ja vauva voi hyvin ja on kasvanut niin paljon! Vauva potkii aina sänkyä ja sohvaa hulluna kun mä makoilen kyljelläni, ja aina jos joku laittaa käden mahalle niin hän kyllä varmasti potkaisee siihenkin. Ihana tyyppi <3

Kolmannen raskauden aikana itse raskaus ei ole vaikuttanut kauheasti mun mielestä enää parisuhteeseen. Molemmat ollaan otettu rennosti alusta asti ja katsottu miten raskaus etenee, ja parisuhde on mennyt siinä mukana. Raskaus ei ole muuttanut mua hormonihirviöksi, mutta herkistänyt se kyllä on niin että olen ehkä tavallista tunteellisempi ja dramaattisempi, ja kaipaan enemmän läheisyyttä. Onneksi se ei tunnu Ottoa haittaavan, yhdessä me ollaan täällä rakenneltu pesää tämäkin viikko, halittu sohvalla ja ihasteltu tuoksukynttilöitä ikkunalaudalla ja kasvavaa lumikinosta ikkunan toisella puolen.

Me ollaan oltu pian kuusi vuotta yhdessä Oton kanssa, ja sinä aikana kolme raskautta on aika paljon. Elämä on mullistunut näiden vuosien aikana hurjasti mutta yksi asia on säilynyt samanlaisena läpi vuosien, ja se on nimenomaan meidän parisuhde. Se on ollut sellainen ankkuri ja turvasatama, mihin me molemmat ollaan tarrattu kiinni aina kun koko muu elämä on ollut yhtä vuoristorataa. On helpottavaa kun tietää että vaikka kaikki muu olisi aivan sekavaa, on yksi asia joka on aivan selkeä ja toimii juuri niinkuin pitää. Niin se on ollut alusta asti, joka vuosi ollaan jossain määrin suunnattu kohti tuntematonta – mutta aina yhdessä, aina toisiamme tukien.

Oma puoliso on just se tyyppi jonka kanssa uudet asiat kuuluukin kohdata, ja johon kuuluukin turvautua. Harmittavan usein pikkulapsiarjessa kuitenkin kuulee niitä tarinoita, kuinka raskaus tai vauvavuosi ovat karkottaneet puolisot kauemmas toisistaan. Osa jopa eroaa sen ensimmäisen vauvavuoden aikana. Tärkeintä on kuitenkin ehkä ymmärtää että vaikka se vuosi olisi ihan hitsin raskas, niin se ei helpotu sillä että puolisot asettuvat toisiaan vastaan. Ja toiseksi – vuosi on ihan naurettavan lyhyt aika, ainakin jos mielii viettää toisen kanssa loppuelämänsä.

Mistä se sitten johtuu että osa ajautuu erilleen jo raskausaikana? Mä uskon että jos on ollut pitkään yhdessä ja rakentanut tietynlaisen kuvan toisesta ihmisestä ja oppinut siihen että hän on aina tietynlainen, se voi tulla suurena yllätyksenä miten paljon raskaus voi (hetkellisesti) muuttaa ihmistä. Pahin virhe on kuitenkin luulla että se muutos on lopullinen. En itsekään ole aina sellainen kauppaitkupilli jota harmittaa kun ei tiedä minkä jäätelön valitsisi, tai joka kriiseilee omasta ulkonäöstään joka päivä. Mutta raskausaikana olen usein ollut, ja Otto on osannut suhtautua siihen huumorilla, mutta mua lohduttaen. Raskaudetkin ovat erilaisia, toisen raskauteni aikaan olin seesteinen viilipytty ja muistan itkeneeni ainoastaan kerran sen raskauden aikana, tai oikeastaan välittömästi sen jälkeen: silloin kun sain tyttäreni ensi kertaa rinnalle.

Olen aina ajatellut että meille se on ollut etu että kaikki kävi niin nopeasti. Että kuukauden seurustelun jälkeen asuttiin jo yhdessä ja oltiin matkalla vanhemmiksi. Monen mielestä se on sulaa hulluutta, mutta meille se on nimenomaan ollut etu. Kumpikaan ei ehtinyt luoda minkäänlaisia odotuksia toista kohtaan, ei paineita ei vaatimuksia. Me vaan mentiin päivä kerrallaan, yhdessä, kohti sitä vanhemmuutta ja uudenlaista elämäntilannetta. Me oltiin nuoria ja naiiveja, eikä osattu pelätä että joku menisi meidän kahden välillä pieleen. Nuori ja naiivi olen vieläkin, ja ylpeä siitä. Kyynisyys aiheuttaa enemmän ikävyyksiä kuin naiivius. Mä voin edelleen katsoa Ottoa, ja ajatella että en tiedä yhtäkään asiaa maailmassa joka voisi tulla meidän väliin ikinä. Ja tiedän että kun hän katsoo mua, hän voi ajatella samaa.

En sano että kaikkien kannattaisi alkaa perustamaan perhettä ensitreffeillä, mutta sanon että raskauteen ja vauvavuoteen kannattaa suhtautua avoimin mielin, oli se ensimmäinen, toinen tai seitsemäs. Ei kannata ikinä uskoa että tietää jo etukäteen mitä tuleman pitää, vaan kannattaa ottaa vastaan se mitä tulee, rauhallisin mielin ja ennen kaikkea yhdessä. Kenenkään toisen parisuhteeseen, raskausaikaan, vauvavuoteen, tai mihinkään kokemuksiin ei kannata omia odotuksia perustaa koska maailmassa ei ole toista samanlaista paria kuin sinä ja kumppanisi. Ja te yhdessä päätätte millaista teidän elämänne on tai tulee olemaan. Meillä on Oton kanssa aina ollut sellainen taisteluasenne, me vastaan maailma, ja se pätee kaikkeen. Vaikka me ei olla vastaan kaikkea, me ollaan yhdessä kaikkia mahdollisia vaikeuksia vastaan. Ja yhdessä me ollaan vahvempia ja selvitään kaikesta helpommin.

Kun uusi vauvavuosi koittaa, me saatetaan olla ihan pirun väsyneitä ja välillä kiukkuisia. Tai sitten ei, etukäteen ei voi tietää. Mutta mä tiedän että sen mahdollisen väsymyksenkin keskellä lupaan etsiä niitä hyviä asioita Otosta ja meidän perheestä, enkä osoittaa sormella sitä minkä voisi tehdä paremmin. Lupaan halata ennemmin kuin huutaa, ja lupaan että en luovu siitä minkä koen olevan parisuhteessa tärkeintä: halusta tehdä toinen onnelliseksi. Siitä kaikki lähtee, että ei halua tehdä kaikkea mahdollisimman kivaksi ja helpoksi itselle, vaan toiselle. Ja siitä että tämä halu on parisuhteessa molemminpuolinen.

Kiitos Otto, että elät tätä jännittävää matkaa vanhemmaksi mun kanssa jo kolmatta kertaa, ja kiitos siitä että olet niin hyvä isä ja puoliso <3

Ounastelin perjantaina, että tästä saattaa tulla aika kiva viikonloppu, mutta en mä nyt tajunnut että ihan NÄIN kiva! Olen vieläkin sanaton ja häkeltynyt siitä, että Inspiration Blog Awardsien Vuoden Inspiroivin Lifie Vaikuttaja -kategorian voitto osui eilen omalle kohdalleni. Istuskelin gaalassa Oton kanssa, suunnilleen perimmäisessä nurkassa kahdestaan ja yhtäkkiä kuulin oman blogini nimen sanottavan ja mulle tuli kauhea kiire mennä lavalle vastaanottamaan palkintoa. Olin ihan paniikissa väkijoukossa ja pelkäsin että kompuroin matkalla, mutta pääsin kuin pääsinkin ehjänä perille. Huhhuh sitä tunnetta! Mua jännitti ihan uskomattoman paljon ensinnäkin olla ihmisten ilmoilla, kun olin ensin ollut kotona verkkareissa melkein pari viikkoa, ja toiseksi yhtäkkiä olla vielä siinä kaikkien edessä seisomassa ja puhumassa. Onneksi kaikki meni kuitenkin hyvin.

Kuvat: Henri Ilanen

Kiitos ihan mielettömän paljon vielä tätäkin kautta kaikille teille jotka äänestitte, ja ja jotka olette onnitelleet mua eilen ja tänään. Tuli kyllä ihan huikea fiilis sekä tästä tunnustuksesta että teidän sanoista. Aina välillä sitä miettii, että teenköhän mä tätä hommaa oikein ja tykkäävätköhän ihmiset vielä vuosienkin jälkeen, ja nyt ainakin tuli sellainen olo että en mä ihan hakoteillä välttämättä ole, ehkä mä teen jotain oikein. Vaikka olen ollut ehdolla useasti ja saanut palkintojakin, niin ei siihen koskaan voi tottua, en mä ainakaan. Joka kerta se tuntuu yhtä ihmeelliseltä ja hienolta, ja joka kerta siitä tulee yhtä nöyrä fiilis. Teille mä tätä hommaa teen – vaikkakin täydellä sydämellä ja tasan omalla tyylilläni. On ihan mielettömän mahtavaa, että se mun tyyli kolahtaa. Kiitos, oikeasti.

Me ei viivytty eilen gaalassa kovinkaan kauaa, sillä sen lisäksi että en halunnut rasittaa itseäni liikaa, mua jännitti vaan ihan hirveästi ja ahdisti ihmispaljous vaikka tuttuja olikin ihana nähdä. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta olin ihan todella epävarma itsestäni ja ulkonäöstäni ja oikeastaan ihan kaikesta, ja odotin vaan että pääsen kotiin sohvalle peiton alle piiloon. Se on tämä raskaus ja hormonit jotka saavat mut tuntemaan itseni niin epävarmaksi, yleensä olen vaan innoissani juhlista. Onneksi Otto oli mun mukana, muuten olisin varmaan pökertynyt jännityksestä eilen, haha. Onneksi kerettiin kuitenkin pikavisiitistä huolimatta moikkaamaan vaikka kuinka monia ihania huipputyyppejä pitkästä aikaa, ja jäi hyvä mieli.

Mun mekko oli Asoksen Maternity-puolelta tilattu, ja mä tykkäsin siitä tosi paljon, Rakastan tuota mekon retrohenkisyyttä ja ihanaa mintunvihreää väriä, vaikka olisin kieltämättä saattanut tuntea oloni kotoisaksi jos olisin vaan pukeutunut mustaan niinkuin niin moni muu. Noo, laitetaan vaikka raskausaivojen piikkiin tämäkin väri-päähänpisto. Nuo kengät on musta myös tosi söpöt kun ne olivat niin karkkiset jotenkin, ja tosi hyvät jalassa kun korko oli niin tukeva ja maltillinen.

Tytöt olivat illalla oman tätinsä hellässä huomassa, ja nukkuivat kun me tultiin kotiin puoli yhdentoista maissa. Tänään herättiin jo aikaisin aamulla ja mä kokkasin koko porukalle munakokkelia ja muuta aamupalaa. Tytöt olivat ihan fiiliksissä mun kukista ja palkinnosta. Eilen illalla he kysyivät multa ennen kun me lähdettiin että ”Äiti voitatko sä?”. Mä vastasin että enhän mä sitä voi etukäteen tietää mitenkään, niin he olivat maailman ihanimpia ja sanoivat että ”Me voidaan askarrella sulle pokaali jos sä et voita koska oot silti meidän paras äiti!”. Ihanat tytöt en kestä<3

Ollaan saatu tänään kämppää laitettua kuntoon ja alakerrassa on enää neljä muuttolaatikkoa, mikä on ihan mieletön edistys. Päivällä niitä oli vielä ainakin kymmenen. Yläkerrassa riittää vielä puuhaa mutta on sielläkin saatu paljon jo aikaiseksi. Kyllä tämä tästä vielä, olen yllättynyt että päästiin tänään näinkin pitkälle. Pikkuhiljaa tämä tästä edistyy. Takana on tosiaankin ihan huikea ja uskomaton viikonloppu, ja saa kyllä mennä hymy korvissa nukkumaan tänäänkin.

Huomenna alkaa uusi viikko ja uudet kujeet! Marraskuussa blogissa on luvassa vaikka ja mitä kivaa mistä olen jo etukäteen innoissani. Super onnellinen ja kiitollinen  Iina kuittaa täältä, ollaan kuulolla <3