Tämä viikko on alkanut jotenkin poikkeuksellisen hektisesti, varsinkin kun vielä eilen meinasin unohtaa yhden sovitun palaverin, ja ehdin sinne vain nippa nappa, mutta ehdin kuitenkin, onneksi. Tuntuu, että nämä kaksi päivää on ollut yhtä paikasta toiseen hösäämistä ja aikatauluja, ja en ole ehtinyt ”tehdä mitään” vaikka koko ajanhan olen siis tehnyt kaikkea. Onneksi eilen sentään otettiin kuopuksen kanssa ennen sitä palaveria ihanan rauhallinen tunnin lenkki ohuen ensilumen peittämällä metsätiellä. Se olikin varmaan alkuviikon rauhallisin hetki, kun ihmeteltiin vaan käpyjä ja keppejä ja lumen peittämää maata.

Tänään illalla ennen lasten nukkumaanmenoa yksi tytöistä kysyi, että voidaanko ennen nukkumaanmenoa tehdä perhekasa. Perhekasa tarkoittaa sitä, että ollaan kaikki toistemme kainalossa ja halitaan ja jutellaan. Kello oli jo yli tavallisen nukkumaanmenoajan tämän päivän poikkeusmenosta johtuen, mutta mä sanoin, että tietenkin voidaan. Onneksi huomenna on myöhäinen aamu. Perhekasa on just best. Se oli juuri se, mitä me tarvittiin tähän iltaan. Pysähtymisen hetki yhdessä, missä oltiin täysillä läsnä kaikki viisi.

Perhekasassa voi jutella kaikesta, mitä mielen päällä on. Tänään me juteltiin päivän aikana tapahtuneista kivoista asioista. Jokainen sai sanoa kaksi päivän aikana tapahtunutta kivaa asiaa. Yksi kertoi siitä, miten hienoa oli ollut opetella laulamaan Vårt Land, Vårt Landia, ja kuinka hän oli laulanut kaikista kovimmalla äänellä koko porukasta. Yksi kertoi, että oli iloinen siitä, kun oli siivonnut oma-aloitteisesti ihan yksin taaperon yksin levittämän lautapelin ja vienyt sen paikoilleen, ja kuinka hän oli nähnyt ja kuullut miten iloiseksi minä tulin siitä. Kuulemma oli ihanaa ilahduttaa omaa rakasta äitiä. Taapero kertoi, että parasta päivässä oli ollut ”Samppa ja Kaja”. Tietäjät tietää. Meidän aikuisten mielestä kaikkein parasta oli juuri se perhekasa.

Kuinka onnellinen voikaan olla siitä, että omat lapset haluavat tulla kainaloon ja haluavat jutella meidän kanssa ja halia ja olla yhdessä. Ja miten ylpeä olen niistä asioista, jotka heidän mielestään olivat olleet kivoja. Hauskinta oli, että toinen isoista tytöistä oli aivan kriisin partaalla, kun hän ”sai valita vain kaksi kivaa asiaa”, kun kuulemma olisi ollut niin hurjan monta muutakin kivaa asiaa, ja oli vaikeaa päättää mitkä sanoo. Totesimme yhdessä, että sehän on aivan ideaalitilanne, että on niin paljon kivoja asioita päivässä, että ei tiedä minkä valitsisi. Se ei haittaa jos ei osaa päättää.

Aina silloin kun meinaa tuntua, että arjen velvollisuudet ottavat ylivallan ja minä vain juoksen mukana, on hyvä pysähtyä oikeasti hetkeksi niiden tärkeiden asioiden äärelle. Silloin voi antaa lasten palauttaa takaisin siihen, mikä oikeasti on tärkeää ja merkityksellistä. Lapset. Otto. Meidän perhe. Rakkaus. Läsnäolo. Jutteleminen. Haliminen. Kuulluksi tuleminen.

Ja tänäkin iltana voin sanoa olevani onnellinen ja iloinen tästä kuluneesta päivästä. Kiitos näiden rakkaiden, joista olen ihan älyttömän kiitollinen elämäni jokaisena päivänä.

Me oltiin eilen koko porukalla katsomassa joulukadun avajaisia. Aluksi luulin, että ei päästä paikalle esikoisen kaverisynttäreiden vuoksi tänä(kään) vuonna. Sitten huomasin, että synttärithän loppuivatkin juuri ennen tapahtuman alkua. Päästiin kuin päästiinkin siis joulukadun avajaisiin muutaman vuoden tauon jälkeen. 2016 mä olin niin loppumetreillä raskaana, että en viitsinyt lähteä silloin väentungokseen. Viime vuonna taas ei haluttu lähteä sinne, kun kuopus oli vielä sen verran pieni. Me mietittiin silloinkin, että väentungoksessa vauvan kanssa ei ole kivaa. Tänä vuonna olin jo ihan varautunut siihen, että ei mennä nytkään, mutta onneksi Otto oli paremmin perillä meidän kalenterista kuin minä.

Nyt kun kuopuskin ymmärtää jo joulupukista, joulusta ja joulukoristeista jotain, oli ihana lähteä sinne yhdessä. Jo aamupäivällä fiilisteltiin tulevia avajaisia lasten kanssa, ihania valoja, joulukoiria ja muita jännittäviä asioita, joita varmasti nähtäisiin. Me oltiin perillä Aleksanterinkadulla vasta siinä klo 16.15, eli vuosien 2012-2015 kokemukseen perustuen juuri sopivaan aikaan. Paraati kun ei koskaan ole Aleksin loppupäässä (vai alku-) ennen sitä. Tultiin paikalle n. viitisen minuuttia ennen paraatin alkua.

Me löydettiin juuri sellainen viiden hengen mentävä aukko eturivistä oikein hyvästä kohdasta katua, ja ihan ensimmäistä kertaa ikinä koskaan meidän eteen ei tunkenut ketään, ja lapset näkivät koko kulkueen. Ihmisiä tuntui olevan yhtä paljon kuin aina ennenkin, mutta jostain syystä me löydettiin joku taikaspotti, jossa kukaan ei käyttänyt kyynärpäitä ja kaikille oli tarpeeksi tilaa. Ihan mieletön kokemus! Tällaisena mä haluaisin kokea joulukadun avajaiset joka vuosi.

Meidän kulkuetta kovasti odottanut kuopus oli nukkunut ensin automatkan ajan, ja sitten hän nukkui koko paraatin alun. Siinä vaiheessa hän kuitenkin heräsi kun mahtavat hevoset kopsuttelivat meidän eteen. Hän heräsi oikein hyvällä tuulella, kun heti ekana sai nähdä hevosia. Se minkä vuoksi mä missasin itse joulupukin kokonaan, enkä saanut hänestä kuvaa, oli kuopuksen haltioitunut ilme hänen nähdessään joulupukin, ilmielävänä ensimmäistä kertaa niin, että hän tajusi siitä jotain.

Hän katsoi joulupukkia niin häkeltyneen innoissaan ettei saanut sanaa suustaan. Ja niinpä mä vain seisoin täysin päinvastaiseen suuntaan tuijottaen kuin kaikki muut: en saanut silmiäni irti meidän ihanasta tyypistä, joka isin sylistä ihaili joulupukkia. Molemmat näyttivät niin onnelliselta ja tyytyväiseltä, että mulla tuli tippa linssiin. Hetki kesti vain muutaman sekunnin, mutta kun mä käännyin takaisin, oli joulupukki rekineen jo kaukana mun silmien tavoittamattomissa.

Mutta oli todellakin sen arvoista. Joulupukkiahan mä voin katsella vaikka jonkun toisen vuoden kuvista, kun se on se just sama tyyppi (heh), ja istuskelee siellä reessä vilkuttamassa ihan samalla tavalla joka vuosi. Mutta tuo hetki tapahtui vain kerran, ja mä näin sen ja sain kokea sen. Uskon, että tämä kuva on mulle tuhat kertaa arvokkaampi muisto kuin mahdollinen heilahtanut kuva joulupukista.

Isommatkin lapset olivat innoissaan kulkueesta, pukista ja joulun tunnelmasta. Ollaan jo monta kertaa ihailtu yhdessä keskustassa jouluvaloja ja jouluikkunoita. He tuntevat sen saman ihanan lämpimän fiiliksen jonka mäkin, kun näen kauniita valoja. Maailman siisteintä odottaa joulua yhdessä heidän (ja meidän minin ja Oton) kanssa. Vasta pukin mentyä jo kauas, taapero sai sanottua ”MINÄ NÄIN SEN! SE OLI LOULU-PUKKI!”

Olitteko te katsomassa joulukadun avajaisia Aleksanterinkadulla, tai omassa kaupungissanne?

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Fisher-Pricen kanssa.

Meidän taaperolla on ollut tosi tarinallisia leikkejä jo pitkään. Hän nimesi oman nukkensa jo keväällä ollessaan vain karvan yli vuoden ikäinen, ja jo pitkään hänen leikeissään on ollut juoni ja selkeä kulku miten ne etenevät. Sitä on ollut uskomatonta seurata, ja on ihanaa olla leikeissä myös mukana. Selvää on, että hän on oppinut varmasti hyviä leikkitaitoja isosiskojen esimerkkiä seuraamalla. Toki me leikitään paljon myös yhdessä koko perhe.

Hän selostaa aina leikkejään ääneen, ja siten me vanhemmatkin pysytään kärryillä niiden juonesta. Usein leikeissä toistuvat taaperon omat kokemukset ja muistot, tai sitten jokin mitä hän on nähnyt vaikka lastenohjelmissa. Kaikilla hahmoilla pitää aina olla nimi, oli kyse mistä lelusta tahansa. Hän antaa nimen vaikka aamupalaleivälle, jos onnistuu sen puraisemaan vahingossa niin, että se muistuttaa hänen mielestään jotain eläintä tai muuta hahmoa.

Yksi hänen viime aikojen lempileluistaan on ollut Fisher-Pricen Little People Travel Together Airplane -lentokone. Meillä on saman sarjan leluja jo isosiskojen jäljiltä, ja ne ovat olleet myös hänen suosikkejaan. Tämä suloinen uusi lentokone muistuttaa häntä meidän viime kesän Kreikan matkasta, ja lentokoneen Kurt-lentokapteeni ja Emma-matkustaja lentävätkin aina Kreikkaan ja takaisin. Lentokoneesta kuuluu kivoja lauluja, kuulutuksia ja lentokoneelle tyypillisiä ääniä. Laulut ovat niin hyviä, että taaperomme käy usein laittamassa lentokoneesta musiikkia, ja tanssii sitten sen tahdissa ihanasti.

Kaupallinen yhteistyö: Fisher-Price Little People Travel Together Airplane -lentokone from Iina Hyttinen on Vimeo.

Mä tykkään lelussa erityisesti siitä, että kun nappia painaa, laulu tulee kokonaan kerralla, eikä sitä voi ”rämpätä”. Se on nimittäin mun mielestä tosi ärsyttävää, jos lelun nappulaa jatkuvasti painamalla yksikään ääni ei kuulu loppuun asti, vaan kuuluu pelkkää älämölöä. Meidän taapero ainakin yrittää monesti painella uudelleen ja uudelleen, mutta hän on huomannut, että tässä se ei toimi. Mä tykkään siitä, että Fisher-Pricen leluissa lauluihin on oikeasti panostettu, ja ne ovat hauskoja. Tosin ne ovat myös sellaisia, että jäävät ainakin mun päähän korvamatona soimaan, ja laulelen niitä jopa yksin kotona ollessani, haha.

Yhdessä leikkiminen on ihan mahtava tapa tutustua paremmin lapsen maailmaan ja ajatuksiin, ja saada edes pieni ikkuna siihen, mitä tuollaisen ihanan 1,5-vuotiaan päässä liikkuu. Samalla lapsi oppii monia uusia asioita. Huomaan usein, että kun ollaan kerran leikitty jotain tiettyä leikkiä yhdessä ja tehty siinä jotain yhdessä, hän toistaa samaa leikkiessään itsekseen myöhemmin. Esimerkiksi hän laittaa aina matkalaukun sille varattuun paikkaan, ja pitää samanlaista ääntä kun lentokone ”laskeutuu”, jollaisen minä tein kun laskeuduin kerran lentokoneella. Matkiminenhan on aivan loistava keino oppia.

Fisher-Price Little People -lentokoneessa on paljon kivoja ääniä ja valoja, ja lapsi oppii, että painamalla tietystä napista tai laittamalla lentäjän paikallaan, tapahtuu tiettyjä asioita. Tämä on hyvä keino oppia siis esimerkiksi syy-seuraussuhteita. ”Kun minä painan tästä, kuuluu tällainen ääni ja syttyy tuollainen valo”. Ihanan monipuolinen, kehittävä ja tietysti myös turvallinen lelu.

VOITA OMA Fisher-Pricen Little People Travel Together Airplane -lentokone!

Mikä on sinun lempileikki lapsesi, sisaruksesi, hoito- tai vaikka kummilapsesi kanssa? Kommentoi vastauksesi tämän postauksen kommenttiboksiin ja osallistut Fisher-Price Little People Travel Together Airplane -lentokoneen arvontaan! Arvontaan voi osallistua 2.12.2018 klo 23.59 asti. Muista jättää sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään, sillä voittajaan ollaan henkilökohtaisesti yhteydessä. Arvonnan tarkemmat säännöt näet TÄÄLTÄ.

Onnea arvontaan kaikille! 

Kuten edellisestä postauksesta kävi ilmi, olen tällä viikolla juhlinut useammin kuin muutaman viime kuukauden aikana yhteensä, heh. Keskiviikon lukijailtaan menin viime keväisessä paljettimekossa, mutta pikkujouluja ja eilistä luokkakokousta varten mä ostin yhden uuden vaatteen: mustan haalarin. Haalari on ohutta kangasta, ja se näyttää aivan minimekolta, mutta onkin haalari. Mä tykkään siitä tosi paljon, ja se sopii mun vartalolle mun mielestä hyvin. Se korostaa mun pitkiä jalkoja, ja luo mulle jonkinlaisen lantion vyötäröltä alaspäin levenevällä helmalla, mä kun olen muuten aika suoran mallinen vartaloltani.

Haalari on mahtava vaate siinäkin mielessä, että se menee hyvin myös keväällä tai kesäpäivänäkin, mikäli vaan viitsii pukeutua mustaan väriin (ja pitkiin hihoihin) silloin. Pliseerattu helma on musta ihana, ja haalarissa on myös röyhelökoristeet hihoissa. Mun piti kuvata haalari ilman takkiakin ulkona, mutta piru vie, että eilen oli k-y-l-m-ä! Ja tänään aamulla vielä kylmempi: kuusi astetta pakkasta. Sieltä se talvi tulla tupsuttaa, vielä kun tulisi luntakin. Mutta joo, siksi jäi haalari kuvaamatta paremmin valitettavasti. Mutta eiköhän se tule olemaan mun päällä vielä monen monta kertaa, niin ehdin sen näyttää paremmin täällä. Näiden kahden tilaisuuden lisäksi olen pukenut sen päälle jo meidän joulukorttikuviin jouluneuleen kaveriksi, ja tämä kaikki neljän päivän sisään. Monikäyttöinen siis on!

Kuviin puin päälle kultaisen toppatakin, jonka ostin vuosi sitten syksyllä Monkista. Takki on ihan kreisi, ja rakastan sitä. Olin kuitenkin onnistunut hukkaamaan sen pakatessani sen keväällä kesän ajaksi piiloon. Se oli mennyt vahingossa yhden ihan eri kassin mukana varastoon, ja löysin sen kun käytiin hakemassa joulukoristeet sieltä! Onneksi se pilkisti vähän kassin reunasta. Olin nimittäin etsinyt täällä kotona sitä jo kissojen ja koirien kanssa ja ihan luopunut toivosta. Ilahduin ihan tosi paljon, kun kultainen pinta näkyi kassin reunasta ”voiko se olla se, voiko se olla se, JES!”.

Kulta ja musta sopivat hyvin yhteen, ja koska takki on niin älytön, tykkään pitää asut sen kanssa muuten simppelinä. Toki vaihtoehtoisesti voisi mennä ihan all in ja yhdistää siihen kirkkaita värejä ja jänniä tekstuureja. Tällä kertaa kuitenkin vähän hillitymmin.

Luokkakokoukseen lähtiessä oli pakko vaihtaa takkia, sillä pakkanen alkoi kiristymään siinä määrin, että mun koivet olisivat jäätyneet aivan kalikoiksi. Vaihdoin siis rakkaaseen makuupussitakkiini, eikä tullut kylmä, vaikka alla oli vain ohuet sukkahousut ja ohut haalari. Siinä takissa ei vaan voi tulla kylmä.

Pakko sanoa  vielä luokkakokouksesta sen verran, että oli kyllä aivan älyttömän siistiä nähdä ihmisiä, joiden kanssa joskus tuli oltua ihan joka päivä, ja nyt osaa ei ollut nähnyt yli 13 vuoteen. Muisteltiin mun viimeistä koulupäivää Helsingissä, ja samalla tulvahti ihan jäätävä määrä muitakin ihania muistoja yläkoulun ekoista vuosista. Miten pieni sitä on silloin ollutkaan! Oon aivan häkeltynyt siitä, miten tuntui ihan kuin ei näitä kaikkia vuosia olisikaan ollut tässä välissä. Toivottavasti enää ei tule yhtä pitkiä taukoja näkemisessä. Oletteko te olleet luokkakokouksissa? Millaisia kokemuksia ne ovat olleet? 

Takki Monki | Haalari Zara | Sukkahousut Norlyn | Kengät Zara | Laukku Gucci

Sellainen juhlientäyteinen viikko takana, ja nyt onneksi huomattavasti arkisempi viikko edessä. Ja ensi viikolla alkaa JOULUKUU! Kuinka moni jo odottaa innolla? Hihkaiskaa HEP! 

Tämä viikko on ollut kyllä ihan napakymppi! Mä olen vieläkin ihan fiiliksissä lukijaillasta, ja lisäksi me ollaan lasten kanssa aivan innoissamme siitä, että enää viikko siihen, että joulukuu alkaa. Parin viikon päästä lapsilla on myös pieni itsenäisyyspäivä-loma, kun se sattuu sopivasti torstaille, ja meidän koululaisen koulussa se perjantaikin on sitten vapaa, ja he tekevät keväällä yhden lauantai-koulupäivän sen korvaamiseksi. Eli sellainen ihana neljän päivän miniloma siis tiedossa! Me varmaan otetaan silloin ihan rennosti, koristellaan joulukuusta ja hengaillaan yhdessä.

Me ollaan tällä viikolla ulkoiltu joka päivä, myös näinä vähän harmaampinakin päivinä. Ihanaa kun aurinko on paistanut useampana päivänä kuitenkin. Sen huomaa heti, miten paljon energiaa ulkoilusta saa. Jo puolenkin tunnin happihyppely ulkona antaa niin paljon energiaa loppupäivään.

Ei saisi hautautua vaan kotiin silloinkaan kun ulkona on märkää, kylmää ja harmaata, koska sitten se olo on itselläkin sellainen harmaa ja nuutunut. Tänään me ajateltiin, että pidetään sisäpäivä, kun ollaan kuitenkin ulkoiltu kaikkina muina päivinä, ja meillä oli kivat leikit sisälläkin legoilla ja tyttöjen vanhalla paloasemalla. Kuopus ja keskimmäinen halusivat kuitenkin tulla mun mukaan hakemaan postia. Sitten postinhakureissulla huomattiin, miten ihanaa ulkona oli vaan olla. Me mentiin äkkiä sisälle vaihtamaan kunnon ulkokamppeet päälle ja lähdettiin kävelylle.

Taaperokin saa jo ulkoilusta niin paljon irti! Hän leikkii puistossa ihania leikkejään, on laivan kapteenina ja huutaa ”HIIOHOI! HAUSKUUKSIA HOLISONTISSA!”. Hän ihailee sorsia puoliksi jäätyneessä lammessa vaikka tunnin, ja kommentoi niiden jokaista liikettä. Kotimatkalla hän nappaa ihan tavallisen risun maasta, ja kertoo sen olevan lahja isille, josta isi ”valmasti tykkää”. Hän raahasi risua koko puolen kilsan kotimatkan kävellen, välillä huokaili dramaattisesti, koska olihan se ohuen risun kantaminen hurjan raskasta puuhaa. Mä ehdotin, että risun voisi laittaa rattaisiin matkan ajaksi kyytiin, mutta vastaukseksi tuli tiukka ”EI, minä kannan itse.”

Mä olen täällä ihan viikonlopputunnelmissa. Tulin juuri kotiin PING Helsingin pikkujouluista, joissa oli tosi hauskaa. Lapset viettivät leffailtaa Oton kanssa. Mulla kävi sillä tavalla hassusti, että minä, joka en ikinä käy missään iltaisin menen tällä viikolla kolmena iltana jonnekin. Ensiksi oli se lukijailta keskiviikkona, tänään oli ne PING Helsingin pikkujoulut ja huomenna olen menossa piipahtamaan elämäni ensimmäistä kertaa luokkakokouksessa. Mun vanhan Helsingin yläasteen luokkakaverit järjestävät huomenna luokkakokouksen, ja mutkin kutsuttiin mukaan, vaikka kerkesin olla luokalla vain 1,5 vuotta ennen Ouluun muuttoa. Ihanaa että mäkin saan mennä, ja mahtavaa päästä vaihtamaan kuulumisia vanhojen luokkalaisten kanssa! Osaa heistä en ole nähnyt sen jälkeen kun Ouluun muutettiin, eli mitä siitä nyt on, 13 vuotta.

Ihania tilaisuuksia kaikki, mutta tällaiselle kotihiirelle vähän hurjaa, kun on näin monet juhlat. Mutta onpahan kaikki sitten kerralla juhlittu, niin sitten saa taas öllöttää kotona joka ilta. Nämä on kaikki niin keskenään erilaisia tapahtumia, että en voinut enkä halunnut mitään jättää välistäkään, joten näillä mennään. Pikkujouluissa Clarion Hotelin Sky Roomissa oli tänään tosi mukavaa, ja oli kiva jutella kaikkien kanssa!

Tuo taaperon maailman suloisin pandahaalari on muuten meidän esikoisen ja keskimmäisen vanha, ja se on ihan just jäämässä niska-haaramitasta pieneksi, nyyhkis! Mutta se on kyllä myös hienosti palvellut monta talvea jo päiväkodissa isommilla ja edelleen näyttää ihanalta. Olisin mieluusti pukenut meidän minin siihen koko talven, mutta tällä kasvutahdilla en tiedä mahtuuko tämä enää joulukuun lopulla päälle. Onneksi on isompi haalari odottamassa!

Ihanaa viikonloppua kaikille <3